Tiedontumisen äärellä

-->

Kirjoja hyllystäni:

Erkki Ahonen: Kuumatka

40 vuotta sitten, heinäkuussa 1969 Apollo 11 suoritti ensimmäisen miehitetyn kuulennon. Luotain laskeutui kuuhun. Neil Armstrong astui ensimmäisenä ihmisenä kuun kamaralle.

Vuonna 1969 ilmestyi Erkki Ahosen päiväkirjaromaani Kuumatka. Se ei kuitenkaan kertonut Apollo 11 laskeutumisesta kuuhun eikä tietenkään mistään myöhemmästäkään kuumatkasta. Kuumatka on päiväkirjaromaani vuoden 1968 joulukuulta. Päiväkirja noin viikon ajalta, jolloin ihminen ensimmäistä kertaa uskaltautui kuun lähelle. Apollo 8 asettui miehitettynä kuuta kiertävälle radalle.

Itse kuumatka on kirjassa vertaus, joka kohdistuu kirjailijaan itseensä. Erkki Ahonen kirjoitti 60-luvun lopulla tieteisromaaneja, joissa matkattiin avaruuteen (Paikka nimeltä Plaston; 1968) tai tulevaisuuden visioihin (Tietokonelapsi; 1971).

Suomalaisessa tieteiskirjallisuudessa Ahonen oli yksinäinen syvämatkaaja, joka matkusti ajassa ja ulottuvuudessa, mutta kirjojen tarkastelupisteenä oli maa ja ihminen maailmassa, hänen tiedostamisensa mahdollisuudet. Ahonen matkasi ajassa ja avaruudessa katsoakseen maata kaukaa, nähdäkseen nykyisyyden tarkemmin.

Kuumatkassa Ahonen on kuitenkin lähimpänä itseään ja kuumatkan ohella sivutaan sitä mikä on ympärillä ja lähellä - eniten sitä mikä kirjailijan omassa mielessä liikkuu. Se on ajatusmatka ja hyppy tuntemattomaan, ajatusromaani sanan syvässä ja hyvässä merkityksessä.

Kirjailijan ympärillä on kuumatkan aikanakin jokapäiväinen: lenkit lammen ympäri, muistot syksyisestä luonnosta, pojat leikkimässä pihassa, tytöt koulussa, useita päiviä kestänyt turha riita vaimon kanssa, joulukuun raskaus ja vaimon tahaton raskaus ja kiukku siitä.

Kuumatka on polttopiste ja myös minäkertojalle syy laittaa muut työt syrjään ja kirjoittaa teoksensa: "Tästä yrityksestä vasta alkaa avaruuden valloitus. Jos tämä sujuu hyvin - mikä ei amerikkalaiset tuntien ole ihan varmaa - tulevat miehet etääntymään maasta. Jyrkkä tunne sellaisenaan."

Kuumatka on hyppy ja yritys johonkin uuteen, ennen tavoittamattomaan. Ihminen kiertää ensimmäistä kertaa avaruusaluksella kuun, katselee maata avaruudesta kaukaa. Kirjailijalle matka antaa ajallisen ja avaruudellisen kehyksen pohtia yksilön ja yhteiskunnan kehitysmahdollisuuksia.

Kirjoittamisen myötä itse kuulento unohtuu yhä loitommalle. Tärkeimmäksi nousee mielessä tapahtuva kehityksen etsintä, uuden rakenteen ja muodon hahmottaminen. Ympäröivässä todellisuudessa tieto on johtanut ansaan. Maailma on liipasinvalmis. Matka kuuhun antaa mahdollisuuden korkealentoiseen yritykseen: tiedontumiseen.

"Runoilijalle ja taiteilijalle kuuluu selittämätön. Runoilija tulee tietämiseen toiselta puolen kuin tiedemies, vanhoista maagisista kerrostumista, tiedottomasta. Tähtäys molemmilla on sama, nimittäin hahmottoman tuominen hahmolliseksi."

Kirjailija itse on välivaiheessa. Toinen jalka yhä primitiivisissä, mielen maagisissa ja myyttisissä kerroksissa, toisella jalalla tiedontuneessa todellisuudessa. Hän yrittää ponnistella kokonaan tiedolliselle puolelle, vaikka tehtävä lienee ylivoimainen. "Jos tarkoituksia yleensä on, on yksi epäilemättä tulla yhä tiedollisemmaksi."

Ahonen kirjoittaa tiheää tekstiä. Kun yrittää seurata Ahosen kehitelmiä rakenteista, muodoista tai kartioleikkauksista tulee lukijalle hiki. Hän piirtää kuvioitaan kuin luistimella uuteen jäähän, mutta säläyttää välillä savolaisperäisellä pirttiläishuumorilla kuvion ja jään rikki. Rahapula vaivaa ja kaljoittelu on välillä saada yliotteen.

Joulun aika saa pohtimaan myös raamatullisia asioita, Jeesuksen kärsimyshistoria on tiedollisesti vanhentunut vertaus. Se ei ole auttanut ihmistä vihan ja tuhon uhkakuvien kehissä. UFOt ovat nykyajan kansantarinoita, mutta niistäkään ei ole pelastukseksi ihmiselle.

"Ulkopuolisen tarkkailijan täytyisi ehdottomasti päätellä, että eläinlaji ihminen on raaistumistaan raaistunut ja nyt osaa lopulta jo suunnitella kokonaisratkaisun tälle kehitykselle."

Kuulento onnistuu, astronautit laskeutuvat turvallisesti takaisin maahan. Mutta kirjailijan jaakobinpainin lopputulos on epäselvä. Valvomisen aiheuttama väsymys saa ylivallan. Loppupeli jää lukijan itsensä ratkaistavaksi.

"Juttu olisi lopetettava, ei ole enää mitään sanottavaa, kierryn samoihin asioihin, väsymys on jyrkentänyt avaruuteni pieneksi kantamaksi. Ajelehdin ohjaamattomana, ajan kymmentä suitsetonta hevosta. Hakuammuntaa kun vanhat bunkkerit on räjäytetty."

Mutta rakenteellista kuvaa kantaa huoneessa oleva ruukku. Se tuo mieleen vanhan myytin kosmisesta savenvalajasta, joka tunnetaan kaikilla primitiivisillä kansoilla.

"Savenvalaja edustaa liikuttajaa, dynaamista tekijää, ja tuote, kuppi tai ruukku, kokonaisuutta, maailmaa, tätä ääretöntä joka jää ja säilyy."

Ahosen Kuumatka päättyy päivään, jona kuu ensimmäisen kerran tulee täydeksi vuodenvaihteen jälkeen. Kirjailija jää miettimään "järjestystä, joka luo muodon ja kantaa sisällystä, niin kuin ruukku vettä".

"Madolla on pinta, jolla se ei tiedä, pelastuuko se. Minulla on maanalaiset traktorit ja kaivinkoneet, jotka työskentelevät yöllä ja päivällä ja tekevät ehtoja avaruuden syvyyksiin."