Non Art Booksilta ilmestyi vuosikirja

Vuosikirja 2010

-vaeltamisesta mielessä ja maisemassa

Oski Kalte, Keijo Nevaranta, Juha Saari, Tuukka Tanninen, Seppo J. Tanninen

Non Art Books 2009

Non Art Booksia on julkaissut ensi vuoden vuosikirjan: ”Vuosikirja 2010 – vaeltamisesta mielessä ja maisemassa”. Non Art Booksia voikin nyt hyvällä syyllä nimittää aikaansa edellä olevaksi kustantamoksi. Merkittävää on myös se, että vuosikirja ei ilmestynyt tässä vaiheessa lainkaan kirjana, vaan CD-levynä.

”Mietekirja, runokirja, kuvakirja – kirja vaeltamisesta mielessä ja maisemassa”. Näin teos esittelee itsensä. Tekstit ja kuvat ovat CD:lla pdf-tiedostoina. Tietokoneen näytöltä lukija voi lukea vuosikirjaa ikään kuin kirjaa. Sopii myös paperipölyallergikoille.

97-sivuisen kirjan tekijöinä on pitkälti Non Art Booksin aiemmista julkaisuista tuttuja kirjoittajia: Oski Kalte on kirjoittanut ”Sarjasta 36 nousua vuorelle”, Tuukka Tanninen ”Vanhan ja Uuden Kalevalan filosofisia teemoja” ja Juha Saari ”Julmuudesta konetta kohtaan”. Keijo Nevarannalta on teoksessa ”Vaelluskirja” ja Seppo J. Tanniselta ”Kierros Kyrkösvuorella”.

Nyt CD-levynä ilmestyneen teoksen laajennettu versio ilmestyy perinteiseen tapaan kirjana ensi vuoden aikana.

Jouppilanvuoren maisemissa

”Onko vuorella muutakin annettavaa kuin korkeutensa?”, kysyy Oski Kalte runoelmassaan. (Kuka hän muuten on?) Sarjasta 36 vuorellenousua on vuosikirjassa kirjoitettuna ja kuvattuna 18 ensimmäistä.

Runoilija vaeltaa Jouppilanvuoren rinteitä edestakaisin päätyen milloin minnekin, mutta yleensä kai lopulta kotiin. Vaelluskumppaneina Oski Kaltella ovat Fransesco Petrarcan ”Nousu Ventouxin vuorelle” sekä Augustinuksen ”Tunnustuksia”.

Seinäjokihan on tunnetusti vuoristoseutua, eräs maailman vuorisimmista paikkakunnista, ehkä jopa vuorisin. Seinäjoen alueelta löytyy kartasta yli 20 vuorta. Mahtaako koko Tiibetissä tai Nebalissa olla yhtä runsaasti vuoria?

Seinäjoen vuorista ylväin on Jouppilanvuori, joka pohjalaiseen tapaan on itse tehty. Sen monumentaaliset piirteet voi erottaa jo etäältä vaikkapa ohiajavan junan ikkunasta.

Tämän vuoren rinteitä runoilija siis samoilee edes takaisin ja jokainen vuorellenousu tuo maisemasta esiin uutta. Tututkin paikat näyttäytyvät oudossa valossa kun katsomisen horisontti on toinen.

Kalten proosarunoissa näyttäytyy myös kiinalainen mestari Tan ja välillä lukija joutuukin ihmettelemään, että kuka tässä oikein on vuorelle nousemassa ja ”onko tässä minää missään?”, kuten eräässä toisessa Non Art Booksin julkaisemassa teoksessa pohditaan.

Kalevalan laulumailla

Tuukka Tanninen vaeltelee omassa kirjoituksessaan Elias Lönnrotin jalanjälkiä Kalevalan laulumailla. Hän pohtii esseessään Vanhan ja Uuden Kalevalan filosofisia teemoja.

Lönnrothan kirjoitti itse vain 2 prosenttia Kalevalan säkeistä. Tästä huolimatta hän Uuden Kalevalan kokoamistyössä toimi tietoisena luovana runoilijana eikä pelkkänä kansanrunokokoelman toimittajana.

Uudessa Kalevalassa kuvaan tulevat mukaan aiempaa selvemmin monoteistiset painotukset. Lönnrot kannatti teoriaa, jonka mukaan Kalevalassa kuvattu muinaissuomalainen usko oli uskoa yhteen jumalaan, Ukkoon.

Tuukka Tannista kiinnostavat kuitenkin ne filosofiset erot, jotka löytyvät Vanhan ja Uuden Kalevalan väliltä. Tällaista tarkastelua kirjallisuudessamme ei tiettävästi aiemmin ole suoritettu.

Tarkastelukohde on rajattu kahteen keskeiseen sekä Vanhasta että Uudesta Kalevalasta löytyvään jaksoon: Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulantaan sekä Raudan syntyyn.

Uusi Kalevala näyttäytyy Tannisen mukaan vanhaa rikkaampana, mitä filosofiseen ainekseen tulee. Uuden Kalevalan filosofisempi ote saattaisi kirjoittajan mielestä selittyä pyrkimyksenä tuoda esiin sitä tosiasiaa, että jonkinlainen filosofia kuuluu myös suomalaiseen kulttuuriperintöön.

Arvokkain tieto Kalevalassa kohdistuu syntysanoihin, jotka muistuttavat Platonin ideoita: ne ovat ainutkertaisia ja muuttumattomia ja niitä muistetaan tai ei muisteta. Synnyt avaavat mahdollisuuden metafyysiselle maailmanselitykselle, jolla voidaan vastata moneuden ja muutoksen paradokseihin.

Descartesin ajattelun poluilla

Juha Saari vaeltelee aforistisessa kirjoituksessaan ”Julmuudesta konetta kohtaan” filosofi René Descartesin ajattelun poluilla. Descartestahan pidetään perustellusti uuden ajan ensimmäisenä filosofina, ensimmäisenä joka onnistui kirkkaasti kantamaan tietämisen soihtua yli keskiajan ja uuden ajan välisten rämeseutujen, luomaan pohjan uuden ajan filosofiselle ajattelulle.

Lähtemällä yhdestä peruslauseesta ”Cogito ergo sum” Descartes pystyi logiikalla todistamaan muun muassa olevansa olemassa, Jumalan olevan olemassa, maapallon ja planeettojen kiertävän aurinkoa, ihmisen verenkierron ja lukuisia muita tuohon aikaan kiisteltyjä seikkoja.

Descartesia on myös kritisoitu. Eniten närää on herättänyt varsinkin eläinten ystävissä hänen väitteensä, että eläimet ovat koneita ja vain ihmisellä on sielu ja ajatuskyky.

Juha Saari kritisoi Descartesin kriitikoita mutta myös Descartesin ajattelua. Hänen mukaansa Descartesin ajatukset eläinten ajattelemattomuudesta voisivat selittyä sen ajan aivotutkimuksen puutteellisuudella.

Juha Saarikin löytää Descartesin ajattelusta kuitenkin keskeisen virheen, mutta virhe on toisaalla kuin Descartesin kriitikot yleensä sen väittävät olevan.

Joutilasta vaeltelua

Keijo Nevaranta on kirjoittanut Vuosikirjan sisälle Vaelluskirjan. Vaelluskirja kertoo kirjoittajan vaeltelusta elämän poluilla vuoden ajan lokakuusta lokakuuhun. Vaelluspäiväkirja dokumentoi vaelluksia ei-mihinkään ja takaisin.

Vaeltaja on pahasti rikki. Hän elää henkistä ja aineellista kriisiä, kärsii luomattomuuden tuskaa ja pohtii mitääntekemättömyyttään, sitäkin vain niukasti. ”Pitäisi kirjoittaa kirja, jossa ei tapahdu mitään”, kirjoittaja ajattelee.

Kävelyretket eivät johda mihinkään. Pyykit jäävät pesemättä ja kirjoittaja alkaa haista. Vain luonnonhavainnot ja runonpoikaset kävelyretkillä ja pihassa tarjoavat vähäistä lohtua. ”Tänään olisi hyvä päivä kuolla tai tehdä linnunpönttö.”

Hetkittäin runo ja ilo purkautuvat kuitenkin haikean perussävyn läpi patoamattomina ryöppyinä. Marjanpoiminta-aikaan elämään löytyy mielekkyyttä. Elämää kantaa eteenpäin kuitenkin yksi vahva säie; kirjoittaja haluaa katsoa kortit loppuun asti. Siihen viittaa myös Vaelluskirjan motto: ”Eihän tässä elämässä kuinkaan ole käynyt.”

Kyrkösvuoren kierroksella

Seppo J. Tanninen kirjoittaa runoelmaa Kierros Kyrkösvuorella. Se sisältyy ensi vuonna ilmestyvään Anima-runokokoelmaan. Vuosikirjaan on tallentunut otteita Kyrkösvuoren kierroksesta, joka tapahtuu yhtä paljon mielessä kuin maisemassa.

Runoilija elää valveillaolon rajatilassa, rävähtämättä, silmät puoliummesssa runokuvia katsellen. Matkaoppaana Seppo J. Tannisellakin on kiinalainen ja japanilainen runous, tao ja zen.

Runoilijalle lähes kaikki on mahdollista ja kaikki mahdollinen todellista. Tanninen siteeraa motoksi muinaista kiinalaista runoilijaa: ”Olen ammentanut vettä Song-Jiangin sillalta ja vanginnut ämpäriini kevään kuun.” Tannisen runoissa ”varjot työntävät esineitä todellisuuden ulottumattomiin”.

Kyrkösvuoren kierrokseen sisältyy herkkiä luonnonhavaintoja, mutta myös voimattomuutta tapahtumisen yllättävyyden edessä. Kyrkösvuoren kierroksen perussävy on melankolinen: viinikään ei hetkittäin suo lohtua vaeltajalle. Jotain pitäisi muistaa, mutta mitä: ”Yhteys on lopullisesti rikki. En enää muista miten oli tavallisesti.”

Runoilija on ajat sitten luopunut kaikista turhista illuusioista. Epilogissa kuolemanvarjokin hipoo jo runoilijan päälakea: ”Tong ei tiedä, että kylmä tuuli on jo kauan suhissut hihansuissani.”

Äkilliset oivalluksen hetket, yllätykselliset tapahtumat ja oivaltavat runokuvat pitävät runoilijan hataraa ruumista koossa. Ne kokoavat myös Kyrkösvuoren kierroksen ehjäksi runosarjaksi, joka on Tannista parhaimmillaan.

Kyrkösvuoren kierrosta on luettavissa myös Non Art Booksin kotisivulla: sjtann.googlepages.com/nonartbooks