Kirjoja kirjaston hyllystä:
Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa
- maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa
Gaudeamus 2003
1. Jo muinaiset roomalaiset
"Mikään ei viittaa siihen, että me olisimme ainoat tyhmät koko maailmankaikkeudessa." (Bernard le Bovier de Fontenelle 1657-1754)
Joulun aika on erityisen otollinen ajatuksellisen kirjan äärelle hiljentymiseen. Tällainen nimenomaan jouluna ajankohtainen kirja on Jyrki Siukosen "Muissa maailmoissa - maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa". Vietetäänhän jouluna laajasti erään puolittain maapallon ulkopuolisen olennon syntymäpäivää. Tämä edelleen elossaoleva henkilö täyttää nyt 2013 tai 2016 vuotta tutkijasta riippuen. Jeesuksenhan on arveltu syntyneen todennäköisimmin vuonna 4 tai 7 ennen Kristusta.
Jyrki Siukosen maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria esittää ensyklopedisen läpileikkauksen niistä tunnettujen matemaatikoiden, tähtitieteilijöiden, filosofien, teologien, runoilijoiden ja muiden tiedemiesten näkemyksistä, joita avaruusolennoista ja heidän levinneisyydestään on esitetty antiikin Kreikasta 1700-luvun lopulle.
Itse aihe on koettu niin tärkeäksi että lähes jokainen itseään kunnioittava filosofi Cicerosta ja Plutarkhoksesta Kepleriin, Fontenelleen ja Kircheriin sekä Lockeen, Leibniziin ja Kantiin on sotkenut lusikkansa tähän soppaan. Emmanuel Swedenborgista nyt puhumattakaan... Mutta hän onkin etulyöntiasemassa, koska on matkannut itse avaruusolentojen kanssa halki kosmoksen ja katsellut maata avaruudesta käsin.
(Eihän Emmanuel Swedenborgkaan suinkaan ollut ensimmäinen avaruusmatkailija. Miten väärässä Neil Armstrong, amerikkaklaiset ja melkein koko maailma olivatkaan uskoessaan, että ensimmäinen ihminen astui kuun pinnalle vasta 40 vuotta sitten. Ainakin "Muissa maailmoissa" -kirjan valossa koko lause: "Tämä on pieni askel ihmiselle mutta suuri ihmiskunnalle" on naurettava.)
Jyrki Siukonen itse ei ota kirjassaan kantaa kiistoihin avaruusolentojen ulkonäöstä, ei edes niiden olemisesta tai olemattomuudesta. Hän on kirjuri joka kirjaa olennoista eri aikoina esitetyt kuvaukset ja filosofiset pohdinnat hyvin luettavaksi, riemastuttavaksi kulttuurihistoriaksi, josta kaikki tylsyys loistaa poissaolollaan.
Kirja vyöryttää ensyklopediamaisesti esiin maapallon ulkopuolisen elämän historiaa samaan tapaan kuin Umberto Eco esimerkiksi Foucaultin heilurissa kuvailee erilaisten suomalaisille lukijoille tuntemattomien uusplatonististen ja okkultististen liikkeiden historiaa.
Hömpän ja Paroni Munchausenin kaltaisen hömppäkirjallisuuden Siukonen rajaa kokonaan käsittelyn ulkopuolelle. Hän kuvaa vain varteenotettavien tieteellisten ajattelijoiden käsityksiä maapallon ulkopuolisesta elämästä, muiden planeettojen, aurinkokuntien, maailmojen ja maailmankaikkeuksien asukkaista ja asutuksesta. Tämä riittää jännitysromaanin kaltaisen lukukokemuksen aiheeksi.
Siukonen vaeltaa "Muissa maailmoissa" tavalla, joka tuo mieleen dekkarin. Lukija voi arvailla pitkin matkaa, että mikähän käsitys tässä nyt loppujen lopuksi pääsee voitolle - minkä näköisiä ne maapallon ulkopuoliset olennot lopultakin ovat, mistä kaikkialta niitä löytyy, miten laajalle levinneitä ja miten yleisiä ne ovat. Pieni katsaus luodaan myös aurinkokunnassa asustavien avaruusolentojen muotiin ja kulkuneuvoihin. Hieman laajemmin selvitetään maapallon ulkopuolisten olentojen talonrakennusarkkitehtuuria.
2. Kuvittelun rajoilla, mahdollisen äärellä
"Mahdottomia elämänmuotoja voi toki tuottaa paperille, mutta niiden olemassaoloa avaruudessa olisi hankala perustella. Toisaalta emme voi tietää mikä kaikki on mahdollista..." (Jyrki Siukonen 2003)
"Emmehän me pienellä mutakakkarallamme osaa kuvitella mitään omaa käytäntöämme laajempaa." (Voltaire: Micromegas 1752)
Olemmeko me maailmankaikkeudessa yksin? Entä yötaivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet? Eikö niissä missään muualla ole älyllistä elämää? Olisiko Jumala täydellisessä viisaudessaan luonut älyllisiä olentoja ainoastaan tälle pienelle "mutakakkareelle" kauas syrjään maailmankaikkeuden metropoleista?
Tähdet ja avaruus ovat varmasti kiehtoneet ja koetelleet jo kivikauden ihmisen ajattelukykyä ja maailmankuvaa. Ei siis ole myöskään ihme, että maailmankaikkeutta ja siinä mahdollisesti esiintyviä olentoja on pohdittu läpi filosofian ja tieteen historian.
Jo atomiteorian keksijä Demokritos (n.460 - 370 eKr.) kehitti maailmankaikkeuden mallia, joka edellytti taivaankappaleiden ja maailmojen moninaisuutta. Negaation kautta voidaan lukea, että myös muissa maailmoissa on elämää:
"Kooltaan erilaisia maailmoja on ääretön määrä. On maailmoja, joissa ei ole aurinkoa ja kuuta, toisissa aurinko ja kuu ovat suurempia kuin meillä ja joissakin aurinkoja ja kuita on useampia. (...) Jotkin maailmat kasvavat, toiset ovat kukoistuksessaan ja jotkut taas vaipumassa mailleen; yhtäällä ne ovat syntymässä, toisaalla hiipumassa. Ne tuhoutuvat törmätessään toisiinsa. Jotkin maailmat ovat vailla eläimiä ja kasveja ja kaikkea kosteutta."
Varhaisista luonnonfilosofeista Anaksagoras (n. 500-428 eKr.) selitti suoremmin mitä muissa avaruuden maailmoissa puuhataan: "...on muodostunut ihmisiä ja korkeampia eläimiä joilla on sielu. Ihmiset asuttavat kaupunkeja ja viljelevät maata kuten mekin."
Anaksagoras kehittää teorian maapallon ulkopuolisista sivilisaatioista, mutta olettaa että ihminen on kaiken mitta myös avaruuden maailmoissa. Avaruuden olennot ovat pitkälti kaltaisiamme. Tämänkaltainen ajattelu näyttää olevan valtavirtana maapallon ulkopuolisten olentojen kuvauksessa seuraavat 2000 vuotta.
Antiikin kreikkalaiset filosofithan kiistelivät innokkaasti lähes kaikesta mahdollisesta ja eräänä kiistanaiheena oli maailmojen lukumäärä. Se vaihteli Demokritoksen äärettömästä Aristoteleen (384-322 eKr.) yhteen tai Platonin (427-347 eKr.) ideaoppiin, jonka mukaan kaikkeuden perusolemus on aineeton. Platonin käsityksessä tähdet itsessään ovat eläviä olentoja:
"Harhailemattomat" tähdet ovat eläviä jumalallisia olentoja ja ikuisia. Myös ihmiselle on varattu paikka jumalten taivaassa: "Sielu joka on elänyt sille määrätyn ajan hyvin, palaa takaisin syntymätähdelleen ja saa siellä nauttia autuaasta ja miellyttävästä elämästä".
3. Science fictionia Cicerolla ja Plutarkhoksella
Eräs vanhimmista tunnetuista Science fiction -kuvitelmista on roomalaisen Marcus Tullius Ciceron (106-43 eKr.) Scipion unennäkö, joka on suomennettukin hieman yli sata vuotta sitten, vuonna 1905. Ciceron kirjassa Scipio vajoaa tavallista syvempään uneen ja katselee kaikkea "korkealta, tähtikirkkaalta, loistavalta ja ylen kirkkaalta paikalta". Tästä paikasta tuleekin mieleen tulee Seitsemässä veljeksessä esiintyvä saapasnahkatorni:
"Kun siltä paikalta katselin tähtitaivasta, kaikki oli suurta ja ihmeellistä.(...) Tähtien kehrät voittivat helposti maan suuruuden. Maa itse näytti silmissäni niin vaivaiselta, että minua alkoi suorastaan nolottaa meidän imperiumimme, joka oli aivan kuin piste sen pinnalla."
Ciceron tekstissä avaruus on paikka, jossa kuolleiden sielut elävät ruumiista irtautuneina henkiolentoina niin, että heidän ruuminnmuotonsa on entisenlainen ja tunnistettava. Cicero esittelee koko taivaiden harmonian eräänlaisen kiertokäynnin muodossa. Koko avaruus on yhdistetty yhdeksällä sisäkkäisellä piirillä tai pallolla, joista ulommaisin "on itse korkein jumala joka käsittää ja koossa pitää muita; siihen ovat kiinnitetyt nuo tähdet, jotka kiertävät ikuisilla radoillaan."
Scipio luo vielä kerran katseensa maahan ja saa muistutuksen siitä, miten pieni ja hajanainen on ihmisten asuma-alue. Turhaa on maallisen maineen ja mammonan tavoittelu vaivaisen planeetan pinnalla. Cicero itsekin sai muistutuksen tästä, sillä apurahojen sijaan vallanpitäjät murhasivat Ciceron ja irtileikatut kädet ja pää asetettiin näytteille Roomassa.
Ciceron elämäkerran kirjoittaja Plutarkhos (n.50-125 jKr) pohti itsekin elämän mahdollisuutta avaruudessa kirjoituksessa "Kasvoja kuun kehässä". Dialogissa Lambrias ja Theon pohtivat kysymystä onko kuu maan kaltainen asuttava maailma, ja jos on, niin millaisia voisivat olla kuussa asuvat ihmiset.
Plutarkhosta ei kiinnosta asuuko kuussa joku, vaan olisiko asuminen siellä ylipäätään mahdollista. Lähtökohtana ovat elämän vaatimat olosuhteet ja luonnon monimuotoisuus, diversiteetti. Asutusta vaikeuttaa auringon kuumuuden aiheuttamat haitat ja tarpeellisen sateen puuttuminen. Lambrias kuitenkin arvelee, että Kuussa voisi olla karuihin ja kuiviin oloihin sopeutuneita kasveja.
"Jos Kuussa on ihmisiä, niin he eivät välttämättä muistuta Välimeren alueen asukkaita eivätkä pelkällä tuoksulla eläviä Intian suuttomia ihmisiä, vaan he luultavasti ovat ruumiiltaan vähäisiä ja kykenevät käyttämään ravinnokseen miltei mitä tahansa."
Saksalaista tähtitieteilijää Johannes Kepleriä (1571-1630 jKr.) Plutarkhoksen teksti kiinnosti niin paljon, että hän käänsi kreikkalaisen dialogin latinaksi. Keplerin omista - samoin kuin monista muista - avaruusolennoista lisää myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti