Ruokajonossa II

Jääkaappi alkoi valittaa tyhjyyttään juuri vapun alla niin toivottomasti, että pitkästä aikaa päätin lähteä käymään Seinäjoella vapaaehtoisvoimin neljä kertaa viikossa toteutettavassa ruuanjakelussa. Lähtöni viivästyi sen verran, että tulin jonoon vasta häntäpäässä, toiseksi viimeisenä.

Tällaisten pienehköjen tai keskikokoisten kaupunkien ruokajonoissa on se erinomainen puoli, että jonot eivät pääse kasvamaan satojen metrien mittaiseksi kuten hurstin leipäjonossa. Siinä jonotellessa laskerskelin samalla huvikseni jonossa olevien henkilöiden lukumäärää. Olin siinä kaksi tyhjää muovipussia kädessä noin 57:ntenä. Viimeisenä oleva hermoili, että jääköhän hänelle enää mitään.

Vaikka itse ruuanjakelua hoitava henkilö ei mikään helluntailainen omien sanojensa mukaan olekaan, hän on saanut helluntaiseurakunnalta tilat käyttöönsä helluntaikirkon eteisestä sillä edellytyksellä, että kokouksessa käyvät päästetään muun jonon ohi ensimmäisenä ruokapussiaan täyttämään. Tätä mahdollisuutta uskovat veljet ja sisaret siekailematta käyttävätkin hyväkseen.

Ruuanjakaja pitää sen verran kuitenkin rääpyä että rajoittaa ensimmäisellä kierroksella jaettavien varsinaisten elintarvikkeiden määrän kahteen vapaavalintaiseen tuotteeseen. Jos enemmän haluaa pitää jonottaa toinen ja joskus kolmaskin kierros. Leipää kyllä yleensä riittää niin, että kukin saa kantaa sitä kotiinsa niin paljon kuin tarvitsee ja haluaa. Pieneen eriarvoisuuteenhan tämäkin käytäntö tietenkin johtaa: uskovat valikoivat parhaat päältä ja jonon hännillä oleville jäävät pahnanpohjimmaiset.

Ruuanjakaja itse käyttää muun aikansa kierrellen pakettiautolla lähialueen elintarviketehtaita ja kauppoja ja keräten näistä esimerkiksi viallisesti pakattuja tai päiväysvanhoiksi meneviä tuotteita ruuanjakeluun. Näin tarjolla oleva tavaramäärä ja sen laatu vaihtelee melkoisesti päivästä riippuen. Palkaksi laupeudentyöstään ruuanjakaja saa seurakunnalta (en ole huomannut kysyä kummalta, luterilaisilta vai helluntailaisilta) oikeuden ostaa kerran kuukaudessa pakettiautoonsa tankillisen bensaa seurakunnan laskuun.

Tänään takanani olleen miehen pelko osoittautui turhaksi. Pääsimme leipäpussit kädessä ruokalaatikolle ja tavaraa oli vielä yllin kyllin. Käteeni tarttui valmislohikeitto ja puoli kiloa viimeisen myyntipäivänsä lauantaina nähnyttä ekstrapalvikinkkua. Kaupantekijäksi sai lattialaatikoista valita matkaansa vielä pullapussin.

Lähes koko edellä ollut poppoo oli kaartanut takaisin jonoon uudelle kierrokselle. Poikkeuksellisesti niin päätin tehdä minäkin, koska mieltä oli jäänyt kaihertamaan halu saada myös piimäpurkki mukaansa. Jonotin vuoroani ja sain kuin sainkin matkaani toiseksi viimeisen piimäpurkin ja lisäksi lanttulaatikon. Tässä vaiheessa ruuanjakajakin alkoi jo ihmetellä että eivätkö nämä tarjolla olevat einekset lopu koskaan.

Alkoi kolmas kierros. Mutta tässä vaiheessa minä luovuin hommasta ja lähdin muovikassit käsissäni talsimaan kotia kohti. Kotimatkalla ryhdyin miettimään, kuinka suuri osa Seinäjoen väestöstä käy ruuanjakelussa ja siis ilmeisestikin tarvitsee virallisten eupusien lisäksi tätä vapaaehtoista ruuanjakotoimintaa. Kehitin yksinkertaisen laskukaavan, että 60 jonottajaa päivässä tekee 240 viikossa eli pyöreästi vähän vajaa prosentti Kanta-Seinäjoen väestöstä.

Mutta avuntarvitsijoiden määrä ei ole näin yksinkertaisesti laskettu. Yleensä perheestä jonottaa vain yksi henkilö eikä koko perhe. Useimmiten jonossa on perheen emäntä. Jos kotona on syrjäytynyt puoliso, tämä jää kotiin makoilemaan sohvalla ja lapset ovat koulussa. Näin hatusta tempaan perheen kooksi kole henkilöä ja kerron siis kolmella. Päästään kolmeen prosenttiin väestöstä.

Mutta eihän tässä vielä ole kaikki. Läheskään kaikki ruoka-apua tarvitsevat eivät tähän ruokajonoon koskaan pääse. On vanhuksia, liikuntarajoitteisia tai jossain kauempana asuvia, mielenterveys- tai alkoholiongelmaisia, joille ruokajonoon pääseminen saattaa olla käytännössä ylivoimaista. Ja jotkut eivät kerta kaikkiaan kehtaa nöyryyttää itseään ruokajonoon hyvinvointiyhteiskunnassa. Liikuntarajoitteisille ja vanhuksille ruuanjakaja tosin kuljettaa tarvittaessa tarvikkeet kotiinkin. Mutta edelleen puhtaana heittona arvelen että tarvitsijoita olisi kuitenkin vähintään toinen mokoma jonossakävijöihin nähden. Näin päästään jo kuuteen prosenttiin väestöstä.

Siis summa summarum. Noin 6 prosenttia sellaisen melko vauraan kaupungin kuin Seinäjoenkin väestöstä on niin köyhiä, että ei pysyisi sapuskoissa nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa ilman tätä vapaaehtoista ruuanjakelutoimintaa. Olen jo aiemminkin ehdottanut että tällaisille ”laupeudensisarille” jotka harjoittavat pyyteetöntä avustustyötä seitsemänä päivänä viikossa koko päivän pitäisi antaa jokin rauhanpalkintoa vastaava tunnustus toiminnastaan. Tämänkin vapaaehtoisen ruuanjakelun ansiota on, että Seinäjoella ei kenenkään köyhän tarvitse ainakaan nälkään kuolla – ainakaan niin pitkään kuin on liikuntakykyinen ja kykenee jollakin tavalla huolehtimaan asioistaan.