Vaelluskirjaa – Luontovaellus 11.4.2018

Heräsin. Päätin lähteä vaeltamaan. Ruokintapaikalla oli hiljaista. Puin vaatteet päälleni, otin olkalaukun, jossa on kiikarit, ja lähdin. Mutta ensin poltin kuistilla sätkän. Intiaanikyykyssä katselin näkymää joelle ja joen yli ja kahden metsän yli etäisyyteen. Punarinta lauloi naapurin pihakuusessa. Joutsen lensi jokiuomaa pitkin etelään. Käpytikka rummutti jossain puhelinpylvään päässä olevaa suojapeltiä ja huusi sitten ilmaan kiihkeän pikakiväärisarjan. Mustarastas lensi innokkaasti pulisten pihan yli.

Kävelin pihatieltä Mulikontielle ja sieltä jatkoin Arvenmäen yli Auvilan pelloille. Matkalta korviin ja silmiin tarttui ainakin 2 mustarastasta, vihervarpusia, pari peippoa ja tavallisempaa höyhenpukuista väkeä. Matkalla tiirailin etenkin aukeampia, harvapuisia paikkoja, etsin lapinharakkaa, joka muuttaa näihin aikoihin ja jonka joku viime vuonna oli nähnyt Arvenmäellä. Ei näkynyt kuin tavallisia harakoita.

Jatkoin Auvilan pelloille. Selasin kiikarilla metsänrajat. Yksittäisiä peippoja lensi silloin tällöin. Kuulin joutsenten ääniä ja näin miten kaksi kolmen joutsenen ryhmää lensi hauskasti ristiin. Toinen porukka suuntasi koilliseen, toinen kaakkoon. Siinä lennossa vaihdettiin tärkeimmät kuulumiset. Jostain etäältä kuului harmaalokkien kaklatusta.

En halunnut nähdä silmissäni Auvilan metsätuhoa (josta lähettämäni mielipidekirjoitus ei ainakaan tänään ollu ”mahtunut” lehteen) vaan käännyin Vuorilaaksontielle, joka johtaa parin kilometrin kävelyn jälkeen Orivuorelle. Västäräkki lennähti sulasta ojanpenkasta karkuun. Kävelin, kävelin ja tiirailin maisemia. Aprikoin mahtaisiko Orivuoren yli mennä polku tai kantaisiko hanki.

Äkkiä lentoon heittäytyi haukka läheisestä männynlatvasta, se lensi välillä siipiään muutaman kerran iskien, välillä pitkään liitäen Vuorilaakson hakkuuaukean yli. Sain sen kiikareihini ja kun lintu kaarsi, määritys varmistui. Se oli muuttomatkalla paikalle levähtämään pysähtynyt piekana, tunturilapin lintu.

Kävelin eteenpäin, etsin polkua jota viime syksynä kuljin Orivuorelle marja- ja sienimetsään. Olisiko sitä talvella kävelty tai hiihdetty. Äkkiä näin oletetun polun tienoilla hakkuun keskelle pystyyn jätetyn latvansa katkaisseen haavan yläoksalla sen, mitä tavallaan myös etsin: lapinharakan. Sen serkuilla pikkulepinkäisillä oli kolmekin poikuetta tässä laaksossa viime kesänä ja paikka on mitä soveliain ympäristö kummallekin lajille, lapinharakalle tietenkin vain näin muuttoaikaan, sillä nekin matkustavat pohjoiseen pesimään.

En löytänyt polkua Orivuorelle, mutta löysin leveän lujan ladunpohjan ja lähdin kulkemaan sitä pitkin. Latu johti kuitenkin jonkin verran väärään suuntaan, se ei vienyt Orivuorelle, vaan peltoaukean ylitse takaviistoon niin että olin aikani käveltyäni taas Arvenmäen takana. Sieltä löysin kuitenkin oikean reitin radanvartta pitkin Orivuorta kohti.

Latujen risteyksessä oli opastaulut eri suuntiin, Orivuorelle 0,7 km. Se oli elämäni pisin 0,7 kilometriä. Aloin uupua. Vihdoin latupohja alkoi nousta tutulle mäelle, Orivuoreksi sitä nimitetään, tai Hepovaaraksi, kai kuka mitenkin, en ainakaan ole päässyt selvyyteen mitä eroa näillä paikoilla on. Lähestyin maantietä josta johtaa ylikulku radan yli kylille.

Hieman ennen maantietä pysähdyin kuitenkin linnun ääneen. Männyn latvassa lauloi hippiäinen. Vaikka osa hippiäisistä talvehtii, en ollut sitä vielä tänä vuonna nähnyt. Lintu on osittaismuuttaja ja kylminä talvina Suomessa talvehtivasta kannasta saattaa kuolla jopa 80-90 prosenttia. Ja nyt oli vaihteeksi kylmä talvi. Arvelinkin että lintu on kotiutunut etelän matkalta ja siksi nyt rinta täynnä linnunlaulua. Sen seuraan ilmestyi jostain kuusitiaispari askartelemaan omia puuhiaan keskenään kutsuäänillä jutellen.

Latupohjasta aivan tien vierestä äkkäsin metsäkauriin sorkan jäljet. Metsäkauriit levittäytyivät lähinnä 70-luvulla Pohjoisruotsista Haaparannan tullin kautta Suomeen ja ovat nyt jo suhteellisen yleisiä kaikkialla. Yhden näin syksyllä Jämsän tien varressakin vain 100 metriä asunnostani Urheilutietä ylittämässä. Jäljet kulkivat rivissä muutaman metrin, mutta katosivat sitten kovaan latupohjaan niin että en nähnyt, missä eläin viime yönä on hypännyt metsään.

Jatkoin rautatien ylitse kylälle, kävin katsomassa yhden istutuspajukon ja mieleen alkoi tulla taiteellisia suunnitelmia. Kuljin tienvartta kylää kohti. Bongasin pikkupojan joka leikki jääpintaisella tien ylittävällä rutakolla. Hän testasi jään kantavuutta. Vähän väliä saappaat molskahtivat jään läpi lätäkön pohjaan. Vettä oli lähestulkoon haisaappaan korkeuden verran. Muistelin omia nuoruuden linturetkien puljauksia, jolloin harva se kevät putosin arvokalleuksia myöten johonkin paskaojaan.

Tulin Kenraalintielle. Jalkani olivat jo keitettyä makaroonia, kun pääsin vihdoin kirjastoa vastapäätä katetulle penkille istumaan. Päätin jatkaa apteekin kautta bussilla kotiin. Jukka Virtasen pallokentän kulmalla bongasin vielä uutena lajina matalalla kaaartelevan kalalokin ja sulan reunassa istui tai seisoi pari muuta vasta saapunutta kalalokkia. Joutsenet tästä Koski-Keskisen sulasta olivat jatkaneet jo pohjoista kohti.

Auvilan raiskio raastaa sielua

1.

Kirjoitin 2. huhtikuuta blogitekstin "Viekää perkele loputkin!" http://nevaranta.blogspot.fi/2017/04/viekaa-perkele-loputkin.html   Lähetin saman tekstin mielipidekirjoituksena Jämsän Seutu -lehteen, mutta tietääkseni sitä ei lehdessä ole julkaistu. Ymmärrän syynkin. Kuntavaalit olivat tulossa ja tunnettuahan on, että vaalien alla joka neljäs vuosi ehdokkailla on yhtäkkiä roppakaupalla asiaa ja palstojen täydeltä mielipiteitä. Yhden luonnonystävän hätähuuto vanhojen metsien puolesta ei tähän saumaan mahtunut.


Yllättäen kuitenkin sain palautetta blogitekstistä ihan henkilökohtaisesti ja yksityisesti. Jämsän kaupungin metsävastaava Ritva Matilainen lähetti minulle kirjeen, joka on päivätty 6.4. Tosin löysin sen postilaatikostani vasta kiirastorstai-iltana, mutta postin nykyiset kiireethän tiedetään. Kirjeessä Matilainen odotetusti puolustelee hakkuita.


Mutta eipä siinä vielä kaikki. Tänään pölähti sähköpostiini kirje vihreiden valtuutetulta Tommi Tapiaiselta, joka oli erityisen ihmetyksen aiheena blogitekstissäni. Hän on kirjoitukseni johdosta nähnyt niin paljon vaivaa, että on keskustellut metsävastaavan kanssa hakkuista ja pyöräillyt jopa nyt pääsiäispyhinä henkilökohtaisesti katsomaan luontopolun tilannetta.


Olen ilahtunut saamastani palautteesta. Harvoin minä blogeistani olen mitään palautetta saanut pieniä tekstin jälkeisiä kommentteja lukuunottamatta, joita yleensä en edes huomaa seurata. Molemmat kirjeet olivat ystävällisiä ja asiallisia, vaikka itse asiasisällöstä olen edelleen täysin toista mieltä.

Tiivistän lyhyesti ydinajatukset:


Ritva Matilainen kertoo, että alueelta on poistettu läpimitaltaan alle 15 cm havu- ja lehtipuurunkoja, koska "rungot kasvoivat liian tiheässä, jolloin seurauksena on niiden riukuuntuminen." Lisäksi taimikon päältä poistettiin osa koivuista taimikon kasvutilan lisäämiseksi. "Tekemämme toimenpide edesauttaa liito-oravan elinmahdollisuuksien laajenemista nyt hoidetulle alueelle." Toimenpiteeseen on haettu ja saatu ELY-keskuksen lupa.


Tommi Tapiainen pahoittelee sitä, että hänen mielipiteidensä takia en suostunut äänestämään ketään Jämsän Vihreistä, vaikka ehdolla olisi ollut jopa luontokartoittajan koulutukseen saanut henkilö. Taajamametsät ovat olleet hoitamatta 20 vuotta ja nyt sieltä on pakkokin poistaa metsää, joka kasvaa esimerkiksi liian lähellä tiestöä. "Jälki saattaa näyttää dramaattiselta, mutta edelleen olen sitä mieltä, että siinä maisemallisesti on onnistuttu", Tapiainen toteaa yleisesti Jämsän taajamahakkuista. "Toki jos lähtökohtaisesti on sitä mieltä, että metsää ei saa hakata, sitä ei voi hyväksyä."


Tapiainen kävi siis tutustumassa myös Auvilan hakkuisiin. Hän huomasi, että metsäkoneita on käytetty, mutta jälki ei ole niin paha kuin annan ymmärtää. Toisaalla hän muistuttaa että Jämsän keskustassa on Pukinvuoren pururadan ympäristössä on luonnontilainen lähimetsä. Hakkuut eivät siis tarkoita sitä, että viedään viimeisetkin puut metsästä. Lopuksi hän muistuttaa, että valtuusto ei tällaisesta kaupungin toiminnasta erikseen päätä.



II

Kävin eilen uudelleen Auvilan hakkuualueella, vaikka "syrän siellä märkänee". Varmistin, etten ensimmäisellä kerralla nähnyt harhanäkyjä. Aivan yhtä lohduttomalta raiskiolta hakkujälki näytti kuin edelliselläkin kerralla, ellei vielä lohduttomammalta - näistä kauniista hakkuiden puolustuspuheista huolimatta.


Jos kaadetaan pääasiassa alle 15 sentin läpimittaista puustoa (minun viivottimeni mukaan tämä "mittapuu" oli läpimitaltaan suurelta osin 15 - 30 senttistä, noin 35 vuotiasta) ja lisäksi suuria "koivuja" taimikon kasvutilan lisäksi ja näitä ohjeita sovelletaan ja sävelletään, niin odottaa sopiikin, että pystyyn ei jää juuri mitään. "Koivun" laitoin sitaatteihin, koska valtaosa kaadetuista vanhoista puista oli haapoja, juuri sellaisia vanhoja haapoja, joita kolopesijät rakastavat.


Metsäkoneiden möyrimän metsän pohja on kammottavan näköinen. Maa itkee ja vuotaa verta. Kannokot kauhistuttavat luonnonystävän silmää.

Metsänhoitaja ja metsänsuojelija puhuvat usein täysin eri kieltäkin. Siinä missä Matilainen puhuu ylitiheiden metsien riukuuntumisesta minä puhun luonnontilaisesti kasvavasta metsästä. Nimenomaan tiheillä tai ylitiheillä kuusikoilla on tärkeä merkitys luonnon monimuotoisuudessa ja juuri tällaiset metsät ovat kaikkialla uhattuja. Siinä missä "metsänhoitaja" näkee hoitotyön tuloksen puukuutioina ja sen tuottona, minä itken hoitamattomien ja luonnontilaisten metsien rippeiden puolesta.


Metsänhoitaja näkee tavoitteena tasamittaan tasavälein kasvatettuja puupeltoja siinä missä metsänsuojelija näkisi mieluummin luonnontilaisen rääseikön. Mieluummin minä ainakin kuljeskelen luonnontilaisessa "riukumetsissä" kuin kompastelen kantoihin ja metsäkoneiden uriin "hoitometsässä", jossa siellä täällä kasvaa armosta pystyyn jätettyjä puurankoja.


Ekologisesti kaikilla metsätyypeillä on oma juuri kyseistä metsätyyppiä suosiva kasvi ja eliökuntansa. Lintulajeja jotka viihtyvät vanhoissa ikikuusikoissa tai luonnontilaisissa tiheästi kasvavissa kuusimetsissä on leegio. Osalle juuri tiheät kuusikot ovat lähes elinehto. Tällaisia lajeja ovat vaikkapa peukaloinen, puukiipijä, mustarastas, punarinta, punatulkku pesimäaikaan, vihervarpunen, kuukkeli joka koko ajan katoaa Etelä-Suomesta, pyy, miksei helmi- ja varpuspöllökin... Monet lajit viihtyvät parhaiten juuri tällaisissa metsissä vaikka olosuhteiden pakosta tulevat toimeen muuallakin.


Uskon että myös vanhan metsän liito-oravat ovat mieluusti vierailleet Suolamminmäen suojaisissa kuusikoissa ruuanhaussa. Nyt suoritettujen hakkuiden jälkeen jäljelle jäänyt harva keskenkasvuinen puusto tuskin elinkaarensa aikana tällä alueella liito-oravaa näkee, vaikka muuten näköala on avartunut lähes silmänkantamattomiin. Surullisin näky tässä uudessa näköalamaisemassa ovat kuitenkin kaikkialla risteilevät raskaiden metsäkoneiden maahan möyrimät jäljet. Haavat jotka arpeutuvat vain hyvin hitaasti eivätkä parane kokonaan koskaan.
               



III



Minut Auvilan metsätuho vetää hiljaiseksi. En tahdo jatkaa enää aiheesta enempää. Huudan samaa hätähuutoa kuin palokärki huutaa luonnontilaisten vanhojen metsien kaipuusta runossani kokoelmassa Ihmisen alue. Sillä luonnontilaiseksi vanhaksi metsäksi tai edes metsänhoitajien vihaamaksi "riukumetsäksi" ei ainakaan Auvilan hakkuualuetta enää tämän puusukupolven rippeiden kasvun aikana, seuraavan 50-100 vuoden kuluessa koskaan enää saada. Muuttuvat osat muuttaen se valittaa Auvilan tuhotun metsän muistolle:



I



Hakkuuaukean yläpuolella

palokärjen lennon nykivä muisto,

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua

tällä paikalla kasvaa toinen metsä,

toisenlainen, kuin pellossa

viljeltyjä puita.



Haluan syvemmälle, ikimetsään,

missä puut vieläkin kuolevat pystyyn,

tuulenkaatamat maatuvat

kuulematta moottorisahan ääntä.



Istun kannolle miettimään, katselen

aukion poikki vedettyjä metsäojia.

Näen taimikon nousevan peittämään

ison tikan jäljen taivaalla.



II



Kaukaa kuulomatkan rajoilta

luulen kuulevani

ennustajalinnun

surumielisen huudon.

En pääse selville äänen alkulähteestä.



Onko palokärki lentänyt

ikimetsään josta uneksin,

jossa aikaa ei mitata näillä yksiköillä

vaan puun sydämeen kasvavilla renkailla,

auringon, kuun ja tähtien radoilla

tai silmänräpäyksellä,

kun kanahaukka iskee pyyn niskaan.



Onko edes palokärki löytänyt sinne

vai hakkaako nyt koloaan

ladon kylkeen metsän laidassa,

rummuttaako ikäväänsä,

parinkaipuuta,

suurjännitejohtojen metallipylvään päähän

lankojen siristessä kevättalven pakkasessa

kuin heinäsirkat, niityllä.



Metsä on kasvanut täyteen mittaan,

harvennettu virheettömäksi.

.....


JK. Aivan lopuksi minä haluan kiittää Ritva Matilaista ja Tommi Tapiaista aktiivisesta yhteydenotosta minuun, tavalliseen kuntalaiseen, tässä asiassa. Vaikka olemmekin asiasta pysyvästi eri mieltä, juuri näin kunnallisen demokratian ja päättäjien tulisi yleisemminkin toimia.