Lyriikkamme modernismin juurilla

I

Suomalaisen modernin lyriikan juuret lähtevät kaukaa. Jos 1900-luvun suomalaisesta lyriikasta etsii modernisteja, voi aloittaa vaikkapa Eino Leinosta, joka vuosisadan vaihteessa uudisti radikaalisti runon totunnaista muotokieltä. Hän nosti perinteisen loppusoinnun rinnalle kalevalamittaisen alkusointuisen runon. Leinon runoudessa yksityinen ja yleisinhimillinen kohtasivat, hän oli suuri kansallinen romantikko, laulullinen lyyrikko, jonka runous on kestänyt vuosikymmenten kulutuksen. Ja juuri tässä ilmenee suuren runoilijan keskeinen ominaisuus: runouden täytyy kestää yli aikansa, juuri runous on kirjallisuuden muoto, joka parhaimmillaan on "ikuista", ajan hapon kestävää.

Eurooppalaisen modernismin ja loppusoinnuttoman runouden kotiutuminen suomenkieliseen runouteen kesti kuitenkin pitkään. Kun ruotsinkielisellä puolella Hagar Olsson ja kumppanit kokeilivat ja löysivät loppusoinnuttoman runon jo 1910-luvulla, pysyi suomenkielinen runous tiukasti muodon kahleissa. 1920-luvulla tosin Tulenkantajat tekivät suursiivousta kirjallisessa lastenkamarissamme ja avasivat ikkunoita Eurooppaan. Vuonna 1928 Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Olavi Paavolainen) runokokoelma Valtatiet oli käänteentekevä monessa suhteessa. Se oli futurismista vaikutteita saanutta modernia kiihkeärytmistä kaupunkilyriikkaa, kirjallinen protesti, mutta sen vaikutus suomalaiseen runouteen ei jäänyt pysyväksi. Runouden valtavirta meillä pysyi 50-luvun loppuun asti perinteissä, loppusoinnuissa ja riimeissä.

Lopullista modernismin läpimurtoa suomenkielisessä lyriikassa  saatiin odottaa 1950-luvun lopulle. Silloin astui esille uusi runoilijasukupolvi, jonka keskeiset nimet ovat edelleen ajankohtaisia. 50-luvun lopun ja 60-luvun uusi runous irrotti tekstin lopullisesti loppusoinnun kahleista, se oli mitattoman lyriikan nopea vallankumous, mutta samalla myös runon sisällön vallankumous. Tämän runon vallankumouksen eturintaman muodostivat Helvi Hämäläinen, Paavo Haavikko, Väinö Kirstinä, Aila Meriluoto, Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Manner, Mirkka Rekola, Tuomas Anhava... He ovat määritelleet suomalaisen runouden keskeiset suuntaviivat pitkälle 1980- ja 1990-luvulle asti ja heidän lyriikkaansa vasten voi peilata myös runouden 1960-luvun jälkeisiä uudistuspyrkimyksiä. Toisaalta muun muassa Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava nousivat sitten 1900-luvun lopun uudemman kirjallisuuden portinvartijoiksi, kuuluivat siihen etuoikeutettujen kastiin, joka määräsi sen, mikä uudemmassa kirjallisuudessa oli julkaisemisen arvoista ja mikä ei.

Runous on talo, jonka huoneissa puhaltaa monenlaisia tuulia, mutta sen perustukset ovat pysyviä, ikiaikaisia. Oli runo sitten hermeettiseen sisäänpäin kääntyneeseen sulkeutunut tai poliittinen ja kantaaottava, sen täytyy kestää yli oman ajankohtansa, yli sen tilanteen missä runo on kirjoitettu. Runouden perimmäinen vaatimus Raamatun runoudesta lähtien on yleisinhimillisyys ja yleispätevyys ja näiden perustusten sisällä ja ympärillä runouden polkuja voi rakentaa moneen suuntaan, mutta runo ei ole runo mikäli sillä ei ole kestävää sisältöä. Pelkkä kapina ei riitä runon valtakunnaksi. Tämä on kompassi joka kädessä voi tarkastella eräitä 50-luvun jälkeisen suomenkielisen runouden keskeisiä tekijöitä.

II

Helvi Hämäläinen aloitti kirjallisen tuotantonsa jo 30-luvun lopulla ja kuului suunnannäyttäjiin 50-luvun modernismissa, jonka luopuminen mitasta ja riimistä herätti jonkin aikaa kiivasta kirjallista keskustelua. Helvi Hämäläinen, Mirkka Rekola ja Eeva-Liisa Manner ovat keskeisiä nimiä siinä runouden suuntauksessa, joka etsi tietään metafyysiseen, ihmisen ja maiseman henkiseen voimakkuuteen. Kun vielä 40-luvulla ja 50-luvun alkupuolella runouden valtavirta toteutti koskenniemeläistä suurta kansallista tehtävää, näiden runoilijoiden lähtökohta oli toinen. he kääntyivät yksityiseen, joka samalla oli yleistä, ikiaikaista, koska se sai voimansa ihmisen psyykkisestä energiasta. He edustavat runoudessamme mystiikan ja järjen avioliittoa, mutta enemmän mystiikan puolelle kallistuneina. 

Tämän mystisen runouden vastapainona oli runouden realismi ja kielellinen uudistaminen, jota edustivat muun muassa Paavo Haavikko, Väinö Kirstinä ja Pentti Saarikoski. Väinö Kirstinä näistä selkeimmin asettui kielen majataloon, jossa runouden kieli ja muoto ovat keskeisiä pilareita. Hän kirjoitti semanttista lyriikkaa, runoa jossa kieli toimi oman merkki- ja sääntöjärjestelmänsä puitteissa. Paavo Haavikko taas kirjoitti 60-luvulta lähtien ironista, yhteiskunnallisesti kantaaottavaa runoa, joka tuomitsee yhteiskunnallisen diktatuurin, mutta on peruspessimistinen kaikkien aikojen kaikkia järjestelmiä kohtaan. Pentti Saarikoski taas oli suomalaisen nykyrunouden suuri yksinäinen "eino leino", runoilija joka matkusti kielen maisemassa kuin kotonaan ja jonka runoudessa ajattelun ja tunteen lähtökohdista kutoutuu kirkasta, kokonaisvaltaista, kosmopoliittista tekstiä.

Jos etsii suomalaisen nykyrunouden keskeisiä perusteoksia, niitä jotka ovat voimakkaimmin vaikuttaneet ja kestävimmin määrittäneet niitä linjoja, joita myös uudemmat runoilijat ovat omalla tuotannollaan kommentoineet, joiden kehässä runouden keskeinen ydin elää, tulee etsimättä mieleen Pentti Saarikosken Mitä tapahtuu todella (1962), Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka (1956), Paavo Haavikon Talvipalatsi (1959) ja Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi (1965).

III

Eeva-Liisa Mannerin "Tämä matka" oli läpimurtoteos, jossa hän määritteli koko tulevan runotuotantonsa perustan. Mannerin runoissa soi kosminen yksinäisyys, hän on metafyyrikko, joka matkustaa runoissaan unen maisemaa, etsii tietä lopullisen rajan tuolle puolelle. Manner on symbolisti, jonka runoudessa "Tämä matka"-teoksesta lähtien toistuvat samat kristallinkirkkaiksi kiteytyneet kuvat aina muuntuen, mutta tiukasti samaa totuutta tavoittaen. Hän on mystikko, jonka runoudessa tämä veneenmuotoinen arkku, ruumis, on vain välivaihe ja matkanteon väline.

Paavo Haavikko on yhtä kiinni todellisuudessa kuin Eeva-Liisa Manner on mystiikassa. "Talvipalatsi" on ensimmäinen kokoelma, jossa Haavikko on kokonaan karsinut runoistaan illuusiot. Hän on ehdoton kyynikko suhteessa yhteiskuntaan. Historian ja vallan lait ovat julmia, kirjassa "Ikuisen rauhan aika" (1977) Haavikko esittää maailman malliksi sodan. hän on uskossaan yhteiskuntaan Linkolan linjoilla, mutta opportunistina häntä ei kiinnosta mikään ekoterroristinen toiminta. Maailmassa ja yhteiskunnassa toimivat ekonomian lait ja kustannusyhtiön toimitusjohtajana Haavikko mielellään otti osansa näiden lakien hedelmistä.

Jo Pentti Saarikosken ensimmäinen kokoelma "Runoja" (1958) merkitsi vallankumouksellista uudistusta suomalaisessa runomaisemassa. Saarikoski toi runouteen arkipäiväisen, riisui sen ylevistä naamioista. Hänen runonsa risteilevät raadollisen arkitodellisuuden ja kreikkalaisten filosofien suurten ajatusten maastossa ja molemmat ovat yhtä pyhiä ja epäpyhiä. runo on runo on runo. Sen ei tarvitse olla enempää eikä vähempää. Saarikoski on runon runon kielen mestari alusta alkaen, mestaroimaton. Hänelle olennaista runossa on hengitys ilma ja ihmisen puhe. Vuonna 1962 ilmestynyt "Mitä tapahtuu todella" oli avainkokoelma, josta tuli 60-luvun lopun kirjailijasukupolven kulttiteos. se on eeppinen runoelma maailman tilasta, poliittinen, yhteiskunnallinen ja yksityinen, hän liikkuu kaikkialla, hän on runoilija ja runoilee, siitä syntyy runo eikä sen tarvitse noudattaa mitään muuta kuin omia lakejaan.

Saarikoskelle kieli on runon keskeinen elementti, mutta se on silti hänelle aina vain maailman ja todellisuuden kuvaamisen väline. Sen sijaan Väinö Kirstinä tuo suomalaiseen runouteen dadaismin hengen, jossa runot tappavat ja tyhjentävät pois merkitystä, kielestä tulee itseisarvo, jonka varassa koko runo elää ja hengittää. Luonnollinen tanssi (1965) on pitkälle vietyä kielen kokeellisuutta ja akrobatiaa, runot ironisia kollaaseja tai äänne- ja kuviorunoja, kieli itsessään on hänelle taideteos, baabelin torni, oma maailmansa jossa metsästetään sanojen riistaa.

IV

Oikeastaan näissä neljässä esimerkkitapauksessa on jo määritelty ne keskeiset elementit, joissa runot ja runoilijat ylipäänsä liikkuvat. He matkustavat kielen ja todellisuuden ja todellisuuden ylittävän mystiikan maisemassa, ne tavoittavat arkipäiväistä tai tavatonta, yksityistä tai yleisinhimillistä. Kirjoituksessa mainitut modernismin pioneerit pystyttivät nykyrunoutemme peruskivet ja keskeiset suuntaviitat. Heiden jälkeensä kenttä oli laaja, avoin ja vapaa uusien runoilijoiden tulla.

Maskun, Munkokinkon ja Pompieruksen matkassa

Kirjoja hyllystäni:
Mirkka Rekola: Maskuja
- pieniä elämänmittaisia juttuja
144 s.
WS Bookwell Oy 2002

Kun Mirkka Rekola (1931-2014) vuonna 1954 tuli suomalaisen runouden kenttään kokoelmallaan "Vedessä palaa", hän esittäytyi täysin valmiina, omintakeisena ja omaperäisenä runoilijana. Rekola oli puhdasverinen lyyrikko ja aforistikko. Hänen yli puolen vuosisadan mittainen tuotantonsa käsittää 18 runokokoelmaa ja 7 aforismikokoelmaa. Muutakin on kuitenkin ilmestynyt. Vuonna 1987 ilmestyi tarinakokoelma "Maskuja - pieniä elämänpituisia juttuja". Vuonna 2002 Maskuista ilmestyi toinen laajennettu painos, joka sisälsi runsaasti uusia maskuja ja piirroksia. Tämän kirjan ostin hyllyyni Ylistaron kirjaston poistomyynnistä.

Wikipedian mukaan "Rekolaa on pidetty vaikeasti tulkittavana lyyrikkona, mikä voi johtua ilmaisun äärimmäisestä tiiviydestä ja monimerkityksellisyydestä". Itse taas pidän hänen ilmaisuaan kirkkaankuulaana ja täsmällisenä, vaikkakin täysin omasta maailmastaan tulevana ja siksi vaikeasti määriteltävänä. Niille on vaikea löytää vertailukohtaa mistään muusta suomalaisessa kirjallisuudessa. Nuoruudessani minuun kolahtivat erityisesti Rekolan proosarunot ja aforismit.

Samalla tavalla vaikeasti määriteltävää kuin Rekolan lyriikka ovat maskut. Mitä nämä oikein ovat? Runoja? Pienoisnovelleja? Tarinoita, kyllä. Mutta kuuluvatko ne lasten vai aikuisten osastolle? Antaa siis Rekolan kertoa itse mitä maskut oikein ovat: 

"Kun kuljin yksin ja toisen kanssa, minulla oli tapana kertoa juttuja jottei maailma muuttuisi ikäväksi. Niiden piti olla hauskoja. Aina ne eivät olleet. kun sitten kerran huomasin, etten enää kertonutkaan niitä, aloin muistella mitä olin unohtanut."

Runouden opettajani Risto Ahti sanoi joskus Oriveden opistossa runouden olevan sitä, että käännetään asiat ensin ylösalaisin ja sitten takaisin. Se on kuin näin syntyvä lumisade jouluisessa lasipallossa, jolla lapsena leikin. Juuri näin toimii myös Rekolan runous sekä hänen maskunsa. Hän kääntää maailman ylösalaisin ja sitten takaisin paikalleen ja ehkä vielä kerran ylösalaisin. Jos Rekolan maskuille nyt välttämättä jotain vertailukohtaa haluaa löytää, mieleen tulee Leena Krohnin proosa tiiveimmillään tai Tove Janssonin Muumi-tarinat. Jossain näiden välisessä laajassa avaruudessa maskut liikkuvat.

Maskujen päähenkilö on Masku Pakainen itse, ominpäin ajattelija, tai voiko sanoa ajattelija? Masku tokaisee totuuksia, jotka on oivallettu täsmälleen päinvastoin kuin tavallisesti tavataan nähdä. Masku kävelee pitkin elämänpolkuja ja katselee elämää oudoista ikkunaluukuista ja näkövinkkeleistä. Aivan yksin hän ei kuitenkaan ole. Mukana matkoilla kulkee kaksi ystävää, naiivinviisas Munkokinko ja filosofinen pessimisti, pitkän matkan murehtija Pompierus. Nämä kolme kuljettavat tarinaa epäloogisesti eteenpäin läpi vaelluksen, joka samalla kun saa lukijan nauramaan esittää syvällisiä ajatuksia, jotka ovat kuin zen-buddhistisia kaskuja. Annetaanpa muutaman maskun puhua:

"Matkalla kesälomalle, jollakin pysäkillä
Masku Pakainen liittyi seuraan eikä sitten
eronnut meistä. Kuljimme kivikkoista tietä,
ja hän hyppeli kiveltä kivelle.
- Luulee olevansa niin iloinen kun loikkii näin.
Mieluummin minä painuisin kivien väliin kuin
olisin kivillä hyppelemättä.
Tie muuttui soratieksi. Masku alkoi kävellä
raskaasti.
- Kuuletteko, tiekin murtuu, hän sanoi"

"Masku oli taas menossa jonnekin. 'Ḿaailmassa
on niin pohjaton murhe maailman vuoksi. Ei ole muuta pohjaa',hän sanoi 'kuin tämä jalkapohja, ja sekin on rikki'."

Näin astuu kuvaan Munkokinko:

" 'Ei kukaan mene', se oli hänen ensimmäinen
lauseensa, kun hän oli lapsi ja pysyttelipeiton alla. Mutta sitten myöhemmin tuli hälytys. Kaikki painuivat kellariin, hän nosti päätään ja kysyi 'munkokinko täytyy mennä'. Ja siitä
hän sai nimensä. "

Aina välillä Masku matkallaan kohtaa Pompieruksen, milloin edestä milloin takaapäin:

"Masku näki Pompieruksen kulkevan edellään kaukana tiellä. Hei Pompierus, hän huusi mutta tämä ei kuullut. Silloin Masku otti jalat alleen ja pinkaisi hyvää vauhtia Pompieruksen luo. Pompierus oli yllättynyt. Siinä näet, Masku sanoi, äänikin liikkuu hitaammin kuin minä, ethän sinä vieläkään ole kuullut huutoani."

Ja silloin kun kaksi tai kolme näistä kohtaa syntyy hulvattomia paradokseja:

"Pompierus painoi etusormellaan vuoroin toista
sierainta ja vuoroin toista. Syysilma tuoksui
metsältä. Minä hengittelen näitä tuulenhenkosia, hän
selitti Maskulle. Mutta sitä en kyllä käsitä, kun
sanot, että atmosfääri, hennoinkin tällainen
voi olla jotain kestävintä. Mitä sinä tarkoitat?
Kukka voi lähettää tuoksunsa ja vielä tuoksunsa
muistonkin. Mutta kun en ole kukka. En minä
välittäisi jättää tänne hajuani.
Kuka sitä haluaisi, Masku sanoi. Sinun hajuasi.
Tai minun. Minä vain sanoin, että kun lakkaa
hengittämästä, tajuatko, silloin sitä jättää
atmosfäärin."

On syytä korostaa, että missään vaiheessa maskut eivät lankea pelkäksi sanahelinäksi, vaan jokaisen maskun sisältä löytää syvällistä aforistista ajattelua ja kokonaisuutena maskut muodostavat ehjän kertomuksen. Rekola liikkuu maskuissaan ajassa ja ulottuvuuksissa ja niiden lävitse kuultaa syvä eetos, huoli maailman tilasta ja ihmisen tilasta maailmassa. Jokaisen maskun Rekola on itse kuvittanut omilla tussipiirroksillaan jotka avaavat maskuun vielä yhden puolen ja ovat puhdasta zeniä.

Itse olin täysin aseistariisuttu maskujen edessä, luin niitä eteenpäin hitaasti ja välillä nopeasti, välillä nauruun purskahtaen ja välillä jonkin syvällisen mietteen edessä pohtimaan pysähtyen. Ja kun olin lukenut kirjan loppuun, aloin lukea sitä heti alusta uudestaan.

(Pahoittelen että Blogspot rivitti maskut uudelleen.)