Bjarmia – suomalaisugrilaisten vähemmistökansojen runoutta

Bjarmia-antologia

suomensukuisten vähemmistökansojen runoantologia

toim. Ville Ropponen

114 s. Savukeidas 2015

I

Viime vuonna osallistuin etnofuturistisen taidesymposiumiin Multialla. Samoihin aikoihin ilmestyi Savukeidas-kustantamolta Ville Ropposen toimittama Bjarmia-antologia. Joka esittelee suomalaisugrilaista nykyrunoutta Venäjältä ja Virosta.

Etnofuturismi on keskeisesti esillä myös Bjarmia-antologian runoudessa. Kaikki kokoelman kahdeksan runoilijaa edustavat kielivähemmistöjä omissa maissaan.

”Esittävä runous vallitsee, rumpu kaikuu ja korpi kohisee. Kokoelman runoissa näkyvät luonto, mytologia ja kansanrunouden jäljet. Taustalla digitaaliaallotb sihisevät ja kaupungin tornitalot vääntyvät kitaran kielinä”, esitellään teoksen takakannessa.

”Käy sisään!

Metsän portti on auki.”

(Jan Rahman)

II

”Metsän portti on auki.

Käy sisään, tästä lähtee polku

toiseen metsään, mäntykankaalle,

pajuniitylle.

Käy sisään, tästä lähtee polku

oravien, lintujen ja muurahaisten

valtakuntaan, ja yhden karhun,

pikkuisen ja pyöreän.

(Jan Rahman)

Bjarmia on muinaisvaltakunta, joka mainitaan muun muassa norjalaisissa ja islantilaisissa saagoissa. Ottar Haagolantilaisen matkakertomuksessa vuodelta 890 mainitaan Bjarmian asukkaiden puhuvan lähs samaa kieltä kuin fennit eli saamelaiset.

Bjarmia sijoitetaan usein Vienajoen suuhun, nykyisen Arkanglin alueelle. Martti Haavio on tulkinnut bjarmien olevan vepsäläisiä. Komilainen kirjailija Kallistrat Zakov väittää bjarmeja muinaisiksi komeiksi. Varmalta tuntuu vain, että Bjarmian asukkaat puhuvat suomalaisugrilaista kieltä.

”Sijaitsee Bjarmia sitten Vienanmerellä, Karjalasssa, Komissa, Virossa tai kenties Marinmaalla, kyseessä on taikojen ja kuvitelmien valtakunta, johon voimme kaikki samaistua”, kirteyttää Ville Ropponen.

III

”... sen sijaan että istuisin paikallani, tuijottaisin

miten puu palaa ja linnut

sirkuttavat vielä palamattomien puiden

ja ihmisten latvoissa.”

(Jan Rahman)

Antologia esittelee siis kahdeksan runoilijaa. Mukana ovat marilaiset Valeri Mikor ja Raisia Sungarova, komilainen Nina Obrezkova, karjalainen Santtu Karhu, vöruksi kirjoittavat virolaiset Aapo Ilves, Jan Rahman ja ja Magnus Konnula sekä udmurtti Nadi Muś.

Antologian vanhin runoilija on vuonna 1960 syntynyt Valeri Mikor, nuorin 1987 syntynyt Raisia Sungurova. Suomalaisille lukijoille tunnetuimpia lienevät karjalankielellä laulava muusikko Santtu Karhu, nykyään Helsingissä asuva vuorimarilainen Mikor sekä yhteiskokoelman Heli Laaksosen kanssa kirjoittanut Jan Rahman. Suomeksirunoja on aiemmin ilmestynyt myös Nina Obrezkovalta sekä Muś Nadilta.

Antologian julkaisemisen taustalla on syksyllä 2013 ja kesällä 2014 järjestetty runokiertue, jolle nämä kahdeksan runoilijaa osallistuivat.

IV

”...Nyt viljankorret ajattelevat:

tapahtuneelle ei voi enää mitään.”

(Raisia Sungurova)

- Kokoelman runoilijoita yhdistää laajasti ottaen kiinnostus luontoon, mytologiaan, kansanperinteisiin ja niin sanottuun etnofuturistiseen taidesuuntaukseen. Näissä runoissa moderni maailma yhdistyy kansanrunouden jälkiin, laulullisuuteen ja rytmiin, kirjoittaa Ville Ropponen.

Etnofuturismi saattaa suomalaisen lukijan korviin kuulostaa hieman huvittavaltakin käsitteeltä, mutta Venäjän alistettujen ugrilaisten kansojen keskuudessa se on hyvin merkittävä kirjallinen, taiteellinen ja poliittinenkin suuntaus, se on vähemmistökansojen kansallismielistä kulttuuria,

Etnofuturismi on silloisen Neuvostoliiton vallan alla eläneessä Virossa 1980-luvun lopussa syntynyt taidesuuntaus, joka 90-luvulla levisi kaikkialle suomalaisugrilaisille alueille, erityisesti Udmurtiaan ja Komiin.

Etnofuturismin päämääränä on yhdistää modernia ja postmodernia maailmankulttuuria perinteiseen, paikalliseen ja kansalliseen,

Etnofuturismi on myös vastarintaa. Suurten kielten eli tappajakielten asemasta se keskittää huomiomn pieniin kieliin ja vähemmistökieliin.

”Se kysyy miten pienet kansat ja kulttuurit voivat selvitä hengissä tasapäistävän, ylikansallisin tunnuksin ja turbokapitalistien logiikan mukaan jyräävän globalisaation taifuunissa, globalisaation joka niin usein tuntuu seuraavan vain suurten ja voimakkaiden kieltä ja mieltä.”

V

”Sinä seisot Volgan rannalla

palavana kynttilänä

katsoen toista rantaa kohti.

Vaikka puhaltavat kovat

tuulet haluan, että

et sammuisi ikinä.”

(Valeri Mikor)

Ennen kaikkea Bjarmia-antologia muistuttaa meitä siitä, miten kauas me suomalaisessa nykyrunoudessa olemme pääosin kulttuuriset juuremme ja luontoyhteytemme kadottaneet.

”Viimeinen heinäsuovasi on jäänyt vielä nostamatta,

viimeiset marjasi ovat vielä metsästä tuomatta,

viimeinen lapasparimme on vielä kutomaton,

viimeistä lauluasi emme ole vielä laulaneet...”

(Nina Obrezkova)

Muu Maa Multialla osa I - etnofuturistinen taideleiri ja symposium 5.-15.8.2015

I Lähtökuopissa

Oikeastaan runokokoelmani Ihmisen Alue julkistamisen yhteydessä tämän vuoden maaliskuussa törmäsin ensimmäistä kertaa eläessäni käsitteeseen etnofuturistinen taide. Tapahtumaan olivat nimittäin tulossa julkistamaan kirjojaan pohjalaiskirjailijat Kirsti Mäenpää, Sisko Thors ja minä. Minä tulin esittämään runojani soitinkeksijä Petri Loueksen kanssa. Paikalle oli lupautunut kustantamomme Kesuuran päällikkö Eija Tuomela, joka lupasi roudata mukanaan Kantelettaren pohjalta nykykansanlauluja esittävän noin 8 naista käsittävän Ehivaija-ryhmän Helsingistä.

Hieman ennen tapahtumaa minuun otti yhteyttä Esa-Jussi Salminen Multialta. Hieman yllättäen hän lupasi tulla katsomaan tapahtumaamme. Olimme tuolloin olleet yhteydessä vasta muutaman päivän. Hän oli kertonut Muu Maa -tapahtumasta ja minä kirjanjulkistajaisistani. Esa-Jussi tuli julkistajaisiin ja kysyi haluanko lähteä Multialle suomalaisugrilaisten kansojen taidesymposiumiin elokuussa. Ilman muuta.

En ollut koskaan käynyt Multialla, jonka uskoin olevan pelkkää suota, en ollut koskaan kuullut, että suomalaisugrilaiset kansat järjestävät taidesymposiumeja ja tietenkin minua taiteilijana kiinnosti tietää mitä ihmettä on etnofuturistinen taide. Lupasin lähteä ja liityin Muu Maan fb-sivustoon. Minua kiinnosti myös minkälaista on suomalais-ugrilaisten kansojen välinen kulttuuriyhteistyö kun entisen Neuvostoliiton aikaan itärajalla oli Berliinin muuriakin korkeampi henkinen muuri.

II Taustaa

Kevään mittaan alkoi pikkuhiljaa valjeta tapahtuman taustaa. Neuvostoliiton hajoamisen ja Viron itsenäistymisprosessin yhteydessä yli 25 vuotta sitten keksittiin termi etnofuturismi, joka levisi nopeasti eräiden itäisten sukukansojen keskuuteen. ”Se on nykyisellään väljä aate- ja taidesuuntaus, joka ammentaa suomalaisugrilaisten kansallisista perinteistä, mutta soveltaa niitä nykyaikaan.” Siis etnistä (eli kansallista perinnettä) ja futuristista (tulevaisuuteen suuntautuvaa) yhdistävä aate.

Ensimmäinen etnofuturistinen konferenssi järjestettiin Virossa 1994, mutta Viron oman valtion kehittyessä liike alkoi vähitellen kuihtua synnyinmaassaan. Sen painopiste siirtyi jo 1990-luvun lopulla Udmurtiaan. Erilaisia vuosittaisia konferensseja ja festivaaleja järjestettiin tämän jälkeen osittain Virossa, mutta pääosin Udmurtiassa vuosina 1998 – 2007. Ne olivat eri taiteenaloja yhdistäviä tapahtumia joita yhdisti kunkin sukukansan kansallinen perinne- ja kansallissymboliikka taiteen nykyiseen globaaliin kieleen.

Vuonna 2008 järjestettiin pelkästään kuvataiteilijoiden toimesta ensimmäinen etnofuturistinen symposium. Symposiumhan tarkoittaa eräänlaista taideleiriä, jonne eri puolilta kootaan taiteilijoita työskentelemään yhdessä, tutustumaan toistensa taiteeseen ja ajatuksiin. Vähitellen myös muutama suomalainen taiteen piirissä työskentelevä henkilö lähinnä Helsingin taideyliopistosta kiinnostui tapahtumasta ja niinpä kun seitsemän ensimmäistä symposiumia oli pidetty Udmurtian eri piirikunnissa, päätettiin kahdeksas järjestää Suomessa jollain maaseutupaikkakunnalla.

Multialla nykyään asuva Esa-Jussi Salminen lähti tapahtuman pääorganisaattoriksi ja koska Multia on pieni kunta suunnilleen Suomi-neidon haarovälissä, oli luonnollista että se myös valikoitui tapahtumapaikaksi. Esa-Jussi on perehtynyt marilaiseen kulttuuriin, mutta kääntänyt myös hiljattain udmurttien kansalliseepoksen suomeksi.

Kevään ja alkukesän mittaan alkoi tulla tietoa myös tapahtumaan osallistuvasta taiteilijajoukkiosta. Venäjältä oli ilmoittautunut mukaan parikymmentä taiteilijaa pääosin Udmurtiasta, mutta myös Komista, Marista ja Tatarstanista, jotka kaikki sijaitsevat tuolla jossain Uralin liepeillä. Virosta oli ilmoittautunut joku ja kaksi baskiakin lähti mukaan.

Suomesta eri teitä leirille ajautui 22 taiteilijaa, joita omastua mielestäni yhdisti paitsi kiinnostus suomalaisugrilaisiin sukukansoihin myös tietty yhteinen ekologinen ajatusmaailma. Joukossa oli syväekologisia ja ekologisia taiteilijoita, teatterista ja performanssista kuva- ja ympäristötaiteeseen, shamanismiin, video- ja valokuvataiteeseen, runouteen ja musiikkiin.

III Lähtölaukaus ja myöhästyminen

Nyt oli saatu kuntoon itse tapahtuman puitteet, mukaan oli ilmoittautunut kaikkiaan 46 taiteilijaa. Pitkään hiersivät sellaiset pikkuseikat kuin majoitustilat ja rahoitus, mutta kalkkiviivoilla nekin järjestyivät. Tosin rahoitus niukimman mahdollisen budjetin mukaan. Kymmenen päivän mittainen symposium oli valmis avajaisiin 5.8.2015.

Itse vain en tuossa vaiheessa päässyt vielä mukaan lähtemään. Mielenkiinnolla katselinkin facebookista mitä ihmettä nuo udmurtit, komit, multialaiset, hesalaiset sun muut sillä tapahtuman avajaisissa oikein puuhasivat ystäväni Keijo Ahlqvistin kuvaamista videoista.

Erikoiselta, ugrilaiselta, shamanistiselta, ekologiselta ja futuristiselta touhu näyttikin siinä vaiheessa, kun itse pakkasin vielä taidereppuani ehtiäkseni symposiumiin ja blogitekstini toiseen osaan mukaan edes jälkijunassa, omakohtaisia havaintoja tapahtumasta tekemään.