Kalevala. 5. runo. Väinämöinen kohtaa Ainon kalana

Sana Ainon kuolemasta kiiri Väinölän ahoille. Vaka vanha Väinämöinen itkee illat, itkee aamut, yöt enemmän itkee. astuu ainoa huokaillen meren rannalle ja kysyy untamolta, unennäkijältä, maan alla asuvalta, missä on ahtolan asunto, missä Vellamon neidot elävät. tuossa ne asuvat, nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen, alla aaltojen syvien, päällä mustien mutien. väinämöinjen ottaa siimansa ja onkensa, soutaa sinne saaren päähän, laskee onkensa veteen. jo muutaman päivän päästä ottaa onkeen outo kala. Sen Väinämöinen vetää veneeseensä. ihmettelee kalaansa, kun ei tuota tunne. Liian sileä siiaksi, liian kapea kojamoksi, liian hailu haueksi, evätön emokalaksi. väinämöisellä on vyöllään hopeinen veitsi, aikoo sillä tappaa kalan ateriaksi, vaan silloin kala kimmahtaa takaisin veteen. Kala on heti seitsemännellä selällä, yhdeksännen aallon päällä. Sieltä ilmoittaa itsensä. ei ollut tuleva leikattavaksi loheksi vaan kainaloiseksi kanaksi, polviseksi puolisoksi.

En ollut merilohia,
syvän aallon ahvenia.
olin kapo, nuori neiti,
sisar nuoren Joukahaisen,
kuta pyysit kuun ikäsi,
puhki polvesi halasit.

Ohoh, sinua, ukko utra,
vähä mieli Väinämöinen,
kun et tuntenut piteä
Vellamon vetistä neittä,
ahon lasta ainokaista.

Väinämöinen pyytää toistekin tulemaan, vaan ei tule toiste sisar Joukahaisen. väinämöinen sitoo sulkkunuotan, sillä kalastaaa kaikki vedet, saa kaikkia kalalajea, vaan ei toiste tätä yhtä. siinä Väinämöinen pahoilla mielin miettii miehuutensa menneeksi, vähämieleksi muuttuneensa.

Kuta vuotin kuun ikäni,
kuta puolen polveani,
Vellamon vetistä neittä,
ikuiseksi ystäväksi,
polviseksi puolisoksi,
se osasi onkeheni,
vierähti venoseheni:
minä en tuntenut piteä,
en kotihin korjaella,
laskin jälleen lainehisin,
alle aaltojen syvien!

Väinämöinen siinä murehtii, käetkin ovat lakanneet kukkumasta, surusta sortaneet äänensä. ei tiedä enää Väinämöinen, miten olla, kuin eleä. Jos olisi emo elossa, sepä saattaisi sanoa, miten jaksaisi pystyssä pysyä, murheisiinsa murtumatta. emo havahtuu haudastansa, vastailee aaltojen alta neuvon murheen murtamalle: mene Pohjolan tyttäriin, siellä on tyttäret somemmat, neidot kahta kauniimpia.

Kalevala. 4 runo. Ainon kohtalo

Joukahaisen sisar Aino, neito nuori, on hakemassa lehdosta vihdaksia. Kun kulkee kotia kohti, vastaan astuu Väinämöinen. Tämä kosiskelee Ainoa, pyytää ettei Aino kantaisi korujaan, koristaisi itseään, muita kuin häntä varten. Aino inttää, ettei kanna koruja häntä varten, eikä muita varten, mieluummin asuu kotioloissa syöden leivän kannikoita. Aino tulee itkien kotia. Taatto kysyy, veli kysyy, lopulta emo kysyy, mitä Aino itkee. Emolle Aino kertoo surunsa, miten kohtasi Väinämöisen, miten viskasi pois korunsa. Emo ei tuosta huoli, käskee syödä vuoden voita, toisen sianlihaa, kolmannen kuorekokkareita, niin kasvaa entistä kauniimmaksi. Emolla on itsellä aitassa arkku, siinä kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta: ne on Kuutar kutonut, Päivätär kehrännyt. Sieltä Aino saa uudet silkit, korut entistä kauniimmat. aino ei tuosta ilostu, menee itkien pihalle, kulkee kaihoten kartanolle: miettii miten on mieeli poloisella, on kuin allien ajatus, on kuin hanki harjun alla, vesi kaivossa syvässä. Parempi olisi ollut syntymättä, kasvamatta, parempi kuolla jo kehdossa. Itkee päivän, itkee toisen, emo kysyy mitä itkee. Sitä itkee, kun emo oman lapsensa lupasi vanhalle varaksi, turvaksi tutisevalle. Parempi olisi olla meressä aaltojen alla, sisarena siikasilla. Aino hakee arkusta hopeavyöt, sinihameet, pukee ne ylleen, astuu ahon poikki, kulkee synkkiä saloja, miettii: jo olisi aika manalle mennä, ikä tulla Tuonelaan. Aino kulkee kolme päivää, kunnes saapuu meren rantaan, jää siihen vesikivelle istumaan, itkemään pitkin yötä. Aamulla anivarhain näkee näyn niemen nenässä.

kolme on neittä niemen päässä,
ne on merta kylpemässä!
Aino neiti neljuänneksi...
kivi on kirjava selällä,
paasi kullan paistavqainen.
Kiistasi kivelle uia,
tahtoi paaelle paeta...
asetaiksen istumahan
kirjavaiselle kivelle,
paistavalle paaterelle...
kilahti kivi vetehen,
paasi pohjahan pakeni,
neito kiven keralla,
Aino paaen palleassa.

Se oli loppu nuoren neidon, loppu kaunihin kanasen.

Kalevala. 2 runo. Väinämöinen täydentää luomistyön

Väinämöinen viettää vuosia puuttomassa saaressa, miettii kenet saisi kylvötöihin: Sampsa Pellervoisen. Pellervoinen, pellon poika, kylvää maat, suot ja kankaat metsiksi, kylvää niihin kaikki puulajit. Vain jumalan puu, tammi, jää itämättä. Väinämöinen näkee utuisen pellon nenässä neljä neitoa niittämässä, tursaan nousevan merestä ja tunkevan heinät tuleen, polttavan kaiken poroksi. Siihen kasvaa iso tammi, puu kasvaa, latva peittää taivaankannen, pidättää pilvet juoksemasta, päivän nousemasta. Mutta merestä nousee peukalonkorkuinen vaskipukuinen mies veden väkeä, joka aikoo tammen kaatajaksi, kasvaa äkisti niin että pää hipoo pilviä, parta on edessä polviin asti. Iskee tuimasti kirveellä, tuli tuiskii kirveen nenässä ja kolmannella iskulla tammi kaatuu. Niin pääsee taas päivä paistamaan, metsät kasvamaan, linnut puissa laulamaan. Mutta vielä on vilja kasvamatta. Väinämöinen löytää seitsemää lajia siementä, tiaisen neuvosta kaataa mahdottoman kasken, jättää yhden koivun linnuille leposijaksi, käelle kukuntapuuksi. kokko (kotka) ilahtuu istumapuusta ja iskee tulta, joka polttaa kaiken kasken. Väinämöinen ryhtyy kylvötöihin, saa siemenet kasvamaan mieluisaksi sadoksi. käki lentää paikalle ihmettelemään, miksi koivu on jätetty kaatamatta.

Siksipä tuo on jätetty

koivahainen kasvamahan:

sinulle kukuntapuuksi.

Siinä kukkuos, käkönen,

helkyttele kultarinta!

Kuku illoin, kuku aamuin,

kerran keskipäivälläki,

ihanoiksi ilmojani,

mieluisaksi metsiäni,

rahaisiksi rantojani,

viljaisiksi vieriäni!