Kivirunobändi Nevaranta & co

Kivirunobändi Keijo Nevaranta & co perustettiin Kemissä 1994. Olemme tehneet c-kasettinauhatasoisia runoäänitteitä omaksi iloksemme ja esiintyneet huviksemme erityisesti perustamani Yhteys-taiteilijaryhmän näyttelyiden avajaisissa ja rockhenkisissä tapahtumissa noin kerran vuodessa jollakin kokoonpanolla. Esityksiämme voisi nimittää runomusiikkihappeningeiksi. Periaatteena on, että esiinnymme harvoin emmekä harjoittele koskaan. Yleensä kivirunobändin keikalla on esiintynyt Keijo Nevaranta (runot) ja joku muusikkokaveri (kitaristi, rumpali tai soitinkeksijä), joskus olemme olleet lavalla vähän isommallakin kokoonpanolla.

Vuonna 1994 minusta kuvattiin Tornion ammattikorkeakoulun medialinjan oppilastyönä dokumenttivideo Keijo Nevaranta - Kivirunoilija. Siinä yhteydessä kuvattiin myös Keminmaan kaivoksessa pätkä jossa lausun runoja ja Jarno Tiihonen säestää kivellä istuen kitaralla. Tämä oli Kivirunobändin ensimmäinen "esitys". Samoihin aikoihin teimme kellaristudiossa neliraitanauhurilla ensimmäisen runokasettimme Joet palaavat lähteilleen n. 20 minuuttia. Siinä esiintyvät Keijo Nevaranta (runot ja lausunta), Terhi Joensuu (lausunta), Jarno Tiihonen (kitara), Kati Pyykkö (kitara).

Vuonna 1995 valmistui suurisuuntaisin runohankkeemme. Tuotin Seinäjoen Kaupunginteatterin studionäyttämölle runomusiikkiteoksen ja mysteerinäytelmän "Jumalat puhuvat öisin". "Jumalat puhuvat öisin" on koostettu Eddan jumalrunojen teksteistä yhtenäiseksi visuaaliseksi runomusiikkivaloteokseksi "se on runojen, musiikin ja valojen vuoropuhelua enemmän kuin näytelmä", totesin Pohjolan Sanomille tuolloin. Esitystä oli tekemässä sitä varten kokoamani teatterista ja musiikista kiinnostunut n. 20 hengen harrastajajoukko (muutama ammattilainenkin mukana), "Kambri-ryhmä". Studiossa esitettiin teos neljä kertaa. Mainittakoon että sen lavasteet maksoivat 60 markkaa ja lavasteiden lisäksi näyttämöllä oli vain 5 näyttelijää, joista neljä esitti kiveä ja yksi puun juurta. Vasta maailmanlopussa kivet heräsivät eloon ja puunjuuri muuttui maailmankäärmeeksi. Esityksen kesto oli noin 20 minuuttia.

Vuonna 1998 Kemiin valmistui tähän astinen pääteokseni Stone Age. Ryhdyin järjestämään Stonehengen hengessä kivillä musiikkitapahtumia, "ilmaiskulttuurifestivaaleja", yleensä kesäpäivänseisauksen aikoihin vuosina 1998-2001, jolloin muutin pois Kemistä. Merkittävin oli tietenkin Kemin kulttuuritoimen järjestämä Stone Agen vihkiäistapahtuma, jonka ohjelman kokosin. Myös täällä esitettiin "Jumalat puhuvat öisin" (osat maailman synty ja maailman loppu), nyt pelkästään ääniteoksena. Kivirunobändi Keijo Nevaranta & Jarno Tiihonen esiintyi. Lisäksi ohjelmassa oli mm. tanssija Jaap Kleveringin performanssi ja perulaisen huilisti Jose Moncadan harpunsoittoa. Kulttuuriministeri Suvi-Anne Siimes piti tapahtumassa juhlapuheen.

Ideoin Stone Agen jatkoksi vuoden 1999 Meri-Lapin Kivikesän. Tässä kulttuurimatkailuhankkeessa oli mukana seitsemän Meri-Lapin kuntaa, Ruotsin puolelta Haaparanta, Suomen puolelta Tornio, Tervola, Keminmaa, Kemi, Simo ja Yli-Ii. Yli-Iin Kierikkikeskukseen minulta tilattiin runomusiikkiteos "Maailman synty (Genesis)"-runoelmani pohjalta. Se äänitettiin studiossa minidisc-äänitteenä harrastajanäyttelijöiden ja muusikoiden ryhmällä, jossa olivat mukana Keijo Nevaranta (runot ja lausunta), Heli Luokkala (laulu ja lausunta), Tuula Mäkinen (lausunta), Terhi Joensuu (lausunta) ja Jussi Paakkola joka sävelsi teoksen (samoin kuin Jumalat puhuvat öisin-näytelmän) ja soitti syntetisaattorilla teoksen kaikki soittimet.

Tässä oikeastaan Kemissä asumisaikani "huippuhetket". Tosin on mainittava että jo 1991 järjestettiin minun ja Petteri Lehtisen ideoimana Kemin Meripuistossa "Ilmaiskulttuurifestivaali", johon lopulta saatiin talkoilla mukaan neljälle esiintymispaikalle noin 20 esiintyjäryhmää, lasten kotieläinpuisto ja pääesiintyjinä Mika ja Turkka Mali. Periaatteena oli että mikään ei maksa kenellekään mitään ja kukaan ei pyydä korvausta mistään. Niinpä tapahtuma nousi pystyyn yhden Ravintola Montussa ostetun kahvikupillisen hinnalla. Kaupanpäällisiksi Ravintola Seilarin edustalla oli soppatykki, josta tarjosimme hernesoppaa naisten yöjuoksun katsojille ja nosanottajille. Mukana tapahtuman järjestelyissä oli lopulta n. 20 kulttuuri- ja nuorisojärjestöä ja itse tapahtumassa kävi n. 4000 katsojaa.

Vastaavia tapahtumia olen järjestänyt vuoden 2001 jälkeenkin, mutta muualla Suomessa, merkittävimpinä Vaasa Underground 2009 ja "Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliikkeen" I Itsenäisyyskonferenssi Himangalla 2011. "Pohjois-Kalottin Itsenäisyysliike" on facebookiin keväällä 2010 perustettu virtuaalivaltio, joka on eronnut EUsta ja Suomesta. Se toimii aktiivisesti päivittäin netissä kymmenien nettijulkaisujen voimin ja valtiossa on tällä hetkellä 184 kansalaista. PKI on kaikille avoin ryhmä ja löytyy facebook-haulla osoitteesta "Pohjois-Kalotti Itsenäiseksi II". Sen pyörittäminen on ollut viimeiset 1,5 vuotta taiteellinen pääprojektini. (Mainittakoon että ryhmässä oli jo noin 350 jäsentä kun joku ilkeämielinen tuhosi ensimmäisen seinämme, perustimme välittömästi uuden ryhmän joka tuhotiin samana päivänä ja nyt olemassaoleva järjestyksessä kolmas seinämme. Kansalaisten määrä kasvaa pikkuhiljaa koko ajan.)

Eniten yhteistyötä olen tehnyt seuraavien Kivirunobändissä pääasiallisesti vuosien varrella soittaneiden muusikoiden kanssa: Jarno Tiihonen (kitara), Kati Pyykkö (kitara), Jussi Paakkola (syntetisaattori, kaikki soittimet, kitara, "hovikapellimestarini" Kemin aikana), Jouni Ojutkangas (bongorummut), Petri Loues (soitinkeksijä, erilaiset soitinkeksinnöt), Jukka-Pekka Paananen (kitara, rummut).

Kirjoja hyllystäni: Bashõ - Kapea tie pohjoiseen

Bashõ: Kapea tie pohjoiseeen

ja muita matkakertomuksia

suomentanut Kai Nieminen

Tammi 1981

I Rotan vuoden runoretki

"Lähdin tuhannen virstan matkalle eväittä, tukenani sama sauva kuin muinoin eläneellä miehellä, joka yön kolmantena hetkenä kuutamolla astui ei-minkään valtakuntaan. Kun Jõkyõ-kauden rotan vuoden syksyllä, kahdeksannessa kuussa, lähdin majarähjästäni joen partaalta, kuulosti tuulen kohina jotenkin hyytävältä.

Tuuli läpitunkeva,

mieleeni tulee

taivasalla vaalennut luuranko."

Näin alkaa Bashõn (1644 - 1694) Rotan vuoden runoretki, matkakertomus ja vaellusrunoelma, joka aloittaa Kai Niemisen suomentaman Bashõn runovaellusten kokoelman Kapea tie pohjoiseen. (Mainittakoon että virsta noina aikoina oli vakiintunut tarkoittamaan noin neljää kilometria, joten kyseessä oli siis runoilijan omien sanojen mukaan 4000 kilometrin mittainen vaellus.)

Runovaellukselleen Bashö lähtee vuoden 1684 syksyllä. Jo siihen mennessä hän oli saavuttanut saavuttanut huomattavan maineen runoilijamestarina ja opettajana Edossa, nykyisesssä Tokiossa. Edoon Bashõ oli muuttanut hieman toistakymmentä vuotta aikaisemmin vuonna 1672. Kyllästyttyään vilkkaaseen kaupunkielämään hän vetäytyy vuonna 1680 kaupungin laitamille Fukagawaan, erakkomajaan, jonka muutamat hänen varakkaat oppilaansa ovat hänelle hankkineet. Maja tuhoutuu vuonna 1682 Edossa riehuneessa suuressa tulipalossa.

Bashõ matkustaa puoleksi vuodeksi maalle, palaa Edoon seuraavana kesänä 1683. Samana kesänä hänen äitinsä kuolee Bashõn syntymäkaupungissa Uenossa. Seuraavana talvena valmistuu uusi erakkomaja entisen sijoille. Syksyllä 1684 Bashõ on lopulta valmis lähtemaan vaellusmatkalle syntymäkaupunkiinsa Uenoon ja äitinsä haudalle.

"Yhdeksännen kuun alussa tulin lapsuudenkotiini. Halla oli korjannut päivänliljat äitini huoneen seinustalta, niistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Kaikki oli muuttunut sitten entisaikojen: tukka sisarusteni korvallisilla oli valkeaa, heidän kulmansa olivat rypyillä. "Elossa olemme" - muuta he eivät saaneet sanotuksi. Veljeni - hän on meistä vanhin - avasi pyhäinjäännöskukkaron. "Kumarra äidin valkeita hiuksia. Tämä on Uroshiman pojan helmiäislipas: jo paistaa ikä sinunkin ohimoillasi," hän sanoi. Itkin hetken.

Syksyn kuura

sulaisi kädessäni:

niin kuumia kyyneleet"

Mutta kuten Nieminen jälkisanoissaan toteaa retken tarkoituksena ei ollut pelkästään lapsuudenkodissa käyminen eikä äitinsä haudalla käyminen, ei matkan varrella asuvien runoilijaystävien tapaaminen tai maisemien ihaileminen, vaan matkakertomuksen Rotan vuoden runoretken kirjoittaminen, joka syntyy vaelluksen varrella nähdystä ja koetusta.

"Kun poikkeaa Perimmäisen kappelin luota viitaan, jossa kulkee vain jokunen risunkerääjän polku, ja jatkaa parin chõn verran oikealle, tulee hyvin vaikuttavalle paikalle siellä, jyrkkärinteisen laakson takana ovat mestari Saigyõn erakkomajan jäännökset. 'Putoilevien pisaroiden lähde' ei näytä muuttuneen sitten muinaisten päivien: yhä vielä sen pisarat putoilevat jatkuvahna norona.

Kastepisaroiden noro

- tahtoisin peseytyä siinä,

nähdä, lähteekö maailman lika."

Basho palaa retkeltään Edoon vasta seuraavana vuonna ja matkan tuloksena valmistuu siis Rotan vuoden runoretki, joka aloittaa Bashon uran vaellusrunoilijana.

"Neljännen kuun lopussa palasin majaani. Lepäilin kunnes toivuin matkaväsymyksestä.

Kesävaatteet -

en vielä ole saanut

poimituksi kaikkia täitä."

II Matka Kashimaan, Vihkonen vaeltajan repussa ja Kertomus matkasta Sarashimaan

Edoon palattuaan Bashõ asettui pisankimajaansa ja eli siellä erakkorunoilijan elämäänsä. Kai Nieminen muistuttaa että sanaa erakko ei pidä ymmärtää kovin kirjaimellisesti, sillä Bashõn luona kävi oppilaita, runoilijaystäviä ja hän itse osallistui kaupungin kirjalliseen elämään. Erakoituminen merkitsi vain sitä, että hän asui syrjässä kaupungin keskustasta, eli omassa rauhassaan vapaana monista sosiaalisista velvoitteista, että hän tapasi toisia silloin kuin itse mieli.

Vuonna 1687 vaellusvietti ajaa Bashon jälleen liikkeelle, tällä kertaa vain lyhyelle matkalle Hitachin maakuntaan Kashimaan asettuneen zenmestarinsa Butchõn luo ja vierailee samalla Kashimassa sijaitsevassa shinto-pyhäkössä. Matkatovereinaan hänellä on kaksi ystävää, "toinen isännätön, kiertelevä soturi, toinen vaeltajamunkki". Lyhyen matkakertomuksen alkuosa on proosaa, loppuosa pelkästään runoja, jotka ovat pääosin matkakumppanien ja majapaikkojen isäntien kirjoittamia.

Vielä samana vuonna, talven alkaessa Basho lähtee uudelle vaellukselle kotiseudulleen ja tämän runoretken tuloksena syntyy vaellusrunoelma Vihkonen vaeltajan repussa ja Kertomus matkasta Sarashinaan. Basho kuljeskelee eri paikoissa kierrellen verkkaan kohti lapsuudenkotiaan, johon hän saapuu vuoden vaihteessa ottaen uuden vuoden vastaan kotonaan:

"Lapsuudenkoti:

näen napanuorasi

itken. Niin loppuu vuosi."

Vaeltajalla ei ole mihinkään kiire, matka kestää seuraavaan syksyyn asti. Bashõ käy ihailemassa Yoshinon kuuluisia kirsikankukkia, merkittäviä vuoria, varhaisemmista runoudesta ja taiteesta tunnettuja paikkoja ja ihailee lopulta kahdeksannen kuun täysikuuta Shinanon maakunnan Sarashinassa. Edoon hän palaa parahiksi osallistumaan oppilaansa Sodon järjestämään viimeisten krysanteemien juhlaan. Basho kuvailee matkan tunnelmia Kimii-temppelissä:

"Olen katsellut vuorten ja niittyjen, rantojen ja ulapoiden kauneutta. Olen tahtonut seurata maailman kahleista vapautuneiden hurskaiden jälkiä, olen etsinyt taiteilijan totuutta. Olen jättänyt kotini, en kaipaa kattiloita: tyhjin käsin matkaavalla ei ole huolia."

III Kapea tie pohjoiseen

"Kirppuja, täitä

ja hevonen laskee vettä

tyynyn vieresssä."

Basho palasi Edoon syyskuun lopulla 1688 mutta ryhtyi pian valmistelermaan viimeistä ja lopulta merkittävintä pitkää vaellustaan "Kapeaa tietä pohjoiseen". Matkaan hän pääsee lähtemään toukokuussa 1689. Kai Nieminen kirjoittaa: "Tällä kertaaa Bashõ ei lähtenyt matkaan löytääkseen kirjoittamisen aihetta, hän lähti muuttumaan, löytääkseen itsensä. Lähdössä oli lopullisen päätöksen tuntu, hän myi majansakin: entiseen ei enää ollut paluuta.

ja Bashõ:

"Kuu ja aurinko ovat ikuisia matkalaisia. Matkamiehen tavoin tulevat ja menevät myös vuodet. Ken viettää elämänsä keinuvalla laivalla tai kulkee vanhuutta vastaan suitset käsissään, alati matkalla, hän on matkalla kotona. Moni muinaisista mestareista kohtasi kuolemansa matkalla ollessaan."

Bashö oli myynyt majansa, hän eli nyt kodittomana vaeltajana, "ajelehtien kuin uikun pesä". 2300 kilometrin vaelluksen jälkeen Bashõ viettää jälleen syntnyinpaikassaan Uenossa pari kuukautta ja vetäytyy lopulta Harhojen majaan Genjuaniin, jossa Basho viettää kesänsä. Harhojen majan ajalta ilmestyy myöhemmin erillinen teos "Kertomus Harhojen majasta".

Päämäärättömän tuntuisen mutta sisäisesti seestyneen vaiherikkaan vaelluksen, kapeita ja mutkittelevia, oikullisia elämänpolkuja kulkemisen jälkeen Basho vihdoin palaa kodittomana kulkurina Edoon vasta joulukuussa 1891. Matkoilta palattuaan Edo aluksi on koditon ja majailee toisten nurkissa. On kuitenkin huomautettava että vaelluksen varrellakaan hän ei missään vaiheessa elänyt erakoituen, vaan päin vastoin hän sen aikana loi japanilaiseen runouteen uuden tyylin, opetti ja perusti oppilaineen "Bashon koulukunnan."

Edossa Basho pian löytää kaupungin laitamilta tyhjän asunnon. Täällä hän kirjoittaa teoksen "Kapea tie pohjoiseen" valmiiksi. Kesällä 1694 hän lähtee vielä kerran, nyt viimeiselle matkalleen. Tuona vuonna, 28 marrakuuta 1694, apinan hetkellä eli neljän maissa iltapäivällä hän kuolee. Neljä päivää ennen kuolemaansa hän on vielä sanellut sairasvuoteeltaan viimeisen runonsa:

"Sairaana matkalla

uneni laukkaavat

ympäri kuihtuneita nummia."

IV

"Kapea tie pohjoiseen"-teoksen vuonna 1694 puhtaaksikirjoittanut Soryũ kirjoittaa itse teokseen liikuttavan jälkilauseen Bashon voimien jo ehtyessä:

"Katse vaeltaa Pohjoisen kapeaa polkua, vuoroin koruttoman kaunista, vuoroin lumoavan rehevää, yhtäällä väkevää ja ylvästä, toisaalla hienoa ja haurasta - väliin lukija puhkeaa suosionosoituksiin, väliin vaipuu sydäntäraastavan alakuloisiin mietteisiin. Toisinaan hän saa halun kietää ylleen sadeviitan ja lähteä samanlaiselle matkalle, toisinaan ei kaipaa muuta kuin istua ja nähdä ajatustensa silmin nämä ihmeelliset maisemat. Sadasti hän liikuttuu: nämä rivit, helmet helmien vieressä, ovat kuin merenneitojen kyyneliin kastellulla siveltimellä kirjoitetut. Oi mikä matka! Oi mikä lahjakkuus! Ikävä vain että nyt kun huurre peittää kirjoittajan kulmia hän on käynyt kovin heikoksi voimiltaan - mies joka kerran taittoi moisen taipaleen."

Kirjoja hyllystäni: Kansalaistottelemattomuudesta

Kansalaistottelemattomuudesta

toim. Outi Lauhakangas

Otava 1986

- Sydämestäni hyväksyn tunnuksen: "Paras on hallitus, joka hallitsee vähiten" ja haluaisinpa vielä, että tämä periaate pantaisiin käytäntöön nykyistä nopeammin ja järjestelmällisemmin. Toteutettuna se johtaisi lopulta tunnuslauseeseen, johon myös uskon: "Paras on hallitus, joka ei hallitse lainkaan." Kun ihmiset ovat valmita tällaiseen hallintoon, he sen myös saavat.

Näin alkaa Henry David Thoreaun kuuluisa pamfletti "Kansalaistottelemattomuus", jonka ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 1848. Suomeksi pamfletti ilmestyi 138 vuotta myöhemmin Outi Lauhakankaan toimittamassa teoksessa "Kansalaistottelemattomuudesta". Thoreaun varsinaisen pamfletin lisäksi "Kansalaistottelemattomuudesta" teos sisältää Lauhakankaan laajan esseen Henry David Thoreaun elämänvaiheista ja ajattelusta sekä kymmenen suomalaisen vaikuttajan puheenvuorot kansalaistottelemattomuudesta.

- Parhaimmillaankin hallitus on vain työkalu. Useimmat hallitukset ovat kuitenkin täysin käyttökelvottomia ja kaikki ainakin joskus tarkoitukseensa sopimattomia. (...) Eikö voi olla hallitusta, jossa enemmistön sijasta oikean ja väärän todellinen arvioija olisi omatunto ja jossa enemmistölle jäisi teknisten kysymysten ratkaisu? Onko kansalaisen mikään pakko luovuttaa omaatuntoaan - edes pientä osaakaan siitä, edes hetkeksi - lainlaatijoiden käyttöön? Miksi kenelläkään muutoin olisi omatuntonsa? Mielestäni meidän tulee olla ensisijaisesti ihmisiä ja vasta toissijaisesti alamaisia. Ei ole syytä viljellä niinkään lain kuin oikeuden kunnioitusta. Hyväksyn ainoaksi velvoitteekseni toimia aina tavalla, jonka tunnen oikeaksi.

Kansalaistottelemattomuus-pamfletti julkaistiin (kahtena versiona) USAn ja Meksikon välisen sodan loppu- ja jälkimainingeissa. Sen kärki on suunnattu orjuutta vastaan. Mutta sen vaatimus omantunnon oikeudenmukaisuuden kunnioittamisesta on saanut uusia muotoja alkaen Gandhin passiivisesta vastarinnasta, Martin Luther Kingin USAn ihmisoikeusaktivismista ja päätyen Suomessa 1970-luvulla Koijärven ja Lappajärven kansalaisliikkeisiin, eurooppalaisen vihreän aatteen syntyyn ja yleisemmin luonnonsuojelulliseen kansalaistottelemattomuuteen jälkiteollisessa yhteiskunnassa.

- Vaikka kannatat oikeutta äänestämällä sen puolesta, et vielä tee mitään sen toteuttamiseksi. Äänestys on vain laimea tapa ilmaista, että oikeus voittaisi. Viisas ei jätä oikeutta onnetarten sen paremmin kuin enemmistövallan varaan. Mutta joukkoja tuskin ohjaa mikään periaatteellisuus. Kun enemmistö lopulta saadaan äänestämään orjuutta vastaan, koko kysymys orjuudesta on jo yhdentekevä tai kumoaa enää orjuuden rippeet. Itse he silloin vain osoittavat orjamaisuutta. Orjuuden kumoamiselle antaa vauhtia vain se, joka panee oman vapautensa peliin äänestäessään orjuutta vastaan.

Jo ennen kansalaistottelemattomuus-pamfletin julkaisemista Thoreaun elämässä oli ehtinyt tapahtua paljon. Vuonna 1845 hän rakensi hirsimajan Concorden metsälammen (Waldenin) rannalle ja asettui heinäkuussa asumaan majaansa viettääkseen siellä kaksi vuotta. Tämä yhteiskunnasta "kieltäytyminen" ja erakoituminen oli tavallaan tutkimus ihmisen mahdollisuudesta toimia yhteiskunnan ulkopuolella. (Myöhemmin tämän ajan kuvauksesta ilmestyi Thoreaun klasikko "Walden" Elämää metsässä). Seuraavana vuonna Waldenissa asuva Thoreau kieltäytyi (yhteiskunnasta erottuaan) maksamasta henkiveroa ja vietti 1846 yön vankilassa maksamattomista veroista. Vapautui jo seuraavana päivänä ystävien maksettua tämän veron.

- Ollakseen täysin oikeudenmukaisia pitäisi valtaapitävien toimia hallittavien ehdoilla ja alistua heidän tuomittaviksi. Hallituksella ei ole mitään ehdotonta oikeutta ilman suostumustani hallita vastoin suostumustani minua tai omaisuuttani.

Ajattelussaan Thoreau ei ollut edelläkävijä tai yksin. Orjuuden vastainen liikehdintä Amerikassa oli jo voimakas. Vaikka oikeammin lopullisesti orjuus eli "värillisten" sorto saatiin edes laillisesti lakkautettua vasta Martin Luther Kingin ja 1960-luvun ihmisoikeusliikkeen ansiosta. Luontokysymyksissä Thoreaun edeltäjänä voidaan pitää hänen ystäväänsä, tukijaansa ja vanhempaa aikalaistaan Ralph Waldo Emersonia, jonka päätoimittamassa lehdessä "The Dial" Thoreau aloitteli uraansa. Thoreau oli myös perillä 1800-luvun alkupuolella jo varsin laajalle levinneistä anarkistisen filosofian teorioista ja esimerkiksi alussa siteerattu lause "Paras on hallitus joka ei hallitse lainkaan" on myöhemmin todettu 1700-luvun lopulla vaikuttaneen William Godwinin lausumaksi. Tämä entinen pappi oli anarkismin ensimmäisiä teoreetikkoja.

Yhteisöanarkistien kuten ranskalaisen Proudhonin ajattelua on kuultavissa myös Thoreaun ajattelussa. Paljon siitä on ajankohtaista, kelvollista ja ajattelemisen arvoista myös globalisoituvassa maailmassa ja ekokatastrofia kohti kulkevassa nykyhetkessä:

- Ei tule olemaan todella vapaata ja sivistynyttä Valtiota, ennen kuin Valtio myöntää oman voimansa ja arvonsa juontuvan yksilön korkeammasta ja riippumattomammasta voimasta ja ennen kaikkea se kohtelee yksilöä sen mukaisesti. Huvittelen kuvittelemalla, millainen olisi Valtio, joka voisi suoda jokaiselle oikeutensa ja kohdella yksilöä kunnioittavasti kuin naapuriaan, ja jonka rauhaa ei järkyttäisi se, että muutamat eläisivät siitä irrallaan, sen kanssa asioimatta, siihen kuulumatta, mutta täyttäisivät kuitenkin samalla kaikki velvollisuutensa naapureina ja lähimmäisinä. Valtio joka kannattaisi tällaista hedelmää ja sallisi sen heti kypsyttyään irrota, loisi perustan omalle täydellistymiselleen ihannevaltioksi. Olen sellaisenkin nähnyt kuvitelmissani - mutta vain niissä.

Kirjoja hyllystäni - Näin maailma loppuu

Risto Isomäki:
Sarasvatin hiekkaa
Tammi 2005
Tapahtumapaikkoja: Storegga Pohjanmeri, Hanko Suomi, Cambaynlahti Intia, Eleuthera Bahamasaaret, Robesoninsalmi Grönlanti.
Päähenkilöitä: Sukellusvenekapteeni Sergei Savelnikov Venäjä, tiedetoimittaja Anna-Riitta Järvinen ja jäätikkötutkija Kari Alanen Suomi, meriarkeologi Amrita Desai Intia, jäätikkötutkija Susan Cheng Kiina (Grönlanti) ja ja toimittaja Pierre Camberlain Ranska (Grönlanti).
Aikahorisontti: 9500 eKr., nykyisyys, lähitulevaisuus, maailmanloppu (2021?).
I
Myyttinen uponnut Atlantis löydettiin vuonna 2001, mutta tämä löytö herätti alan tiedemiesyhteisön ulkopuolella vain vähäistä huomiota. Syitä mediajulkisuuden puutteeseen oli kaksi: Maailman mediahuomio keskittyi tuolloin vuoden 2001 terrori-iskuihin ja Atlantis löytyi väärästä paikasta. Kun se Platonin Timaios-dialogin mukaan olisi sijainnut Kreikasta länteen, se sijaitsikin kaukana idässä muinaisen kuivuneen Sarasvatijoen Deltassa Cambaynlahdella Noin 40 kilometrin päässä Intian rannikosta. Syy Platonin virheelliseen paikanmääritykseen oli se, että hänen korviinsa kantautunut tieto Atlantiksen sijainnista oli alunperin lähtöisin Intiasta - ja toden totta Intiasta katsottuna löydetyt kaksi noin 9500 eKr uponnutta korkeakulttuurista kaupunkia sijaitsevat lännessä.
Risto Isomäki julkaisi vuonna 2005 ekologisen jännitysromaanin "Sarasvatin hiekkaa", teoksen joka oli samana vuonna Finlandia-palkintoehdokkaan, se on Science fictionia, joka sijoittuu nykyisyyteemme ja lähitulevaisuuteen, erään tunnetun maailman hyvin mahdolliseen loppuun. Ja oikeastaan: Ennemminkin "Sarasvatin hiekkaa" voisi luonnehtia hyytäväksi kauhukirjallisuudeksi, koska sitä lukiessa alkaa vaikuttaa, että maailman tuhoutuminen ilmastonmuutoksen ja ekokatastrofin seurauksena ei ole ainoastaan mahdollinen vaan jopa todennäköinen.
Mitä tapahtuu jos Grönlannin ja Pohjoisnapamantereen jäätikköhyllyt sulavat ja romahtavat metaanipurkausten ja ilmastonmuutoksen seurauksena: seurauksena on kaikkia maailman rannikoille rakennettuja ydinvoimaloita uhkaava megatsunami, Cambaynlahden aalto, Atlantiksen aalto, Eleutheran saarten aalto, Storeggan aalto, Raamatun vedenpaisumuksen aalto, Gilgamesin aalto, Codex Troanon aalto. Se merkitsisi todennäköisesti nykyisin tuntemamme maailman loppua. Fukushiman onnettomuus tapahtui 6 vuotta "Sarasvatin hiekkaa" -kirjan julkistamisen jälkeen, mutta kirjan valossa sitä voidaan pitää vain ennakkovaroituksena tulevasta maapallonlaajuisesta katastrofista.
II
Risto Isomäen romaani pohjautuu vankasti faktatietoon.Tuhon uhat ja muinaiset eri mantereita kohdanneet tuhot ovat todellisia, fiktiota ovat vain kirjan kuvitteelliset henkilöt ja heidän eri puolilla maailmaa tekemistä havainnoista rakentuva globaalin tuhon uhkakuva.
Sergei Savelnikovin sukellusalus Lomonosov joutuu sukelluksella Pohjanmerellä outoon metaanipurkauksien aiheuttamaan pyörteeseen. Kirjan kirjoittamisen aikaan vuonna 2004 varmistui, että Storeggan alueella on viimeisen jääkauden lopulla noin vuonna 6100 eaa tapahtunut valtava vedenalainen maanvyöry aiheuttaen megatsunamin, jonka jäljet näkyvät Britanniassa jopa 240 kilometrin päässä rannikosta. Savelnikovin alus pelastuu, mutta muistutus tuhoisien purkausten mahdollisuudesta konkretisoitui. On esitetty teoria, jonka mukaan vastaavien metaanikraattereiden purkautuminen merenpohjasta olisi aikanaan kolmena suurena aaltona nostanut maapallon keskilämpötilaa jopa 8 astetta ja se aiheutti suuren osan isompien nisäkäslajien kuolemisen sukupuuttoon.
Hangon ulkopuolella meren jääselällä jäätikkötutkija Kari Alanen tekee avopuolisonsa Anna-Riitta Järvisen kanssa hieman onnetonta ja kylähullulta tuntuvaa koetta. Jääselälle on rakennettu uudenlaisen tuulimyllyn prototyyppi, jonka tehtävänä on pumpata merestä vettä jota laite sitten pirskottaa ympäristöön uutta jääkenttää jään päälle muodostaen. Alasella on visio, joka myöhemmin paljastuu suunnitelmaksi ilmastonmuutoksen aiheuttaman napajäätiköiden sulamisen estämiseen: Napajäätiköille tulisi rakentaa valtavia vastaavien tuulimyllyjen kolonnia joilla jäätiköitä voitaisiin jäädyttää uudelleen keinotekoisesti sulamista vastaavalla vauhdilla. Myös Alanen on tietämättään törmännyt megatsunamiin lomaillessaan Bahamasaarilla, jonka Eleuthera-saarilla jokin luonnonilmiö on viskonut valtavia siirtokivilohkareita kauas sisämaahan kymmenien metrien korkeuteen. Selitykseksi paljastuu valtavan merenalaisen tulivuorenpurkauksen tai mereen romahtaneen tulivuorenseinämän aiheuttama megatsunami.
Sergei Savelnikov saa aluksi vastenmielisen tuntuisen kutsun lähteä aluksineen auttamaan intialaisia meriarkeologeja heidän tutkiessaan kahta löytynyttä merenalaista esihistoriallista kaupunkia. Kaupungit sijaitsevat kuivuneen, mutta aikanaan Induksen vertaisen Sarasvati-joen deltassa, mereen jonkin äkillisen luonnonilmiön seurauksena vajonneena ja tuhoutuneena. Perillä odottaa Savelnikovin työpari meriarkeologi Amrita Desai, jonka teoriat ja meren pohjalta jatkuvasti paljastuvat uudet löydöt saavat myös Savelnikovin näkemään Intian uponneiden korkeakulttuuristen kaupunken merkityksen uudelta näkökulmalta.
Kun mukana kuvioissa on myös kiinalainen Grönlantiin asettunut jäätikkötutkija Susan Cheng, joka on huomannut ilmastonmuutoksen aiheuttamia pelottavia muutoksia Pohjoisnapa-alueen ja Grönlannin jäätiköissä, alkavat palaset loksahdella kohdalleen - ja lopputuloksena on kauhistuttava johtopäätös: Tuhon ja jättiläistsunamin uhka ei ole ainoastaan mahdollinen vaan erittäin todennäköinen ja maapallon pelastamisella tuhon "sarastuksessa" on kiire.
III
Loppunäytös tapahtuu Grönlannissa jäätiköllä, josta on "kadonnut" valtava jäälakeuden päällä sijainnut järvi ilmeisesti jäätikön alaiseen "nieluun". Täällä kirjan päähenkilöiden tiet ja tarinat yhtyvät. Jättimäinen jäätikköhylly on sulamassa irti kiintojäästä. Kari Alasen älyttömältä tuntuvat tuulimyllykokeet otetaan nyt katastrofin uhatessa todesta myös kansainvälisessä yhteisössä. Ihmiskunnan pelastustoimiin ryhdytään ja Siperiassa valmistetaan tuhansia "tuulimyllyjä" joilla on tarkoitus tekojäädyttää Pohjoisnapa-aluetta. Mutta riittääkö aika?
Tuulimyllyidea kuulostaa varsinkin itseni tähän kuvaamana lapselliselta, mutta Isomäen hahmottelemat tulevaisuuden uhkakuvat ovat kuten jo alussa totesin kammottavia, vaikka eivät aivan tällä hetkellä vielä sittenkään yhtä konkreettisia kuin kirjassa kuvataan. (Sen tosin Isomäki itsekin toteaa kirjan jälkisanoissa.) Mutta kirjan uhkakuva avaa silmät vaatimaan että ihmiskunta tekee jotain maapallon pelastamiseksi nyt heti, vaikka sekin saattaa olla jo myöhäistä.
Isomäen kirjaa voi arvostella myös melko epäuskottavasta dialogista henkilöiden puheissa, mutta toisaalta ei todellakaan ole helppoa kirjoittaa uskottavasti tiedepuhetta dialogiksi. Itse kirjan tarina vie kuitenkin mukanaan ja avaa silmiemme eteen painajaisen, johon ihmiskunnan yhä kiihtyvä luonnonvarojen, luonnon ja ilmakehän tuhoaminen on meitä johtamassa. Mitä tapahtuu jos ilmastonmuutos johtaa merenalaisten metaanikaasukenttien purkautumiseen, jättiläismäisten napa-alueiden jääkenttien sortumiseen, maapallon laajuisiin jättiläistsunameihin ja niiden aiheuttamiin rannikoiden toimivien ydinreaktoreiden tuhoutumiseen... Kukin kuvitelkoon itse.
Isomäen kirjan lukemisen jälkeen mieleen jäi pyörimään jotain sellaista, jota miettiessä seuraavana yönä ei ollut helppoa saada unta. Kirjaa voisi suositella luettavaksi vaikkapa nyt Durbanin lähes vesiperää vetävän ilmastokokouksen jälkimainingeissa. Finlandia-palkintoa Sarasvatin hiekkaa ei saanut, mutta Sarjakuva-Finlandian sen pohjalta tehty sarjakuva sai. Espoon Kaupunginteatteriin on valmistumassa näytelmä Sarasvatin hiekkaa, jonka ensi-ilta on 15 helmikuuta 2012. Aku Louhimies on tiettävästi ohjaamassa myös elokuvaa kirjan pohjalta.

Kirjoja hyllystäni: Koiraksi ihmiselle

Tiina Raevaara:
Koiraksi ihmiselle
Teos 2011

Kirjastosta pöydälleni kulkeutui (kaverin lainaamana, koska oma lainauskielto on edelleen voimassa) Tiina Raevaaran tietokirja "Koiraksi ihmiselle". Hyvin kirjoitetussa ja yleistajuisessa kirjassa Raevaara etsii vastausta muun muassa kysymyksiin: "Mistä koira on peräisin? Miten koirasta on tullut ihmisen paras ystävä? Miksi koira ja ihminen ymmärtävät toisiaan niin hyvin?" Koira, jonka me miellämme enää lähinnä lemmikiksi, osoittautuu Raevaaran käsittelyssä yhdeksi nykyihmisen esi-isien suureksi innovaatioksi.

Kirjan jälkisanoissa Tiina Raevaara ilmoittaa olevansa koulutukseltaan geneetikkohttps ja ammatiltaan kaunokirjailija. Raevaaralta on aiemmin ilmestynyt scifistä ja fantasiasta ammentava romaani "Eräänä päivänä tyhjä taivas" (2008) sekä novellikokoelma "En tunne sinua vierelläni" (2010), josta Raevaara sai tämänvuotisen Runeberg-kirjallisuuspalkinnon. "

Koiraksi ihmiselle" on Raevaaran avaus tietokirjallisuuden puolella. Koiranomistajat ja koiranystävät heiluttavat tälle kirjalle varmasti häntäänsä.

Raevaaran kirjan suuri ansio on sen kansantajuisuus. Hän kirjoittaa tietokirjaa kuin maallikko maallikolle. Ja maallikko hän oikeastaan näissä asioissa onkin sanan positiivisessa mielessä. Hän on väitellyt perinnöllisyystieteistä tohtoriksi, mutta kirja nimensä mukaisesti käsittelee pääosin muuta kuin koiran genetiikkaa. 

Koiran esihistoria, sen kesyyntyminen ihmisen kumppaniksi ja koirien käyttäytymispiirteet saavat Raevaaran käsittelyssä lähes salapoliisikertomuksen luonteen. Hän ilmoittaa kirjaa varten perehtyneensä muun muassa arkeologiseen, paleontologiseen, historialliseen ja kehityspsykologiseen aineistoon, tottumattomana mutta innokkaana.

Maanläheisyyttä kirjassa lisäävät Raevaaran omat "huonostikäyttäytyvät" mutta rakkaat koirat. Koiran ystävänä kirjoittaja uppoutui ja samaistui aiheeseensa:

"Koiria oli äkkiä joka puolella. Paitsi että niitä ihan konkreettisesti makasi jaloissani käsikirjoitusta tehdessäni, uutiset, kirjat ja koko maailmankaikkeus tuntuivat olevan tulvilleen koira-aiheisiä asioita.

Kokemus oli hauska: olen aiemmin uppoutunut fiktiiviseen maailmaan kirjoittaessani romaania, ja ilmeisesti samanlainen uppoutuminen on mahdollista tietokirjoittamisessakin.

Koirilla saattaa olla pienehkö roolinsa vaikkapa mammutin häviämisessä tai muissa maailmanhistorian merkittävissä tapahtumissa. Onneksi ymmärsin kuitenkin pitää taukoja kirjoittamisessa, kun aloin ajatella, että koirat ovat rakentaneet Egyptin suuret pyramidit. Uppoutuminen liian syvälle aiheeseen on vaarallista!"

II

Tiina Raevaaran "Koiraksi ihmiselle"-kirja on painotuore, tänä vuonna ilmestynyt. Se osuu ajankohtaisuudessaan hyvään saumaan, sillä aivan viime vuosina koiran esihistoriasta on saatu runsaasti uutta tietoa mm. dna-tutkimuksen avulla. arkeologisten todisteiden perusteella koiran arveltiin pitkään saaneen alkunsa noin 14 000 vuotta sitten. Vanhimman koiran jäännösten titteliä kantoivat Saksassa esiinkaivetut 12 000 - 14 000 vuotta vanhat leukaluut, jotka löydettiin jo 1914, mutta määriteltiin 1979 hampaiden perusteella koiraksi.

Koirien esihistorian aikajanan alkupää tarkentui kuitenkin radikaalisti varhaisemmaksi 2000-luvun lopulla. Käänteentekevässä laajassa tutkimuksessa tarkasteltiin uudelleen vanhoja fossiililöytöjä. Tutkimus perustui aiemmin susiksi määriteltyjen eläinlöytöjen kallojen mittoihin ja mittasuhteisiin Belgiasta, Ukrainasta ja Venäjältä. Aiemmat koiran sudesta koiraksi eriytymisen aika-arviot saatiin heittää romukoppaan. Käänteentekevä luukappale oli löydetty Belgiassa sijaitsevasta Goyetin luolasta jo 1860. Sudeksi määriteltyn kallon iäksi oli radiohiilimenetelmällä saatu aiemmin 31700 vuotta. Nyt susi muuttuikin kallon mittasuhteiden perusteella koiraksi. Samoin kävi monelle muulle näytteelle.

Goyetin koira on edelleen maailman vanhin löydetty koiran fossiili. Mutta koska koira on ollut koira jo 31700 vuotta sitten on sen esihistorian olla paljon pidempi, sen on täytynyt eriytyä sudesta jo paljon aiemmin. Yhtenä tutkimusmenetelmänä arkeologiassa käytetään ns. molekyylikelloa. Molekyylikellossa aikaa mitataan dna:han kertyneiden muutosten perusteella. Upsalan yliopistossa vuonna 1997 tehdysssä tutkimuksessa tällä molekyylikellolla laskettiin suden ja koiran eriytymisen tapahtuneen peräti 135 000 sitten. Myöhemmin toinen tutkijoista laski arviota 40 000 - 100 000 vuoteen. Jossain näissä rajoissa totuus siis myös uusien kallonmittaustulosten perusteella lieneekin.

Uudet tulokset ja koiran esihistorian pidentyminen antavat aihetta myös uudenlaisiin arvailuihin siitä, onko koira kenties eriytynyt sudesta omaksi lajikseen ihmisestä riippumatta ja kesyyntynyt tai kesytetty vasta myöhemmässä vaiheessa ihmisen kumppaniksi. Toisaalta Raevaara etsii sinnikkäästi koiran alkukotia milloin Aasiasta, milloin Lähi-idästä tai Goyetin löydön perusteella alkukodiksi saattaisi viittautua jopa Eurooppa. Itse alkukodin etsintä on mielenkiintoista, vaikka mihinkään varmaan tulokseen ei lopulta päädytäkään. "Ja jos ihmisen alkukodin tutkimiseen tarvitaan Sherlock Holmes, koiran alkuperän selvittelyyn tarvitaan vähintään muutama C.S.I . -tason etsivä."

Yhtä kaikki koira on levinnyt kaikkialle sinne minne ihminenkin ja ilmeisesti suurelta osin ihmisen mukana jo tuhansia vuosia sitten. Lähes ympäri maailman on löydetty koirafossiileja jo noin 10 000 - 12 000 vuoden takaa, jolloin koirien määrä myös on nopeasti lisääntynyt. Esimerkiksi Amerikan mantereelle koirat ovat kuitenkin päätyneet paljon ennen Kolumbusta, jo noin 10 000 vuotta sitten. Mutta eihän Kolumbus ollutkaan ensimmäinen Amerikan löytäjä... Ensimmäisten ihmistenhän on arveltu saapuneen Amerikan mantereelle nykytiedon mukaan jo 40 000 - 50 000 vuotta sitten. Toisaalta vanhimmat merkit koirasta Australiassa ovat noin 3500 vuoden takaa ja tuolle mantereelle koira tuskin ainakaan on uinut omatoimisesti.

III

Kirjassa Tiina Raevaara esittelee mielenkiintoisesti koirarotujen kehitystä eri maanosissa. Samoin ihmisen suhdetta koiriin eri kulttuureissa. Koiraa kohti tunnettua kunnioitusta osoittaa se, että koiria on haudattu yhdessä ihmisten kanssa tai ihmisen toimesta eri kulttuureissa jo vuosituhansien ajan. Monet vanhimmista koiralöydöistä onkin tehty haudoista ja esimerkiksi Askhelonissa, nykyisessä Israelissa on valtava noin 2500 vuoden ikäinen persialaiselta kaudelta peräisin oleva hautausmaa, johon on yksittäisiin hautoihin asetettu yli 1000 koiraa.

Koiria on palvottu ja kunnioitettu, niitä on muumioitu ja palsamoitu eri kulttuureissa, niitä on haudattu yhdessä isäntiensä kanssa ja isäntiensä jalkojen päälle, mutta on niitä aikojen saatossa myös kohdeltu huonosti ja halveksittu. Egyptiläiset alkoivat haudata koiria nykykäsityksen mukaan 6800 vuotta sitten. Tärkeät koirat saivat jopa oman sarkofagin. Pohjois-Amerikan intiaanikulttuureissa koiria haudattiin rituaalisesti tärkeille paikoille. On arveltu, että koirien "henkiset ulottuvuudet" olivat niitä haudanneille ihmisille jopa tärkeämpiä kuin niiden tuoma metsästysapu.

Islamissa koiraa on pidetty paljolti saastaisena eläimenä. Islamin uskonoppineet sanovat, etteivät enkelit tule lainkaan taloihin joissa on koiria. Jaakko Hämeen-Anttila arvelee hivenen ontuvana syynä sen, että Islam on vain halunnut tehdä tässä pesäeroa alueen aiempiin uskontoihin, erityisesti zarathustralaisuuteen. Zarathustralaiset näyttivät vainajalle erityisessä rituaalissa ensin koiran. 

"Koiran katsominen"-rituaalin tarkoituksena oli saada vainajassa oleva paha siirtymään koiraan. Myöskään islamissa koiran halveksinta ei kuitenkaan ole kategorista. Esimerkiksi maineikas keskiajan oppinut al-Marzuban on kirjoittanut teoksen "Koirien paremmuudesta suhteessa heihin jotka pukeutuvat vaatteisiin".

Koirien arvostusta ja toisaalta niiden villiä veljeä sutta kohtaan tunnettua pelkoa osoittaa niiden keskeinen asema myös eri kulttuurien mytologioissa. Yksi yleinen koiraan liittyvä myytti on koirapäinen ihminen tai ihmisen ja koiran hybridi, sellainen kuin Pyhä Kristofferkin oli. Koirapäisiä kansoja on ollut silminnäkijöiden mukaan ainakin Armeniassa ja Kiinassa. Muinaisessa Egyptissä Anubis oli kuolleiden ja muumioinnin palvottu jumala. Kuolemanjumalana Osiris syrjäytti sen myöhemmin, mutta Anubis siirtyi suojelemaan muumioita sekä matkaa tuonpuoleiseen. Kreikkalaisilla Manalan vartijana oli Kerberos-koira. Eddassa ylijumala Odinnin seurassa on kaksi sutta, Geri ja Freki. Loki-jumalan poika on susi Fenrir, hyökkää lopulta Aasa-jumalain kimppuun ja Kuolemanjumalatar Helin valtakuntaa vahtii hirvittävä Garm-koira. Myytit ja tarinat helvetinkoirista ja kuolonkoirista sekä ihmissusista ovat edelleen tärkeää fantasia- ja jännityskirjallisuuden kuvastoa.

IV

Itselleni kirjan vähiten mielenkiintoista (joskaan ei sekään täysin vailla mielenkiintoa) antia oli Tiina Raevaaran kotikenttä, perinnöllisyystiede, koirien dna:n muuttuminen ja sen aiheuttamat muutokset koirien ulkonäössä, koirarotujen kehittyminen ja niiden jalostaminen. Koirarotuja on (osittain ilmeisesti ihmisen vaikutuksestakin) kehittynyt eri puolilla maailmaa jo vuosituhansien ajan, vaikka varsinainen rotukoirajalostus on alkanut vasta parisataa vuotta sitten. Rotujalostuksen viemisestä "liian pitkälle" on koirilla ollut seurauksena myös erilaisten geneettisten vaivojen lisääntyminen eri koiraroduilla. Mutta koirissa esiintyvien tautien genetiikkaa tutkimusta voidaan toisaalta käyttää hyväksi myös ihmisen vastaavien geneettisten muutosten tutkimuksessa.

Venäläinen Dimitri Beljajev käynnisti jo 1950-luvun lopulla mielenkiintoisen pitkäaikaisen tutkimuksen tarhatuilla susilla. kun susista valittiin lisääntymään aina kesyimmät yksilöt, niihin paitsi että ne sukupolvi sukupolvelta kesyyntyivät, alkoi ilmestyä myös koiramaisia geneettisiä muutoksia, esimerkiksi kallon lyheneminen suden kallosta koirankallomaiseksi. Samoin tarhatuissa kesyissä ketuissa alkoi ilmestyä koirille tyypillisiä värimuunnoksia, kuten laikullisuutta.

Koirien älykkyydestä ollaan montaa mieltä. Koirien domestikoituminen (kesyyntyminen/sopeutuminen ihmiseen) on johtanut siihen että koirat jo geneettisesti pennusta lähtien pystyvät suorittamaan eräitä seuraamista ja ihmisen elekielen ymmärrystä vaativia tehtäviä paremmin kuin ihmisen lähisukulaiset simpanssit kykenevät oppimaan. monilla mmuilla aloilla simpanssit ovat kuitenkin koiria etevämpiä ja kekseliäämpiä. Melkoisia "koiranerojakin" kuitenkin tunnetaan:

Bordercollie Ricolle opetettiin 200 eri lelun nimet ja se osasi käskystä noutaa niistä oikean. Loppuvuodesta 2010 julkisuuteen pöllähti toinen bordercollie joka oli kyennyt oppimaan kaikkiaan 1022 eri esineen nimet. Niiden muistamisessa jo kouluttajillakin oli suurempia vaikeuksia kuin Chaserilla. Avustajakoirana työskennellyt belgianpaimenkoira Filip osasi muun muassa avata ja sulkea ovia, sytyttää valot, tuoda kännykän ja nostaa ostoskoriin tavaroita. Mutta lisäksi se oppi matkimaan käskystä kouluttajaansa hyvin monimutkaisissakin toimintasarjoissa.

Tiina Raevaaran mukaan hänen käsittelemillään koiran evoluutioon, ihmisen ja koiran kumppanuuteen ja koiran kehityspsykologiaan liittyviä kirjoja ei aiemmin juurikaan ole julkaistu. Yleistajuisena ja viehättävästi kirjoitettuna teoksena "Koiraksi ihmiselle" löytäneekin tiensä monen koiranomistajan kirjahyllyyn - ja joissain tapauksissa myös koirien pureskeltavaksi.

Herra Siili

Tapahtuipa muinoin Vaasassa. Asuin tuolloin Palosaaren opiskelija-asunnossa. Ravintolaillan päätteeksi olin kävelemässä pisaran verran liikuttuneessa tilassa kotiin. Kauppapuistikolta jatkoin Teräksenkujalle kun vastaani tallusteli Herra Siili, joka oli matkaamassa puolestaan suoraan kohti keskustaa. Huolestuin.

Kohteliaasti puhuttelin Herra Siiliä: "Hyvä Herra Siili. Nyt te olette menossa aivan väärään paikkaan. Keskustassa Te jäätte aivan varmasti auton alle. Teidän pitää äkkiä mennä takaisin metsän suojaan." Herra Siili kuunteli pää kallellaan ja näytti ymmärtävän. Se kääntyi ja lähti kömpimään takasin päin. Minä seuraili hiljakseen turvatakseni kotimatkaa.

Kaikki sujui hyvin Rautatienkadulle asti, jonka takana olevassa pienessä puistossa Herra Siili ilmeisesti asui. Mutta täällä Rautatienkatua pitkin lähestyi auto juuri kun Herra Siili oli lähdössä ylittämään katua. Minä siirryin ajoradalle pysäyttämään liikennettä ja näytin Siilille että nyt tämä saa ylittää kadun.

Mutta Siili pelästyi ja vetäytyi piikkipalleron suojaan. Minä väliin pysäyttelin liikennettä väliin maanittelin Herra Siiliä ulos kuorestaan. Siili vain ei suostunut jatkamaan matkaa.

Minulla oli mukanani sattumalta tyhjä kameralaukku. Niinpä lopulta ehdotin Herra Siilille, että tämä kömpisi kameralaukkuun ja minä veisin hänet kameralaukussa kadun yli metsän suojaan. Siili ymmärsi ja kömpi laukkuun. Varmuuden vuoksi vedin vetoketjun lähes kiinni, ettei Siili muuttaisi mieltään kesken matkan.

Ryhdyimme kadun ylitykseen, mutta nyt saapui paikalle lähellä olevalta polisiasemalta poliisiauto. Omituisesta käyttäytymisestä ehkä joku oli tehnyt sinne ilmoituksen.

Poliisiauto pysähtyi eteeni ja kaksi poliisia nousi autosta ja ryhtyi kyselemään mitä oikein puuhasin.

"Vien Herra Siiliä kadun yli metsän suojaan."

"Niin mtä sinä teet?"

"Vien Herra Siiliä kadun yli metsän suojaan. Se on minulla täällä kameralaukussa."

"Jaaha! Vai niin. Katsotaanpas sitä kameralaukkua vähän tarkemmin."

Vedin kameralaukun vetoketjun auki ja laukusta pilkisti Herra Siilin kuono. Poliisit hiljenivät äkisti. Hyvää yötä tai matkanjatkoa toivottamatta menivät takaisin autoon ja ajoivat pois.

Ylitin kadun ja tilanne oli siltä osin ohi.

II

Himpun verran päihtyneessä mielessäni oli tapahtumien aikana herännyt pelottava ajatus: Entäpä jos Herra Siili saa päähänsä lähteä puistosta takaisin kaupunkiretkelle ja jää sittenkin auton alle?

Keksin "nerokkaan" idean. Vien Herra Siilin suurempaan metsään jossa ei ole pelkoa auton alle jäämisestä.

Koska kuitenkin oli jo myöhä, päätin kantaa Siilin ensin yöksi asuntooni ja toteuttaa metsäänkuljetusoperaation vasta seuraavana aamuna.

Asunnossa avasin kameralaukun ja päästin Herra Siilin tepsuttelemaan lattialle. Siili ei kuitenkaan ilmeisesti ollut tottunut kerrostaloasuntoihin ja oli muutenkin tapahtumista niin järkyttynyt että ryhtyi ripuloimaan niin sanottua hätäpaskaa pitkin lattioita.

Ei auttanut mikään. Minun oli pyydettävä Herra Siili takaisin kameralaukkuun ja lähdettävä viemään sitä yön selässä metsään. Otin polkupyörän ja poljin pari kilometriä kohti Isolahtea ja Gerbyn Rantatietä. Täällä vihdoin uskalsin päästää Herra Siilin turvallisin mielin metsän suojaan.

III

Aamulla kadutti ankarasti. En ollut tullut lainkaan ajatelleeksi, että Herra Siili mahdollisesti oli perheelinen. Mitäs Rouva Siili ja lapset nyt tuumaisivat, kun ukko ei yöreissulta saapuisikaan kotiin? Gerbystä Herra Siili ei enää koskaan osaisi takaisin kotikonnuilleen.

Mutta peruuttamaton vahinko oli jo tapahtunut.

Huonoa omaatuntoa kannan asiasta vieläkin, mutta samalla elättelen toivoa, että Herra Siili sittenkin luultavati oli poikamies.

Turkistarhauksesta

Turkistarhaus on elinkeinona muinaisjäänne, jota ylläpidetään valtion letkuruokinnalla.
Alunperinhän turkistarhaus on kehittynyt kannattamattoman kalastuksen vielä kannattamattomammaksi sivuelinkeinoksi.
On siinä ollut tietty järkikin: Ne silakat, joita ihmiset eivät syö, on voitu syöttää rehuina minkeille.
On myös totta, että jossain kehityksen vaiheessa ihminen on tarvinnut turkiksia tarjetakseen arktisissa oloissa. Nykyään tuulipuvut ja hiihtohaalarit ajavat saman asian.
Turkistarhaajat voisivat valtion tuella tehdä jotain hyödyllistäkin, vaikkapa linnunpönttöjä tai lasten leikkimökkejä.
Luonnon- ja eläinsuojelijana en tietenkään kannata minkkien vapauttamista Suomen luontoon - jonne ne eivät kuulu - saati niiden töhrimistä.
Ennemminkin nykyiselle minkkisukupolvelle voisi perustaa jonkinlaisia vanhainkoteja, joissa niillä olisi lokoisat olot - ja sitten lopettaa koko turkistarhaus.
Jos joku välttämättä tarvtsee turkin, suosittelen lammasta, joka saa elää kohtuullisen viihtyisää elämää. Nylkemiseen asti.