4 runoa

I

Räkätinpaska

putosi jokeen

- väreili

(3.6.2014)

II

Katselin lehmuksen

lehden lentoa tuulessa:

se pyörteili kuin perhonen

hitaasti maahan.

On vasta kesäkuu.

Se muistuttaa elämän rajallisuudesta.

Olin joskus kaiken vietävänä

kuin lehti tuuleen.

Nyt olen tämänkin ilon kadottanut.

(15.6.2014)

III

Olen ollut huonossa kunnossa pitkään

kolme päivää ja yötä valvoin kuin haudattuna

sitten ylösnousemus

teen varovasti uutta elämänsuunnitelmaa

(20.7.2014)

IV

Ilmassa ukkosta.

Harmaa pilvi kääriytyy

yli taivaan auki

kuin tussilla laveerattu paperirulla.

Menen terassille katsomaan kuurosadetta.

Sade tulee pystysuorana

ja lammikot kuplivat pihassa.

Palaan takaisin, haen tuolin

istun tuntemaan sateen tuoksun.

Kuuntelen etäistä jytinää.

Sitten salama ja jyrähdys:

kumu repäisee taivaan paperiin

epätasaisen halkeaman.

Istun tässä ja katselen vain

taivasta, ilmaa,

ajattelen yhtä kuolemantapausta

josta kuulin vasta äsken,

maahanpanon jälkeen.

Ei hän kovin läheinen ollut, minulle,

mutta kaikki kuolema koskettaa

jotenkin oudosti.

Yksinäinen suojasta myöhästynyt vihervarpunen

lentää sateen läpi.

(20.7.2014)

14 runoa

Arkikuvahaaste 3/5.

Arkirunokuvia vaelluksen varrelta 29. - 30.4. 2014.

1.

Rakattirastaan pesä
lehtipuun latvustossa.
Varis on keksinyt pesän;
lehdet eivät ole vielä kasvaneet
suojaamaan sitä tunkeilijoilta,
mutta pesää on puolustamassa
koko suku.
Uhittelua kuin Ukrainassa
puolin ja toisin.

2.

Hippiäisen laulu
kuusen latvassa:
ylärekisterissä
kaikin puolin.

3.

Puretun talon kivirauniossa
ahterille sopiva syvennys.
Olen istunut siihen jo monta kertaa
kuuntelemaan kevättä.

4.

Tässä metsässä linnut
alkavat olla jo minulle tuttuja.
Mutta päivien mittaan
aina liittyy joukkoon
jokin uusi ääni.
Tänään metsäkirvinen ja mustapääkerttu.

5.

Rastaanpesää on suunniteltu
hutiloiden oksanhankaan.
Siitä roikkuu pitkää
tuulessa liehuvaa heinää.
Lopulta rakennusmestari
on ilmeisesti kyllästynyt
ja ottanut hatkat koko työmaalta.

6.

Joku on kuskannut kivenjärkäleen
keskelle kivirauniota.
Mitä ihmettä varten?

7.

Punakylkirastaat

ensin ikään kuin verryttelevät
avaavat ääntä:
"tri-tri-tri-tri-tri-ry-ry-ry"
Sitten inspiroivat kirkkaan kiihkeän liverryksen.

8.

Niin kuin etsisi runoa herkällä korvalla,
kulkisi ties mitä polkuja
kirjoittamisen mieli matkassa.
Joskus vain mitään mainittavaa
ei löydy
ja joutuu palaamaan
tyhjin käsin:
Kirjoitusvihko ilman merkintöjä

9.

Enimmäkseen vain olen,
mietin kirjoittamisiani.
Ehkä se on täysin hyödytöntä.
Kirjoitettuja tekstejä on aivan liikaa.
Mutta vahingollisempaakin
yhteiskunnan rakennustyömailla puuhataan
- ja saadaan siitä vielä palkkaa!

10.

Selkälokkipari
kaartelee ilmavirrassa
ojennetuin siivin.
Siivenkärjissä on mustetta.
Ne piirtävät taivaaseen
löysiä solmuja, kalligrafiaa.

11.

Yksinäisen joutsenen trumpetti:
lintu ja ääni etenee lentäen
pitkin Merrasojan vartta.
Joutsenella on suuntima toiselle järvelle.
Pyhä ja puhdas lintu, jouhten.
Minulta kysyttiin tänään:
miksiköhän sitä nimitetään
laulujoutseneksi,
kun ei tuo ääni...
Ihmettelen sitä kyllä itsekin.

12.

Suurimman osan ajasta
vain olen, mietin runojani
tekemättä mitään:

yrittää pysyä valppaana,
eikö se ole kokopäivätyötä
josta pitäisi saada jokin korvaus?

13.

Puukiipijäpari
kiertämässä koivua,
kuin mittamiehet
tutkimassa puun paksuutta.
Missähän niillä on pesä.

14.

Eilen ja tänään
kulkemieni polkujen varsilta
kävin poimimassa
nämäkin lauseet:
arkikuvat, luontokuvat,
kuulokuvat, runokuvat...

5 runoa

I

Valon syksy
on hiljaista poismenoa
joka saa trubaduurit
kokoamaan soittimensa
ja kulkemaan
läpinäkyvien ovien läpi

II

Viimeinen helmenpyytäjä Pohjolassa
tavattiin hukkuneena tämän vuosisadan alussa.
Nyt rannoilla kaikki on hiljaista
       (taivutettaessa lasisauva murtuu
        ja viiltää sormeeni syvän haavan)
ja sydämessäni laajenevat
                             kylmät väreet.


III

Metsänreunassa näin
miten punatulkku oli lentänyt lankaan
       (maassa tukko pörhistyneitä höyheniä).
Akvaariossa ei enää uinut kaloja,
kasvit olivat käyneet limaisiksi,
vesi ruskeaksi
                              ja haisi.

IV

Magdalena, joka kevein askelin
ennen joka päivä kulki maitokaupan kulmasta
kadun yli,
on käynyt jo kankeaksi kuin lauta
ja lakannut kävelemästä
        (sylkemästä kuolleiden kissojen päälle).

V

Minä rakennan surullisen talon
lammen rannalle, yksinäiseen metsään.

Mietin kenet saisin asumaan talooni,
ihmisiä ei näy.

Ruoho kasvaa, kivijalat sammaloituvat,
talo näyttää autiolta.

Minä vanhenen, lopulta huomaan
tehneeni turhaa työtä.

Metsä on yhä yksinäinen, syvällä
lammen vedessä ui yksinäisiä kaloja.


(1970- luku ?) 

2 runoa

Minä halusin niin rakentaa erakkomajani Bhutaniin
enkä oivaltanut,
että Bhutan on jo täällä:
Minun erakkouteni syvempi kuin koskaan.


Jo 30 vuotta sitten
minuun oli tullut tämä kaikki,
mutta olin unohtanut,
että se on minussa yhä:
vaatii vain pölyhuiskaa.

Lyriikkamme modernismin juurilla

I

Suomalaisen modernin lyriikan juuret lähtevät kaukaa. Jos 1900-luvun suomalaisesta lyriikasta etsii modernisteja, voi aloittaa vaikkapa Eino Leinosta, joka vuosisadan vaihteessa uudisti radikaalisti runon totunnaista muotokieltä. Hän nosti perinteisen loppusoinnun rinnalle kalevalamittaisen alkusointuisen runon. Leinon runoudessa yksityinen ja yleisinhimillinen kohtasivat, hän oli suuri kansallinen romantikko, laulullinen lyyrikko, jonka runous on kestänyt vuosikymmenten kulutuksen. Ja juuri tässä ilmenee suuren runoilijan keskeinen ominaisuus: runouden täytyy kestää yli aikansa, juuri runous on kirjallisuuden muoto, joka parhaimmillaan on "ikuista", ajan hapon kestävää.

Eurooppalaisen modernismin ja loppusoinnuttoman runouden kotiutuminen suomenkieliseen runouteen kesti kuitenkin pitkään. Kun ruotsinkielisellä puolella Hagar Olsson ja kumppanit kokeilivat ja löysivät loppusoinnuttoman runon jo 1910-luvulla, pysyi suomenkielinen runous tiukasti muodon kahleissa. 1920-luvulla tosin Tulenkantajat tekivät suursiivousta kirjallisessa lastenkamarissamme ja avasivat ikkunoita Eurooppaan. Vuonna 1928 Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Olavi Paavolainen) runokokoelma Valtatiet oli käänteentekevä monessa suhteessa. Se oli futurismista vaikutteita saanutta modernia kiihkeärytmistä kaupunkilyriikkaa, kirjallinen protesti, mutta sen vaikutus suomalaiseen runouteen ei jäänyt pysyväksi. Runouden valtavirta meillä pysyi 50-luvun loppuun asti perinteissä, loppusoinnuissa ja riimeissä.

Lopullista modernismin läpimurtoa suomenkielisessä lyriikassa  saatiin odottaa 1950-luvun lopulle. Silloin astui esille uusi runoilijasukupolvi, jonka keskeiset nimet ovat edelleen ajankohtaisia. 50-luvun lopun ja 60-luvun uusi runous irrotti tekstin lopullisesti loppusoinnun kahleista, se oli mitattoman lyriikan nopea vallankumous, mutta samalla myös runon sisällön vallankumous. Tämän runon vallankumouksen eturintaman muodostivat Helvi Hämäläinen, Paavo Haavikko, Väinö Kirstinä, Aila Meriluoto, Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Manner, Mirkka Rekola, Tuomas Anhava... He ovat määritelleet suomalaisen runouden keskeiset suuntaviivat pitkälle 1980- ja 1990-luvulle asti ja heidän lyriikkaansa vasten voi peilata myös runouden 1960-luvun jälkeisiä uudistuspyrkimyksiä. Toisaalta muun muassa Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava nousivat sitten 1900-luvun lopun uudemman kirjallisuuden portinvartijoiksi, kuuluivat siihen etuoikeutettujen kastiin, joka määräsi sen, mikä uudemmassa kirjallisuudessa oli julkaisemisen arvoista ja mikä ei.

Runous on talo, jonka huoneissa puhaltaa monenlaisia tuulia, mutta sen perustukset ovat pysyviä, ikiaikaisia. Oli runo sitten hermeettiseen sisäänpäin kääntyneeseen sulkeutunut tai poliittinen ja kantaaottava, sen täytyy kestää yli oman ajankohtansa, yli sen tilanteen missä runo on kirjoitettu. Runouden perimmäinen vaatimus Raamatun runoudesta lähtien on yleisinhimillisyys ja yleispätevyys ja näiden perustusten sisällä ja ympärillä runouden polkuja voi rakentaa moneen suuntaan, mutta runo ei ole runo mikäli sillä ei ole kestävää sisältöä. Pelkkä kapina ei riitä runon valtakunnaksi. Tämä on kompassi joka kädessä voi tarkastella eräitä 50-luvun jälkeisen suomenkielisen runouden keskeisiä tekijöitä.

II

Helvi Hämäläinen aloitti kirjallisen tuotantonsa jo 30-luvun lopulla ja kuului suunnannäyttäjiin 50-luvun modernismissa, jonka luopuminen mitasta ja riimistä herätti jonkin aikaa kiivasta kirjallista keskustelua. Helvi Hämäläinen, Mirkka Rekola ja Eeva-Liisa Manner ovat keskeisiä nimiä siinä runouden suuntauksessa, joka etsi tietään metafyysiseen, ihmisen ja maiseman henkiseen voimakkuuteen. Kun vielä 40-luvulla ja 50-luvun alkupuolella runouden valtavirta toteutti koskenniemeläistä suurta kansallista tehtävää, näiden runoilijoiden lähtökohta oli toinen. he kääntyivät yksityiseen, joka samalla oli yleistä, ikiaikaista, koska se sai voimansa ihmisen psyykkisestä energiasta. He edustavat runoudessamme mystiikan ja järjen avioliittoa, mutta enemmän mystiikan puolelle kallistuneina. 

Tämän mystisen runouden vastapainona oli runouden realismi ja kielellinen uudistaminen, jota edustivat muun muassa Paavo Haavikko, Väinö Kirstinä ja Pentti Saarikoski. Väinö Kirstinä näistä selkeimmin asettui kielen majataloon, jossa runouden kieli ja muoto ovat keskeisiä pilareita. Hän kirjoitti semanttista lyriikkaa, runoa jossa kieli toimi oman merkki- ja sääntöjärjestelmänsä puitteissa. Paavo Haavikko taas kirjoitti 60-luvulta lähtien ironista, yhteiskunnallisesti kantaaottavaa runoa, joka tuomitsee yhteiskunnallisen diktatuurin, mutta on peruspessimistinen kaikkien aikojen kaikkia järjestelmiä kohtaan. Pentti Saarikoski taas oli suomalaisen nykyrunouden suuri yksinäinen "eino leino", runoilija joka matkusti kielen maisemassa kuin kotonaan ja jonka runoudessa ajattelun ja tunteen lähtökohdista kutoutuu kirkasta, kokonaisvaltaista, kosmopoliittista tekstiä.

Jos etsii suomalaisen nykyrunouden keskeisiä perusteoksia, niitä jotka ovat voimakkaimmin vaikuttaneet ja kestävimmin määrittäneet niitä linjoja, joita myös uudemmat runoilijat ovat omalla tuotannollaan kommentoineet, joiden kehässä runouden keskeinen ydin elää, tulee etsimättä mieleen Pentti Saarikosken Mitä tapahtuu todella (1962), Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka (1956), Paavo Haavikon Talvipalatsi (1959) ja Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi (1965).

III

Eeva-Liisa Mannerin "Tämä matka" oli läpimurtoteos, jossa hän määritteli koko tulevan runotuotantonsa perustan. Mannerin runoissa soi kosminen yksinäisyys, hän on metafyyrikko, joka matkustaa runoissaan unen maisemaa, etsii tietä lopullisen rajan tuolle puolelle. Manner on symbolisti, jonka runoudessa "Tämä matka"-teoksesta lähtien toistuvat samat kristallinkirkkaiksi kiteytyneet kuvat aina muuntuen, mutta tiukasti samaa totuutta tavoittaen. Hän on mystikko, jonka runoudessa tämä veneenmuotoinen arkku, ruumis, on vain välivaihe ja matkanteon väline.

Paavo Haavikko on yhtä kiinni todellisuudessa kuin Eeva-Liisa Manner on mystiikassa. "Talvipalatsi" on ensimmäinen kokoelma, jossa Haavikko on kokonaan karsinut runoistaan illuusiot. Hän on ehdoton kyynikko suhteessa yhteiskuntaan. Historian ja vallan lait ovat julmia, kirjassa "Ikuisen rauhan aika" (1977) Haavikko esittää maailman malliksi sodan. hän on uskossaan yhteiskuntaan Linkolan linjoilla, mutta opportunistina häntä ei kiinnosta mikään ekoterroristinen toiminta. Maailmassa ja yhteiskunnassa toimivat ekonomian lait ja kustannusyhtiön toimitusjohtajana Haavikko mielellään otti osansa näiden lakien hedelmistä.

Jo Pentti Saarikosken ensimmäinen kokoelma "Runoja" (1958) merkitsi vallankumouksellista uudistusta suomalaisessa runomaisemassa. Saarikoski toi runouteen arkipäiväisen, riisui sen ylevistä naamioista. Hänen runonsa risteilevät raadollisen arkitodellisuuden ja kreikkalaisten filosofien suurten ajatusten maastossa ja molemmat ovat yhtä pyhiä ja epäpyhiä. runo on runo on runo. Sen ei tarvitse olla enempää eikä vähempää. Saarikoski on runon runon kielen mestari alusta alkaen, mestaroimaton. Hänelle olennaista runossa on hengitys ilma ja ihmisen puhe. Vuonna 1962 ilmestynyt "Mitä tapahtuu todella" oli avainkokoelma, josta tuli 60-luvun lopun kirjailijasukupolven kulttiteos. se on eeppinen runoelma maailman tilasta, poliittinen, yhteiskunnallinen ja yksityinen, hän liikkuu kaikkialla, hän on runoilija ja runoilee, siitä syntyy runo eikä sen tarvitse noudattaa mitään muuta kuin omia lakejaan.

Saarikoskelle kieli on runon keskeinen elementti, mutta se on silti hänelle aina vain maailman ja todellisuuden kuvaamisen väline. Sen sijaan Väinö Kirstinä tuo suomalaiseen runouteen dadaismin hengen, jossa runot tappavat ja tyhjentävät pois merkitystä, kielestä tulee itseisarvo, jonka varassa koko runo elää ja hengittää. Luonnollinen tanssi (1965) on pitkälle vietyä kielen kokeellisuutta ja akrobatiaa, runot ironisia kollaaseja tai äänne- ja kuviorunoja, kieli itsessään on hänelle taideteos, baabelin torni, oma maailmansa jossa metsästetään sanojen riistaa.

IV

Oikeastaan näissä neljässä esimerkkitapauksessa on jo määritelty ne keskeiset elementit, joissa runot ja runoilijat ylipäänsä liikkuvat. He matkustavat kielen ja todellisuuden ja todellisuuden ylittävän mystiikan maisemassa, ne tavoittavat arkipäiväistä tai tavatonta, yksityistä tai yleisinhimillistä. Kirjoituksessa mainitut modernismin pioneerit pystyttivät nykyrunoutemme peruskivet ja keskeiset suuntaviitat. Heiden jälkeensä kenttä oli laaja, avoin ja vapaa uusien runoilijoiden tulla.

Maskun, Munkokinkon ja Pompieruksen matkassa

Kirjoja hyllystäni:
Mirkka Rekola: Maskuja
- pieniä elämänmittaisia juttuja
144 s.
WS Bookwell Oy 2002

Kun Mirkka Rekola (1931-2014) vuonna 1954 tuli suomalaisen runouden kenttään kokoelmallaan "Vedessä palaa", hän esittäytyi täysin valmiina, omintakeisena ja omaperäisenä runoilijana. Rekola oli puhdasverinen lyyrikko ja aforistikko. Hänen yli puolen vuosisadan mittainen tuotantonsa käsittää 18 runokokoelmaa ja 7 aforismikokoelmaa. Muutakin on kuitenkin ilmestynyt. Vuonna 1987 ilmestyi tarinakokoelma "Maskuja - pieniä elämänpituisia juttuja". Vuonna 2002 Maskuista ilmestyi toinen laajennettu painos, joka sisälsi runsaasti uusia maskuja ja piirroksia. Tämän kirjan ostin hyllyyni Ylistaron kirjaston poistomyynnistä.

Wikipedian mukaan "Rekolaa on pidetty vaikeasti tulkittavana lyyrikkona, mikä voi johtua ilmaisun äärimmäisestä tiiviydestä ja monimerkityksellisyydestä". Itse taas pidän hänen ilmaisuaan kirkkaankuulaana ja täsmällisenä, vaikkakin täysin omasta maailmastaan tulevana ja siksi vaikeasti määriteltävänä. Niille on vaikea löytää vertailukohtaa mistään muusta suomalaisessa kirjallisuudessa. Nuoruudessani minuun kolahtivat erityisesti Rekolan proosarunot ja aforismit.

Samalla tavalla vaikeasti määriteltävää kuin Rekolan lyriikka ovat maskut. Mitä nämä oikein ovat? Runoja? Pienoisnovelleja? Tarinoita, kyllä. Mutta kuuluvatko ne lasten vai aikuisten osastolle? Antaa siis Rekolan kertoa itse mitä maskut oikein ovat: 

"Kun kuljin yksin ja toisen kanssa, minulla oli tapana kertoa juttuja jottei maailma muuttuisi ikäväksi. Niiden piti olla hauskoja. Aina ne eivät olleet. kun sitten kerran huomasin, etten enää kertonutkaan niitä, aloin muistella mitä olin unohtanut."

Runouden opettajani Risto Ahti sanoi joskus Oriveden opistossa runouden olevan sitä, että käännetään asiat ensin ylösalaisin ja sitten takaisin. Se on kuin näin syntyvä lumisade jouluisessa lasipallossa, jolla lapsena leikin. Juuri näin toimii myös Rekolan runous sekä hänen maskunsa. Hän kääntää maailman ylösalaisin ja sitten takaisin paikalleen ja ehkä vielä kerran ylösalaisin. Jos Rekolan maskuille nyt välttämättä jotain vertailukohtaa haluaa löytää, mieleen tulee Leena Krohnin proosa tiiveimmillään tai Tove Janssonin Muumi-tarinat. Jossain näiden välisessä laajassa avaruudessa maskut liikkuvat.

Maskujen päähenkilö on Masku Pakainen itse, ominpäin ajattelija, tai voiko sanoa ajattelija? Masku tokaisee totuuksia, jotka on oivallettu täsmälleen päinvastoin kuin tavallisesti tavataan nähdä. Masku kävelee pitkin elämänpolkuja ja katselee elämää oudoista ikkunaluukuista ja näkövinkkeleistä. Aivan yksin hän ei kuitenkaan ole. Mukana matkoilla kulkee kaksi ystävää, naiivinviisas Munkokinko ja filosofinen pessimisti, pitkän matkan murehtija Pompierus. Nämä kolme kuljettavat tarinaa epäloogisesti eteenpäin läpi vaelluksen, joka samalla kun saa lukijan nauramaan esittää syvällisiä ajatuksia, jotka ovat kuin zen-buddhistisia kaskuja. Annetaanpa muutaman maskun puhua:

"Matkalla kesälomalle, jollakin pysäkillä
Masku Pakainen liittyi seuraan eikä sitten
eronnut meistä. Kuljimme kivikkoista tietä,
ja hän hyppeli kiveltä kivelle.
- Luulee olevansa niin iloinen kun loikkii näin.
Mieluummin minä painuisin kivien väliin kuin
olisin kivillä hyppelemättä.
Tie muuttui soratieksi. Masku alkoi kävellä
raskaasti.
- Kuuletteko, tiekin murtuu, hän sanoi"

"Masku oli taas menossa jonnekin. 'Ḿaailmassa
on niin pohjaton murhe maailman vuoksi. Ei ole muuta pohjaa',hän sanoi 'kuin tämä jalkapohja, ja sekin on rikki'."

Näin astuu kuvaan Munkokinko:

" 'Ei kukaan mene', se oli hänen ensimmäinen
lauseensa, kun hän oli lapsi ja pysyttelipeiton alla. Mutta sitten myöhemmin tuli hälytys. Kaikki painuivat kellariin, hän nosti päätään ja kysyi 'munkokinko täytyy mennä'. Ja siitä
hän sai nimensä. "

Aina välillä Masku matkallaan kohtaa Pompieruksen, milloin edestä milloin takaapäin:

"Masku näki Pompieruksen kulkevan edellään kaukana tiellä. Hei Pompierus, hän huusi mutta tämä ei kuullut. Silloin Masku otti jalat alleen ja pinkaisi hyvää vauhtia Pompieruksen luo. Pompierus oli yllättynyt. Siinä näet, Masku sanoi, äänikin liikkuu hitaammin kuin minä, ethän sinä vieläkään ole kuullut huutoani."

Ja silloin kun kaksi tai kolme näistä kohtaa syntyy hulvattomia paradokseja:

"Pompierus painoi etusormellaan vuoroin toista
sierainta ja vuoroin toista. Syysilma tuoksui
metsältä. Minä hengittelen näitä tuulenhenkosia, hän
selitti Maskulle. Mutta sitä en kyllä käsitä, kun
sanot, että atmosfääri, hennoinkin tällainen
voi olla jotain kestävintä. Mitä sinä tarkoitat?
Kukka voi lähettää tuoksunsa ja vielä tuoksunsa
muistonkin. Mutta kun en ole kukka. En minä
välittäisi jättää tänne hajuani.
Kuka sitä haluaisi, Masku sanoi. Sinun hajuasi.
Tai minun. Minä vain sanoin, että kun lakkaa
hengittämästä, tajuatko, silloin sitä jättää
atmosfäärin."

On syytä korostaa, että missään vaiheessa maskut eivät lankea pelkäksi sanahelinäksi, vaan jokaisen maskun sisältä löytää syvällistä aforistista ajattelua ja kokonaisuutena maskut muodostavat ehjän kertomuksen. Rekola liikkuu maskuissaan ajassa ja ulottuvuuksissa ja niiden lävitse kuultaa syvä eetos, huoli maailman tilasta ja ihmisen tilasta maailmassa. Jokaisen maskun Rekola on itse kuvittanut omilla tussipiirroksillaan jotka avaavat maskuun vielä yhden puolen ja ovat puhdasta zeniä.

Itse olin täysin aseistariisuttu maskujen edessä, luin niitä eteenpäin hitaasti ja välillä nopeasti, välillä nauruun purskahtaen ja välillä jonkin syvällisen mietteen edessä pohtimaan pysähtyen. Ja kun olin lukenut kirjan loppuun, aloin lukea sitä heti alusta uudestaan.

(Pahoittelen että Blogspot rivitti maskut uudelleen.)

Todellisuutensa kadottanut mies

I

Mies heräsi ja huomasi tuijottavansa suoraan pistooliin, jota hänen oma kätensä puristi. Hän nousi ylös, käveli työpöytänsä ääreen, laittoi pistoolin laatikkoon. hän ajatteli ensin aamukahvia, mutta istui sitten kirjoituskoneen ääreen ja kiersi siihen paperin.

"Tähän asti minä olen tullut. Mutta kenen käsi puristi asetta? Kuka minä olen? Onko minussa jokin toinen, syvempi olento? Kuka kuljettaa elämää eteenpäin? Kenen veri virtaa suonissani? Mies katsoi kirjoitusta paperilla ja näki oman päänsä tyhjän. Hän luopui ja kasasi pöydältä paperit takaisin laatikkoon.

Tapahtuma oli merkillinen. se palautui miehen mieleen monta kertaa päivän aikana, eikä hän kertaakaan voinut olla hämmästymättä. Miehen ongelma oli se, että hän ei tiennyt omistavansa pistoolia. Mistä se siis oli joutunut hänen huoneistoonsa, hänen käteensä aamulla ja ennen kaikkea: miksi hän tähtäsi sillä itseään.

Joka kerta mies hylkäsi kysymyksen ja päätti syventyä uudelleen työhön. Työksi hän sitä ainakin nimitti. Hän kokosi hajanaisia ajatuksia pieneen vihkoon. Kirjoitti koneella paperille hajanaisia lauseita. sen jälkeen kun Kerstin oli lähtenyt, hän ei tehnyt muuta.


Joulukuun aamuna taivas tippui räntää. Ihmisiä heittäytyi kerrostalojen portailta kaduille ja pihoihin. Taivas oli yksivärinen. Harmaat ihmiset talloivat jalkoihinsa yön aikana satanutta lunta. Autot katkoivat katujen välejä. Tässä joukossa liikkui mies, joka oli vetänyt päälle mustan pitkän ulsterin. Hän kääntyi Rauhankadulta Kauppapuistikkoon ja edelleen torin yli. Tori oli tyhjä. Mies jatkoi torin toiselta sivulta samaa katua eteenpäin ja kääntyi kirjaston lukusalin portaat.

- Noin 350 askelta. Toisina päivinä enemmän, toisina hiukan vähemmän. Mistähän sekin johtuu. Että ihminen ottaa eripituisia askelia eri päivinä. Mies oli  levittänyt sanomalehden eteensä ja tuijotti sen läpi. Jos minua ei mikään kosketa, jokin koskettaa kuitenkin, hän päätteli.

Sanomalehdestä mieleen jäi uutinen, jossa pyromaani oli polttanut turkulaisen tavaratalon. Palo oli etusivun uutinen, miljoonien markkojen tuho. Pyromaani oli yksinkertaisesti mennyt vaateosastolle ja sytyttänyt tupakansytyttimellä muutamia tulenarkoja kuituja. Poliisikuulustelussa hän oli todennut: "aamulla minulle tuli merkillinen olo, että haluan nähdä liekkejä, jotain punaista. Minä pidän punaisesta."

Pistooli palasi miehen mieleen. Jos se oli liian pitkäksi jäänyt uni? mutta missä vaiheessa hän silloin oli herännyt? hänhän oli kävellyt pistooli kädessään ja laittanut sen pöytälaatikkoon. Istunut ja kirjoittanut. Kävellyt kirjaston lukusaliin. Mutta missä vaiheessa hän silloin oli herännyt? mies epäili, että hänelle oli tapahtumassa jotain.


Hullu Kerstin, Hullu... Mies kuuli äänensä ja pelästyi. Hän katsoi nopeasti ympärilleen nähdäkseen kuuliko kukaan. Mutta puisto oli tyhjä. Hän istui jäisellä puistonpenkillä ja katsoi kivisenä taivasta kohti kurottavaa kirkkoa, joka vaikeni koko painollaan. kirkon tornissa kellon osoittimet olivat kääntyneet näyttämään iltapäivän hetkeä.

Tässä puistossa se oli tapahtunut, Kerstin kertoi. He olivat yöllä kävelleet puistoon, nainen ja P. Tehneet lumeen enkeleitä kuten lapset tekevät ja ovat ehkä vähän lähempänä taivasta. En minä halunnut, Kerstin vakuutti. Hän oli mennyt P:n mukana tämän asunnolle. P. oli mennyt käymään vessassa. "Tuntui kuin selkääni olisi koskettanut kylmä käsi, vaikka huoneessa ei ollut ketään", Kerstin sanoi. Ja äkkiä he olivat vuoteella. "Hänessä oli outo voima. Hän teki sen väkisin", Kerstin kertoi viimeisenä aamuna ennen kuin lähti. "Tekikö?" "En minä tiedä."

Enkeli-Kerstin. Enkelini... Kirkonkellon viisari nytkähti ja kello löi kolme kertaa. Mies nousi penkiltä ja lähti. Matkalla hän ihmetteli, missä Kerstin nyt mahtoi olla.

2

Mies tuli takaisin asunnolleen, seisoi hetken oven takana kuin olisi unohtanut avaimen. Kaivoi sen sitten taskustaan ja kiersi lukon. "Tästä ovesta on lähdetty kerran enemmän kuin sinne on tultu", hän ajatteli. Ja sitten: "Ei, se on väärin. Jos on lähtenyt, on täytynyt ensin tulla." 

Hän tunsi eteisessä koiran huonekaluihin tarttuneen hajun. Koiran, jota sitäkään ei enää ollut. Mutta haju jäi. Aina jää jokin olemisen jälki, senkin jälkeen kun ollutta ei enää ole. huoneet kaipasivat siivoamista. Ehkä haju tuntui senkin takia. Pitäisi tuulettaa.

Hän käveli työpöytänsä ääreen, tiesi ettei osannut muuta. Istui tyhjän kirjoituskoneen eteen ja keräsi itseensä rohkeutta. Veti pöytälaatikon auki. Pistooli oli edelleen laatikossa. Siis unta se ei ollut tai tämä oli se uni. Joka tapauksessa hän oli tyytyväisempi kuin hetkeä aikaisemmin. "Itsestäänselvät asiat tapahtuvat. Eivät ne ole harha", hän päätteli. Mies otti pistoolin käteensä ja katseli sitä. Rullarevolveri, joka oli ladattu. Hän laittoi aseen takaisin laatikkoon ja jäi tuijottamaan huoneen takanurkkaan kasvanutta pientä epätasaista halkeamaa.

Mies muisti kahvin, joka oli jäänyt aamulla keittämättä, päätti tehdä sen nyt. Koira. Hermes. jumalten sanansaattaja. Kerstinin lähdön jälkeen se oli käynyt levottomaksi, vinkui pitkäveteistä surullista ääntä, makasi pitkiä aikoja aloillaan, söi vähän eikä innostunut oikein edes ulos. Kerstinin koira. Hän otti paperit laatikostaan, kiersi yhden niistä koneeseen ja kirjoitti kunnes kahvivesi kiehui.

- Tämä pitäisi tappaa, mies oli sanonut toimistopöydän takana istuvalle henkilölle. En pysty pitämään sitä.

Paperit täytettyään mies maksoi, kääntyi vielä ovella: "Kai se tapahtuu kivuttomasti."

- Kyllä tämä homma osataan. Se ei ehdi edes huomata, että henki on lähtenyt.

Ja mies ajatteli, että olisi voinut silittää Hermeksen päätä vielä kerran, mutta ei pystynyt enää palaamaan. Koiraa vietiin jo hihnasta toisen oven kautta ulos.

- Mikähän on koirantappajan virka, mies ajatteli.

Liikahti.

3

Hän ei tiennyt, miten hän varsinaisesti havahtui. hänen mielessään oli vain välähdyksiä äskettäin tapahtuneesta. Katkelmia kadonneesta ajasta. Hän oli kävellyt kirkonkellojen suuntaan, tullut takaisin puistoon, jossa kuvitteli lumeen enkelin jäljet. Hän näki ihmisten menevän kirkkoon ja istui itse takarivissä. urut pauhasivat ensimmäistä virttä. Papin sanat putosivat kuin tyhjään kaivoon. Mies ei ymmärtänyt sanojen ja lauseiden rakennetta.

Puheen kuuntelemisen sijasta hän tuijotti alttaritaulua. Viimeistä tuomiota esittävässä laajassa maalauksessa kuvattiin syntisten nousua haudasta Jumalan tuomion päivänä. Ne jotka saivat anteeksi ja ne jotka tuomittiin kadotukseen. Vuosikymmenet olivat kuluttaneet maalausta niin, että siihen oli ilmestynyt epätasaisia railoja. Hän tuijotti näihin halkeamiin, jotka toivat mieleen huoneen, sen takanurkan ja pöytälaatikon.


- Minä haluaisin löytää uskon, Kerstin oli sanonut. tämä tapahtui viimeisinä aikoina, jolloin kaikki oli jo oikeastaan menetetty, mutta kumpikaan ei tahtonut tunnustaa sitä. Kerstin, Pikku-Kerstin luki totisella äänellä Uutta Testamenttia ja suuttui hänen pilkallisesta naurustaan.

- Saarnaaja on ainoa mihin kannattaa uskoa. Tai ehkä myös Job. turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta ja mätäpaiseita. Vastasiko mies niin?

Jo silloin Kerstin oli tutustunut P:hen joka pyöritti reggaediscoa, jah-man culturea, poltti ganjaa ja väitti että hänessä on valo.

- Minä pelkään häntä. Hän väittää että hänessä on voimaa.

- Entä sitten? minussa on pimeys, joka on yhtä vahva kuin hänen valonsa.

- Hän pyysi minut ortodoksiseen kirkkoon ensi pyhänä. Väitti että oli nähnyt minut siellä aiemmin, ilmestyksenä.

- En minä voi sinua omistaa, mutta toivon että lopetat tuon.


Hölmö Pikku-Kerstin. Miten minä luotinkaan sinuun liikaa. en minä nähnyt sinun heikkouttasi. Näin vain, että halusit rakastaa, enkä nähnyt sitäkään, että se ei ollut mahdollista minun kanssani.

Mies havahtui siihen, että muut kirkossaolijat olivat nousseet ylös, ilmeisesti jo jokin aika sitten. Hän yksin istui. Pappi luki monotonisella äänellä rukousta. Lähelläolevat ihmiset vilkuilivat. Hän nousi nopeasti ylös ja odotti rukouksen loppuun. Kun muut istuivat aamenen jälkeen, hän nosti takkinsa penkiltä ja lähti kirkosta. Ulkona hän seisoi pitkään paikallaan ja näki valkoisen purjelentokoneen kaartavan lähes siniseksi kirkastuneella taivaalla. Sen puhtaat siivet välähtivät matalalta paistavasta joulukuun auringosta, kun se otti suunnan lentokenttää ja laskeutumisrataa kohti.


Kotimatkalla hän pysähtyi hautakiviliikkeen ikkunan eteen ja katseli pitkään yksinkertaista graniittista kivilaattaa, johon kuvitteli valmiiksi kirjoitetun tekstin: syntyi ja kuoli.

4.

Vasta nyt mies muisti unen, jonka oli nähnyt edellisenä yönä. Tai oliko uni edes tapahtunut edellisenä yönä? Hän ei muistanut ja kuitenkin nyt mieleen palattuaan se oli kirkas kuin näky. Muistaessaan hän tunsi äkkiä kylmän veitsen, joka kiersi hänen selässään. Ja hän ajatteli, että tämä oli tapahtunut joskus aiemminkin.


"Pappi lukee hartaalla äänellä alttarilta tekstiä. Ortodoksinen messu, jossa papin ääni välillä kohoaa falsettiseen lauluun. Ylempänä, vielä saarnaajan yläpuolella, alttarin oikealla sivulla, alaston nainen seisoo ristinmuotoisella korokkeella jalat ja kädet levitettyinä. Hänen vartalonsa värisee kiimaisesti saarnan rytmissä. Seurakunta on jähmettynyt kuuntelemaan. Aina kun miehen ääni nousee väkevämmäksi, nainen yhtyy siihen omalla pitkällä liturgisella hyräilyllään. Sanoista ei saa selvää. Seurakunta vastaa kuorossa: 'Perkeleestä sinä olet tullut ja perkeleeksi sinä olet jälleen tuleva. Amen.' Viimeinen amen on pitkä väräjävä kaiku, joka jää kiertelemään huoneen rakenteisiin.

Rukous loppuu. Nainen on tullut alas, papin viereen. He taluttavat välissään pikkupoikaa, lähtevät hitaasti kävelemään rukoushuoneen poikki. Seurakunta väistyy tieltä, kumartuu polvilleen heidän edessään. He saapuvat pienen valkoisen pöydän ääreen. Pöydällä makaa sekarotuinen koira, Hermes, jonka silmissä välähtää kauhu. Lapsi nauraa ja silittää koiraa. Hänen käteensä on ilmestynyt veitsi. Lapsen nauru kasvaa ja jatkuu, äkkiä hän puristaa kätensä koiran niskaan ja iskee veitsen rääkäisevän eläimen sisälmyksiin.

Lapsen ympärille on tihentynyt ilkkuva piiri. Päät, suuret päät aaltoilevat edestakaisin lapsen ympärillä. Pappi osoittaa sormella lasta, nauru on yltynyt valtavaksi massaksi joka täyttää huoneen. Sormet osoittavat lasta. Silmänurkasta hän näkee, että alttarilla makaa koiran sijasta verinen nainen. Pappi huutaa tuomionsa: 'Sinä olet syyllinen, sinä olet syyllinen.' Kuoro yhtyy papin huutoon. Lapsi peittää korvat käsillään, mutta huuto jatkuu. Verinen alaston nainen makaa alttarilla ja sormet osoittavt yhä kohti: 'Se olet sinä. Sinä olet syyllinen.' Hän ei pääse irti tästä äänestä. Kaatuu vähitellen nyyhkyttäen pöydälle tapetun naisen ruumiin päälle. Suusta kuuluu loputon kauhea huuto."


Unessa miestä kauhistutti se, että hän tunnisti sekä papin, naisen että lapsen kasvot. Pappi oli P, nainen Kerstin ja lapsi hän itse. Hän tajusi, että oli herännyt omaan huutoonsa, mutta muisti unen vasta nyt. Kuumeen aalto nosti hien otsalle ja hän näki maailman rajojen käyvän epäselviksi. Silmissä mustui hetken ja mieleen palasi taas pistooli. Hän päätti käydä seuraavana päivänä tiedustelemassa hautakiven hintaa.

5.

Mies  istui kotona keittiön pöydän ääressä ja katseli ikkunasta ulos. Pöydällä lautanen ja lautasella puoliksi syöty ruoka. Perunoita ja paistettua silakkaa. Juuri muuta hän ei ollut Kerstinin lähdön jälkeen syönyt. Perunoita ja silakkaa tai munakasta. Hän joi olutpurkkia tyhjäksi ja haki pöytälaatikosta pistoolin. sen vieressä oli Kerstinin viimeinen kirje. Mies katsoi kirjettä, jota ei ollut vieläkään avannut. Hän tiesi sisällön liiankin hyvin ja silti ei mitään siitä. Ehkä se sisälsi selityksen, mutta selityksiä maailmassa oli muutenkin liikaa. Oli vain nämä tapahtumat, aika kesästä talveen.

Hän käveli pistooli kädessään keittiön ikkunaan ja mielessä pyöri katon halkeama. Ikkunasta hän näki katukuilun ja ihmiset merkillisissä asennoissa kävelemässä asioitaan. Mies avasi tuuletusikkunan ja katseli risteykseen, jossa liikennevalot pysäyttivät jalankulkijat pieniin ryhmiin. Katuvalot olivat syttyneet ja heiluivat kadun yli vedettyjen lankojen varassa hiljaisessa tuulessa niin, että sen juuri ja juuri erotti. Valot, jotka olivat vielä varjottomia, mutta kasvaisivat iltaa pitkin syvän pimeän läpi ja kahdentaisivat ihmiset niin, että maata pitkin heistä kulkisi toinen, pimeä olento.

Mies ojensi kätensä ikkunan lasista ja kohdensi aseensa risteykseen. Hän tarkasti varmistuksen ja otti sen sitten pois päältä. Osoitti aseella harmaatakkista miestä, joka piti ruskeaa villakoiraa hihnassa. Tähtäin nousi pitkin miehen takkia ylös, heilahti huopahattuun ja laski sitten alas silmien korkeudelle. Samalla hetkellä liikennevalot vaihtuivat, mies antoi käskyn koiralleen ja molemmat liikahtivat eteenpäin. Ja katu risteyksessä oli jälleen täynnä ihmisten kiireisiä jalkoja ja punaisiin pysähtyneitä autoja ja toisia autoja, jotka hitaasti lähtivät jyräämään risteyksen yli, kääntyivät tai jatkoivat suoraan, kiihdyttivät vauhtiaan ja katosivat.

Mies napsautti varmistimen takaisin päälle ja katsoi piippua. Puhalsi siihen kuin huoneessa vieläkin olisi leijaillut palaneen ruudin katku. Hän laski pistoolin pöydälle ja jatkoi syömistä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

6.

Milloin Kerstin oli lähtenyt? Oliko siitä kaksi viikkoa, kaksi kuukautta? Hän ei voinut saada mielestään iltaa jolloin kaikki tapahtui. Kerstin, mustasukkainen, Pikku- Kerstin oli mennyt töihin luontaistuoteliikkeeseen ja puhui sen jälkeen miehestä, joka väitti että hänessä on valo. Kunnes valo alkoi liikkua ja tulla lähemmäs elämää, muuttui epämääräiseksi möhkäleeksi, joka teki tilaa miehen ja Kerstinin väliin. Älä höpsi. Ei Kerstin tekisi sellaista. kerstin kertoi, että P. oli pyytänyt häntä elokuviin kanssaan. Mitä pahaa siinä oli. Kun ovikello soi, mies ehti sanoa Kerstinille vain: et lähtisi. Hän istui kirjoituskoneen ääressä ja kirjoitti paperille muistiinpanoja runoilijasta. Käytävässä Kerstin puhui luontaistuotekauppias P:n kansa. Valo sammui käytävästä ja puhe jatkui pimeässä. Et lähtisi, mies ajatteli tukahtuneesti. Et lähtisi. Hän ei ymmärtänyt syytä hätäänsä. Kerstin haki takkinsa ja lähti. Valo joka puhui pimeässä.

Yöllä mies oli tuijottanut kattoon ja katon läpi. Elokuva kesti. Se oli kuin lyhyt leikattu pätkä tanskalaisesta pornovideosta. Miten miehen elin teki työtään naisen sisällä ja välillä välähtivät lähikuvissa naisen kiimaiset nautinnolliset kasvot. yhä uudelleen ja uudelleen. Hän kuuli portaissa askeleet ja hengitys pakottui kurkkuun, sydän löi. Elokuva pyöri katossa vielä muutaman hetken ja ovi kävi. Hän käänsi selkänsä ja yritti nukkua. Kerstin teki jonkin aikaa omiaan ja mies tiesi miten meikit pyyhittiin kasvoilta, virtsarakko tyhjeni vessanpönttöön, hammasharja suhisi ja sitten joku alastomaksi riisuutuneena työntyi hänen selkäänsä kiinni. hän ei enää voinut näytellä nukkuvaa, ynähti: missä sinä olet ollut? - Käytiin ajelulla. Ja äkkiä mies heräsi täyteen raivoon. huohotti: Huora, Huora. Miksi helvetissä? - En minä tehnyt mitään. Ihan totta. ja mies lysähti kuin veltto käsine. - Sorry. nukutaan nyt.

Aamulla Kerstin lähti junalla. Takaisin hän ei enää tullut.


Mies makasi sängyssään saamatta unta. Hän katseli taas samaa elokuvaa, mutta nyt kasvot näkyivät. Hän näki itsensä ja mustatukkaisen vieraan naisen. Hän näki Kerstinin asemalla ja itsensä kantamassa matkalaukkuja junaan. he eivät puhuneet. junan portailta Kerstin nosti laukut vaunun puolelle ja jäi seisomaan vielä hetkeksi. Mies otti tupakat taskustaan ja tarjosi. Kerstin pudisti päätään, sen silmänurkasta valui vettä. mies pisti tupakan suupieleensä ja sytytti tulen. Vatsassa kiersi kysymys. Tuletko sinä takaisin, tulethan sinä takaisin, koska tulet. Hän yski savua suustaan kuin opettelisi vasta. Kerstinin silmissä oli odotus. Mies oli herännyt hänen pakkaamisensa ääniin, hän oli kertonut, mies tiesi. Mies näki itsensä ja naisen sängyssä ja irstaan elimen vispaavan edestakaisin. Lyhyt, huohottava, hikinen yhdyntä. Ja Kerstin käänsi kasvonsa ja kääntyi junaan sisälle. selkä häipyi vaunun ovesta sisään. Teki mieli juosta perään ja huutaa. ei sinun ole pakko lähteä. Ei ole pakko. Kaikki on hyvin. mikään ei ollut hyvin. Elokuva jatkui kuin uni ja mies tuijotti rävähtämättä sitä, se muuttui sekavaksi paritteluksi, jossa neljä ihmistä tyydytti eläimellisesti tarpeitaan. hän, Keerstin, tummatukkainen nainen ja luontaistuotekauppias. sekava möykky joka möyri kuin sammakot lammikossa milloin kenenkin niskassa. Hengitti huohottaen ja sytytti valot. ulkona kaupunki oli hiljentynyt ja pimeä. Vain kauempaa keskustasta kuului autojen vaimea kohina.

7.

Mies nousi ylös ja päätti lopultakin tehdä jotain. Hän veti vaatteet päälleen ja meni pöytälaatikolle. Mies otti aseen käteensä ja katsoi sitä vielä kerran. Hän napsautti pistoolin auki ja veti sieltä panokset pöytälaatikkoon. Vasta nyt hän huomasi, että panoksia oli vain viisi. Yksi oli käytetty tai sitä ei koskaan ollut. Hän otti eteisestä päällysvaatteensa, heitti takin niskaansa ja käveli portaita alas. Roskalaatikolla hän ei enää vilkaissutkaan asetta, pudotti sen vain muiden roskien sekaan. Kättä poltti. Hän jatkoi matkaansa meren rantaan ja katsoi jäätä, hankea jolle kaupungin valot heittivät sinisiä varjoja. ja siltaa joka vei lahden yli. Kauempana sillan arkkukohdassa aukesi musta sula. taivas oli kirkastunut kokonaan ja tähdet näkyivät selvästi.

Kun hän jatkoi matkaansa, häntä vaivasi edelleen eräs pistooliin liittyvä asia. Kuka sillä oli ampunut. hänhän muisti selvästi, miten jätti sormensa lepäämään liipasimella ja ihmiset alkoivat liikkua kadun yli, villakoiramies antoi koiralleen merkin ja lähti ylittämään katua. Hän oli laittanut varmistimen takaisin paikalleen. Mitään laukausta ei ollut kuulunut. Kaikki jatkui kuten ennenkin. Vai jatkuiko? Ehkä hän oli kuvitellut jatkuvan liikkeen. ihmiset hälisivät onnettomuudesta kauhistuneina. Koiraa taluttava mies makasi maassa verissä päin ja koira ulisi. miehen koiran taakse maahan kasvoi punainen verilammikko.

Mies hermostui juoksuun, lähti hölkkäämään kiihtyvää vauhtia kaupungin läpi. Ja samalla toinen, vielä kauhistuttavampi kuva tuli hänen mieleensä. Kerstin. Lähtikö Kerstin todella. oliko hän ostanut pistoolin ampuakseen Kerstinin. Hän ei kyennyt muistamaan viimeisistä päivistä mitään. Kuin mustavalkoista filmiä, joka oli valottunut auringossa ja vain siellä täällä jokin selvä paikka, eikä hän kyennyt niistäkään päättelemään miten vääristyneitä ne olivat. hän juoksi vauhkona ja kuvat ahdistivat häntä. Hän kohdistamassa asetta Kerstiniin, laukaus ja hidastettu kaatuminen. tai ehkä Kerstin oli ampunut itsensä ja toivoi hänen tekevän saman. Mutta miten pistooli silloin oli hänen huoneessaan, hänen kädessään kun hän heräsi. Hän kohdistamassa asetta Kerstiniin, laukaus ja hidastettu kaatuminen. Miehen juoksu oli muuttunut mielipuoliseksi rynnistykseksi. Hän haukkoi henkeään, oksennus tarttui suuhun ja nenään. Mies ei enää nähnyt katuja, hän harhaili ja hoippui ja pimeys putosi.

8.

Kun mies toipui, hän huomasi makaavansa meren rannalla lähellä äskeistä paikkaansa. Hän tuijotti suoraan tähtiin ja tunsi, miten yön kylmyys tunkeutui vaatteiden läpi. Pakkasta oli varmaan toistakymmentä astetta. hän nousi ja pudisti takkinsa selkämyksen, lähti sitten kävelemään asunnolleen. kirkon tornikellosta hän katsoi ajan, puoli kolme yöllä. Hän oli ollut rannalla ja poissa kaikkiaan pari tuntia, mutta häntä kummastutti yhä juoksu kaupungilla ja se miten hän oli havahtunut lähellä entistä paikkaansa. Naakat olivat vaienneet yöhön. Lumi oli mustaa, enkelit mustia. Hän tuli asunnolleen, kiersi pihan kautta. Hän avasi roskapöntön kannen, mutta ei voinut erottaa pimeässä asetta. Oliko sitä edes olemassa. Hän alkoi hengittää helpommin. Paikka mihin hän oli aseen pudottanut oli tyhjä. Penkomallakaan ei löytynyt mitään. Mies päätti jättää Kerstinin mielestään ja jatkoi sisälle. Avasi oven varovasti ja tuli kolistelematta huoneeseen. huoneessa tuntui koiran haju. Hän sytytti valot ja käveli kirjoituspöydän ääreen istumaan. Vasta koneen ääressä hän tajusi, ettei voinut kirjoittaa sillä naapureita häiritsemättä. Hän avasi pöytälaatikon ottaakseen esiin muistivihon ja kynän. Hänen kätensä kopeloi laatikkoa, tarttui johonkin kylmään, metalliseen. Mies veti laatikon kokonaan auki ja näki sen pohjalla viisi patruunaa.