Pöytälaatikon runo

Nopea hämärä kausi.

Aloitan päivien laskemisen joulukuusta.

Ehkä ehdin kesään,

ja mitä sitten, syksy kyselee.

En pääse yli vuodenaikojen muutoksesta.

Lumi arkistoi vanhoja lehtiä.

Minä laitan lumipallon pakastimeen.

Palelen yhden yön ulkona.

Taivaan tuli ei lämmitä mieltä.

On pysyttävä liikkeessä,

hengissä, hengitettävä.

Hän joka lähtee etsimään,

menemään juurilleen,

putoaa maailman laidalta

tai harmaa karhu syö,

urisee: ural, ugrit.

Ört tekee lähtöä.

Minä etenen,

hengitän vuodenaikojen rytmin,

ankaran ajan läpi.

Taivaan karhu pitää häitään.

Revontulet tanssivat.

Sudet läpsyttävät käpälillään tahtia.

Irtorunoja sieltä ja täältä

Haiku

Taivas pimenee
tähdet neulanreikinä
kuiva pakkasyö
(26.12.2014)

Runo

Aamun rauha.
Veneen pressu pelmahtelee
ajoittain autotallin takana.
Töyhtötiainen rikkoo
lumimetsän hiljaisuuden.
(26.12.2014)

Haiku

Tähtikirkas yö
pakkanen ei kiristy
valoa kohti

(26.12.2014)

Haiku

Yön pimeässä
tähdenlento ylöspäin
sääilmapallo
(26.12.2014)

Haiku

Jäniksen ääni
käpälien rapsahdus
pihassa yöllä

(25.12.2014)

Haiku

Pesässä tuli
sauna lämpenemässä
liekkien ihme
(25.12.2014)

Tanka

Pakkanen puissa
tähtikirkas iltayö
oksan rasahdus
se rikkoo hiljaisuuden
lintu pakenee yöhön

(24.12.2014)

3 haikua

rastaita vielä
parvina pihlajissa
talvehtimassa


pihlaja kantaa
raskasta marjataakkaa
rastaat kiittävät


tilhiä ei ole
näkynyt parvellistakaan
viipyvät vielä

(23.12.2014)

Haiku 22.12.2014

Historian pisin
talvipäivänseisauksen
yö viime yönä

Haiku

jäljet lumessa
kertovat tarinoita
viimeöisestä
(22.12.2014)

Yöhaiku 19.-20.12.2014

Mietin tekisinkö
mutta jalkaani särkee
menen nukkumaan

Runo

Minä halusin niin rakentaa erakkomajani Bhutaniin
enkä oivaltanut,
että Bhutan on jo täällä:
Minun erakkouteni syvempi kuin koskaan.
(19.7.2014)

Runo

Jo 30 vuotta sitten
minuun oli tullut tämä kaikki,
mutta olin unohtanut,
että se on minussa yhä:
vaatii vain pölyhuiskaa.
(19.7.2014)

I

Räkätinpaska
putosi jokeen
- väreili

(3.6.2014)

II

Katselin lehmuksen
lehden lentoa tuulessa:
se pyörteili kuin perhonen
hitaasti maahan.
On vasta kesäkuu.
Se muistuttaa elämän rajallisuudesta.

Olin joskus kaiken vietävänä
kuin lehti tuuleen.
Nyt olen tämänkin ilon kadottanut.

(15.6.2014)

III

Olen ollut huonossa kunnossa pitkään
kolme päivää ja yötä valvoin kuin haudattuna
sitten ylösnousemus
teen varovasti uutta elämänsuunnitelmaa

(20.7.2014)

IV

Ilmassa ukkosta.
Harmaa pilvi kääriytyy
yli taivaan auki
kuin tussilla laveerattu paperirulla.
Menen terassille katsomaan kuurosadetta.
Sade tulee pystysuorana
ja lammikot kuplivat pihassa.
Palaan takaisin, haen tuolin
istun tuntemaan sateen tuoksun.
Kuuntelen etäistä jytinää.
Sitten salama ja jyrähdys:
kumu repäisee taivaan paperiin
epätasaisen halkeaman.

Istun tässä ja katselen vain
taivasta, ilmaa,
ajattelen yhtä kuolemantapausta
josta kuulin vasta äsken,
maahanpanon jälkeen.
Ei hän kovin läheinen ollut, minulle,
mutta kaikki kuolema koskettaa
jotenkin oudosti.

Yksinäinen suojasta myöhästynyt vihervarpunen
lentää sateen läpi.

(20.7.2014)

Arkikuvahaaste 3/5.
Arkirunokuvia vaelluksen varrelta 29. - 30.4. 2014.

1.

Rakattirastaan pesä
lehtipuun latvustossa.
Varis on keksinyt pesän;
lehdet eivät ole vielä kasvaneet
suojaamaan sitä tunkeilijoilta,
mutta pesää on puolustamassa
koko suku.
Uhittelua kuin Ukrainassa
puolin ja toisin.

2.

Hippiäisen laulu
kuusen latvassa:
ylärekisterissä
kaikin puolin.

3.

Puretun talon kivirauniossa
ahterille sopiva syvennys.
Olen istunut siihen jo monta kertaa
kuuntelemaan kevättä.

4.

Tässä metsässä linnut
alkavat olla jo minulle tuttuja.
Mutta päivien mittaan
aina liittyy joukkoon
jokin uusi ääni.
Tänään metsäkirvinen ja mustapääkerttu.

5.

Rastaanpesää on suunniteltu
hutiloiden oksanhankaan.
Siitä roikkuu pitkää
tuulessa liehuvaa heinää.
Lopulta rakennusmestari
on ilmeisesti kyllästynyt
ja ottanut hatkat koko työmaalta.

6.

Joku on kuskannut kivenjärkäleen
keskelle kivirauniota.
Mitä ihmettä varten?

7.

Punakylkirastaat
ensin ikään kuin verryttelevät
avaavat ääntä:
"tri-tri-tri-tri-tri-ry-ry-ry"
Sitten inspiroivat kirkkaan kiihkeän liverryksen.

8.

Niin kuin etsisi runoa herkällä korvalla,
kulkisi ties mitä polkuja
kirjoittamisen mieli matkassa.
Joskus vain mitään mainittavaa
ei löydy
ja joutuu palaamaan
tyhjin käsin:
Kirjoitusvihko ilman merkintöjä

9.

Enimmäkseen vain olen,
mietin kirjoittamisiani.
Ehkä se on täysin hyödytöntä.
Kirjoitettuja tekstejä on aivan liikaa.
Mutta vahingollisempaakin
yhteiskunnan rakennustyömailla puuhataan
- ja saadaan siitä vielä palkkaa!

10.

Selkälokkipari
kaartelee ilmavirrassa
ojennetuin siivin.
Siivenkärjissä on mustetta.
Ne piirtävät taivaaseen
löysiä solmuja, kalligrafiaa.

11.

Yksinäisen joutsenen trumpetti:
lintu ja ääni etenee lentäen
pitkin Merrasojan vartta.
Joutsenella on suuntima toiselle järvelle.
Pyhä ja puhdas lintu, jouhten.
Minulta kysyttiin tänään:
miksiköhän sitä nimitetään
laulujoutseneksi,
kun ei tuo ääni...
Ihmettelen sitä kyllä itsekin.

12.

Suurimman osan ajasta
vain olen, mietin runojani
tekemättä mitään:

yrittää pysyä valppaana,
eikö se ole kokopäivätyötä
josta pitäisi saada jokin korvaus?

13.

Puukiipijäpari
kiertämässä koivua,
kuin mittamiehet
tutkimassa puun paksuutta.
Missähän niillä on pesä.

14.

Eilen ja tänään
kulkemieni polkujen varsilta
kävin poimimassa
nämäkin lauseet:
arkikuvat, luontokuvat,
kuulokuvat, runokuvat...

 

Mikkelinmarkkinoilla

syksyn ensimmäinen tilhiparvi
lensi yli kaupunginlahden,
vanha kotikaupunkini,
en mennyt markkinoille,
kävin Spectran syysnäyttelyssä,
kyltti portin yläpuolella oli uusi
enkä tuntenut talossa sisällä ketään
vain Stina Engvallin maalaus Birgitta Recksenistä
toi muistot mieleen:
hienoa että tässäkin kaupungissa on uusia taiteilijoita
joita en tunne
selitin heille että järjestin Recksenin viimeisen näyttelyn.
Nyt on Reinhold Weckströmin 100-vuotisnäyttely
Carlron museossa,
aika kuluu,
tunsin hänetkin,
maalasi vielä 95 vuotiaana,
lepää nyt kirkkomaan alla.
Istuin kahden tupakan verran Tuulimyllynmäellä
katsoin kaupungin yli
ja mieleen tuli toinen runo samasta paikasta.
Tiirailin entisiä asuntojani siitä
ja kujan varresta alas pihamaalle katsoen
tämä kaupunki ei ole koskaan muuttunut eikä muutu koskaan.
Kävin torilla muurinpohjalettukahvilla
ja kävin Ulrika Eleonoran kirkon hautuumaalla
katsomassa kapteeni Petterssonin, kahden puolisonsa
ja yhdeksän kuukauden ikäisenä kuolleen lapsensa hautakiviä,
lapsen kivestä oli lohjennut pois kuolinvuosi 18??
Siihen aikaan merikapteeneilla oli tapana ostaa
Englannista hautakiviä, joihin he kaiverruttivat valmiiksi
nimen, syntymäajan ja englanninkielisen värssyn,
vain kuolinaika puuttui:
näitä he toivat vaimoilleen, lapsilleen ja itselleen
tuliaisina meriltä kotiin palatessaan.

(29.9.2013)

Punarinta pisaroi
harkkotiilikasan päällä.
Velipoika on lähtenyt jo muuraamaan
vaikka aamuhämärä ei ole
kunnolla tullut vielä.
Minä kävin ulkona vain tarpeillani.
Syyspäiväntasaus meni jo;
se toi mieleen Kejosen kirjan
joka on jäänyt lukematta.
Eilen laskeskelin,
että unettomuusongelmani
on kestänyt jo 15 vuotta.
Ennen hermoromahdusta
kukaan vain ei uskonut sitä.
(27.9.2013)

Syyspäiväntasaus

Pajuluoman rannalla
ruusu on erehtynyt vuodenajasta:
kolme kukkaa on jo nupullaan.
Iso kierto kiipeää pitkin koivua,
valtaa sen oksat valkoisilla kukillaan.
Suomuisia mustesieniä
keittämässä mustetta nurmikolla.
Punarinta napsuttalee rantapensaissa.
Fasaanin sirkkeli särähtelee korviin.
Parisataa kiurkea lentää
kahtena peräkkäisenä aurana yli:
kyntävät taivaan.

II

15 vuottako siitä on,
kun tein Stone Agen Kemiin.
Minulle luvattiin 2000 vuoden takuu
ja jo nyt ne ovat kaavoittaneet
veistoksen päälle 7-kerroksisen kivitalon.
En minä nykyaikaa ymmärrä
muuta kuin Chaplinin elokuvassa.

(22.9.2013)

Runo

Hämärä mies hiihtää
umpihankea, jänkää
koskematonta lumiaapaa
ja jatkaa ja jatkaa.
Pohjoinen tuuli puree posket rikki.
Mies alkaa menettää lumituiskussa
hahmoaan, muotoaan:
ensin nahkansa, lihansa
lopulta jo varjonsakin.
Luut hajaantuvat maisemaan.
Ahma jatkaa jolkotustaan
pitkin kaamoksen kummaa tummaa.

(90-luku)

Harjoitus aikasidonnaisuuden kumoamiseksi
- ajatushappening 13.10.1981 kello 23.o5 - 14.10. 1981 kello 00.10

I

katsele ympärillesi
paina mieleen jokin merkki olinpaikastasi
lähde kävelemään mielivaltaiseen suuntaan
kun olet saanut tarpeeksesi palaa takaisin
lähtöpaikalle
älä katso

II

Mies istuu kirjoituspöydän ääressä, sisällä
ikkunasta heijastuu ulospäin
jokin valo
mies nousee paikaltaan, pukee päälleen
ja lähtee ulos, ulkona on pimeää
mies seisoo pihalla, katselee ikkunaan
ikkunasta heijastuu ulospäin
jokin valo
mies yrittää todistella
olleensa sisällä läsnä

III

märkään asvalttiin vesi virtaa lätäköstä juovia
jonain toisena päivänä, kun asvaltti on kuiva:
lätäkön mahdollisuudet olla olemassa, veden mahdollisuudet
virtaako, virtaako mikään

IV

ajattele itsesi kokonaiseksi olennaiseksi olennoksi paikallani
lähde kävelemään johonkin suuntaan
tunne itsesi kokonaisuudeksi
jossakin vaiheessa, ajan osassa, kävelyn tilanteessa
jossa olet
tunne itseni osaksi kokonaisuutta
jonka kävelemäsi matka ja aika muodostaa
tarkkarajaiseksi olennoksi
osana suurempaa kokonaisuutta
(miten itsenäinen olet)
tunne itsesi kokonaisuudeksi
niiden hetkien summaksi joina olet kävellyt
kaikissa ajan vaiheissa
niiden hetkien summaksi
joina kerta kaikkiaan olet tunnustanut olemassaolosi
keikkeudessa, äärettömäksi, sidotuksi

V

yötaivaalta kuulen kiuruntapaisen linnun muuttoäänen
en tunne lintua, liverrys on kirkas
jab tunkeutuu, syöpyy tajuntaani
muistin verkkokalvoon, ajan seulottavaksi
yötaivaalta en kuule mitään

VI

pysähdyn
ryhdyn ajattelemalla kumoamaan aikasidonnaisuutta
pysähdyn
ryhdyn ajattelemalla kumoamaan aikasidonnaisuutta
pysähdyn

Ajatushappening painovoimalain kumoamiseksi
14.10.1981 klo 00.10 - 00.23

Makaan selälläni sängyssä
kasvot käännettyinä kattoon
silmät ovat kiinni, hengitän rauhallisesti
huoneessa on pimeä, yö

ajattelen itseni järven rannalle
on kesä, kosketan vettä
ilma on lämmin, vesi viileää

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä rannalle heittäytyneen

heitän kiven takaisin veteen
se uppoaa hitaasti
kelluen, keinuen

ajattelen itseni järven rannalle
on kesä, kosketan vettä
ilma on lämmin, vesi viileää

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä ranhnalle heittäytyneen

heitän kiven ilmaan
ja leijuu, leijailee

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä rannalle heittäytyneen

en jaksa heittää
kiveä ilmaan
vajoan, vajoan

korkealla sängyn yläpuolella
planeetat, itsensä painoiset

Ajatushappening ruokokerttusen laulun kuulemisesta

I

On hämärää. Seison lahden rannalla.
ilman tuulettomuus
heijastaa ruokokerttusen äänen lahden yli.

II

On hämärää. Seison lahden rannalla.
Heikko tuuli minun kasvojani vasten
tuo ruokokerttusen äänen lahden yli.

III

On hämärää. Seison lahden rannalla.
kovassa vastatuulessa vain laulun hellittämättömyys
kantaa ruokokerttusen äänen lahden yli.

IV

On hämärää. Seison lahden rannalla.
Ruokokerttusen ääntä ei kuulu.

5 runoa

I

Valon syksy
on hiljaista poismenoa
joka saa trubaduurit
kokoamaan soittimensa
ja kulkemaan
läpinäkyvien ovien läpi

II

Viimeinen helmenpyytäjä Pohjolassa
tavattiin hukkuneena tämän vuosisadan alussa.
Nyt rannoilla kaikki on hiljaista
       (taivutettaessa lasisauva murtuu
        ja viiltää sormeeni syvän haavan)
ja sydämessäni laajenevat
                             kylmät väreet.


III

Metsänreunassa näin
miten punatulkku oli lentänyt lankaan
       (maassa tukko pörhistyneitä höyheniä).
Akvaariossa ei enää uinut kaloja,
kasvit olivat käyneet limaisiksi,
vesi ruskeaksi
                              ja haisi.

IV

Magdalena, joka kevein askelin
ennen joka päivä kulki maitokaupan kulmasta
kadun yli,
on käynyt jo kankeaksi kuin lauta
ja lakannut kävelemästä
        (sylkemästä kuolleiden kissojen päälle).

V

Minä rakennan surullisen talon
lammen rannalle, yksinäiseen metsään.

Mietin kenet saisin asumaan talooni,
ihmisiä ei näy.

Ruoho kasvaa, kivijalat sammaloituvat,
talo näyttää autiolta.

Minä vanhenen, lopulta huomaan
tehneeni turhaa työtä.

Metsä on yhä yksinäinen, syvällä
lammen vedessä ui yksinäisiä kaloja.


(1970- luku ?) 

Joulusaarna osa II

Näin joulun aikaan mieleen tulee herkästi myös surullisia asioita. Joulupöydässä tulevat mieleen ne, jotka ovat poistuneet siitä, vaikka joulu ei mikään vainajien muistopäivä olekaan. Eräs ystäväni on vakuuttunut siitä, että hänen vanha äitinsä tapettiin eräässä kaupunginsairaalassa joulun alla 2013. En ole ottanut kantaa asiaan kun en paremmin tiedä. 

Tänään kuitenkin kuulin, että toisen ystäväni lähiomaisen munuaiset olivat irtisanoneet työsopimukssensa vajaa viikko sitten. Omaisten tietämättä henkilöltä oli lopetettu lääkitys ja laitettu "saattohoitoon". Painostuksen jälkeen lääkitys saatiin aloitettua uudestaan ja omainen voi nyt paremmin, oli kussut katetrin kautta kolme litraa virtsaa. Kivut olivat "saattohoitoaikana" mahtaneet olla valtavat. 

Minua melkosesti ihmetyttää ja raivostuttaa tämä nykyinen hyvinvointiyhteiskunta, jossa vanhusten annetaan surutta kuolla ellei suorastaan tapeta, kun ovat käyneet tuottamattomiksi. Tämä sodankäynyt ja -nähnyt sukupolvi on kuitenkin se, joka sodassa tappeli henkensä kaupalla Suomen itsenäisyyden puolesta, maksoi sotakorvaukset ja jälleenrakensi Suomen sekä loi pohjan sille hyvinvointivaltiolle jota nyt koko 2000-luvun on pala palalta säälimättömästi tuhottu. 

Herätkää ihmiset! Huolehtikaa isistänne ja äideistänne ja muistakin vanhuksista. Ei tämän kyllä minun mielestäni näin pitäisi mennä.

Joulun odotus

Aloin ajattelemaan Timo Kemppaisen kirjoituksen johdosta (Vaarisaarna) niitä osattomia lapsia, joilla tosiaan voi olla suuri joulun odotus, jolta sitten vanhemmat vetävät maton alta ryyppäämällä, rellestämällä ja riitelemällä. Kunpa joulurauhan sanoma otettaisiin vastaan kaikissa kodeissa, mutta ei Jeesuskaan sentään ihmeisiin pysty.

Muistelen oman lapsuuteni jouluja ja ensimmäisenä mieleen tulevat vain ikävät joulut, vaikka meillä ei oltu kännis. Oltiin vaan niin perkeleen köyhii, että ei ollut varaa joulupukin naamariin. Niinpä minun Tampereella 7-vuotiaana kakarana piti viedä nuoremmat sisarukset puutalokorttelin pääkadun varteen katsomaan joko joulupukki näkyisi. Kadunvarressa laskin yhteensä 14 joulupukkia ja selitin nuoremmille että nuo kaikki eivät ole oikeita pukkeja, jollainen meille on luvassa.

Mutta yksikään joulupukeista ei tullut meille. Viimeisenä paikalle pyöräili hyvässä myötälaitaisessa joulupukki, joka kaatui pyörineen naapuritalon porraskäytävän eteen. Pukin toinen kulmakarva oli kadonnut, samoin viikset ja parta retkotti puolitangossa vain toiselta poskelta vähän kiinni. Pikkusisko ja pikkuveli pelästyneinä kysyivät että ei kai tuo pukki tule meille. Sanoin, että se on paha pukki ja pahoille lapsille tulee tuollaisia. Ei se meille tule.

Kun meidän pukkia ei kuitenkaan näkynyt ja meitä alkoi paleltamaan ihan perkeleesti, mentiin lopulta takaisin sisälle sitä pukkia odottamaan. Mutta se oli käynyt jo! Äiti sanoi että pukki oli tullut aidan yli. Arvatkaapa keljuttiko minua ja itkettikö muorempia. Ei siinä pienet lahjapaketit paljon lohduttaneet.

Jos meillä joulukuusi oli, se oli metsästä varastettu joulukuusi. Voitteko kuvitella minkälaista logistiikka vaatii kuusen varastaminen metsästä ja sen kuljettaminen huomaamatta kotiin, jos sattuu asumaan keskellä Tamperetta Tammelan puutalokorttelissa. Useimmiten kuusi jäi siis hankkimatta ja kuuseton joulu vei puolet joulun ilosta ja odotuksesta mennessään.

Muistan elävästi toisenkin joulun. Kun pienemmät odottivat täpinässä joulupukkia isä ja äiti päättivät rauhoittaa tilannetta. He vakuuttivat että pukki ei tule vielä moneen tuntiin ja ehdottivat että lähdemme katsomaan näyteikkunoita. Se on köyhille ilmainen harrastus. Katselimme ja ihmettelimme. Jossain ikkunassa oli majatalokin ja Jeesus-lapsi tallin seimessä vieressään Josef ja Neitsyt Maria. Kyllä siinä oli ihmettelemistä.

Mutta kun palasimme takaisin kotiin, taas oli käynyt kämmit. Joulupukki oli sittenkin käynyt jo tällä välin ja jättänyt naapuriperheen avustuksella lahjapaketit eteiseen. Oli kuulemma odotellut aikansa, mutta joutunut sitten jatkamaan matkaa muiden lasten luo. Ja taas porattiin! Joulupukki oli tehnyt jo toisen kerran oharit!

Järkyttävin oli kuitenkin joulun odotus aikana jolloin en itse enää uskonut joulupukkiin. Joulua valmisteltaessa äiti pyysi minua hakemaan kellarista jotain, mitä en sieltä heti löytänyt. Etsiessäni nousin höylätylle puupöydälle kurkottelemaan etsittyä jostain ylempää. Ja räsähti. Isä oli saanut jostain puuviiluja, joista oli tekemässä minulle leikkiautoa joululahjaksi. Minä en puuviiluautoa tohkeissani havainnut vaan konttasin sen en sano minkä paikan päreiksi.

Silloin minultakin pääsi itku. En minä sitä itkenyt, että olin hajottanut oman joululahjani vaan sitä että isä oli sitä värkännyt varmaan vaikka kuinka kauan ja minä sitten menin särkemään isän kauniin lahja-ajatuksen. No sain minä sinäkin jouluna kuitenkin jonkin joululahjan, mutta se ei paljon lämmittänyt. Häpeä ja syyllisyys jäi painamaan mielenpohjaa pysyvästi.

Kauneimmat joulumuistot minulle on jäänyt jouluista, jotka vietimme isoäidin luona syntymäkodissani Rajamäellä. Siellä oli kuusi ja kuusessa kynttilät ja kaikki oli laitettu kauniiksi. Pihan perällä kävimme joulusaunassa. Kun isoäiti oli mennyt saunaan, hän viipyi aima pitkään ja sillä välin joulupukki tietenkin sattui tulemaan. Joulupukki valitteli että ”huh-huh kun on kuuma”, mitä minä ihmettelin, kun ulkona paukkui pakkanen. Kun pukki oli jakanut lahjat ja poistunut tuli kotvan kuluttua isoäiti saunasta. Hän valitteli että ”huh-huh kun saunassa oli kuuma” ja tuoksui muuten aivan samalta kuin joulupukki.

Itse olen ollut joulupukkina vain yhden kerran vaikka parta rehottaisi jo luonnostaan. Kun kukaan nainen ei ole jaksanut katsella minua niin pitkään, että koskaan perhe olisi perustettu, olen aikuisena jäänyt aika osattomaksi joulusta. Yleensä menen kuitenkin jouluksi äitini ja sisarusteni luokse ja heidän lastensa kautta olen saanut pienen siivun jouluiloa omallekin kohdalle. Pukkina olokin tapahtui sisareni luona ja ramppikuume oli hirvittävä. Kai minä kuitenkin rimaa hipoen siitä touhusta selvisin. Lahjat tulivat jaettua ja pukki paineli autotalliin vaihtamaan vaatteita.

Joskus 80-luvulla päätin viettää joulun yksin Vaasassa, tai oikeammin päätin olla viettämättä joulua ollenkaan. Ajattelin että se on amatöörien juhla. Minullahan oli kosteaa pitkin vuotta aina kun yksinäisenä poikamiehenä niin halusin. Jouluksi (vaikka siis vastustin koko joulun ajatusta) olin kuitenkin tehnyt tarvittavat ostokset pitkäripaisesta.

Aatonaatto kului iloisen huuruisesti paikallisessa diskossa jossa joulupukkikin kävi poron kanssa toisen kerroksen tanssiparketilla pyörähtämässä. Joku oli nimittäin lyönyt sata markkaa vetoa kadulla päivystävän joulupukin kanssa (jolla oli porokin) että pukki ei varmaan saa poroa kiipeämään discon portaita yläkertaan. No helpostihan se kesy poro portaat ylös tuli, vaikka ei ollut korvatunturilla koskaan portaita kiivennytkään, mutta pelkäsi lievää huomattavammin välkkyviä discovaloja ja sitten poron alas saaminen portaita pitkin olikin jo toinen juttu.

Sammuin asunnolleni ja jouluaattona lähdin paikalliseen kulttuuriravintola Birraan loiventamaan. Pikku hiljaa iltapäivän edetessä kapakka alkoi kuitenkin tyhjentyä, kun asiakas toisensa jälkeen lähti joulun viettoon kotiinsa. Lopulta olin pöydässä ja ravintolassa tarjoiluhenkilökunnan kanssa yksin ja sitten henkilökuntakin päätti lähteä kotiin ja räpsäytti valomerkin.

Silloin minuun iski paniikki. Lähdin hienoisessa humalassa kapakan ovelta juoksemaan hurjaa vauhtia kehitysmaakaupalle ja ostin sieltä viimeisen lähes neulasettomaksi kärsineen kuusenräähkän, kiikutin sen kotiini, laitoin olohuoneen nurkkaan seinää vasten kenoon ja katselin siinä rampaa koristelematonta kuusta joka oli yhtä rähjäinen kuin minä itse. Ja itkin, itkin Tapaninpäivään asti. Se joulu tuo mieleeni ne monet yksinäiset ihmiset, erityisesti laitapuolen kulkijat, joita kukaan ei muista jouluna. Tekisi mieleni sanoa: muistakaamme tänä jouluna heitä.

En ole mitenkään uskovainen ihminen, pikemminkin agnostikko tai deisti joka kuitenkin uskoo sellaiseen, mitä joskus mielessäni kiitän iltaisin ja mitä nimitän maailmankaikkeuden rakkaudeksi. Mutta kunnioitan kaikkien ihmisten OMAA uskoa. Uskonnoista en nyt tässä sitten viitsikään kirjoittaa enempää, niiden vaikutukseen voi perehtyä vaikka lukemalla sotien historiaa tai katsomalla televisiosta iltauutiset.

Haluaisin uskoa että Jeesus on ollut olemassa opettajana, jolla oli mielenkiintoisia ajatuksia ja jonka opetuksia ja vertauksia arvostan suuresti, oli hän sitten ollut olemassa tai oli vaikka koko Jeesus puhdasta kansanperinnettä kuten joulupukki. Jeesuksen Vuorisaarna ja sen viisi uutta käskyä ovat Raamatun kauneimpia kohtia. Pyrin noudattamaan niitä, vaikka vaikeaa se on. Ja mitä tarkoittaa tämäkin teosofien ja Ihmisyyden tunnustajien nurkkakivi: Älä tee pahalle vastarintaa. No salaisissa mielen sopukoissa olen ymmärtänyt sen, mutta toista on uskoa Jeesuksen opetukset oikeiksi ja toista kyetä noudattamaan niitä.

Kuitenkin kunnioitan ja arvostan ihmisten joulun viettoa ja joulun aikaa. Jos unohdetaan kaikki se kaupallinen hömppä ja korvamadon aiheuttavat joululaulut, jotka ovat venyttäneet jouluaaton yli kuukauden mittaiseksi katastrofiksi. Hartaudella kuuntelen joulurauhan julistamisen Turun tuomiokirkosta.

Kun alussa puhuin lapsista jotka ovat joulusta osattomia neuvon perheettömän syvällä rintaäänellä perheellisiä. Hyvät lapsiperheiden vanhemmat. Vaikka jouluglögitarpeet onkin hankittu, niin ajatelkaa nyt perhana edes yhtenä päivänä vuodessa lapsia ja yrittäkää pysyä niin raittiina ja riitelemättä kuin suinkin pystytte. Minäkin yritän olla kohtuullisesti. Ehtii sen viinan kanssa läträtä muinakin aikoina kuin lapsille vuoden tärkeimpänä päivänä.

Tämä olikin ensimmäinen joulusaarna, jonka olen koskaan kirjoittanut. AMEN.

PS. Rauhallista joulua fb-kavereille

Ari Kutila, Mustapukuinen mies ja Kulttuuri-Kemi osa II

V

Tarinoita Montun ajoilta olisi tietenkin lukemattomia. Siellä podettiin Ahlqvistin maailmantuskaa, Angstia sanan varsinaisessa merkityksessä, parannettiin maailmaa ja pistettiin Kemin kulttuurielämää järjestykseen kapakan avautumisesta sen sulkemisaikaan päivittäin yhtä useamman oluttuopin voimalla.

Yksittäisinä sarjakuvaan liittymättöminä vetoina muistan vesipäällikkö Seppäsen laskelman miten maailman kalleinta vettä myydään grogilaseissa (jääkuutioina), 64 000 (?) markkaa kuutiometri. Topless-tarjoilijan aikakauteen sijoittui tapahtuma, jossa melko kiivaasti pöytään rynnännyt virkamiehen puoliso lepytettiin juomaan tuopillinen olutta. Hän ei ollut havainnut paikan tarjoilijan uutta pukeutumiskulttuuria ja niinpä järkytys oli melkoinen kun tarjottimella tuoppeja pöytään tuonut topless Kutilalle tuoppia ojentaessaan uitti vahingossa samalla tissiään naishenkilön tuopissa. ”Voi herran jumala sentään, voi herran jumala sentään”, oli ainoa mitä asiakas sai suustaan kaottua.

Jokavuotisten Sarjakuvapäivien aikana kulttuurielämä Kemissä sai uudet mittasuhteet. Tapahtuman virallisena keskuksena oli Kemin Kulttuurikeskus, mutta epävirallinen ja varsinainen keskipiste oli tietenkin Monttu. Täällä ovat istuneet suomalaista oluenjuontikulttuuria ihmettelemässä mm. legendaariset underground-sarjakuvataiteilijat Robert Crumb ja Hunt Emerson (1995) jotka tietenkin ikuistuivat Montun seinään ja taisivatpa piirtää jotain kapakkaan itsekin. Kutilalla oli muuten tuohon aikaan Kemissä olemassa terapiapunk-bändi Miehet, sillä musiikki oli hänen toinen suuri rakkautensa. No kun Emerson ja Crumbkin sattuivat olemaan musiikkimiehiä niin sarjakuvapäivät päättyivät Kutilan, Crumbin ja Emersonin tuntikausia kestäneisiin jameihin.

VI

Sarjakuvapäivien odotetuin vieras ainakin Kemin kulttuurikapakan piirissä oli kuitenkin vuosittain sarjakuvataiteilija Jope Pitkänen, joka on toinen sarjakuvataiteella itsensä elättänyt piirtäjä ja tullut tunnetuksi erityisesti Lempi- ja Näkymätön Viänänen sarjakuvista, vaikka muitakin hänen sarjakuvahahmojaan on leegio ja parhaimmillaan Pitkänen piirsi päivittäin lähes kymmeneen lehteen. Pitkänen oli Kutilan erittäin hyvä ystävä ja heillä oli yhteinen leipäpuukin. Molemmat olivat keksineet, että sarjakuvalla tienaa parhaiten piirtämällä pornoa miestenlehtiin.

Jopella ja Kutilalla oli toinenkin yhteinen harrastus, huonojen vitsien eli limbojen keksiminen. Kun Jope oli vuoden verran viettänyt vaimon valvonnassa melko yksinäistä elämää kulttuuriköyhällä Suonenjoella, niin hän aikansa kuluksi oli keksinyt 360 päivän ajan limbovitsejä, joita alkoi latoa tiskiin ennen kuin sarjakuvapäiville tullessaan ehti edes baaritiskille. Kutila oli valmistautunut ja vastasi vielä huonommilla.

Näin alkoi koko sarjakuvapäivien ajan jatkunut loputtomien limbojen esiinmarssi ja voin vakuuttaa kerran viisi vuorokautta yhtämittaisesti yötä myöten Pitkäsen ja Kutilan limboilua kuultuani, että mielenterveenä siitä kielikylvystä ei kyllä selviä kukaan. 

Jonkinlaisella kapakan kantapöydän äänestyksellä sitten taidettiin sarjakuvapäivien lopussa valita se joka oli kertonut mielenterveyttä rasittavimmat vitsit. Itse muistelen erään kyseisen performanssin jälkeen tuijottaneeni kämpillä viikon verran kotonani tyhjiä seiniä ja käkättäneeni katketakseni niillekin.

VII

Ystävystyin siis sarjakuvaytaiteilija Ari Kutilaan pikku hiljaa 1990-luvun mittaan. Sarjakuvaväen alun varautuneisuutta outoa muualta Suomesta tullutta runoilijaa kohtaan kuvaa Hannu Sainion lanseeraama lempinimi minulle: "Trubadurix". Mihin tahansa kapakkaan siihen aikaan menin, ensimmäinen sormi pystyssä esitetty kieltovaatimus oli: ”pääset pöytään, et lausu!” No, minähän lausuin.

Eräs kuuluisimpia lausuntojani oli vapputilaisuudessa toimittajana käteeni saama Paavo Lipposen vappupuhe. Oli nimittäin tapahtunut niin, että samaan aikaan toisaalla oli järjestetty SKP:n ja KGB:n välinen ystävyysottelu. 

SKP oli kulttuurihenkinen Sodankylän Kansan Pallo ja KGB Kemin sarjakuvaraameihin perustettu Kemingrad Go Boys. No, Monttuun oli järjestetty ystävyystapahtuma jossa SKP soitti ja menin heittämään heille että lausun Lipposen puheen hitaana bluesina. Näin tapahtui. Ihmiset kuuntelivat kerrankin tarkalla korvalla mitä Lipponen oikeasti painotettuna sanoi ja ablodit olivat valtavat.

Jos ystävystyminen Kutilaan tapahtui hitaasti ja molemmin puolin varauksellisesti, niin siitä jotenkin vuosikymmenen loppua kohden alkoi tulle yhä syvempää. Suunnittelin Kemiin Stone Agen, järjestin Kivikesän 1999 ja kun sekään ei saanut vastakaikua tein näyttelyn Jotain kaikesta siitä ja aloin suunnitella lähtöä henkiseen maanpakoon.

Näinä aikoina ystävyyteni Ari Kutilan kanssa alkoi syventyä. Sarjakuvataiteilijalla alkoivat olla henkiset  taskut tyhjät. Vaimo oli ottanut avioeron ja vienyt lapset mennessään. Kutilan alkoholismi paheni ja yksinäisyys syveni. 

1990-luvun alun pankkikriisin jäljet tuntuivat etäseurauksena, toimeentulomahdollisuudet hupenivat. Kutila alkoi linnoittautua asuntoonsa. Osa sovituista jutuista saattoi jäädä tekemättä, vaikka työn suhteen Kutila oli elämänsä loppuun asti perfektionisti. Joskus vaan mahdoton oli mahdotonta suuren turhautumisen keskellä.

VIII

Kävin joitakin kertoja kylässä Ari Kutilan luona 2000-luvun vaihteessa. Kolmantena ystävänä siellä kävi silloin tällöin Terhi Suomela. Ja aikuistumassa olevat pojat joskus, ne olivat hänelle ilon aihe. No saatoimme minä, Terhi ja Kutila maistella sievästi punaviiniä. Kuuntelimme Hectoria, Pekka Strengiä ja vanhaa suomenkielistä Wigwamia. Terhi on tehnyt sairaan kauniita laulunsanoituksia ja joskus hän innostui laulamaan, Ari komppasi kitaralla.

Kuvantekeminen ei Aria enää 2000-luvulla kiinnostanut. Ne työt jotka hän teki olivat pakkotöitä. Kuitenkin kun kerran ”hienoisessa” tuli puhe piirtämisestä, hän innostui väittämään että osaa edelleen piirtää vaikka maailmanpyörteen. Kaivoi jostain esiin lehtiön ja grafiittikynän ja piirsi maailmanpyörteen siihen paperiin neljäsosasekunnissa. Se pyörre hänet lopulta imi mukaansa ja söi.

Kun muutin vuonna 2001 vihdoinkin kauan mainostamaani maanpakoon ja takaisin nuoruuteni kotikaupunkiin Kristiinaan, yhteyteni Kemin kulttuuripiireihin pääosin katkesivat. Jäi alle yhden käden sormilla laskettava nippu henkilöitä, jotka edelleen jatkoivat yhteydenpitoa minuun. Heistä mainitsen erityisesti Kemin Jalokivigallerian perustajan Teuvo Ypyän, Kemin kaupunginteatterin psoriaksen rullatuoliin vammauttaman lavastajan Pekka Korolaisen – ja sarjakuvataiteilija Ari Kutilan.

Kutilan soitoista pidin eniten. Hänellä oli tapana herättää minut joskus aamuöisin puhelinsoitolla jossa vastatessani Kutila vetäisi kehään improvisoidun biisin, ikään kuin se juuri sillä hetkellä mielessä ollut pläjäys olisi ollut arvokkaampaa kuin minun yöuneni. Jos Terhi Suomela oli paikalla saatoin herätä Terhin uuteen lauluun/runoon Kutilan säestyksellä. Sitten pyynnöistäni huolimatta jouduin kuuntelemaan rupattelua tunnin verran ennen kuin pääsin takaisin nukkumaan.

Vielä kerran Ari sai kuningasidean. Hänellä oli diili jonkun suomalaisen mainosmiehen kautta myydä Japaniin Kalevala-aiheinen pelikorttisarja näyttävänä lahjapakkauksena joka sisältäisi lyhyen teksti-Kalevalan. Lisäksi kuhunkin korttiin tulisi pätkä lyhyinnettyä Kalevalaa. Hän keksi että minun pitäisi suomentaa Kalevala. No, suostuin heti ja ryhdyin välittömästi työhön.

Ehdin suomentaa noin puolet Kalevalasta, kirjoittaa sen lyhennetyksi versioksi ja lisäksi valmiina oli 2/3 osaa lyhyinnetystä Kalevalasta, jossa ideana oli että merkonomitkin ehtivät lukea sen työmatkalla junassa Helsingistä Martinlaaksoon. Kun sain tietää, että tämäkin homma meni kiville. Japanilainen osapuoli oli vetäytynyt hankkeesta jonkin laman tähden.

Sain tiedon Ari Kutilan kuolemasta puhelimitse hänen viimeiseltä tärkeältä ystävältään Terhi Joensuulta. Hän sairasti alkoholismia, mutta kuoli sydänkohtaukseen. Paljon myöhemmin sain ilokseni kuulla, että Kutila oli kuin olikin piirtänyt Kalevalansa valmiiksi ja pelikorttisarja oli Terhin myötävaikutuksella ilmestynyt jonkin itäsuomalaisen kustantajan kautta tavallisena korttipakkana ilman Kalevala-suomennoksiani. Hyvä näin, eivät Kutilan kuvat mitään selityksiä kaipaakaan. Eihän Mustapukuinen mieskään mitään puhu.

Kirjan Mustapukuinen mies toinen jälkikirjoittaja Vesa Kataisto kiteyttää mustapukuisen miehen elämän traagisimman hetken kauniisti kolmeen lauseeseen: ”Ari Kutila 1961 – 2010. Hyötygrafiikan mestari, muusikko ja elämäntaiteilija kuoli kotikaupungissaan Kemissä. Mustapukuinen mies jäi orvoksi.”

Ari Kutila, Mustapukuinen mies ja Kulttuuri-Kemi

Ari Kutila: Mustapukuinen mies
toimittanut Ilpo Koskela
96 s.
Arktinen Banaani 2012

Kirjastossa käydessäni törmäsin mustapukuiseen mieheen. Kyseessä ei ollut kuka tahansa mustapukuinen henkilö vaan nimenomaisesti Ari Kutilan (1961-2010) Mustapukuinen mies, joka oli näyttävästi esillä sarjakuvahyllyssä, ja jonka Arktinen Banaani julkaisi vuonna 2012. Kovakantisen kirjan on toimittanut Kutilan ystävä, sarjakuvataiteilija Ilpo Koskela.

Nostan sinkkiämpäriäni Arktiselle Banaanille tämän kulttuuriteon johdosta. Valitettavasti tämä menestys ei enää Ari Kutilaa tavoittanut, kuten alun vuosiluvuista voi päätellä. Kirja ilmestyi vasta kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Kutila ei ehtinyt koskaan täyttää 50 vuotta eikä nähdä mustapukuista miestä kovissa kauluksissa.

Asuin Kemissä vuosina 1991-2001 ja jo alkumetreillä paikallisessa kulttuuriravintola Montussa (jonka oikeaa nimeä Kultakuru harva muistaa) jouduin tekemisiin mielenkiintoisen kemiläisen sarjakuvakolmikon kanssa, johon sisältyi originelli kulttuurisihteeri, sarjakuvaneuvos Heikki Porkola, maailmantuskaa poteva sarjakuvakäsikirjoittaja, sittemmin sarjakuvaneuvos Keijo Ahlqvist ja sarjakuvaneuvokseksi koskaan ehtimätön sarjakuvataiteilija Ari Kutila. He olivat legendaarisen kemiläisen sarjakuvakulttuurin megaliitteja. Mutta heidänkin takanaan oli jotain: Kemin (silloisen) kulttuurikaupungin historia ja Aku Ankka.

Tapahtui nimittäin punaisessa Kemissä vuonna 1974, että kaupunginhallitus kieltäytyi tilaamasta lastenneuvolaan Aku Ankkaa sen poliittisuuden (oikeistolaisuuden) vuoksi. Kulovalkeana maailmalle levisi Sri Lankaa ja viimeistä eskimoiden iglua myöten uutinen siitä, miten Kemissä sensuroidaan Aku Ankkaa, koska Aku kumppaneineen esiintyy sarjakuvassa ilman housuja (tämä juttu oli kuitenkin kotoisin Espoosta) ja Roope Ankka tuputtaa pikkulapsille kapitalistista propagandaa.

Kulttuuriväen vastaisku oli välitön. Aku Ankan sensuroinnin vääjäämättömänä seurauksena oli, että Kemistä alkoi kehittyä sarjakuvakaupunki. Kemin sarjakuvapäivät saivat alkunsa kesällä 1981. Monttuun hankittiin valopöytä, jolle sittemmin hauskaa kontrastia loi kulttuuriravintolaan palkattu topless-tarjoilija. Montusta tuli aiemman oleskeluhuoneen sijaan sarjakuvataiteilijoiden Ahlqvist ja Kutila työhuone, jonne kulttuurisihteeri Porkola kiiruhti suoraan töistä monesti ruokatunnillakin.

Ja sarjakuvataidetta syntyi oluttuoppien lomassa niin ahkerasti, että välillä pääpukareille Kutilalle ja Ahlqvistille suunniteltiin kapakkaan jo hissillä toimivaa sohvat, jotka valomerkin jälkeen nostettaisiin kattoon nukkumista varten ja aamulla ravintolan avaamisen jälkeen laskettaisiin takaisin alas valopöydän ääreen.

II

Kun itse muutin Kemiin kaikki tämä tapahtunut oli jo tapahtunutta lukuunottamatta topless-tarjoilijaa joka rekrytoitiin ravintolaan vasta 90-luvun puolivälissä ja hissillä toimivaa sohvaa, jonka innovoin itse kolmikkoon paremmin tutustuttuani. (Mainittakoon että jutun aiheena olevan Ari Kutilan vaimo ei pitänyt ideastani lainkaan).

Comsi comsa. Vuonna 1991 kun itse muutin Kemiin lähes kaikki tapahtumisen arvoinen kemiläisessä ja suomalaisessa sarjakuvataiteessa oli jo tapahtunut. Ahlqvist, Kutila ja Porkola olivat jo ikonisoituneet suomalaisen sarjakuvamaailman kiintotähtien joukkoon. 

Jos Kemiä sarjakuvakaupunkina vertaisi muinaiseen Rooman valtakuntaan, niin sen loiston ja suuruuden ajat oli jo ohitettu ja oli alkamassa hitaan rappeutumisen aikakausi. 

Housuton Aku Ankka oli kuitattu, hyötysarjakuva keksitty ja sarjakuvapäivät alkoi potea orastavaa anemiaa yleisömäärien suhteen, vaikka tapahtuman ohjelmisto koko ajan säilyi korkeatasoisena. Mutta suuret keksinnöt oli pääosin jo tehty.

Toki joitakin piristysruiskeitakin leimahti taivaalle pyrstötähden tavoin aika ajoin. Ahlqvistin otalta putoili krapulaisia hikikarpaloita kun hän murehti maailman menoa ja innovoi. Porkola linnoittautui sarjakuvakonttoriin, joka muutaman tyhjän viinipullon viitekehyksessä toimi aktiivisemmin kuin konsanaan koko muu kulttuuritoimi yhteensä. Kutila pani haisemaan ja toteuttti.

Kaupungin tiedotuslehti Sortteerista Kutila, Ahlqvist ja Hannu Sainio (myöh. Simeoni Hellman)  olivat vallanneet sivun kunnalliselämää kommentoivalle sarjakuvalle. Jo vuonna 1988 oli ilmestynyt Kutilan ja Ahlqvistin kulttiteos "Piirrä sarjakuvaa", Suomen ensimmäinen (ja edelleen paras) sarjakuvapiirtämisen oppikirja.

Tämän jälkeen Kemiin liittyvät sarjakuvataiteilijat (Kutilan ja Ahlqvistin lisäksi Hannu Sainio ja oululainen Ilpo Koskela) orientoituivat entistä vahvemmin hyötysarjakuvan alueelle. Sen huipentumana ilmestyi vuonna 1992 Kutilan, Sainion ja Koskelan Sarjakuvakeittokirja. Muuta hyötysarjakuvaa edustivat Kemin aluetta kansainvälisesti esittelevä albumi "Kemi, perhaps?" (1990) sekä "Maailman kirjat sekaisin – kirjastonkäyttöopas 1991".

Vuonna 1993 Kemi nousi taas uutisotsikoihin valtakunnallisesti, kun Kemin kaupungin kunnalliskertomus ilmestyi sarjakuvana "Jyviä ja papanoita" (1993). Kunnalliskertomuksen päähenkilönä oli muistaakseni Kemin kunnallisbyrokratian rattaisiin eksynyt jänis (tosiasiass kyse oli kaneista ja Kaniinilan tasavallasta). 

Sitä seurasi sarjakuvan muotoon tehty Kemi-Tornio alueen kehittämisstrategiaopas Alkaa valjeta 1995. Ja Aku Ankan uudelleentuleminen nähtiin 10 vuotta suuren ankka-polemiikinn jälkeen, kun Kemin taidemuseo täyttyi Carl Barksin Aku Ankka-originaaleista ja Kaj Stenvallin ankka-maalauksista.

Sivulauseena on mainittava, että Kemin sarjakuvataiteen kolmesta muskettisoturista Porkola, Ahlqvist, Kutila kukaan ei ole alkuperäinen kemiläinen. Porkola oli muuttanut Kemiin kulttuurisihteeriksi 70-luvun alkupuolella, Ahlqvist rantautui Kemiin kulttuurisivariksi 1984 ja Kutila joukon hännillä 1987.

III

Ari Kutila oli jo ennen Kemiin muuttoaan luonut mittavan uran sarjakuvataiteilijana. Kutila oli suorittanut taideopintonsa Kankaanpään taidekoulun grafiikan linjalla, mutta sielunsa Kutila myi grafiikan paholaisen sijaan sarjakuvan pirulle. 

Kutilan ensimmäinen sarjakuva Ynjevi Koff ilmestyi Aamulehdessä vuuonna 1980. Kutila oli mukana perustamassa Tampereen sarjakuvaseuraa ja toimi Sarjari-lehden ensimmäisenä päätoimittajana 1981-1982.

Leivän syrjään Kutila pääsi kiinni Urpo Lahtisen mediaimperiumissa. Kutila taittoi Lahtisen kustantamia lehtiä ja piirsi niihin sarjakuvia, joista mainittakoon Iso-Kalleen ”terapeuttisessa hengessä” piirretty pornosarjakuva Hulkkosen villin lännen seikkailut. 

1980-luvun puolivälissä ortodoksinen Kutila oli ehtinyt perustaa perheen ja siirtynyt Pahkasian eli Sakkaväen graafikoksi. Hän piirsi Sakkaväkeen kansia muutaman muun pilapiirtäjän kanssa ja eräässä lukijaäänestyksessä Sakkaväen kaikkien aikojen parhaaksi kansikuvaksi valittiin Kutilan piirtämä omaa persettään nuoleva mies.

Kutilan sarjakuvallisena pääteoksena voidaan kuitenkin pitää Mustapukuista miestä, sanatonta sarjakuvaa, joka syntyi vuonna 1983. Sarja taitaa olla Suomen kansainvälisesti levinneimpiä sarjakuvia. Sarjaa julkaistiin aluksi Hymy-lehdessä, sittemmin strippeinä Helsingin Sanomissa, Dagend Nyheterissä ja Polarnaja Pravdassa. Sopimus Polarnaja Pravdan kanssa syntyi Kemin sarjakuvakeskuksen Murmanskin matkalla 1990 (Kemin 9 1/2 sarjakuvapäivillä Murmanskissa). Kutila sai sarjansa julkaisuoikeudesta 30 ruplaa ja kaupan järjesti ”agentti” 70.

Myöhemmin kuulin Kutilalta itseltään että hyvin lähellä oli, että Mustapukuinen mies olisi ilmestynyt myös valtakunnallisessa Pravdassa. Sanattomassa sarjakuvassahan ei ole käännösvaikeuksia. Pravda olisi merkinnyt Mustapukuiselle miehelle noin 60 miljoonan kappaleen levikkiä ja tällä kertaa myös kohtuullisia tekijänpalkkioita. 

Neuvottelut olivat jo loppusuoralla, mutta tässä kävi, kuten taiteilijoille harmittavan usein ja kohtalonomaisesti tahtoo käydä. Neuvostoliitto sattui hajoamaan ja Pravdan sarjakuvasopimus vedettiin vesssanpöntöstä viemäriin.

Joka tapauksessa Ari Kutila on yksi harvoja suomalaisia sarjakuvapiirtäjiä, joka on elättänyt itsensä ja kolmilapsisen perheensä sarjakuvilla, lehtikuvituksilla ja pilapiirroksilla koko uransa ajan, kaikkiaan 30 vuotta.

IV

Minä tutustuin siis kemiläiseen sarjakuvakoplaan lähes välittömästi muutettuani Kemiin 1991. Tutustuminen tapahtui tietenkin ravintola Montussa, jonne silloinen lyhytaikainen naisystäväni vei minut tapaamaan Kemin kulttuurikermaa. 

Tutustumisretki muistutti hieman jotakin kauhuelokuvaa. Synkät portaat laskeutuivat alas kuin Manalaan, kapakka oli hämyisen hämärä ja sen nurkkaloosissa valtavan tupakansavupilvet sisältä perimmäisestä loosista alkoi vähitellen erottua kalmaisia hahmoja sekä kuuluisa valopöytä. Pöydässä istuivat tietenkin Kemin kulttuurilegendat Heikki Porkola, Ari Kutila ja Keijo Ahlqvist, jotka melko epäluuloisesti suhtautuivat pöytään änkeävään outoon runoilijaan.

No, naisystäväni teki melko nopeasti oikeat johtopäätökset ja häipyi, ensin Montusta ja sittemmin elämästäni, mutta minä ankkuroiduin kapakkaan ja tähän retkueeseen jonka kanssa keskinäiseen vittuiluun perustuva hieman omalaatuinen ystävyyssuhde kesti sitten tunkkaisen läheisenä seuraavat kymmenen vuotta ja etäisemmin edelleen vielä Kemistä henkiseen maanpakoon 2001 tapahtuneen lähtöni jälkeen (No Ahlqvist oli jo ennen minua ottanut hatkat sarjakuvaopettajaksi Limingan taidekouluun) erityisesti Ahlqvistin ja Kutilan kanssa.

Vakiokalustoa kulttuuripöydässä oli enemmänkin. Kemin kulttuurielämä Montussa vilkastui välittömästi kaupungintalon kellon näyttäessä 16, jolloin kaupungintalolta lähti virtaamaan alamäkeen Monttua kohti joukko kaupungin johtavia byrokraatteja kulttuurisihteeri Porkolan, vesipäällikkö Seppäsen, museoamanuenssi Silvennoisen ja palopäällikkö Venäläisen johdolla.

Muuta kantahenkilökuntaa oli hyötysarjakuvia yhdessä Kutilan ja Ahlqvistin kanssa käsikirjoittajana tehnyt Hannu Sainio, harrastajateatteriohjaaja Reija Lehtola, tietenkin minä ja ja usein paikalla piipahti virkamiehiä kotiin etsiviä puolisoitakin. (Älkää nyt suuttuko ne jotka jäivät mainitsematta, nämä tässä tulivat ensimmäisenä mieleen.)

Montun seinät oli tapetoitu sarjakuvasuurennoksilla. Ajalta jolloin ravintolassa piti oluen ostamisen yhteydessä tilata myös jotain ruokaa oli valopöydän takana muistaakseni Kutilan ja hänen suonenjokelaisen ystävänsä sarjakuvataiteilija Jope Pitkäsen yhdessä ideoima lakanankokoinen piirros, jossa krapulainen Kutila suorittaa tarjoilijalle ateriatilauksen: ”Tuoppi olutta, lautasellinen Lapin Kultaa ja lusikka.”