Risto Rasa ja metsän vihreä ovi

Kirjoja hyllystäni:

Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi

Otava 1971

”Puut liikkuvat

keväisessä metsässä,

kypsyttävät vihreänsä yhtäkkiä

kuin takeiksi harteilleen.”

Kirjahyllyssäni on kirja: vaasalaisen runoilijan Risto Rasan (s.1954) esikoisrunokokoelma ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”. Sen on Otava julkaissut vuonna 1971. Etusivulla on alkuperäisen omistajan Tiina Rantasen nimikirjoitus ja vuosiluku 1975. Minä olen näköjään ostanut kirjan jostain divarista sittemmin 6 markalla.

Veikkaan että kirja on kulkeutunut minun omistukseeni joskus 1980-luvun puolivälissä luultavasti Vaasasta Ohlssonin antikvariaatista. Sen kansi on haalistuneen vihreänruskea. Auringonvalo on vuosien varrella syönyt osan sen vihreästä, siitä keväisestä vihreästä, josta Rasa itse runossaan puhuu.

Kirja on kulkeutunut mukanani lukuisissa muutoissa siis jo lähes 30 vuoden ajan. Minulla ei ole aikomustakaan luopua siitä. Se on eräs Tärkeistä kirjoistani. Vaikka en ole vuosikausiin lukenut kirjaa, osaan edelleen useita sen runoista lähes ulkoa. Nyt on kuitenkin koittanut kirjan uudelleenlukemisen aika. Metsän seinään viittaan nimittäin itsekin uusimmassa kokoelmassani ”Ihmisen alue”.

”Sade on lakannut,

kivet alkavat kuivua,

ja ruoho ja maa,

kaikki kuivuu,

ja puiden latvoihin muodostuu

pieniä pilviä

joihin hyttyset lentävät

sisään.”

Tuttavuuteni Risto Rasan runouden kanssa on kestänyt huomattavasti kauemmin kuin omistussuhde tuohon hänen esikoiskokoelmaansa. Noin vuonna 1973 perheeni muutti Kristiinankaupunkiin. Isäni joka oli tuolloin koneinsinööri oli päässyt töihin Pohjolan Voiman silloisen öljyvoimalaitoksen rakennustyömaalle ja sittemmin valmistuneeseen voimalaitokseen. Minua kiinnostivat tuohon aikaan linnut, luonto, luonnonsuojelu, kolmannen maailman nälkä, maailmanrauha ja kirjallisuus. Noihin aikoihin ryhdyin myös lukemaan runoutta – ja kirjoittamaan sitä vähitellen itse.

Vuonna 1973 oli ilmestynyt suomeksi Bo Carpelanin siihenastisten runojen antologia ”Elämä jota elät”, jonka runot kolahtivat minuun niin, että kokoelmasta tuli tähänastisen elämän mittainen oppaani siitä, millainen hyvän runon tulisi olla. Kristiinankaupungin kirjaston runokirjaosasto oli suppea ja oma kiinnostukseni runouteen vielä huomattavasti suppeampi. Mutta löysin Eeva-Liisa Mannerin, josta tuli toinen pysyvä oppaani ja ihanteeni modernissa kotimaisessa runoudessa. Hänenkin runojensa vaikutusta voi nähdä omassa runoudessani vieläkin.

Muistaakseni keskikoulun viimeisellä luokalla kirjoitin ensimmäisen runoaineeni Veikko Huoviselta lainatulla otsikolla ”Sinisiä ajatuksia”. Jonakin aineen aiheena luokallemme annettiin käsiteltäväksi myös minulle silloin tuntemattoman Pentti Saarikosken runo kokoelmasta ”Alue”. Nuoruuden kaikkitietävyyden voimalla murskasin Saarikosken runon ja kirjoitin konseptillisen tekstiä siitä miksi Bo Carpelan on hyvä ja Pentti Saarikoski huono runoilija.

Jälkeenpäin kadutti. Ajattelin, että kai Saarikoskessakin jotain hyvää täytyi olla, kun hänen kirjojaan kerran julkaistiin ja niin ryhdyin perehtymään Saarikoskeen. Ja hänestä tulikin mielirunoilijoitani, vaikka Alue -kokoelma on edelleen mielestäni Saarikosken tuotannon huonoimmasta päästä.

Niin. Ja sitten kirjastosta kulkeutui mukaani Risto Rasan ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”. Se osui ja upotti. Hänen runonsa iskivät kuin nuoli runoudesta orastavasti kiinnostuneen luonnonystävän sydämeen.

”Metsän seinä

on vain vihreä ovi

josta valo

ohjaa ystävänsä.”

Kuten tarkkaavaisemmat lukijat ovat saattaneet huomata, Rasa oli esikoiskokoelman ilmestyessä vasta 17-vuotias koululainen Vaasan lyseossa. Hän ei ole vaasalainen siinä mielessä, että hänen molemmat vanhempansa ovat syntyneet Lappeenrannassa ja hän itse on syntynyt Helsingissä. Mutta Rasa asui Vaasassa lapsuutensa ja nuoruutensa ja vaikka ylioppilaaksi tulon jälkeen elämä on kuljettanut muualle (hän on toiminut kirjastonhoitajana eri paikkakunnilla, vuodesta 1989 Somerolla) niin hän yhtä kaikki sanoo olevansa vaasalainen ja sillä siisti.

Ilmestyessään nuoren esikoisrunoilijan teos herätti välittömästi huomiota. Teosta voidaan sanoa omintakeiseksi, kypsäksi ja ehjäksi kokoelmaksi. Se oli jotain aivan muuta kuin mitä suuntia suomalaisen modernin lyriikan valtavirta 70-luvun vaihteessa oli kulkemassa.

”Auringon valo on nyt keltaista,

se saa vastarannan

männynrungot

hohtamaan kirkkaasti.

Ja metsä on kuin tuoksuja

keitettäisiin.”

Että ymmärtäisi miten Risto Rasan runot lennähtivät kotimaisen lyriikkan kenttään kuin kevyt, herkkä ja outo perhonen, on katsottava mitä runoudessamme yleisemmin 70-luvun vaihteessa tapahtui. Vuonna 1969 oli ilmestynyt Pentti Saarikosken käänteentekevä kokoelma ”Katselen Stalinin pään yli ulos”. Se nosti pintaan politisoituneen kantaa ottavan runouden virtauksen, jossa perässähiihtäjiä oli leegio.

Samoihin aikoihin maihinnousua Suomeen teki amerikkalainen beatrunous. Vuonna 1969 oli Tajon kautta ilmestynyt Allen Ginsbergin ”Kuolema van Goghin korvalle” ja pienkustantamo Tajosta tuli useaksi vuodeksi erilaisten runokokeilujen ja jos niin voi sanoa suomalaisen hippirunouden kustannuskanava.

Toki muutakin runoutta ilmestyi. Eeva-Liisa Manner kulki omia mystisiä polkujaan, vaikka hänkin julkaisi kokoelman ”Jos suru savuaisi” pamflettina Tsekkoslovakian miehitystä vastaan. Mirkka Rekola ja eräät muut kotimaisen loppusoinnuttoman runouden edelläkävijät, jotka olivat aloittaneet uransa jo 50-luvun lopulla, jatkoivat omilla linjoillaan.

Mutta metsän seinän, sen vihreän oven kokoinen aukko runoudessamme oli 1970-luvun alussa olemassa.

”Omenan kuoressa on reikä.

Jos siihen painaa korvansa kiinni

ja kuuntelee tarkasti,

voi veden ja tuulen ääniltä erottaa

astioiden helinää.

Toukka tiskaa.”

Risto Rasa kirjoitti lyhyttä ja tarkkaa runoa. Hän oli luontorunoilija joka tarkensi katseensa luonnon pieniin yksityiskohtiin. Runoista on siivottu pois turhat laatusanat ja ylipäätään kaikki rönsyily niin että jäljellä on vain täsmällinen kuva. Se kuva on herkkä, mutta elävä, hieman panteistinen. Kun kuuntelee tarkasti, voi kuulla miten toukka tiskaa, kun katsoo tarkasti pieneen näkee uudella tavalla.

Mielenkiintoista on, että samana vuonna 1971, jolloin Risto Rasan esikoiskokoelma ilmestyi, marssi esiin toinenkin merkittävä vaasalaisrunoilija Leif Färding esikoiskokokoelmallaan ”Maailmaa minä rakastan” (WSOY 1971). Näiden kahden nuoren runoilijan kokoelmissa voi nähdä joitain yhteisiä piirteitä mutta silti ne ovat täysin omanlaisiaan:

Kummankin runot ovat lyhyitä ja herkkätunteisia, molempien runojen maisema on pitkälle luonto, mutta siinä missä Rasa viihtyy metsässä Färding juoksee takki auki läpi kaupungin, missä Rasan ote luontoon on enemmän biologinen Färdingin tekstien perussävy on mystinen, missä Rasa täsmentää tunteen ja tunnelman yksittäiseen luontokuvaan, siinä Färding rakastaa intohimoisesti maailmaa kaikkineen.

Kuitenkin, kaikki määrittely-yritykset ovat aina kärjistyksiä, eikä Rasakaan missään nimessä kirjoita mitään insinöörirunoutta, kaukana siitä. Hän soittaa herkkäkielisesti tuulikannelta runoissaan. Niissä raotetaan taivaankantta, pilven silmästä paistaa aurinko, tähti nukkuu ja tuikuttaa pimeästä tarhastaan unta meille.

”Nukun puiden

kosteassa ruohossa,

puhun unia.”

Jossain itse-esittelyssä Risto Rasa kertoo esikuvakseen Veikko Polameren, joka puolestaan oli erityisen kiinnostunut japanilaisesta haiku- ja tankarunoudesta ja kirjoitti haikuja itsekin. Itse löydän kuitenkin hänen runojensa niukalle kielenkäytölle vastaavuutta hieman yllättävältä taholta, Saarikosken vuonna 1968 ilmestyneestä kokoelmasta ”En soisi sen päätyvän”, jolla luulisin olleen jonkin verran vaikutusta Rasan oman ilmaisukielen löytymiseen.

Vaikka tässä olen käsitellyt vain Rasan kirjahyllystäni löytyvää esikoiskokoelmaa, hänen runoilijanuransa jatkui aktiivisesti läpi 1970-luvun vuonna 1980 ilmestyneeseen kokoelmaan ”Rantatiellä” asti. Nämä runot ilmestyivät koottuina vuonna 1982 kokoelmassa ”Laulu ennen muuttomatkaa”. Vuonna 1987 ilmestyi vielä kokoelma ”Taivasalla” ja koko tuotanto vuonna 1992 kokoelmana ”Tuhat purjetta. Kootut runot”.

Vuonna 1987 Risto Rasa oli vasta 33-vuotias. Tämän jälkeen hän ei ole kuitenkaan itsenäisiä uusia runokokoelmia julkaissut. Lieneekö aika ajanut hänen runoutensa ohitse vai kustantamot hänen ylitseen. Rasa itse on todennut olevansa ensisijaisesti kirjastonhoitaja ja kirjoittavansa runoja siinä ohessa silloin kun se tuntuu tarpeelliselta. Rasan vaientuminen on kuitenkin vahinko, se jättää runoutemme kenttään omenamadon kokoisen reiän.

”Yö tulee muttei uni.

Ja vuoteesta on etsittävä varpaille

uusi viileä kohta.”

Runoja Vaasan ajoilta

Julkaisin esikoisrunokokoelmani "Lintujen silmissä kivien kylmyys" vuonna 1981. Kokoelman runot oli kirjoitettu muutaman vuoden aikana Kristiinankaupungissa, vaikka sen ilmestyessä asuin jo Seinäjoella ja olin töissä Pohjanmaan Kansa-lehdessä. Tämän jälkeen kirjojeni julkaisemisessa syntyikin 25 vuoden tauko. En löytänyt kustantajaa, tein 1980-luvun ja 1990-luvun alun päätöikseni toimittajan töitä, sitten erinäisten vaiheiden ja burnoutin jälkeen ryhdyin 90-luvulla päätoimisesti kuvataiteilijaksi. Mutta kaiken aikaa myös kirjoitin.

Vuosina 1986- 1991 olin toimittajana ja toimitussihteerinä Pohjanmaan Kansan Vaasan toimituksessa. Vapaa-aikoinani kirjoitin koko ajan runoja ja novelleja pöytälaatikkoon. Vaasan ajan runojani on ilmestynyt kolmessa runokokoelmassani, Rajakivet 2008, Tat tvam asi 2014 ja Ihmisen alue 2015. Vuonna 2005 ilmestyneestä Joet palaavat lähteilleen kokoelmasta lähtien kaikki runokokoelmani on koostettu vuoden 1981 jälkeen kirjoitetuista runoistani niin että kokoelmat kattavat 25 - 35 vuoden aikajänteen.

Ohessa sikermä runoja Vaasasta ja Vaasan ajoilta kokoelmasta Tat tvam asi:

1.
Hetken jaksan uskoa
että läpinäkyvän, koskettamattoman
voisi pysäyttää kadunkulmassa
puhumaan ihmisen puhetta


2.
Musta koira juoksee meren rantaa
syö valon: pimeä putoaa unen taskuun

minun tahtoni jää rannalle
rantakivelle istumaan
kun koira on mennyt mailleen
ilma ei enää ole lokkien siipiä

liian lyhyt tämäkin yö



3.
Pimeä kääntää selkänsä
valo kirkaisee, naurulokki
vinttihuoneen ikkunasta katselen kaupunkia
katuja harhailee
koirantaluttaja elämä hihnassa

ja jokainen aamu on uusi
jokainen päivä sama
vinttihuoneen, seinien, katujen, kahviloiden
suljettu kehä



4.
Ehkä herään vielä tästä unesta
kahden pimeän välistä
havahdun harhasta
jota olen elänyt
kuljen puistoon, näen
valon siivilöivän puut
silmät auki
istun vain penkillä
antaen ajan kulua



5.
Tuuli on niin että vesi
on paennut
lokit kahlaavat savista pohjaa
vesijätön romut, laudankappaleet
autonrengas, laho ruuhi
muistuttavat että täällä asuu
sivistyneitä ihmisiä

jossain näiden ulottuvuuksien välimaastossa
minä elän, kuljeskelen rantoja
kunnes alkaa sataa
pitkää hellittämätöntä sadetta
kuin olisi jokin toinen vuodenaika kuin kesä

ja toinen mieliala minussa
toisilla rannoilla kastumassa



6.
Syyskuu muuttaa auringon
nyt se on terästä
aamut pitkiä syväänhengittäviä
tiltaltti päästää rantapajusta
arkaa kutsuääntä, viipyy vielä

Onkilahdella kaislat viipyvät
vesi ja aamun savu vedestä
tai ehkä vain minä
pysähtyneenä puusillalle tuijottamaan
vettä ja veden läpi

ehkä olen ainoa viipyjä tällä rannalla
yötä rikkovat kahlaajaparven muuttoäänet

Haikuilua

Haikuilua I

I Haikusta ja vähän tankastakin

Japanilaisessa runoudessa ovat käsitteet haiku ja tanka kantaneet jo yli tuhannen vuoden ajan. Ne ovat klassista runoutta jota on kirjoitettu tiettyjen periaatteiden mukaan. Länsimaisen käännösperiaatteen mukaan haiku käsittää kolmerivisen runon jonka tavumitat ovat 5-7-5 tavua ja tankan 5-7-5-7-7 tavua. Alunperin japanissa haikut on kirjoitettu pystysuoraan yhdelle riville ja yksi japaninkielinen kirjoitusmerkki on katsottu suunnilleen yhtä länsimaista tavua vastaavaksi.

Haikussa on kuitenkin varsinkin länsimaistettuna epäluontevaa noudattaa täsmällistä tavukaavaa. Sen sijaan haikussa ja tankassa on joukko muita periaatteita, jotka paremmin luonnehtivat sitä mikä on haiku tai tanka. Keskityn tässä haikuun. Se on yleensä tiivistetty luontokuva, länsimaissa kolmelle riville tiivistetty. Ja usein noudatetaan tuota tavutusperiaatetta, ei aina. Se sisältää siis luontokuvan. Tämä kuva ei kaipaa selittelijöitä, selittämistä, ei kokijaa tai näkijää, eikä ilmaistua tunnetta hetkestä jota runo kuvaa. Olennaista on että se yleensä sisältää lyhyydestään huolimatta käännekohdan joka voi olla ensimmäisen tai toisen rivin lopussa, mutta koska haiku on epäortodoksinen pohjimmiltaan, joskus koko käännekohta jää puuttumaan. Esimerkiksi otan kuitenkin Veikko Polameren haikun:

poltan piippua
pitkä kesäyö tietää
monta haikua

Runo aloitetaan pienellä kirjaimella (toisin kuin itse monesti teen) eikä välimerkkejä merkitä näkyviin. Tyypillistä on että haikussa usein ilmaistaan näiden vaatimusten lisäksi vihjeenomaisesti vuodenaika, josta haiku kertoo, kirjoittamatta sitä näkyviin (Toisin kuin vaikka polameren runossa). Koska kaikkia näitäkin periaatteita on vaikea sovittaa kolmeen lyhyeen riviin on varsinkin modernissa länsimaisissa haikurunoissa monesti tingitty jostakin. Ortodoksisia haikurunoilijoitakin toki on.

Itse olen kirjoittanut muistiinpanoihini silloin tällöin haikuja ja tankoja, joilla ei ole sen syvempää merkitystä edes itselleni, kirjoitan niitä aika ajoin eräänlaisena verryttelynä, vailla mitään haikukokoelman julkaisemisen aikomusta tai ilman mitään syventynyttä harrastusta asiaan. Niissä olennaista on kielen tarkkuus ja niukkuus ja kun väännän runonpätkiä haikun mittaan, joudun etsimään ja sovittelemaan sanoja ja kaivamaan niille vaihtoehtoja, toisia sanoja ilmaista sama asia, niin että ne olisivat haiku.

Se on yksinkertaisesti hauskaa leikkiä kielen ja sen tiivistämisen äärellä niin, että lopputuloksena olisi haiku, ja itselle kirjoittamisen oppimiseksi ja täsmällistämiseksi se on todella hyvä harjoitusmuoto. Tiedän että vakavastikin haikuja kirjoittavia runoilijoita löytyy suomestakin, mainittakoon vaikka fb-kaverini runoilija Juhani Tikkanen joka on kotimaisen haikuilun nykymestari.

II Matsuo Basho ja Vaelluskirja

http://nevaranta.blogspot.fi/2012/01/kirjoja-hyllystani-basho-kapea-tie.html

Itse olen haikujen lisäksi kirjoittanut silloin tällöin blogiini Vaelluskirjaa, jonka juuret löytyvät Matsuo Bashõn (1644-1694) proosasta ja runoudesta, jotka nekin edelleen pohjautuvat japanilaiseen kirjalliseen vanhempaan perinteeseen. Bashõ kuitenkin uudisti merkittävästi tätä perinnettä teki tuhansien virstojen vaelluksia kirjoissa Kapea tie pohjoiseen ja Alati matkalla, sekä paikallaan pysyvämpää runoutta kokoelmassa Harhojen maja. Bashõ kirjoitti vaelluksen varrelta proosaa ja lyhyitä runokuvia. Proosassaan hän selitti paikkoja ja tilanteita joissa tekstin sisältä putkahtavat runokuvat ovat ilmestyneet kulkijan mieleen. Samaan tapaan olen siis muutaman vuoden itse kirjoittanut Vaelluskirjaani.


Tällaista siitä tuli eilen ja tänään:

III Haikuilua

Eilen istuin Kaukolanrannassa. Minä olen löytänyt sieltä arkunmuotoisen vaakatasoon asetetun kivipaaden, jolle usein kauppamatkalla rannassa käydessäni istun. Nyt joku paikallinen oli viskannut tyhjän kaljapullon rikki kivipaateen ja jouduin puhdistamaan paatta lasinsiruista kauan ennen kuin pääsin vaellusreppuni päälle paadelle istumaan. Katselin siinä jokea, josta jäät ovat jo lähteneet, vain rannoilla on riitettä vähän. Joki virtaa tähän aikaan vuodesta vuolaana ja kuljettaa viimeisiä jäänpaloja merta kohti. Tapaan istua näin ja katsella kauan, sillä kun odottaa tarpeeksi pitkään, jotain tapahtuu. Sepelkyyhky huhuili vastarannalla, naakkaparvia suunnisti joen yli edestakaisin päivystyslennoillaan. Sinitiaiset touhusivat jo avioparnia tehden pesäsuunnitelmaa. Läheisen omakotitalon savupiipun päässä päivysti naakka joka silloin tällöin kajautti ilmaan jonkin merkkihuudon. Kirjoitin:

naakka kajahtaa
savupiipun nokassa
vartioi pesää

(20.3.2015)

Eilen paistoi aurinko kirkkaana silmiin ja tuntui keväältä. No kyllä tänäänkin aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta mutta sää oli kylmentynyt ja kevään tuntu oli kateissa kun pyöräilin vastatuuleen kauppaan. Jäämereltä puhalsi vastaan kylmä tuuli, kun sinnittelin pyörällä yli peltoaukean kohti kylää. Kirjoitin mieleeni muistiin:

korvat kohmeessa
pyöräilen vastatuuleen
pohjoinen puhuu

(21.3.2015)

Kaksi joutsenta lensi kylän yli ja ohitseni. Ne olivat luultavasti joutsenia jotka olivat muutaman päivän oleilleet jokirannassa, olivatko ne päättäneet lähteä takatalven tuloa karkuun takaisin etelämmäksi? Tosin mitään takatalvea varsinaisesti ei vielä ollut, muutama hiutale räntää tippui välillä taivaalta. Pelloilla olevat vesilammikot olivat jäätyneet uudelleen eivätkä sulaneet koko päivänä. Hytisin kylmästä kun pääsin kaupan suojaan. Kirjoitin muistiin:

kaksi joutsenta
muuttamassa takaisin
etelää kohti

(21.3.2015)

Kirkonkylällä kaupan läheisyydessäni ylitseni lensi mustavaris. Ne ovat saapuneet tänne Ylistaroon jo pari viikkoa sitten. Tämä paikkakunta on yksi harvoja paikkoja Suomessa jossa keväisin pesii yhdyskunnallinen mustavariksia. Muutamaa päivää aiemmin laskin yli 30 mustavarista jotka pareittain lensivät pari toisensa jälkeen ohitseni kun olin pusikon suojassa intiaanikyykyssä ajattelemassa ajatuksiani. Nyt muotoilin kokemuksen haikuksi

mustavarikset
muuttaneet jo takaisin
pesäpaikoilleen

Haikuilua II

Tänä aamuna - 4 astetta celsiusta. Kevään tulon tuntu oli kadonnut. Ei tehnytkään mieli runovaellukselle. Joutavan aikani päätin uhrata televisiourheilulle ja siivoamisen aloittamisen yrittämiseen. Ensi viikolla tiedossa on nimittäin taloyhtiön tupatarkastus. Sain kuin sainkin vietyä matot ulos. Kädet kohmettuivat mattoja piiskatessa. tuuli oli viskonut yhden maton alas kuistin kaiteelta. Tuuli vinhasti ja kylmästi korviin. Taivaalta alkoi tippua räntää:

räntähiutaleet
pyörteilevät tuulessa
viiltävä ilma

Sisällä mietin, kun nyt lämpimien päivien jälkeen kevät näytti taas oikullisuutensa, vanhaa sananlaskua: kevät keikkuen tulevi. Sen pohjalta vääntelin toista haikua johonkin muotoon:

kolea aamu
kevät tulee keikkuen
västäräkki

Pysähdyin katsomaan viime keväänä katkottua puuriviä tontin rajalla. Pajua oli versonut kaadetun tilalle jo toista metriä pitkät varret. Pajunkissoja versoi pakkasesta huolimatta. Kirjoitin:

pajunkissoja
kiipeämässä oksiin
räntäsateessa

Räntähiutaleet muuttuivat lumihiutaleiksi. Laitoin korvalaput korville koska edellisenä päivänä tuuli oli repiä korvat päästä. Korvalappujen päälle vedin pipon, villapaidan päälle toisen villapaidan ja talvitakin, käteen hanskat ja pyöräilin keskustaan. Tällä kertaa menin hiekkatien kautta pidempää reittiä, se on hieman suojaisempi. Tuuli puhui kylmää kieltään pohjoisesta. Puronvarressa veden pintaan oli ilmestynyt paikoitellen uudelleen jäinen kansi, kirjoitin:

pakkaspäivänä
kerran sulanut puro
vetää taas jäähän

Kun palasin kaupasta kotiin huomasin, että olin matkalla nähnyt vain yhden naakan, linnunääniä ei kuulunut mistään, vaikka ne jo pari viikkoa olivat laulaneet innoissaan kevättä. Kirjoitin päivän viimeisen haikun.

linnut vaienneet
lämpimän kauden jälkeen
kohmeiseen päivään

 

Haikuilua III

Aamulla mittarissa +2 astetta. Nuhruinen, tuhruinen ilma. Postilaatikosta löysin iloisen yllätyksen. Pari odottamaani kirjettä, kaksi runoantologiaa ja - mikä ei ollut niin iloista - Lindorffin perintäkirjeen. Pohjoinen tuuli puhaltaa edelleen kolkosti. Eräässä kirjeessä niin aidon kaunista tekstiä, että alkoi itkettämään. Kotona kirjoitin haikun josta puuttuu vuodenaika:

tuli kirjeitä
miten se ilahduttaa
niin harvoin enää

Lähdin pyöräilemään tihkusateessa kylälle ja asioilleni. Kirjasto ei ollut vielä auennut kun pääsin perille. Menin Kaukolanrantaan istumaan kivipaadelleni, jota en omista, mutta johon ahterini on kuluttanut koloja. Siivoilin taas lasinsiruja kiveltä. Mietin mahtavatko ne pullojenrikkojat tietää miten kauan lasin kestää maatua ja mitä tulevaisuuden arkeologit tästä kaikesta ajattelevat. Mutta istuin siinä, kivellä, niin kauan kuin tarkenin. Kevään ensimmäinen näkemäni telkkäpari lensi huristen jokivartta ohi. Harakat etsivät pesimäpaikkaa, tiaiset ja viherpeipot lauloivat. Minä kirjoitin:

jokirannassa
tihkusateessa istun
kunnes hytisen

Kävin kirjastossa lämmittelemässä. Minua tervehditään jo nykyään siellä vaikka ei muualla. Askastelin muutamia kirjalähetyksiä postiin. Muuan hieman taiteellisen näköinen naishenkilö käveli ohi ja paljastuikin ilmajokelaiseksi Sedun kuvaamataidon opettajaksi joka suunnitteli oppilaille näyttelyä. Minä lähdin ulos tuttuun kahden aarin kokoiseen pyöreään metsään miettimään mitä kirjoittaisin tai olemaan miettimättä mitään. Kirjoitin:

kuusen juurella
kyykin sateensuojassa
ihmettelemässä

Sain byrokratiat hoidettua, sähkölaskut maksettua, lindorffin selvitettyä, uuden pankkikortin tilattua, eikä tästä kaikesta mieleen tullut runon poikastakaan, Tai tuli, mutta siinä on hieman epäkorrektia kielenkäyttöä. Lähdin pyöräilemään takaisin kotiin ja taas oli vastatuuli. Pieni takatalvi on yllättänyt lämpimien kevätpäivien jälkeen. Vesitihku oli muuttunut räntäsateeksi. Kevät tuntuu vetäytyneen poteroon. Kirjoitin muistiin:

vastatuulessa
räntää viskoutuu silmiin
kevät odottaa

Kotona, katselin ikkunasta ja välillä kuistilta kun räntäsade yltyi ja pilvet putosivat valkoisina hiukkasparvina maahan. Maahan tuli ohuelti pikku hiljaa ohut valkoinen lumikerros. Haikailin kevään todellista saapumista. Kirjoitin:

maassa uudelleen
ohut valkoinen peitto
tuoretta lunta

 

 

Haikuilua IV

Huonoon aikaan tuli tämä runohaaste. ei tee mieli lähteä metsään patikoimaan vaelluskirjaa kun on niin perkeleen kylmä. Tosin näis lämpötilois tarkeni ihan talvella mutta kun välil ehti olla + 10 astetta. Viime yönä heräsin rankkasateeseen katolla. Näistä kaikista puuttuu muuten vuodenaika:

yöllä sadetta
rummutti peltikattoon
kuuro herätti

Pyöräilin taas vastatuuleen kylälle mutta siitä olisi tullut niin samanlainen runo kuin edellisistäkin. Korvalaput ja pipo korvilla pinnistelin polkupyörällä kylille ykkösvaihteella. Kirjoitin toisin:

alati tuuli
lakeudella vastainen
viiltää korvia

Kylillä kesti vielä puoli tuntia kirjaston avautumiseen. Siinä kirjaston takana on pieni pyöreä lehto, kunnanpuutarhurin aikanaan keksimä, halkaisijaltaan noin 15 metriä. Siellä kädet kohmeessa käärijn sätkää ja join yhden öh kivennäisvesipullon:

tuulen suojassa
kahden aarin puistossa
olen ja mietin

Istuin siinä saman kuusen juuressa, missä eilenkin, ei minun elämässäni ylistarossa tähän aikaan vuodesta ole kovin vaihtelevia tapahtumia. Muistelin syksyä, talvea ja miten ylipäätään olen jaksanut kaiken täällä. Istuin kuusen tyvessä, mutta keskellä puistoa oli vanha lehmus, josta sinitiaiset etsivät jo pesäpaikkaa. Maa oli täynnä syksyisiä lehtiä. Siitä kirjoitin:

vanhan lehmuksen
juurella lehtimatto
syksyn muistoja

Ja pyöräilin myötätuuleen kotiin.

Haikuilua V

Pyöräilin kylälle mutta olin unohtanut kynän kotiin. Yritin kirjoittaa muistiin mutta unohdin matkalla. Nämä vain jäivät:

leivosen laulu
lentää joen ylitse
taivaankirkkaana

jokivarressa
aurinko iskee silmään
kevään merkkejä

tuuli kääntynyt
ei enää niin koleaa
sittenkin kevät

Vaellusrunoja 22.-23.2.2015

Rakkausruno 23.2.2015

TulIn ajatuksiin;
toisen ihmisen ajatuksiin.

Haiku 22.2.2015

Askel kerrallaan
mieleen tulee sanoja
joskus runoja.

Runo 23.2.2015

Askel askeleelta
mieleen tulee sanoja.
Vaelluksen mittaan
niistä kasvaa lauseita,
joskus runojakin.
Parhaimmillaan ne ovat kuin ilmestys:
en osaa selittää mistä ne tulevat
elämän matkan varrelta.

Runo 23.2.2015

Käveleminen on ajattelemista
ja meditaatiota.
Kun tulen kotiin
kirjoitan vain vihkooni
valmiin runon.

Runo 23.2.2015

Ohdakkeinen on runoilijan taival:
Eilenkin jokivarressa
ne tarttuivat olkalaukkuuni
ja takkini liepeisiin,
kun kuvasin koskentapaista sulaa,
jonka keskellä luminen karikivi
kasvatti yksinäistä pajua
kevättä haikaillen.

Haiku 22.2.2015

Mieli tekisi
en muista tavutusta
kirjoittaa haiku

Runo 23.2.2015

Minua ihmetellään
miten aikuinen mies kirjoittaa runoja
eikä juuri muuta teekään.
"Runoolu, sehän on valehtelemista",
sanoi poliisi Siriuksen vieraissa.
Tämä on sisäänrakennettu pakko,
joka tuli minuun vuonna 1974
eikä hellitä.
Runoni ovat kuin muukin puhe,
mutta yleensä siinä on vähemmän sanoja.

kirjallisuuden kustantamisesta

Suomessa on läpi muistamani historian ajan ollut viisi merkittävää kirjallista kustantamoa: WSOY, Otava, Tammi, Gummerus ja Weilin & Göös.

Mikä heille on yhteistä? Se että he tuottavat voittoa tuottavia kirjoja. Mitkä kirjat sitten tuottavat voittoa? Oppikirjat joita uusitaan joka vuoai. Suomessa julkaistaan asukaslukuun suhteessa lähes maailman eniten kirjallisuutta, koulukirjallisuutta jota opettajat kesälomillaan kirjoittavat ja joiden menekki on varma ja opetushallitus hyväksyy.

Lisäksi tuotetaan myös kaunokirjallisuutta, jonka kaksi myyntipiikkiä ovat isänpäivä ja joulu. Isänpäiväksi myydään sotakirjallisuutta ja jouluksi finlandiapalkintoehdokaslistalla olleita tai jotain muuta.

Miten me runoilijat mahdumme tähän kustantamojen saumaan? Näennäisyyden vuoksi, koska kustantamot haluavat toimia laaja-alaisesti, myös meitä julkaistaan. Olen kuullut kuitenkin esimerkiksi Kari Hotakaiselta kustantamon mielipiteen että viimeistään kolmen runokokoelman jälkeen olisi syytä siirtyä proosaaan. Jari Tervolla lienee vähän sama historia.

Muistan erään synkän vuoden 1990-luvulta, jolloin nämä viisi suurinta kustantamoamme julkaisivat yhteensä neljä uutta esikoisrunokokoelmaa. Runouden ystävänä olin melko järkyttynyt.

70-luvulla hippiliikkeen aikaan pyrittiin hetken ajan oma- ja pienkustantamiseen. Ne katosiivat valtavirran tuulessa. 1990-2000-luvulla uudet oma- ja pienkustantamot ovat kuitenkin tehneet aiheellisen rynnäkön. Nykyään Suomessa julkaistaan jälleen muutakin kuin kaupallisesti laskelmoitua paskaa.

keijo nevaranta: ihmisen alue

Keijo Nevaranta: Ihmisen Alue

Ryhdyin runoilijaksi noin vuonna 1974. Syy oli eräs koulun äidinkielen tunnilla sattunut episodi. Olin tuolloin 14 vuotias. Haukuin kouluaineessa lyttyyn Pentti Saarikosken Alue -kokoelman ja kehuin sen sijaan Bo Carpelania (enkä syyttä). Jälkeenpäin tuli huono omatunto. Enhän tuntenut kummankaan runoutta juuri lainkaan. Ryhdyin perehtymään. Siis runouteen, Kristiinankaupungissa. Luokkatoverit katsoivat vähän pitkään.

Joskus vuonna 1979 sain Kristiinankaupungin paikallisessa kirjoituskilpailussa I palkinnon.Muistaakseni silloinen kirjastonjohtaja oli hieman katkera, koska hän jäi toiseksi. Niihin aikoihin Kristiinassa sattui asustamaan Vaasan läänin lääninkirjailija joka oli tuomaristossa. Sain vuonna 1981 tuhat markkaa runokirjan julkaisemiseen läänin taidetoimikunnalta.Kirjan painatus maksoi 3000. Otin riskin, Näin syntyi esikoiskokoelmani Lintujen silmissä kivien kylmyys 1981.

Sitten tulikin pitkähkö tauko. Vuonna 1981 pääsin erääseen pohjalaiseen työväenlehteen työharjoittelijaksi, sittemmin toimittajaksi ja niin edelleen. Koko 80-luvun halusin kovasti tulla kirjailijaksi, mutta ei ne portit niin vain aukene. Tein 80- ja 90-luvun runolehtiä ja myin niitä vapaa-aikoina kapakoissa. 90-luvulla sain lisäksi burn outin lehtityöstä ja ryhdyin kuvataiteilijaksi. Koko ajan kirjoitin sivussa.

Vuonna 2004 muutin kuvataiteilijaystäväni Seppo J. Tannisen alivuokralaiseksi. Hän oli voittanut J.H.Erkon runokilpailun (vai WSOYn runokilpailun 1977), teoksella Krunoja, mutta sen jälkeen häneltäkään ei oltu julkaistu mitään kustantamojen kautta. Päätimme perustaa oman kustantamon: Non Art Books.Ensimmäiset runoteoksemme sen kautta ilmestyivät 2005, minulta Joet palaavat lähteilleen.

En ole enää pitänyt hirveää kiirettä runojeni julkaisun kanssa. Seuraava teokseni Rajakivet ilmestyi niin ikään Non Art Booksin kautta 2008. Molemmille kuten kaikille muillekin runokirjoilleni on yhteistä, että niissä on tekstiä noin 35 vuoden ajalta, etupäässä vuodesta 1981 esikoisteokseni ilmestymisetä lähtien. Olen niitä seulonut ja kirjoittanut uudelleen, yrittänyt tarkentaa asioita.Tässä mielessä kaikki teokseni ovat kootut ja valitut runot.

Vuonna 2013 sain kustantamo Kesuuran kautta uuden tilaisuuden. Olin lähettänyt jonkin verran runoja eri vuosikymmeniltä luettavaksi, koska olin perannut pöytälaatikosta paperiversioita tietokoneelle. Kesuura piti kokonaisuudesta ja parin kuukauden pähkäilyn jälkeen ilmestyi Tat tvam asi, virallisesti vuonna 2014.

Minä olin vähän jossain vaiheessa mutissut, että onhan minulla satoja hyviä ja tuhansia muitakin runoja pöytälaatikossa, niin Kesuura ehdotti,että tehdään runotrilogia. Mietin vuoden ja näin syntyi runotrilogian toinen osa Ihmisen alue. Se on hyvin erilainen kuin ensimmäinen osa, mutta niin on tarkoituskin. Tulevassa kolmannessa osassa vedän viitan liepeet yhteen.

Kaikki runouteni käsittelee kuitenkin samaa perusasiaa, ihmistä ja hänen luontosuhdettaan. Välillä ollaan vähän mystisemmillä poluilla,välillä konkreettisissa luontohavainnoissa. Myönnän olevani mielipideihminen ja kaikki runouteni toivottavasti on luonnon puolustuspuhetta ihmisen tuhoamisvimmaa vastaan, saarnaamatta.

Ihmisen Alue on nyt kirjapainossa ja tulevasta en tiedä. Jos ketään kiinnostaa niin sitä Ihmisen aluetta saa fb viestinä tilaamalla minun kauttani edullisesti.

Kiinalaisesta maalaustaiteesta osa 2

Lähde: Taiteen maailmanhistoria

Kiinalainen maalaustaide

Michel Courtois, Ex Libris

© Editions Rencontre, Lausanne 1975

I

Kuten kirjoituksen ensimmäisessä osassa totesin, vanhimmat säilyneet kiinalaiset silkkimaalaukset ovat ajalta 300 – 200 eaa. Kuitenkin kiinalaisen maalaustaiteen, kalligrafian, runouden ja filosofian juuret ulottuvat huomattavasti kauemmas legendaarisen Keltaisen hallitsijan aikaan noin vuoteen 2000 eaa. Tuolloin väitetään syntyneen kiinalaisen ennustuskirjan I Chingin sekä kiinalaisen kirjoituksen. I Ching puolestaan pohjautuu yinin ja yangin vastakkaisuuteen ja alunperin tämä ennustusfilosofia oli syntynyt kuumennetun kilpikonnankuoren halkeamia tutkimalla.

Kun 500-luvulla eaa. luotiin pohja konfutselaiselle ja taolaiselle filosofialle, olikin kiinalaisen maalaustaiteen pääasiallinen perusta jo luotu. Läpi historian tämä maalaustaide on kuljettanut mukanaan samoja perinteitä, samoja perusperiaatteita. Maalatussa kuvassa ja sen rinnalla on aina kirjoitus (kalligrafia), runous ja filosofia. Ja vaikka maalaustaide, tussimaalaus kuvarullinene viime vuosisadalle asti on lähtenyt 2000-vuotisen perinteen pohjalta, siihen pitäytyen ja sitä arvostaen, se on koko ajan myös uudistunut ja kehittynyt näissä puitteissa.

Han-dynastian aikana (206 eaa. – 220 jaa.) kiinalaisessa maalaustaiteessa tapahtui vilkasta kehitystä. Tosin sen suunnan määräsivät keisari ja konfutselaisuus, joka julistettiin valtion uskonnoksi vuonna 136. Taolaisuus saattoi levitä vain salaa. Konfutselaisuus erotti taiteen uskonnon ja magian vaikutuspiiristä ja sai moralisoivan ja valtiota ihannoivan luonteen. Se merkitsi myös hengettömän laatukuvamaalauksen yleistymistä.

Seuranneella kuuden dynastian kaudella (265 -589) vakiintuivat useimmat maalaustaiteen säännöt. Suuret taideteokset ovat tuhoutuneet, mutta myöhemmän Tang-kauden (618-907) ensimmäinen taidearvostelija Tsang Jen-Jyan mainitsee, että ”Ku osasi maalata mestarillisesti henkeä, Lu luita ja Tsang lihaa.

II

Buddhalaisuus levisi Kiinaan Sui-dynastian aikana 589-618 ja sen vaikutus näkyy myös maalaustaiteessa vuoden 845 suureen vainoon asti, jolloin heidän runsas tuotantonsa tuhoutui ja Kiinan buddhalaisuuden kultainen aika päättyi.

Tang-dynastian (618 – 907) voidaan katsoa olevan kiinalaisen maalaustaiteen suuri kulta-aika. Voitaisiin sanoa että se kaiken kaikkiaan oli nykykäsittein liberalismin aikaa. Keisarin hoviin kutsuttiin legendaariset runoilijat Li Po ja Tu Fu, myyttinen maalari Wu Tao Tzu ja Tsang Syan, Li Sihyn ja Wang Wei ja maisemamaalauksen vastakkaisten koulukuntien perustajat.

Tänä aikakautena maalaustaide Kiinassa jakautui kahteen koulukuntaan, eteläiseen ja pohjoiseen, joista pohjoinen sai vaikutteensa rationaalisuutta korostavasta konfutselaisuudesta ja eteläinen intuitioon ja vapaaseen assosiaatioon perustuvasta taolaisuudesta.

Tähän aikakauteen sijoittuu myös kiinalaisen maalaustaiteen ensimmäinen tunnettu taidehistorioitsija Tsang Jen-Jyan, joka setti ehdottomasti etusijalle taolaisuudesta vaikutteita saanen henkistyneen, pelkistyneen ja synteettisen maalauksen. Hänen mielestään Wu Tao-tzu loi maisemamaalauksen periaatteet ja uuden koulukunnan, Eteläisen koulun ja ihaili tämän ”maalaustaiteen pyhimykseksi” kutusutun mestarin nerokkaasti ja nopeasti työskentelevää kättä.

Taolaiset oppineet ja Tsang Jen-Jyan valittivat, että useimmat sen ajan taiteilijat syyllistyivät liioitteluun ja pyrkiessään täsmälliseen ja muototarkkaan ilmaisuun he laiminlöivät olennaisen ja siksi heidän taiteestaan puuttui elinvoimainen kaiku.

III

Jos Wu Tao-Tzuta pidetään kiinalaisen maisemamaalauksen luojana ja pyhimyksenä (jonka omaa tuotantoa ei juurikaan ole säilynyt) niin samanlaiseen arvoon on nostettu hänen seuraajistaan Wang Wei, jota pidetään oppineiden koulun perustajana, maalaustaiteen eteläisen koulukunnan henkiinherättäjänä ja ruohokirjoituksesta johdetun murretun tussin mestarina. Hän nosti arvoon ”tussin tien”, joka on myös mietiskelijöiden tai mystikoiden tie ja kaikkien itsenäisten runoilijoiden ja oppineiden tie.

Wang Weitä pidetään monkronistisen maalauksen kehittäjänä, kiinalaisen ilmaperspektiivin käyttöönottajana ja murretun tussin suuntauksen perustajana. Hän piti pelkkää tussilaveerausta kiinalaisen maalaustaiteen korkeimpana asteena. Wang Wein jäljissä spontaanin ilmaisun mestareina mainitaan 700 luvulta muun muassa puiden ja kivien mestari Tsu Tsing-tsen ja katkaistulla siveltimenkärjellä maalannut Tsang Tsao.

Tsu Tsing-tsen luokitteli luomisen eri asteisiin ”itsenäiset”, jotka löysivät innoituksenlähteensä katsellessaan jokia ja vesiputouksia, tuulta ja pilviä, vanhoja puita ja vuoria ja joilla ei ollut lainkaan sosiaalista kunnianhimoa eikä itsekkäitä pyyteitä ja jotka saivat sydämelleen rauhan mietiskelemällä ja sisäisellä kosketuksellaan luontoon; ”jumalallisiksi” nimitettiin niitä, jotka olivat kokeneet todellisen innoituksen, ”ihmeellisiksi” täydellisen lahjakkaita, ”kelvollisiksi” teknisesti lahjakkaat joilta puuttui persoonallinen tyyli ja ”i-luokkaan” luettiin spontaanit, jotka olivat kääntäneet maailmalle selkänsä ja olivat häkin ulkopuolella.

IV

Jo 600-luvulla Kiinassa oli saanut jalansijaa tsan-buddhalaisuus, joka vaikutti osaltaan sekä pohjoisen että eteläisen koulukunnan maalaustaiteen kehitykseen. Kuitenkin voidaan sanoa, että vasta 880-luvun loppupuolella valtakunnan jouduttua poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen kaaaokseen, nousivat esiin ensimmäiset tsan-maalaustaiteen mestarit. Kuvastoon tulivat boddhidharmojen ja patriarkkojen hieman groteskit hahmot, jotka olivat mystisen huumorin sävyttämiä ja ”epäilemättä parhaita maalauksista, joita milloinkaan on luotu murretun tussin tekniikalla.” Näistä mestareista erityiseen arvoon on nostettu Kuang-hsiu ja Si Ko.

Viiden dynastian kultaiseksi aikakaudeksi nimitetään maalaustaiteessa aikaa, joka seurasi Kiinan poliittisen hajaannuksen aikana, joka jatkui noin vuoteen 960. Tänä aikana maalaustaide pääsi kehittymään suojassa poliittisilta myllerryksiltä, eristyksissä maailman melskeistä. Taolaisten erakkojen legendassa mainitaan ensimmäiset monumentaalimaalarit Tsing-Hao ja Kuan Tung, jotka elivät syrjäisissä lähes luoksepääsemättömissä majoissa.

Suurimmaksi kaikista maisemamaalareista mainitaan tällä aikakaudella Li Tseng ”joka kantoi vuoria ja laaksoja mielessään” Lyyrisen maisematyylin nousuun johdattivat Tung Jyan ja Tsy-jan, jokien ja järvien, sumuun ja usvaan häipyvien maalausten mestarit. Viiden dynastian kaudella kehittyivät myös kukka-, kasvi-, eläin- ja lintumaalaukset, joiden edelläkävijöinä pidetään Huang tsyania ja Hsy Hsitä.

Näin viiden dynastian aikakautena oli lopulta muodostettu ne klassiset perusteet, joihin kiinalainen maalaustaide tukeutui myös 900-luvun lopulta seuraavan tuhannen vuoden ajan niitä eri aikakausina eri tavalla painottaen ja edelleen kehittäen. Mutta siitä enemmän kirjoituksen kolmannessa osassa.