Muu Maa Multia osa III Toinen Lokikirja

 Lauantai 9.8

Aamulla heräsin kahdeksan venäjänugrilaisen liikkeisiin huoneessa. He osoittautuivat kanta-astujiksi. Lattialankut narisivat ja tömisivät huoneessa, kun kanta-astujat kuljeskelivat aamutoimissaan edestakaisin.

Tataari Lenar Tatatristanista osoittautui ystävälliseksi ihmiseksi. Hän lahjoitti minulle ponnarinlenkin, kun olin omani edellisenä iltana  pudottanut jonnekin. Hän puhui myös parempaa englantia kuin minä puhun. Minun sanavarastoni on noin 300 sanaa, mutta niillä olen pärjännyt eurooppalaisten kanssa kelvollisesti. Udmurtien kanssa en. Kävi ilmi että marilainen puhui joitakin sanoja suomea ja hyvää englantia. Myös yksi udmurteista puhui englantia, muut tuntuivat puhuvan vain udmurtia ja venäjää ja viihtyivät tapahtuman ajan keskenään. Ensimmäistä kertaa tunsin hienoista yksinäisyyttä keskellä ihmisjoukkoa.

Ugrit lähtivät aamiaiselle. Minä menin jonkin ajan päästä rannan kautta katsomaan oliko suomalaisille jäänyt mitään syötäväksi. Oli jäänyt, mutta kahvi oli murukahvia, mikä oli takaisku kaltaiselleni kofeinistille. Venäläiset joivat tsaijua.

Aamiaisen jälkeen jäin Nahkurin talon pihaan katsomaan udmurttien ja tataarin taidepuuhia. Olihan pihassa suomalainen Aino J:kin sekä Marja-Leena. Aino kuitenkin lähinnä kirjoitti, myöhemmin kuulin että lopputyötä Aalto-yliopiston TaiKiin. Marja-Leena ja udmurtit maalasivat. Lenar rakenteli riukuveneitään jotka vähitellen alkoivat saada myös seksuaalista sisältöä.

Minä ajattelin olla toistaiseksi lähinnä katseluoppilaana, että saisin edes jonkinlaisen käsityksen siitä mitä tämä etnofuturistinen taide on. Lenar halusi kuitenkin piirtää minusta muotokuvan ja piirsikin mustalle paperille valkoisella kynällä profiilikuvan yhdellä viivalla kynää paperista nostamatta. Pidin kuvasta, se oli näköinen, mutta lisäksi siinä oli mukana sielu. Sain sen lahjaksi.

Joskus puolen päivän aikaan pihaan alkoi kerääntyä muutakin porukkaa. Tehtiin lähtöä Vilppulaan vierailulle Katajamäen ekoyhteisöön. Jotenkin sain käsityksen, ettei minulle välttämättä ollut tilaa kuljetuksissa ja ajattelin itse, että tarvittaessa pääsisin käymään Katajamäellä muulloinkin, vaikka en uskonut sellaista tarvetta ilmenevän.

Nahkurintalo ja Korsutalo tyhjenivät. Porukka häipyi. Minä jäin pihaan yksin ja yömajaan Korsutaloon jäi vain udmurttineitonen, joka nukkui samassa asennossa peiton alla jo toista vuorokautta yhtä mittaa, mikä sai minut pohtimaan, onko hän edes elossa.

Minä olin pakannut olkalaukkuun lähtiessäni pussillisen linnunsulkia, joita keräilen elämänvaelluksen varrelta, silloin kun niitä sattuu vastaan tulemaan. Menin olkalaukkuineni uimarannalle. Ranta oli hiekkaranta ja Sinervänjärvi niemineen, saarineen ja rantakaislikkoineen häkellyttävän kaunis. Pohjanmaalla asuvalle järvimaisema oli luksusta, kun Etelä-Pohjanmaallahan ei järviä ole, ellei niitä ole itse rakennettu voimalaitosten säännöstelyaltaiksi. Ylistaron läpikin kulkee ainoastaan Kyrönjoki, jonka Ylistaron koskista alajuoksulle aikanaan luonnonsuojeluystävieni ja jokivarsiasukkaiden kanssa aikanaan yhdessä suojelimme.

Istuskelin rannalla pitkään. Yllätyin kun näin harmaahaikaran lentävän kaula kenossa läheiseen kaislikkoon. Niitä ei kai vuosittain liiku Suomessa kuin parisataa yksilöä.

Minä tunsin että tämä ranta on minun alueeni, reviiri. Päätin vallata kaistaleen rantaa intiaanihenkisellä sulkaympyrällä. Löysin rantaan ajelehtineen haaraisen ajopuun, jonka löin rantahiekalle pystyyn. Tein rannalta löytyneestä heinätuposta sen haaraan linnunpesän, laitoin oksankärkiin linnunsulkia, rastaankoiven ja linnunkallon. Sulkaympyrän tein sen ympärille, paitsi että ranta ja metsänlaita tulivat vastaan eikä siitä tullut ympyrä vaan ovaali. Ajattelin kuitenkin, että munasta maailmakin syntyi ja munan muoto on yhtä pyhä kuin ympyräkin.

Jäin siihen ihmettelemään sulkateostani iltapäiväksi. Harmaahaikarakin nousi kaislikosta uudestaan lentoon ja lensi hitain siiveniskuin järven yli toiselle puolelle.

Kiertelin siellä ja täällä. Mainosti kylillä ja kaupassa tapahtumaa, josta kenelläkään paikallisella ei tuntunut olevan täsmällistä tietoa. Salen infotaululla oli kyllä juliste: Muu Maa – etnofuturistinen taidetapahtuma 5.-15.8, mutta ei mitään tietoa siitä mitä missäkin milloinkin tapahtui. Ei siitä kyllä ollut mitään tietoa itsellänikään. Nahkurintalon ovessa oli ohjelma, mutta venäjäksi ja myöhemmin ilmeni että siinäkään ei oikein mikään pitänyt tarkkaan ottaen paikkaansa.

Kun tulin Nahkurin talon påihaan sinne oli ilmestynyt Markus, joka ihmetteli kun yhtään taiteilijaa ei näkynyt missään. Kerroin että muut olivat lähteneet retkelle Katajamäelle, minulle oli jäänyt kai jonkinlainen talonmiehen virka, kun kaikki järjestäjätkin olivat lähteneet mukaan. Markus kyseli, mihin voisi pystyttää teltan, mutta sitä en osannut neuvoa. Istuimme katokseen nurmikolle ja juttelimme pitkään, enimmäkseen muusta kuin taiteesta.

Illalla myöhään taiteilijat palasivat Katajamäeltä takaisin. Katajamäen ekloyhteisöstä tunnuttiin olevan tasan kahta mieltä. Osaa miellytti suuresti hippikolhoosi meditointeineen ja shamaanirummutuksineen. Ne tuntuivat edustavan ekologisuutta yhteisössä. Osaa hippipuuhailu shamaanirummutuksineen tympäisi. En itse ota kantaa, kun en ollut mukana koko reissulla.

Istuskelin metsässä ja rannalla pitkälle yöhön. Rantaan oli tullut muutama paikallinen nuori kaljalle. Pyysin etteivät heittelisi järin paljon tyhjiä tölkkejä sulkateokseeni ja seuraavana aamuna huomasin ällistyksekseni, että he olivat siivonneet roskat ja tyhjät mukaansa lähtiessään.

Muu Maa Multia osa II - Ensimmäinen lokikirja

Lokikirja Pe 9.8.2015t

Huonosti nukutun yön jälkeen pääsen vihdoin lähtemään Multialle aamujunalla. Muu joukkue on ollut paikalla jo tiistaista lähtien. Olen Keuruulla iltapäivällä kello 13. Viikon aikana linja-autoyhteys Keuruulta Multialle menee perjantaina kello 17.05.

Soitan Esa-Jussille. Minulle luvataan kyyti. Menen aseman vastapäiselle nurmikolle, jossa pari paikallista hippiä istuu piknikillä. Mainostann heille tapahtumaa. He eivät ole Muu Maasta mitään kuulleetkaan ja kiinnostuvat tapahtumastqa. Saan kuulla että Keuruulta ei löydy yhtään julistetta symposiumista missään. Paikallinen tiedottaminen on unoyhtunut järjestäjiltä kokonaan.

Olli Keuruun ekokylästyä tulee hakemaan minut jonkun toisen autolla tapahtumaan. Minut on majoitettu Korsu-taloon. Samassa huoneessa on majoittuneena noin 7 udmurtia, tataari Lenar ja yksi marilainen, joka osaa muutaman sanan suomeakin. Naapurihuoneessa "Naisten huoneessa" kaksi kaunista udmurtialaista neitosta, joista toinen nukkui. Muualle taloon oli majoittunut vielä pari venäjänugrilaista. Ketään ei kuitenkaan nukkuvan naisen lisäksi ollut paikalla.

Ihmiset olivat kokoontuneet Nahkurin talon pihaan, joka oli varsinainen ruokailu- ja tapahtumapaikka. Osa ugreista oli majoittunut tänne, pääosa suomalaistista Esa-Jussin ja hänen naapurinsa omakotitaloihin ja pihaan telttoihin.

Pihassa sahattiin kankaista kehyspuita ja maalattiin niin että akryylit roiskuivat. Lenar teki koivupöllien päihin 5 metrin korkuisia veneenmuotoisia fallos- ja glitorissymboleita riukupuista, narusta ja tuohesta.

Minä istuin nurmikolla ja ihmettelin kaikkea miettien mitähän tämä etnofuturismi oikein on. Liiterin eteen oli ripustettu roikkumaan naruista rivi hirsiä. Niitä ryhmä Katajamäen ekoyhteisön muusikoita ja udmurtteja viritteli soimaan jostain sävellajista sahaamalla hirsiä yksi kerrallaan lyhyemmiksi sointuihin. Soundia sitten testattiin erilaisilla kapuloilla hakkaamalla.

Iltaruokailut ja aamupalat oli järjestetty niin, että ensin söivät venäjänugrilaiset vieraat ja lopuksi suomalaiset taiteilijat, jos jotain jäi yli. Osittain saamelaistaustainen kokki Aino piti huolen siitä, että aina jotain kyllä jäi. Kun tulin lopulta syömästä en oikein tiennyt mihin muut olivat menneet ja missä illan presentaatio sinä iltana oli. 

En jaksanut lähteä mihinkään. Istuskelin uimarannalla ja pihassa. Kun porukka lopulta tuli iltakymmenen jälkeen takaisin kuulin, että olin menettänyt tapahtuman tähänastisen kohokohdan, hirsipuukonsertin.

Muu Maa Multialla osa I - etnofuturistinen taideleiri ja symposium 5.-15.8.2015

I Lähtökuopissa

Oikeastaan runokokoelmani Ihmisen Alue julkistamisen yhteydessä tämän vuoden maaliskuussa törmäsin ensimmäistä kertaa eläessäni käsitteeseen etnofuturistinen taide. Tapahtumaan olivat nimittäin tulossa julkistamaan kirjojaan pohjalaiskirjailijat Kirsti Mäenpää, Sisko Thors ja minä. Minä tulin esittämään runojani soitinkeksijä Petri Loueksen kanssa. Paikalle oli lupautunut kustantamomme Kesuuran päällikkö Eija Tuomela, joka lupasi roudata mukanaan Kantelettaren pohjalta nykykansanlauluja esittävän noin 8 naista käsittävän Ehivaija-ryhmän Helsingistä.

Hieman ennen tapahtumaa minuun otti yhteyttä Esa-Jussi Salminen Multialta. Hieman yllättäen hän lupasi tulla katsomaan tapahtumaamme. Olimme tuolloin olleet yhteydessä vasta muutaman päivän. Hän oli kertonut Muu Maa -tapahtumasta ja minä kirjanjulkistajaisistani. Esa-Jussi tuli julkistajaisiin ja kysyi haluanko lähteä Multialle suomalaisugrilaisten kansojen taidesymposiumiin elokuussa. Ilman muuta.

En ollut koskaan käynyt Multialla, jonka uskoin olevan pelkkää suota, en ollut koskaan kuullut, että suomalaisugrilaiset kansat järjestävät taidesymposiumeja ja tietenkin minua taiteilijana kiinnosti tietää mitä ihmettä on etnofuturistinen taide. Lupasin lähteä ja liityin Muu Maan fb-sivustoon. Minua kiinnosti myös minkälaista on suomalais-ugrilaisten kansojen välinen kulttuuriyhteistyö kun entisen Neuvostoliiton aikaan itärajalla oli Berliinin muuriakin korkeampi henkinen muuri.

II Taustaa

Kevään mittaan alkoi pikkuhiljaa valjeta tapahtuman taustaa. Neuvostoliiton hajoamisen ja Viron itsenäistymisprosessin yhteydessä yli 25 vuotta sitten keksittiin termi etnofuturismi, joka levisi nopeasti eräiden itäisten sukukansojen keskuuteen. ”Se on nykyisellään väljä aate- ja taidesuuntaus, joka ammentaa suomalaisugrilaisten kansallisista perinteistä, mutta soveltaa niitä nykyaikaan.” Siis etnistä (eli kansallista perinnettä) ja futuristista (tulevaisuuteen suuntautuvaa) yhdistävä aate.

Ensimmäinen etnofuturistinen konferenssi järjestettiin Virossa 1994, mutta Viron oman valtion kehittyessä liike alkoi vähitellen kuihtua synnyinmaassaan. Sen painopiste siirtyi jo 1990-luvun lopulla Udmurtiaan. Erilaisia vuosittaisia konferensseja ja festivaaleja järjestettiin tämän jälkeen osittain Virossa, mutta pääosin Udmurtiassa vuosina 1998 – 2007. Ne olivat eri taiteenaloja yhdistäviä tapahtumia joita yhdisti kunkin sukukansan kansallinen perinne- ja kansallissymboliikka taiteen nykyiseen globaaliin kieleen.

Vuonna 2008 järjestettiin pelkästään kuvataiteilijoiden toimesta ensimmäinen etnofuturistinen symposium. Symposiumhan tarkoittaa eräänlaista taideleiriä, jonne eri puolilta kootaan taiteilijoita työskentelemään yhdessä, tutustumaan toistensa taiteeseen ja ajatuksiin. Vähitellen myös muutama suomalainen taiteen piirissä työskentelevä henkilö lähinnä Helsingin taideyliopistosta kiinnostui tapahtumasta ja niinpä kun seitsemän ensimmäistä symposiumia oli pidetty Udmurtian eri piirikunnissa, päätettiin kahdeksas järjestää Suomessa jollain maaseutupaikkakunnalla.

Multialla nykyään asuva Esa-Jussi Salminen lähti tapahtuman pääorganisaattoriksi ja koska Multia on pieni kunta suunnilleen Suomi-neidon haarovälissä, oli luonnollista että se myös valikoitui tapahtumapaikaksi. Esa-Jussi on perehtynyt marilaiseen kulttuuriin, mutta kääntänyt myös hiljattain udmurttien kansalliseepoksen suomeksi.

Kevään ja alkukesän mittaan alkoi tulla tietoa myös tapahtumaan osallistuvasta taiteilijajoukkiosta. Venäjältä oli ilmoittautunut mukaan parikymmentä taiteilijaa pääosin Udmurtiasta, mutta myös Komista, Marista ja Tatarstanista, jotka kaikki sijaitsevat tuolla jossain Uralin liepeillä. Virosta oli ilmoittautunut joku ja kaksi baskiakin lähti mukaan.

Suomesta eri teitä leirille ajautui 22 taiteilijaa, joita omastua mielestäni yhdisti paitsi kiinnostus suomalaisugrilaisiin sukukansoihin myös tietty yhteinen ekologinen ajatusmaailma. Joukossa oli syväekologisia ja ekologisia taiteilijoita, teatterista ja performanssista kuva- ja ympäristötaiteeseen, shamanismiin, video- ja valokuvataiteeseen, runouteen ja musiikkiin.

III Lähtölaukaus ja myöhästyminen

Nyt oli saatu kuntoon itse tapahtuman puitteet, mukaan oli ilmoittautunut kaikkiaan 46 taiteilijaa. Pitkään hiersivät sellaiset pikkuseikat kuin majoitustilat ja rahoitus, mutta kalkkiviivoilla nekin järjestyivät. Tosin rahoitus niukimman mahdollisen budjetin mukaan. Kymmenen päivän mittainen symposium oli valmis avajaisiin 5.8.2015.

Itse vain en tuossa vaiheessa päässyt vielä mukaan lähtemään. Mielenkiinnolla katselinkin facebookista mitä ihmettä nuo udmurtit, komit, multialaiset, hesalaiset sun muut sillä tapahtuman avajaisissa oikein puuhasivat ystäväni Keijo Ahlqvistin kuvaamista videoista.

Erikoiselta, ugrilaiselta, shamanistiselta, ekologiselta ja futuristiselta touhu näyttikin siinä vaiheessa, kun itse pakkasin vielä taidereppuani ehtiäkseni symposiumiin ja blogitekstini toiseen osaan mukaan edes jälkijunassa, omakohtaisia havaintoja tapahtumasta tekemään.

 

Ravustusta Onkilahdella

”Pekka kiepautti kammesta ja wickströmmi yskähti käyntiin, alkoi keinuttaa itseään petissä ja hän koplasi pakille ja lisäsi hiukan kaasua ja iso paatti, kiersi taakse lähelle rantaa, pinta kupli liejua ja se haisi pahalta. Vaikka Meetviikin pohjaa peitti samea muta, sen vesi vesi oli kirkas. Siellä viihtyi appura ja särki, lahna piti sitä liian matalana mutta hauki tuli vaatimattomammillakin vehkeillä ja purosissa se ui hirttosilmukkaan.”

Näin lähdetään merelle Jomppa Ojaharjun Valkoisen kaupungin alussa, mutta kirjahan sijoittuukin sen itsenäisyyden aattoon ja aamuun, joka sitten EU:n liittymisen myötä menetettiin.

Kun itse asuin Vaasassa 1990-luvun loppupuolella Meetviikki eli Onkilahti oli pääosin kuollut. Se oli vuosikymmenet toiminut käytännössä Wärtsilän jätevesialtaana ja paitsi kalat myös koko pohjaeliöstö näytti kuolleen suuressa osassa lahtea. Palosaaren silta aitasi tämän altaan. Se mikä oli vanhaa oli että edelleen Meetviiki haisi pahalta.

Kirjoittelimme joskus tuolloin 1990-luvun lopulla Pohjanmaan Kansaan mätäkuun juttusarjaa. Testasimme muun muassa edesmenneen toimittajaystäväni Juhani Tolppasen kanssa ruotsalaista muovista saunavihtaa Vaasan viimeisessä yleisessä saunassa. Se herätti huomiota muissa saunojissa, varsinkin kun ämpäristä vettä vihdalla nostaessani koko ämpärillinen roiskahti muovivihdalla vieressäistujien naamalle.

Sitten keksimme lähteä ongelle Onkilahdelle. Varmistimme saaliin käymällä Kauppahallin kalatiskillä ja ostimme sieltä punaiseksi keitetyn hummerin. Työmaalta haimme onkivehkeet ja kameran ja painelimme Palosaaren sillan kupeeseen kalapaikalle. Emme kuitenkaan malttaneet olla maistamatta hummeria, joka epäilyksemme mukaan Onkilahdessa aikansa uituaan olisi syömäkelvoton. Söimme siis hummeriparalta toisen saksen.

Suuntasimme kalapaikalle Palosaaren sillan kupeeseen. Pistimme hummerin koukkuun heitimme mato-ongen veteen ja ryhdyimme odottamaan. Olisihan hummeri tietysti täkyksi hauillekin kelvannut, mutta meillä se toimi täkynä uteliaille ohikulkijoille. Jokainen kalastajahan tietää, että vaikka olisi ongella jossain erämaalammessa niin kohta on selän takana joku kysymässä tuleeko kalaa.

Kun siis selkämme takaa siis hieman naureskellen ohikulkija kyseli että syökö kala, niin silloin tärppäsi, minä kiskoin lahdesta ongella hummerin ja Tolppanen kuvasi kyselöijöiden hölmistyneitä naamoja. Näin ja ohikulkijoita sitten jututtaen saimme Onkilahden ravustusretkestä reportaasin seuraavan päivän lehteen.

Tästä ravustusretkestä on kuitenkin aikaa jo neljännesvuosisata enkä tiedä Onkilahden nykytilaa. Olen kuullut että ainakin ahven nykyään taas nousee kutemaan Onkilahden perälle. Jätevesipäästöjä on 90-luvun jälkeen vähennetty direktiiveillä. Se onnistuuko ahvenen kutu on epäselvää. Uskon kuitenkin että pysyvää on kaasun nouseminen Onkilahden pohjasta ja haiseminen.

Mutta toivottavasti edessä vielä on aika, jolloin Jomppa Ojaharjun Valkoisen kaupungin alussa oleva kuvaus pitää taas paikkansa. Että Onkilahdessa viihtyvät appura ja särki ja haukea tulee vaatimattomillakin vehkeillä ja ennen kaikkea että Onkilahden pohja herää uudelleen elämään.

runo 10.7.2015

Yöllä torpassa
en saa nukuttua
menen ulos kuunteleman
katselemaan valoisaa yötä
kiiltomato on varmuuden vuoksi
sytyttänyt vihreän ajovalonsa sateen jälkeen
Kahden lehtokurpan kiertoradat kohtaavat
ja niille syntyy hetkeksi rajariitaa
en saa vieläkään unta
kuulen pellolta
kahdeksan kurjen kutsuhuutoa
enkä saa unta
lähden kävelemään pitkin aamusumua
niin hiljaa että pelästytän hirven
rytisemään parinkymmenen metrin päästä
metsään pahki
lepakko lentelee pihassa mitaten tontin rajaa
ja vaikka tiedän että seuraavana päivänä
on palattava takaisin ihmisiin
saan vihdoin unen
kuullessani myyränpoikasten vikisevän
hellan takana torpassa pesässä
ruokaa emoltaan.

Risto Rasa ja metsän vihreä ovi

Kirjoja hyllystäni:

Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi

Otava 1971

”Puut liikkuvat

keväisessä metsässä,

kypsyttävät vihreänsä yhtäkkiä

kuin takeiksi harteilleen.”

Kirjahyllyssäni on kirja: vaasalaisen runoilijan Risto Rasan (s.1954) esikoisrunokokoelma ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”. Sen on Otava julkaissut vuonna 1971. Etusivulla on alkuperäisen omistajan Tiina Rantasen nimikirjoitus ja vuosiluku 1975. Minä olen näköjään ostanut kirjan jostain divarista sittemmin 6 markalla.

Veikkaan että kirja on kulkeutunut minun omistukseeni joskus 1980-luvun puolivälissä luultavasti Vaasasta Ohlssonin antikvariaatista. Sen kansi on haalistuneen vihreänruskea. Auringonvalo on vuosien varrella syönyt osan sen vihreästä, siitä keväisestä vihreästä, josta Rasa itse runossaan puhuu.

Kirja on kulkeutunut mukanani lukuisissa muutoissa siis jo lähes 30 vuoden ajan. Minulla ei ole aikomustakaan luopua siitä. Se on eräs Tärkeistä kirjoistani. Vaikka en ole vuosikausiin lukenut kirjaa, osaan edelleen useita sen runoista lähes ulkoa. Nyt on kuitenkin koittanut kirjan uudelleenlukemisen aika. Metsän seinään viittaan nimittäin itsekin uusimmassa kokoelmassani ”Ihmisen alue”.

”Sade on lakannut,

kivet alkavat kuivua,

ja ruoho ja maa,

kaikki kuivuu,

ja puiden latvoihin muodostuu

pieniä pilviä

joihin hyttyset lentävät

sisään.”

Tuttavuuteni Risto Rasan runouden kanssa on kestänyt huomattavasti kauemmin kuin omistussuhde tuohon hänen esikoiskokoelmaansa. Noin vuonna 1973 perheeni muutti Kristiinankaupunkiin. Isäni joka oli tuolloin koneinsinööri oli päässyt töihin Pohjolan Voiman silloisen öljyvoimalaitoksen rakennustyömaalle ja sittemmin valmistuneeseen voimalaitokseen. Minua kiinnostivat tuohon aikaan linnut, luonto, luonnonsuojelu, kolmannen maailman nälkä, maailmanrauha ja kirjallisuus. Noihin aikoihin ryhdyin myös lukemaan runoutta – ja kirjoittamaan sitä vähitellen itse.

Vuonna 1973 oli ilmestynyt suomeksi Bo Carpelanin siihenastisten runojen antologia ”Elämä jota elät”, jonka runot kolahtivat minuun niin, että kokoelmasta tuli tähänastisen elämän mittainen oppaani siitä, millainen hyvän runon tulisi olla. Kristiinankaupungin kirjaston runokirjaosasto oli suppea ja oma kiinnostukseni runouteen vielä huomattavasti suppeampi. Mutta löysin Eeva-Liisa Mannerin, josta tuli toinen pysyvä oppaani ja ihanteeni modernissa kotimaisessa runoudessa. Hänenkin runojensa vaikutusta voi nähdä omassa runoudessani vieläkin.

Muistaakseni keskikoulun viimeisellä luokalla kirjoitin ensimmäisen runoaineeni Veikko Huoviselta lainatulla otsikolla ”Sinisiä ajatuksia”. Jonakin aineen aiheena luokallemme annettiin käsiteltäväksi myös minulle silloin tuntemattoman Pentti Saarikosken runo kokoelmasta ”Alue”. Nuoruuden kaikkitietävyyden voimalla murskasin Saarikosken runon ja kirjoitin konseptillisen tekstiä siitä miksi Bo Carpelan on hyvä ja Pentti Saarikoski huono runoilija.

Jälkeenpäin kadutti. Ajattelin, että kai Saarikoskessakin jotain hyvää täytyi olla, kun hänen kirjojaan kerran julkaistiin ja niin ryhdyin perehtymään Saarikoskeen. Ja hänestä tulikin mielirunoilijoitani, vaikka Alue -kokoelma on edelleen mielestäni Saarikosken tuotannon huonoimmasta päästä.

Niin. Ja sitten kirjastosta kulkeutui mukaani Risto Rasan ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”. Se osui ja upotti. Hänen runonsa iskivät kuin nuoli runoudesta orastavasti kiinnostuneen luonnonystävän sydämeen.

”Metsän seinä

on vain vihreä ovi

josta valo

ohjaa ystävänsä.”

Kuten tarkkaavaisemmat lukijat ovat saattaneet huomata, Rasa oli esikoiskokoelman ilmestyessä vasta 17-vuotias koululainen Vaasan lyseossa. Hän ei ole vaasalainen siinä mielessä, että hänen molemmat vanhempansa ovat syntyneet Lappeenrannassa ja hän itse on syntynyt Helsingissä. Mutta Rasa asui Vaasassa lapsuutensa ja nuoruutensa ja vaikka ylioppilaaksi tulon jälkeen elämä on kuljettanut muualle (hän on toiminut kirjastonhoitajana eri paikkakunnilla, vuodesta 1989 Somerolla) niin hän yhtä kaikki sanoo olevansa vaasalainen ja sillä siisti.

Ilmestyessään nuoren esikoisrunoilijan teos herätti välittömästi huomiota. Teosta voidaan sanoa omintakeiseksi, kypsäksi ja ehjäksi kokoelmaksi. Se oli jotain aivan muuta kuin mitä suuntia suomalaisen modernin lyriikan valtavirta 70-luvun vaihteessa oli kulkemassa.

”Auringon valo on nyt keltaista,

se saa vastarannan

männynrungot

hohtamaan kirkkaasti.

Ja metsä on kuin tuoksuja

keitettäisiin.”

Että ymmärtäisi miten Risto Rasan runot lennähtivät kotimaisen lyriikkan kenttään kuin kevyt, herkkä ja outo perhonen, on katsottava mitä runoudessamme yleisemmin 70-luvun vaihteessa tapahtui. Vuonna 1969 oli ilmestynyt Pentti Saarikosken käänteentekevä kokoelma ”Katselen Stalinin pään yli ulos”. Se nosti pintaan politisoituneen kantaa ottavan runouden virtauksen, jossa perässähiihtäjiä oli leegio.

Samoihin aikoihin maihinnousua Suomeen teki amerikkalainen beatrunous. Vuonna 1969 oli Tajon kautta ilmestynyt Allen Ginsbergin ”Kuolema van Goghin korvalle” ja pienkustantamo Tajosta tuli useaksi vuodeksi erilaisten runokokeilujen ja jos niin voi sanoa suomalaisen hippirunouden kustannuskanava.

Toki muutakin runoutta ilmestyi. Eeva-Liisa Manner kulki omia mystisiä polkujaan, vaikka hänkin julkaisi kokoelman ”Jos suru savuaisi” pamflettina Tsekkoslovakian miehitystä vastaan. Mirkka Rekola ja eräät muut kotimaisen loppusoinnuttoman runouden edelläkävijät, jotka olivat aloittaneet uransa jo 50-luvun lopulla, jatkoivat omilla linjoillaan.

Mutta metsän seinän, sen vihreän oven kokoinen aukko runoudessamme oli 1970-luvun alussa olemassa.

”Omenan kuoressa on reikä.

Jos siihen painaa korvansa kiinni

ja kuuntelee tarkasti,

voi veden ja tuulen ääniltä erottaa

astioiden helinää.

Toukka tiskaa.”

Risto Rasa kirjoitti lyhyttä ja tarkkaa runoa. Hän oli luontorunoilija joka tarkensi katseensa luonnon pieniin yksityiskohtiin. Runoista on siivottu pois turhat laatusanat ja ylipäätään kaikki rönsyily niin että jäljellä on vain täsmällinen kuva. Se kuva on herkkä, mutta elävä, hieman panteistinen. Kun kuuntelee tarkasti, voi kuulla miten toukka tiskaa, kun katsoo tarkasti pieneen näkee uudella tavalla.

Mielenkiintoista on, että samana vuonna 1971, jolloin Risto Rasan esikoiskokoelma ilmestyi, marssi esiin toinenkin merkittävä vaasalaisrunoilija Leif Färding esikoiskokokoelmallaan ”Maailmaa minä rakastan” (WSOY 1971). Näiden kahden nuoren runoilijan kokoelmissa voi nähdä joitain yhteisiä piirteitä mutta silti ne ovat täysin omanlaisiaan:

Kummankin runot ovat lyhyitä ja herkkätunteisia, molempien runojen maisema on pitkälle luonto, mutta siinä missä Rasa viihtyy metsässä Färding juoksee takki auki läpi kaupungin, missä Rasan ote luontoon on enemmän biologinen Färdingin tekstien perussävy on mystinen, missä Rasa täsmentää tunteen ja tunnelman yksittäiseen luontokuvaan, siinä Färding rakastaa intohimoisesti maailmaa kaikkineen.

Kuitenkin, kaikki määrittely-yritykset ovat aina kärjistyksiä, eikä Rasakaan missään nimessä kirjoita mitään insinöörirunoutta, kaukana siitä. Hän soittaa herkkäkielisesti tuulikannelta runoissaan. Niissä raotetaan taivaankantta, pilven silmästä paistaa aurinko, tähti nukkuu ja tuikuttaa pimeästä tarhastaan unta meille.

”Nukun puiden

kosteassa ruohossa,

puhun unia.”

Jossain itse-esittelyssä Risto Rasa kertoo esikuvakseen Veikko Polameren, joka puolestaan oli erityisen kiinnostunut japanilaisesta haiku- ja tankarunoudesta ja kirjoitti haikuja itsekin. Itse löydän kuitenkin hänen runojensa niukalle kielenkäytölle vastaavuutta hieman yllättävältä taholta, Saarikosken vuonna 1968 ilmestyneestä kokoelmasta ”En soisi sen päätyvän”, jolla luulisin olleen jonkin verran vaikutusta Rasan oman ilmaisukielen löytymiseen.

Vaikka tässä olen käsitellyt vain Rasan kirjahyllystäni löytyvää esikoiskokoelmaa, hänen runoilijanuransa jatkui aktiivisesti läpi 1970-luvun vuonna 1980 ilmestyneeseen kokoelmaan ”Rantatiellä” asti. Nämä runot ilmestyivät koottuina vuonna 1982 kokoelmassa ”Laulu ennen muuttomatkaa”. Vuonna 1987 ilmestyi vielä kokoelma ”Taivasalla” ja koko tuotanto vuonna 1992 kokoelmana ”Tuhat purjetta. Kootut runot”.

Vuonna 1987 Risto Rasa oli vasta 33-vuotias. Tämän jälkeen hän ei ole kuitenkaan itsenäisiä uusia runokokoelmia julkaissut. Lieneekö aika ajanut hänen runoutensa ohitse vai kustantamot hänen ylitseen. Rasa itse on todennut olevansa ensisijaisesti kirjastonhoitaja ja kirjoittavansa runoja siinä ohessa silloin kun se tuntuu tarpeelliselta. Rasan vaientuminen on kuitenkin vahinko, se jättää runoutemme kenttään omenamadon kokoisen reiän.

”Yö tulee muttei uni.

Ja vuoteesta on etsittävä varpaille

uusi viileä kohta.”

Runoja Vaasan ajoilta

Julkaisin esikoisrunokokoelmani "Lintujen silmissä kivien kylmyys" vuonna 1981. Kokoelman runot oli kirjoitettu muutaman vuoden aikana Kristiinankaupungissa, vaikka sen ilmestyessä asuin jo Seinäjoella ja olin töissä Pohjanmaan Kansa-lehdessä. Tämän jälkeen kirjojeni julkaisemisessa syntyikin 25 vuoden tauko. En löytänyt kustantajaa, tein 1980-luvun ja 1990-luvun alun päätöikseni toimittajan töitä, sitten erinäisten vaiheiden ja burnoutin jälkeen ryhdyin 90-luvulla päätoimisesti kuvataiteilijaksi. Mutta kaiken aikaa myös kirjoitin.

Vuosina 1986- 1991 olin toimittajana ja toimitussihteerinä Pohjanmaan Kansan Vaasan toimituksessa. Vapaa-aikoinani kirjoitin koko ajan runoja ja novelleja pöytälaatikkoon. Vaasan ajan runojani on ilmestynyt kolmessa runokokoelmassani, Rajakivet 2008, Tat tvam asi 2014 ja Ihmisen alue 2015. Vuonna 2005 ilmestyneestä Joet palaavat lähteilleen kokoelmasta lähtien kaikki runokokoelmani on koostettu vuoden 1981 jälkeen kirjoitetuista runoistani niin että kokoelmat kattavat 25 - 35 vuoden aikajänteen.

Ohessa sikermä runoja Vaasasta ja Vaasan ajoilta kokoelmasta Tat tvam asi:

1.
Hetken jaksan uskoa
että läpinäkyvän, koskettamattoman
voisi pysäyttää kadunkulmassa
puhumaan ihmisen puhetta


2.
Musta koira juoksee meren rantaa
syö valon: pimeä putoaa unen taskuun

minun tahtoni jää rannalle
rantakivelle istumaan
kun koira on mennyt mailleen
ilma ei enää ole lokkien siipiä

liian lyhyt tämäkin yö



3.
Pimeä kääntää selkänsä
valo kirkaisee, naurulokki
vinttihuoneen ikkunasta katselen kaupunkia
katuja harhailee
koirantaluttaja elämä hihnassa

ja jokainen aamu on uusi
jokainen päivä sama
vinttihuoneen, seinien, katujen, kahviloiden
suljettu kehä



4.
Ehkä herään vielä tästä unesta
kahden pimeän välistä
havahdun harhasta
jota olen elänyt
kuljen puistoon, näen
valon siivilöivän puut
silmät auki
istun vain penkillä
antaen ajan kulua



5.
Tuuli on niin että vesi
on paennut
lokit kahlaavat savista pohjaa
vesijätön romut, laudankappaleet
autonrengas, laho ruuhi
muistuttavat että täällä asuu
sivistyneitä ihmisiä

jossain näiden ulottuvuuksien välimaastossa
minä elän, kuljeskelen rantoja
kunnes alkaa sataa
pitkää hellittämätöntä sadetta
kuin olisi jokin toinen vuodenaika kuin kesä

ja toinen mieliala minussa
toisilla rannoilla kastumassa



6.
Syyskuu muuttaa auringon
nyt se on terästä
aamut pitkiä syväänhengittäviä
tiltaltti päästää rantapajusta
arkaa kutsuääntä, viipyy vielä

Onkilahdella kaislat viipyvät
vesi ja aamun savu vedestä
tai ehkä vain minä
pysähtyneenä puusillalle tuijottamaan
vettä ja veden läpi

ehkä olen ainoa viipyjä tällä rannalla
yötä rikkovat kahlaajaparven muuttoäänet