Silkin ja rakkauden näkymättömät langat

Alessandro Baricco: Silkki
suom. Elina Suolahti
114 s. WSOY 1996

"Hervé Joncour oli 32-vuotias.
Hän osti ja myi.
Silkkiperhosen toukkia."

Ranskalaisen Alessandro Bariccon kirja Silkki on pieni, kevyt ja kaunis kirja kuin koru, mutta ei rubiini vaan ametisti.

Se kertoo kahdesta henkilöstä Baldabiousta, joka oli tullut Lavilledieuin kylään parikymmentä vuotta aikaisemmin ja Hervé Joncourista, joka eli elämäänsä nyt, vuonna 1861. Silloin silkkiperhoset lehahtivat hänen tielleen.

Lyhyesti kirjan juoni on tämä: Lavilledieun kylään saapuu Baldabiou, joka kantaa mukanaan ideaa silkkiperhosten kasvatuksesta Ranskassa. Idea poikii omaisuuksia ja lukuisia silkkikehräämöitä. Kulkutaudit ryhtyivät kuitenkin jäytämään eurooppalaisia silkkiperhosen toukkia ja niin Balbadiou sai idean tuottaa silkkiperhosen toukkia ensin Egyptistä, sittemmin maailman äärestä, Japanista. Suunnitelmien toteuttamiseen hän pestasi Hervé Joncourin.

Kirja kertoo myös Hervé Joncourin kahdesta rakkaudesta, toisesta, jonka hän on jo saavuttanut, ja toisesta, jonka hän kohtaa Japanissa, ja jota on mahdoton saavuttaa. Se kertoo myös silkkiperhosen kutoman silkin keveydestä ja itse kirja on musiikillinen, kevyt ja kaunis kuin japanilainen akvarelli. Baldabiou ja sittemmin Joncour rikastuvat, mutta rikkaudella ei voi saavuttaa sitä mitä he etsivät.

Herve Joncour tekee lukuisia matkoja Japaniin, silkkitietä pitkin, suljettuun valtioon, salakuljettaen silkkiperhosen munia. Hänellä on kuitenkin kaksi suurta haavetta: 

Lavilledieun kylään hän on vuosikymmeniä suunnitellut puistoa, jonka kaltaista kukaan ei ollut koskaan nähnyt. Sen hän lopulta toteuttaa. Hänen viimeisellä silkkiperhosten toukkien hakumatkalla tuottamansa munat kuolevat kesken matkan. Joncourin ura silkkiperhosten tuottajana päättyy siihen.

Uuden vuoden alussa 1866 Japani ilmoitti sallivansa silkkiperhosen toukan munien viennin maastaan. Seuraavalla vuosikymmenellä pelkästään Ranska tuotti Japanista munia kymmenen miljoonan frangin arvosta. Vuonna 1868 Suezin kanava avattiin ja se lyhensi matkaa maailman ääreen. Ranskalainen Chardonnet patentoi keinosilkin 1884.

Joncourin silkkiperhosura on päättynyt, hän viettää hiljaiseloa tilallaan, kun hän saa kirjeen saavuttamattomalta rakkaudeltaan. Se on japaninkielinen kaunis rakkaudentunnustus. Seuraavat vuodet Joncour viettää niin kuin mies jolla ei ole mitään erityisiä tarpeita. Vasta kun hänen vaimonsa Hélène sairastuu aivokuumesseeen ja kuolee, Joncour saa tietää totuuden kirjeestä.  Hän elää vielä 23 vuotta suurimman osan ajasta terveenä ja rauhallisin mielin.

Mutta Alessandro Bariccon kirja on tarina paitsi silkistä ja silkkiperhosen toukista (ja kömpelösti sekä hutiloiden esittämästäni kirjan juonesta) samaan aikaan jostain muusta. Se on musiikillinen, hengittävä ja kevyesti kirjoitettu. historialliset faktat sitovat kirjan kauniisti todellisuuteen.

Se kertoo muustakin kuin jo saavutetusta rakkaudesta, jota ei havaitse eikä kykene ymmärtämään. Muustakin kuin saavuttamattomasta rakkaudesta, jota ei käsitä eikä kykene tavoittamaan. 

Se on herkkä kirja ihmisenä olemisesta, pyrkimyksistä ja toiveista ja niiden toteuttamisesta sekä haaveista jotka ovat saavuttamattomia, mutta jotka nekin kantavat eteenpäin.

Keijo Nevaranta: Aika. Vuosikirjojen runot: Syksy

Runoilija Sedun osittain tuhotussa 

rantakuusikossa

Kuva:Maija Keränen

Jokivarresta on kaadettu

kaksi pikkutikkametsää

Kauhajoen keskustassa.

Kirkon takana vastarannalla 

kaadettujen rantapuiden muiston läpi

kasvaa nyt rakennustyömaa. Sjöbergin puiston vastarannalla

haapametsikkö on kaadettu

ilman suurempaa tarkoitusta,

hukkapuuna, paikalla on

horsmapeltoa, etäisyydessä

metsänreuna ja omakotitalon sininen seinä,

joka ennen piiloutui katseelta.

Näen evakkoon joutuneen puukiipijän

kapuavan runkoa pitkin

ja menen asemiin.

Heittolaukauksella saan kännykkäkuvan

vajaan metrin etäisyydeltä.

Tilhiparvia kiertelee pitkin kylää. 

Keijo Nevaranta: Aika. 216 s. Kesuura Oy 2018.

35 e tekijältä tilattuna.

Keijo Nevaranta: Aika. Kuolinrunot

Runoilija isänsä haudalla

Kuva: Maija Keränen

Isälle

Ilta on jo pimentynyt,
kun tulen hautausmaalle,
jota joulukynttilät valaisevat.

Pysähdyn haudalle,
jonka hautakiven olen suunnitellut,
kiviveistämö sen veisti,
siellä maan alla arkussa lepää isäni.
Sytytän oman kynttiläni
hänen muistokseen.

Hautausmaan laidalla
jokivarressa poltan tupakan.
Yritän kuvata täysikuuta 
ja senn  heijastusta vedestä.
Mietiskelen kaikenlaista vaikeaa
kuten elämää.

Otan viinipullosta ryypyn
ennen kuin jatkan
takaisin sinne mistä lähdinkin.

Keijo Nevaranta: Aika. 216 s. Kesuura Oy 2018. 
(Kirjaa saa tilata nimmarilla myös tekijältä hintaan 35 euroa)

Keijo Nevaranta: Aika. Vuodenaikojen runot: Syksy

Runoilija Kauhajokivarressa

Kuva: Maija Keränen

Syksyn viimeisiä päiviä

vietän Kauhajoen varrella,

jokivarsipusikossa,

intiaanikyykyssä.

 

Joen vesi virtaa määrätietoisesti ohi.

Vastarannan kannonpäähän kasvanut sammalmätäs

hehkuu kirkkaanvihreää

kylmän auringon hohteessa.

 

Tiaisparvi tulee ihmettelemään minua

ympäröivien paljaiden lehtipuiden oksiin.

 

Yli neljäkymmentä vuotta olen opetellut

kirjoittamaan tarkemmin, tarkasti.

Minulle sanotaan, että se on lahjakkuutta.

En tiedä olenko vieläkään oppinut.

Mutta jatkan kyykkimistä tässä,

urpiaisparvi ohittaa etäämpää,

tunnistan linnut äänistä.

 

Elämässäni olen oppinut kaikenlaista

mitä ihmiset ylipäänsä nimittävät hyödyttömäksi

ja mitä ei saa vaihdettua rahaksi.

Enkä kyllä vaihtaisikaan

näitä syksyn hetkiä mihinkään muuhun.

 

Intiaanikyykyssä, kunnes jalat puutuvat,

niin että on vaikea päästä ylös.

Kun tunto palaa, jatkan vaellustani

etäisen auringon suuntaan. 

Keijo Nevaranta: Aika. 216 s. Kesuura Oy 2018.

Vaelluskirjaa - runovaellus 30.9.2018

Lähdimme vaeltamaan, ystäväni ja minä. Imuri jäi eteisen lattialle. Pölypussit olivat väärän kokoisia. Kuistin ikkunalla minua kävi tutkimassa talitiainen, toinen tarkkaili pensaasta. Piha oli täynnä rastaiden ja tilhien ääntä kun avasin oven. 

 

Kuljimme yli rautatiesillan ja myllyn vierestä rantatielle joka vei onkipaikalleni ja Kellokalliolle. Pysähdyimme siihen. Perhe oli nuotion ääressä jo grillaamassa makkaraa. Isä äiti ja kaksi lasta. Nuorempi olisi halunnut syödä vielä kolmannen makkaran.

 

Kerroin että emme halua häiritä, mutta tulimme tekemään runotaidevideota tänne ja se kestää vain minuutin. Äiti väistyi etäämmäs ja hämmästyin kuin noin 4-7 vuotiaat lapset olivat hiiren hiljaa kun ystäväni kuvasi ja minä lausuin runoa. Kuvasimme vielä toisenkin runon.

 

Jäimme rupattelemaan hetkeksi. He kertoivat tulleensa lämmittelemään nuotiolle, kun olivat olleet sienimetsässä. Kysyivät haluammeko suppilovahveroita, kun naisen isoäiti ei ollut huolinut. Heillä oli ämpärillinen, joista saimme/otimme litran. Kiitimme ja lähdimme häiritsemästä lisää.

 

Jatkoimme kohti Tuuralammin lintutornia, horsmat hehkuivat valkoista valoa syysauringonpaisteessa. Jokirannassa, ulpukoiden keskellä oli pieni onkilaituri. Siihen pysähdyimme ja ystäväni kuvasi kolme runoa lisää. Minä kuvailin omalla kamerallani jokea, ulpukoita, tuulen kaatamaa ja joen pintaa vastaan kurkottavaa puuta ja vähän kaikkea mikä sattui tarttumaan silmänpohjan elokuvakankaalle.

 

Pääsimme jatkamaan ja tulimme Tuuralammille. Pitkospuita pitkin kävelin edestakaisin, pitkin pitkospuita kohti tornia runoa etsien ja takaisin kohti kuvaajaa palatessa sitä lausuen. Kolmasti kuljin, loittonin ja palasin joka kerta matkassani uusi runo joka tallentui tablettiin. Itse pääsin omalla kamerallani kuvaamaan kuvaajaa kun hän lähti talsimaan lintutornia kohti.

 

Uhkasi sadetta. Kapusimme lintutorniin ja istuimme penkille. Tuuralammi oli linnuista tyhjä. Vesilinnut lähtevät nykyään syysmuutolle kuin yhdestä laukauksesta sorsanmetsästyksen avajaispäivänä. Otin muutaman kuvan lahdesta joka hohti hopeana kaislikon ja vastarannan hämäryyttä ja taivaan uhkaavaa mustetta vastaan.

 

Menimme hetkeksi istumaan lintutornin vieressä olevalle nuotiopaikalle. Räpsäisin kuvan kuvaajastanikin nuotiopaikalla istumassa. Tuuli puhui hiljaisuuden korvin kuultavaksi. 

 

Sammuneessa nuotiossa palanutta hiiltä, joka muistutti muinaisuudesta. Kokosimme itsemme ja jatkoimme kävelytielle ja kävelytietä mäen päälle ja rautatien yli ja jämsäntien vartta pitkin takaisin kotiin.

 

“Kellokalliolla pysähdymme,

kameran muistikorttiin tarttuu runo.

Polkua pitkin vastaan tulee uusia,

horsmaniitty, onkilaituri, kukintonsa menettäneet ulpukat,

kunnes päädymme pitkospuille,

sateen kiillottamille,

jotka päättyvät näkymättömiin.

Päädymme lintutornille ja nuotiopaikalle,

jonka ääressä tuijotan sammunutta hiillosta,

joka sisältää kuvan ajasta ja muinaisuudesta:

kuvan kaikissa paikoissa olleista nuotioista,

kaikista hiileen piirtyneistä historioista

- ja elävän tulen kuvan.”

Topi Mikkolan Reitari

Rosa Liksom - Jari Manninen
Reitari - monologinäytelmä
esittää Topi Mikkola
Kajaanin Raatihuone 1.9.2018
Rosa Liksom: Reitari (romaani) WS Bookwell Oy 2002

Paikka on Kajaanin Raatihuone. Esitys Rosa Liksomin romaaniin pohjautuva Reitari. Reitarina on näyttelijä Topi Mikkola. Reitaria Mikkola on esittänyt pitkään. Ensi-iltansa se sai Helsingissä jo 2005.

Tulen katsomoon etuajassa. Tuoleja on ahtaalla Raatihuoneella vähän sikinsokin. Näyttämö on vaatimaton: Takahuoneeseen johtavassa oviaukossa harsokankaasta tehty teltantapainen. Näyttämönä muutaman neliön kokooinen tila oven edessä.

Etuajassa tulee Topi Mikkolakin. Kymmenen minuuttia ennen esityksen alkua hän tulee kertomaan hieman faktaa Reidar Särestöniemen elämänvaiheista. Liksomin tekstihän on osaksi fiktiivinen. Lämpö huokuu katsomoon Mikkolan tarinoinnista. Reitaria on esittämässä Reitarin oloinen mies.

Esitys alkaa ajallaan. Runsaassa tunnissa saadaan läpileikkaus pohjoisen menninkäisen Reidar Särestöniemen elämästä ja taiteesta: lapsuudesta, nuoruudesta, Ateneumin taidekoulusta, Sirola-opistosta, opinnoista Neuvostoliitossa, Särestöstä ja hummausreissuista maailmalla sekä tietenkin Särestöniemen ajatuksista maalarina. Siinä sivussa tulevat tutuiksi muut pohjoisen kummajaiset: Antto-veli, Timo K. Mukka ja Kalervo Palsa, etelän taiteilijakollegat, vuorineuvokset ja Kekkonen sekä Kittilän kylän juoppokööri.

Mikkola tulee harsotelttaan tekee ristinmerkkiä ja pitää väkevää puhetta väreistä. Ensi hetkistä näkee, että Topi ei pelkästään esitä Reitaria, hän on Reitari harmaapartaisessa tonttumaisessa hahmossaan. Mikkola tulee näyttämölle ja on Reitari lapsena. "Moon ykstoistakesänen ko isä sanoo, että pittää lähteä kouhluun. Mie, että miksi? Isä pannee, että ku eistys vaatii sen, pittää oppia lukehmaan ja kirjottahmaan ettei herrat pääse höyhnäyttähmään taloa vasaran alle."

Lukemaan ja kirjoittamaan Reitari oppii, maantiedosta ja historiasta hän killaa. mutta matematiikka käy yli ymmärryksen. Piirtää Reitari osaa paremmin kuin opettaja, saa käyttää vesivärejäkin. Muut ei saa. Mutta meleko pian koulunkäyntiin tulee stoppi. Reitari ei viihdy Kaukosen Eevan kortteerissa, vielä vähemmän koulussa, missä Sattajärven kollit pieksää tulevaa taiteilijaa. Yhtenä yönä Reitari ei saa nukutuksi, ottaa ja lähtee jolkottahmaan kotia. Isä ihmettelee mitä poika on kotia tullu, mutta kun kuulee, että poika osaa lukea ja kirjoittaa niin käskee tämän mukaansa pöllimettään.

Pöllihommat saavat jäädä ko Reitari on jo nuori mies ja Särestöön ilmestyy taideakatemian rohvessooriksi esittäytyvä Hakava. Rohvessoori näkee Reitarin piirustuksia, ihastuu ja kutsuu tämän Akatemian kouluun yksityisoppilaaksi. Reitari maalaa aamupäivät Akatemiassa, iltapäivät piirustussalissa ja lähtee illaksi töihin leipää tiehnaamaan. "Mie piirrän ja maalaan. Soon minun himo. Ja opin koko ajan lissää tekniikkaa. Minusta kasvaa vähitellen maalari."

Mutta toisen vuoden jälkeen Reitari tuumaa ettei Ateneumin koululla ja yliopiston piirustussalilla ole hänelle. Hän pakkaa taulut ja lähtee kotia. Yhden taulun hän myy apteekkarille ja käy katsomassa Euroopassa muuta maailmaa. Pariisissa Ritarin mandoliini soi vielä hyvin, mutta Italiassa ei enää ollenkaan. Neljä kuukautta kulua horahtaa kierrellessä museosta toiseen kunnes taiteilija lopulta on taas Särestössä. Se tuntuu olevan  takapakkia koko homma eikä päällimetässä olemiinen enää kiinnosta.

Pelastus tulee, kun punasen päälle vannovat helsinkiläisherrat ymmärtävät sen verran maalaustaiteen päälle, että päästävät Reitarin jatkamaan opintoja Leningradiin Repin-instituuttiin. "Minut pannaan aloittelijoitten kanssa samhaan luokkaan. Net piirtää kaikki naturalistisia ja tasaisen harmaita kuvia Leninistä: Lenin rannala, Lenin syö, Lenin hunteeraa, Lenin kusela. Minä kattelen sitä aikani ja sanon, etten ala millekään."

Kaksi vuotta Venäjälläkin kuluu, mutta Helsinkiin palatessa taiteilija on päätöksensä tehnyt: "Kyllä se sen verran niitten pikkunilkkien munan imeminen ja leimattujen proopuskoitten juokseminen pisti kulhiin, että eroan kommunistipuolueesta ja allan ranskalaiseksi sosialistiksi." Maalarina Reitari on kuitenkin oman tiensä löytänyt, maalaa kuin pörrö, ja menestystäkin alkaa tulla. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista, ja taiteilijan aika kuluu ajoittain Euroopassa ja maailmalla kiertäe, mutta enimmälti Särestön ateljeessa boheemielämää eläen.

Rosa Liksomin kirja ja Topi Mikkolan monologi huipentuu Särestön suuriin juhliin, joihin on kutsuttu kaikki Kekkosesta ja maaherra Lassinantista Kittilän tenuremmiin. Juhlat päättyvät lopulta siihen että Reitari alkaa heittää tuleen ensin arvoesineistöä, sitten taulujaan ja lopulta pelmahtaa koko ateljee tuleen. Tosin kuuluisassa ateljeepalossa on mukana hitunen kirjallista mielikuvitustakin mukana. Lopputuloksena on kuitenkin savuavat ateljeen rauniot ja ateljeen mukana on savuna noussut ilmaan merkittävä osa Reitarin tuotantoa.

Monologinäytelmän dramaturgiassa on päädytty yksinkertaiseen, mutta toimivaan ratkaisuun. Kirjan moniäänisyyden sijaan on keskitytty Reitarin omaan kerrontaan, vaikka siinäkin sanansijan saavat niin taiteilijakollegat kuin Särestön ja Kaukosen väkikin. Topi Mikkola sodankyläläissyntyisenä vääntää luontevasti Länsi-Lapin murretta h:n päältä ja sujuvasti Mikkola selviytyy Reitarin lapsuuden ja nuoruuden läpi aikuisuuteen, pistää aina väliin tanssiksikin. Vaikka Mikkola on toki tehnyt paljon muutakin, niin Reitari on ollut ohjelmistossa niin pitkään että näytelmän ensi hetkestä alkaen sen viimeiseen repliikkiin lavalla tuntuu olevan Särestön kummajainen itse, harmaapartainen maahinen.

Näytemän päätyttyä Mikkola saapuu kertomaan jonkin verran lisää Reitarista. Hän arvelee, että jokainen joka näytelmän on katsonut saa uuden käsityksen Särestön isännästä. Tämä ei ihan pidä paikkaansa, sen verran runsaasti materiaalia Reidar Särestöniemestä on tullut vastaan muualtakin, niin taiteilijaelämäkertojen kuin taiteilijapiireissä liikkuvien tarinoiden kautta. Mutta sen verran vetävää sekä Liksomin teksti että Topi Mikkolan esitys on, että runsaan tunnin istuu katsomossa ajankulua huomaamatta tai takapuolen pahemmin puutumatta.

Kirjoja hyllystäni: Keijo Nevaranta - Aika

Keijo Nevaranta: Aika

216 s.

Kesuura Oy 2018

Aika on Keijo Nevarannan kuudes runokokoelma. Samalla se on kolmas osa Kesuura Oyn julkaisemaa runotrilogiaa, jonka aiemmat osat ovat Tat tvam asi (sinä olet se) ja Ihmisen alue. Kirjojen nimet sen kuin lyhenevät, kohta ei ole jäljellä yhtään sanaa. Samalla kirjat paksunevat.

Aika-kokoelmassa on Keijo Nevarannan kirjoina julkaisemattomia runoja 35 vuoden ajalta vuosilta 1981-2016. Tekstin editoimisessa ja painopuuhassa on näköjään kulunut 1,5 vuotta monine vastoinkäymisineen.

Runoilijan mukaan pelkästään kokoelman nimen synnyttäminen kesti pidempään kuin naisen raskaus: “Esillä oli monia vaihtehtoja. Vaatimuksena oli nimi, joka on yhteinen nimittäjä koko kokoelmalle. Ei pelkästään jollekin yksittäiselle osastolle. Näin seuloutui lopulta nimeksi Aika.”

Aika voidaan nähdä kokoelmassa kolmena eri kerrostumana. Genesis on kirjailijan oma myyttinen luomiskertomus maailman synnystä. Epilogi Enteet viittaa ekokatastrofiin, tämän yhteiskunnan ja maailman loppuun. Siinä välissä on tämä kaikki.

Toisaalta Aika on 35 vuoden elämänmatka, jona aikana nämä runot ovat kirjoittuneet, aika nuoruuden runokokeiluista (Nuoruuden runot) sekä haparoivasta rakkaudesta (Rakkauden ja menetyksen runot) läheisten ystävien ja sukulaisten kuoleman aiheuttamiin tuntoihin (Kuolinrunot).

Kokoelman laajimman osaston muodostavat Vuodenaikojen runot. Se sisältää 5 vuodenaikaa: syksyn, talven, kevään, kesän ja toisen syksyn. Vuodenaikoja on viisi, mutta osaston runot ovat syntyneet monen vuoden aikana. Jokin aikahorisontti tästäkin kuitenkin kehittyy.

Vuodenaikojen runoihin sisältyvät myös kokoelman suurimmat puutteet. Samat runokuvat kertautuvat vuosien eri kerrostumissa vain hieman muuntuneena. Punakynällä olisi sittenkin vielä ollut töitä kokoelmaa karsittaessa. Runoilijan selitys: “Enempää en jaksanut enkä pystynyt” ei kuulosta valmiin kirjan ääressä täysin uskottavalta.

Runoilija on vaeltanut vuosien varrella erilaisissa paikoissa: Alajärvellä, Rinnekodisssa, Upinniemessä, Seinäjoella, Ylistarossa ja Jämsänkoskella mm.; istunut välillä kyläpuiston jokirannassa, välillä kiipeillyt pitkin Etelä-Suomen vuoristomaisemia, kerännyt pulunsulkia kaupunkiympäristöstä tai tulistellut pienissä määrämittaan kasvatetuissa puupelloissa.

Koko ajan runoissa on läsnä luonto, vaikka näyttöpäätteeseen seittiään kutovan hämähäkin muodossa. Runoilijana ja kuvataiteilijana tunnettu Nevaranta yrittää itse selittää:

“Minulle kirjoittaminen tai kuvataide eivät ole itsetarkoituksellisia, vaikka olen niitä elämässäni pääasiallisesti tehnyt yli 40 vuotta. Henry David Thoreauta vapaasti siteeraten olen yrittänyt jokaisella kirjallani ja taidenäyttelylläni saada julkisuuteen pienen sanasen luonnon puolesta ihmisen aiheuttamaa ja edelleen jatkamaa laajamittaista ekokatastrofia vastaan. Jos edes joku tässäkin kirjassa kuulee hiljaista puhetta luonnonoikeuksien puolesta, olen onnistunut.”

J.K. Nevarannan kirjaa saa tilata tekijältä itseltään hintaan 35 euroa joko sähköpostiosoitteesta keijo.nevaranta@gmail.com tai yksityisviestinä facebookin kautta. Kirjaa on saatavissa myös kustantaja Kesuura Oysta.