Fundamentalistit - kohupappi ja lahkolainen

Kajaanin Kaupunginteatteri:

Fundamentalisti
käsikirjoitus: Juha Jokela
ohjaus: Helka-Maria Kinnunen
rooleissa:
Janne Kinnunen ja Salla Loper
Generaattori 12.10.2019

Kajaanin Kaupunginteatteri on merkillisessä tilanteessa. Muistan kun teatterin toimintaa yritettiin tukehduttaa poliittisin voimin melko tasan 10 vuotta sitten. Valtakunnallinen uutinen oli Kajaanin teatterilta vaaditut miljoonan euron säästöt. Se olisi merkinnyt toiminnan puolittamista. Nyt saman tekee home Kajaanin Kaupungintetterin sivunäyttämöllä Sissilinnassa. Se on suljettu ja toiminta on jouduttu siirtämään väistötiloihin milloin Hyrynsalmelle milloin Piippolaan tai Ristijärvelle. Tämä on melko tuhoisaa teatterin tulevaisuuden kannalta.

Kajaanissakin teatteria sentään vielä voi nähdä. Kävin katsomassa Fundamentalistit Eläkeläisten viikolla Generaattorin tiloissa. Eläkeläiset saivat alennusta ja tupa oli täynnä. Juha Jokela on nykyisten kotimaisten teatterikäsikirjoittajien ajankohtaisimppia nimiä. Fundamentalistitkin tarttuu tähän aikaan. Näyttämöllä on iltapäivälehtien kohupappi ja kiihkeä lahkolaisryhmän uskonsisar, joiden uskonkäsityksistä kädenvääntöä käydään.

Generaattorin valosuunnittelu oli upea. Muutamalla mustalla verholla  ja niihin heijastettavilla valokuvilla ja videoilla tehty.  Janne Kinnunen Markuksena ja Salla Loper Heidinä yrittävät parhaansa mukaan käännyttää toisiaan koko esityksen ajan, radikaalipappi ja kiihkouskovainen. lopputulos on arvattava: yhtä tyhjän kanssa. Tosin Markus lopulta päätyy tajuamaan kaikkien uskonnollisten kiistojen jälkeen, että jokaisessa meistä asuu pieni fundamentalisti.

En tiedä mitä mieltä erilaiset uskonnolliset tai ateistiset ryhmät ovat Fundamentalistista. Oliko katsomossa uskovaisia, joita se kenties loukkasi? Pääosassahan oli kuitenkin kohupappi Janne Kinnunen, joka on roolissaan riipaisevan rehellinen. Salla Loper joutui olemaan hieman kuin taustalla verhoissa, kiihkoilijana ja fundamentalistina.

Esityksen teksti valottaa syvästi sekä lahkolaisuuden että liberaaliteologian ajatusmaailmaa ja niiden ristiriitoja. Ja lopussa sovitetaan tavallaan kaikki. Kajaanin Kaupunginteatteri on toteuttanut hienon esityksen ajatuksia herättävästä käsikirjoituksesta Kajaanin Kaupunginteatterin nykyisistä tilaongelmista ja hengissäsäilymistaistelusta huolimatta.

Vaelluskirjaa 10.12.2012

Vaellus Kyrkösvuorelle

Sillä vaelluksessa
tärkeää ei ole kuljettu matka
suunta tai päämäärä
vaan kulkijan mieli
tällä matkalla.

On jo iltapäivän alku kun lähden vaellukselle. Ovesta lähtiessä en osannut vielä päättää minne menisin. Jalat kuljettavat minua kohti Törnävän sairaalaa ja Kyrkösvuorta. Kävelen tuttua reittiä. Olen netin rampauttama. Kävelen kiireisesti, vaikka mihinkään ei ole kiire. Hengityskin on jotenkin hätäinen. Ajatukset mielessä sikinsokin. Autojen liikennemelu ärsyttää korvia. Björkenheimin kapealla kivisillallakin (jonka ylitse autot voivat ajaa vain yhteen suuntaan kerrallaan) autoja oli jonoksi asti.

Ylitin sillan, ohitin luonnonsuojelualueen, Huhtalantien alittavan kävelytunnelin kautta tulin Törnävän mielisairaala-alueelle ja pääsin eroon liikenteen melusta. Hiljaisuus. Sairaala-alueella valkoiseksi rapatut rakennukset, kalterit ikkunoista poistettu, tilalla panssarilasit. Osastoille suljettuina ne, jotka eivät ole jaksaneet yhteiskunnassa ja maailmassa. Mieleen tulee yhteiskunnallisia ajatuksia, vaikka juuri niistä tällä vaelluksella yritän päästä eroon. Täällä mielisairaalapotilaat söivät sota-aikaan perunankuoria laskiämpäristä jos käsiinsä saivat.

Kappelilta käännyn etelään, ensin auratulle kulkutielle, joka sekin päättyy, jatkan polulle jota yhden ihmisen ja koiran jäljet ovat avanneet entuudestaan muutaman sentin vahvuiseen lumeen. Polun molemmilla reunustoilla lehtensä ja marjansa pudottaneiden vadelmapensaiden rivistöt: niiden lävitse kulkureitti johtaa eteenpäin. Ilma on selkeä, kirkas, talvinen pakkaspäivä, aurinko paistaa noin kahdeksan asteen korkeudella kiiveten juuri ja juuri etäisen metsänrajan yläpuolelle. Hidastan kulkua, yritän tasoittaa hengitystäni kiireettömämpään rytmiin. Teen ensimmäisen haikunmittaisen luontohavainnon:

Päästäisen jäljet
lumisen polun poikki:
sukelsi hankeen

II

Niin minun oma mieleni haikuu Seinäjoen vuoristoseuduille, Kyrkösvuoren huipulle, koska täällä ei paljon valittavaa ole. Vuoria on paljon, mutta ne ovat kaikki matalia, jotkut jopa notkoon kätkeytyviä. Mutta vuoren huipulle noustakseen on ensin päästävä vuoren juurelle ja siinä minä nyt olen. Kyrkösvuoren juurella. Nousu vuorelle ei ole varsinaisesti hirvittävän vaativaa, sinne johtaa viivottimella vedetty ja aurattu leveä tasaisesti nouseva kävelytie, joka iltaisin on vielä valaistu. Sitä nyt ryhdyn kapuamaan vajaan sadan metrin korkeuteen. Metsät polun molemmin puolin ovat hiljaisia. Lintuja ei kuulu eikä näy. Vastaan juoksee yksinäinen hiihtäjä sukset kädessä.

Saavun vuoren laelle, Kyrkösjärven rantaan, voimalaitoksen läheisyyteen. Oikealla kädellä tönöttävät keskussairaalan rakennukset. Autoja täälläkin parkissa. Ihmiset kulkevat tässäkin kaupungissa nykyään autoilla ulkoilemaan. Kiipeän penkereelle, voimalaitoksen partaalle. Aina olen jaksanut ihmetellä tätä vuoren laelle rakennettua tekojärveä: miten vuoren huipulle voidaan rakentaa järvi ja voimalaitos joka syöttää sähköä Fortumin verkkoihin.

Kyrkösjärvi on jäässä. Voimalaitoksen edessä oleva sulakin umpeutunut lähes voimalaportteja myöten. Eivät Pajuluomasta kadonneet pullasorsat ainakaan täällä talvehdi. Minnekä lie lentäneet? Laskeudun takaisin alas ja jatkan matkaa. Voimalan edessä näen tuoreet rotankokoisen eläimen jäljet. Luultavasti se on ollutkin rotta. Mutta mitä se voimalaitoksen liepeiltä etsii tai löytää? Tämän voimalaitoksen räjäyttämisestä olen joskus kirjoittanut novellin.

Kuljen uimarantaa kohti. Aurinko paistaa suoraan silmiin vastarannan horisontista. Ilmestyy runo:

Auringon valo
siilautuu puiden läpi.
Lumi on peili.

Kuljen huoltorakennuksen ohi ja tulen rantaan lähelle nuotiopaikkaa. Jäälle tehtyä latua hiihtäjä hiihtää rantaan ja ohittaa minut. Minä tuijotan aurinkoa horisontin yläpuolella. Pysähdyn siihen. Seison vain tässä ihmettelemässä.

III

Seison joulukuun pakkaspäivänä tekojärven rannalla. Ilma on kirkas, sees, pakkanen vähitellen tuntuu kiristyvän. Järvi on saanut pintaansa jääkannen. Sen päällä muutama sentti tasaista valkoista lähes koskematonta lunta. Vain oikeaa rantaa pitkin kulkee perinteinen latu, jota pitkin hiihtäjä äsken sauvoi rantaan. Tässä on järven pää, se suppenee vielä kapean salmen kautta pieneksi lammeksi voimalaitoksen kanaaliin. Siitä vesi johtuu voimalan turbiineihin ilmestyäkseen maanalaisesta tunnelista esiin kaupungilla Mallaskosken liepeillä jossa se yhtyy Seinäjokeen ja alempana oikaisu-uomaa pitkin Kyrönjokeen. Ja vesi jatkaa jäänalaista virtaustaan Ylistaron Kirkonkoskelle ja aina Vaasan yläpuolelle, missä se laskee mereen.

Järven itäranta on pengerretty, länsiranta uimarantaa lukuunottamatta luonnontilainen. Kyrkösvuoren varsinainen huippu on parin kilometrin kävelymatkan päässä, siinä välissä rantaan uponneena minun veneeni, nyt jään alle haudattuna. Näin maisema näkyy talvisena kuvana: Itäpuolen pengerryksen takana mäntymetsä, penger johtaa linjana rannan eteenpäin kohtaan jossa lähes horisontissa kohoaa turvevoimalan piippu, joka puskee vesihöyryistä savua paksuna patsaana taivaalle. Sen kohdalla oikealla Kyrkösvuoren lakipiste. Aurinko keskellä vastarannan ja horisontin yläpuolella jo laskemassa mailleen. Valkoinen jäälakeus, sen yläpuolella aurinko oranssinkarvaisena heijastaa jäähän itsensä värisen kuvajaisen. Kauimpana horisontissa hyvin ohut metsänsuikala: järven vastaranta 7,5 kilometrin etäisyydellä.

Seison jäälakeuden äärellä kuin jalkani lumeen ankkuroituina. Tuijotan aurinkoa ja vain annan ajatusten tulla. Noteeraan selkäni takaa metsiköstä pienen tiaisparven kutsuäänet, muuten vallitsee hiljaisuus. Yksinäinen varis lentää jäisen maiseman yli. Olen nyt koko rannassa ainoa ihminen tähän paikalleni jähmettyneenä..

On iltapäivä ja arki, suurin osa ihmisistä on nyt töissä. Ajattelen että olen etuoikeutettu kun minulla on mahdollisuus seisoa tässä, iltapäivän kylmää aurinkoa ja järven lumikenttää katselemassa, turvevoimalan savua ja sen heijastusta järven kannella. Minut on syrjäytetty ja olen syrjäytynyt työelämästä. Olen pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle vaikka elän sen avustuksilla. Siksi minulla on tällaisina päivinä varaa tähän. Olen etuoikeutettu kun saan tällä hetkellä seisoa tässä, mutta olen joutunut maksamaan siitä myös kovan hinnan, syrjäytymisen, ulkopuolistumisen, joka ajoittain masentaa ihmisen kokonaan.

Lopulta unohdun kokonaan ajatuksiini enkä edes tarkalleen hahmota mitä ajattelen. Seison paikalla pitkään, etäisyydessä ilman kylmetessä alkaa järven lumikannesta nousta vähitellen ohut valkea usva. Se häivyttää horisontista ensin vastarannan, laajenee ja lähestyy kohti, Turvevoimalan piippu alkaa häipyä näkymättömiin, lopulta sekin peittyy usvaan kokonaan ja näkyviin jää vain savupatsas piipun yläpuolella. Pakkasusva lähenee yhä, se on saavuttanut jo uimarannan takaisen niemekkeen, pienen rantametsikön ja viiltää sen kylkeen kapeita valkoisia juovia. Muutamassa minuutissa usvaharso on kasvanut koko järven ylle, se lähes saavuttaa rantapenkereen jolla seison mutta ei jaksa nousta maalle asti. Aurinko horisontissa on muuttunut kylmän valkoiseksi ja paistaa hyvin matalalta tämän rannan läpi.

En tiedä kauanko olen seisonut, aikomukseni oli aluksi pysyä tässä paikassa auringonlaskuun asti miettimisiäni miettien, hiljaisuudessa. Auringonlaskun retriitti. Mutta aurinko sinnittelee kokonaisena taivaanrajassa yhä ja itse raja on kadonnut. En tiedä pitkäänkö kuluisi että aurinko lopulta laskee. Minun alkaa tehdä tupakkaa mieli. Käärin sätkän ja huomaan että olen unohtanut tikut kotiin. Luovun auringonlaskun odotuksesta ja hieman haikeana jätän rannan. Jatkan vaellustani tästä taas johonkin toiseen tunnelmaan.

Asunnon lämpö
pakkaskävelyn jälkeen
ylellisyyttä.

Jari Tervo ja kehdossa kihlattu Layla

Kirjoja hyllystäni:

Jari Tervo: Layla

romaani, 362 s.

WSOY 2011

”Minut kihlattiin kehdossa.” Tätä Layla ajatteli unessaan viimeiseksi.

Näin alkaa Jari Tervon vuonna 2011 ilmestynyt romaani Layla. Tervohan osaa vetäistä lukijan mukaan heti ensimmäisestä lauseesta. Layla oli ilmestyessään kiitetty ja hieman kiisteltykin romaani. Sille taidettiin ennustaa Finlandiapalkintoakin, vaikka ehdokkuuskin lopulta jäi saamatta. Finlandia-palkintoehdokkaana Tervo on toki jo ollutkin romaanillaan Myyrä. Lisäksihän hän on tullut tunnetuksi Uutisvuodon nokkelasanaisena vakiokasvona vuosien ajan.

Jari Tervo aloitti kirjallisen uransa toimittajana ja runoilijana. Romaanituotantonsa Tervo aloitti 1990-luvun alussa humoristisilla pohjoiseen sijoittuvilla rosvo- ja luuseriromaaneillaan Pohjan hovi ja Poliisin poika. Kaikkiaan Tervo on julkaissut viisi runokokoelmaa, 19 romaania ja kaksi novellikokoelmaa sekä muuta, kuten hiljattain ilmestyneen elämäkerran Vesa-Matti Loirista.

Tervon tyylilajina on humoristinen satiiri ja terävä kielenkäyttö. Dialogit ihmisten välillä menevät pääosin puhtaaksi vittuiluksi, jossa miehestä tai naisesta otetaan sanansäilällä, nyrkillä tai jollain pahemmalla mittaa.

Laylan lähtökohta on olennaisesti erilainen kuin huumehörhöisten rovaniemeläisten luusereiden sekoilussa. Tervon aiheena ovat nyt vakavammat ajankohtaiset asiat: maahanmuutto, islam, kunniamurhat, kurdien vapaustaistelu ja vastapainona suomalainen yhteiskunta, sosiaaliturva, prostituutio ja rasismi. Tervon käsittelyssä näitä kaikkia käsitellään kevyellä kädellä ja letkeällä tilannekomiikalla.

Jari Tervo tunnetaan kai lähinnä humoristisiista kirjoistaan. On tuotannon joukossa on poikkeuksiakin, kuten Finlandiapalkintoehdokkaana ollut Myyrä ja muutamia muita. Hän on teknisesti mainio romaanikirjailija siinä mielessä, että hän pitää sekä romaanin juonen että lukijat kuin marionetteina käsissään. Hän on armoitettu tarinankertoja.

Laylassa päähenkilöitä on kosolti: On 15-vuotias kurdiyttö Layla, joka on kihlattu kohdussa ja menettää oikeuden elämään, koska ei hääyönä vuodata vertaan lakanoille. Suomalainen Helena, joka alkoholisoituneena on menettänyt yhteyden lapseensa avioeron jälkeen ja yrittää nyt saada raitistuneena lapsen takaisin parantamalla toimeentuloaan prostittuutiolla. On kauppatieteen maisteri Armonlahti joka itämaisen maustekaupan korvikkeeksi on keksinyt toimeentulolähteekseen parittajan ammatin. On filosofian ylioppilas Mika Jaussi joka on töissä turkkilaisessa kebabissa ja vittuuntunut suomalaisten rasistien saamattomuuteen maahanmuuttokysymyksen ratkaisussa. On suomalaisiin veroviranomaisten kiusaama turkkilainen pitserianpitäjä Volkan, joka haluaisi saada pojan. Ja useita muita kuka mitenkin kertomukseen mukaan joutuvia persoonallisia henkilöitä.

Tervon Kirjan tapahtumapaikat ovat Istanbul ja Helsinki sekä paikat Laylan pakomatkan varrella Turkista Kreikkaan ja Saksan kautta Suomeen. Kuolemaantuomittu kurdityttö (koska ei vuotanut häävuoteellaan verta ja häpäisi siten suvun) pakenee veljensä avustuksella Turkista Kreikan kautta kohti Finlandiyaa ja hänen peräänsä lähtevät isä ja toinen veli kunniamurhaa tahtoen. Samaan aikaan Helsingissä ex-alkoholistinen sosiaalitapaus Helena menee parittaja Armonlahdelle töihin (koska tahtoisi saada takaisin lapsensa ja se taas vaatii elintason nostamista).

Tervo siis kirjoittaa eräänlaista haarautuvien polkujen puutarhaa jossa monivivahteiset juonenkäänteet kulkevat kohti toisiaan vakavien asioiden äärellä. Hän ottaa tavallaan kantaa sellaisiin asioihin kuin prostituutioon ja parituksiin, kurdien tilanteeseen, pakolaisuuteen ja sen syihin, naisen asemaan Suomessa ja islamilaisissa maissa jne. kuitenkin lopulta Uutisvuodosta tutulla kepeydellä.

Minulle jää käteen hyvin monipolvinen, taitavasti rakennettu, sanallisesti nerokas ja tärkeisiin asioihin pureutuva, mutta viihteellinen ja pinnallinen romaani, jonka huumori lopulta vetää maton kaikkien kirjassa esitettyjen tärkeiden aiheiden alta.

Paperiaikakauden loppu

Oikeastaan vasta nyt muuttoa tehdessäni olen tajunnut, että se mitä nimitimme 1970-luvulla paperiaikakaudeksi on päättynyt. Olemme siirtyneet tietokoneaikaan ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451 https://fi.wikipedia.org/wiki/Fahrenheit_451 on vanhentunutta kauraa. Tosin esimerkiksi erään helsinkiläisen kirjaston uusi johtaja lupasi ensi töikseen polttaa yli 20 000 kirjaa kirjastosta, mutta paperin polttaminen ei enää ole mikään vallankäytön väline nykyään. Sen sijaan yhteiskunnallisia tai liiketaloudellisia tietokonejärjestelmiä tuhotaan kyberhyökkäyksillä ja virusohjelmilla.

 

Itse olen paperiaikakauden lapsi ja tämän olen otsani hiessä taas kerran joutunut toteamaan muuttoa varten pakatessani. Kymmeniä pahvilaatikoita kirjoitettuja (käsin-, koneella- tai alkeellisilla 90-luvun tietokoneilla kirjoitettuja ja monistettuja tai tulostettuja papereita) on taas lähdössä muuton mukana mukanani, kuten vajaat 1000 omistamaani kirjaakin. Äitinikin ihmetteli, mitä minä niillä kirjoilla teen. Yritin vastata, että olen kirjailija ja tarvitsen siksi kirjoja, mutta hän ei oikein ymmärtänyt.

 

Alan ymmärtää vihdoin sen, että olen kaikessa käytännössä jäänyt viime vuosituhannelle, kuten tietokoneenikin, joista vanhimmat romut nyt raaskin viedä kierrätyspisteeseen, vaikkakin sydäntä kirpaisten. Toki olen tärkeimmät tiedostot tulostanut paperille, joka säilyy kun tietokoneet lopulta vanhenevat ja muuttuvat toimintakyvyttömiksi tai yhteensopimattomiksi nykyajan järjestelmiin, mutta jotain korvaamattoman arvokasta saatoin nyt niiden mukana hävittää loppusijoituspisteeseen.

 

Yli 40 vuotta olen vakavasti kirjoittanut, aluksi käsin ruutupaperille tai Tippa-kirjoituskoneellani sanomalehtuiin. 1970-luvullahan sanomalehteenkin kelpasi vielä käsinkirjoitettu teksti, jonka latojat sitten latoivat metalli- tai muoviladontana julkaistavaksi. Siksi nämä useat kymmenet pahvilaatikot arkistomateriaalia. Nykyään koko latojien ammattikunta on kuollut ja sanomalehdetkin julkaistaan jollain muoveilla kyllästettyinä niin, että niitä ei voi käyttää edes perseen pyyhkimiseen saati nuotion sytyttämiseen, kun itse sytykettäkään ei millään tahdo saada palamaan.

 

Ymmärrän että olen dinosaurus, olen jäänyt jonnekin menneeseen aikakauteen, ajan kerrostumien sisälle vangiksi, samalla kun maailma on mennyt minusta ohi. Pankit ovat muuttuneet virtuaalisiksi, raha digitaaliseksi, politiikka twitteriksi ja minä kaiken tämän keskellä muinaisjäänteeksi. Ei, tällaisessa maailmassa en osaa enää elää, en selviydy asioideni hoitamisesta enkä täällä haluaisi ollakaan vaan kirjoitella sulkakynällä runojani jossain aivan toisessa todellisuudessa. 

 

Mutta kukapa minun hätähuutojani enää kuulee tai kuuntelee. Maapallo vain rullaa edelleen radallaan, kunnes joku nörtti keksii ohjelman, jolla pysäytetään koko planeetan tietoliikennejärjestelmät kuten droonien ampumilla ohjuksilla sytytettiin Saudi-Arabian öljynporaustornit tuleen.

Maija Keräsen maalauksia Taikavakassa

Maija Keräsen maalauksia

esillä Taikavakassa Jämsässä

marraskuun loppuun asti

Kajaanilaisen Maija Keräsen maalauksia on esillä näyttelynä Jämsässä Taikavakan tiloissa marraskuun lopulle asti. Näyttelyssä on esillä tuoreita luontoaiheisia maalauksia: metsää, puita, kasveja, hedelmiä ja vihanneksia... Ne on maalattu Jämsänkoskella menneen kesän aikana. Keränen on emerita kuvaamataidon opettaja ja ammattitaiteilija, jonka näyttely ”Maalauksia monikulttuurisuudesta” on samaan aikaan esillä Oulun läänissä Oulun aluetaidemuseon järjestämällä vuoden mittaisella näyttelykierroksella

• Olen tehnyt taidetta 1-vuotiaasta lähtien, aloitin heti kun sain kynän käteeni. Isä oli hankkinut suuren paperirullan ja siitä oli levitetty paperia keskelle olohuoneen lattiaa. Rullasta sai paperia aina kun oli tarvis eli päivittäin. Viihdyin yksin taiteiluineni, mutta alakerran ystäväni Arja oli usein katsomassa piirräntääni. Makasin paperin päällä, piirsin ja kerroin tarinoita, kertoo vuonna 1950 syntynyt Maija Keränen.
• Kun olin ensimmäisellä luokalla Kankaan kansakoulussa Kouvolassa, opettajani Eeva Paronen sanoi ensimmäisessä vanhempainillassa vanhemmilleni, että tuosta tytöstä tulee taiteilija. Ollessani sikotaudissa kotona kaksi viikkoa, opettaja toi minulle taidetarvikkeita. Kevätnäyttelyssä oli esillä ”Maijan eläintarha”. Siitä se ura sitten urkeni.
• Sain jo keskikouluaikana palkintoja taiteen tekemisestä Kouvolan taidekilpailuissa. Sain koulusta kuvaamataitostipendinkin. Muistan ostaneeni sillä rahalla uimapuvun. Töitäni oli esillä Kouvolan Taideseuran vuosinäyttelyissä. Tein tuolloin jo puupiirroksiakin.
• Keskikoulun jälkeen menin Savonlinnan Taidelukioon ja pidän sitä ratkaisevana tulevalle ammatilleni. Sen jälkeen matka jatkui Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun eli nykyiseen Aalto-yliopistoon. Pääsin sisään jo lukion toiselta luokalta, mutta palasin vielä Savonlinnaan opiskelemaan lukion loppuun. Aloitin sitten opiskeluni Helsingissä vuonna 1971. Valmistuin graafikoksi vuonna 1977. Samana päivänä muutin perheellisenä Suomussalmella.
• Leipäni olen tienannut kuvaamataidon opettajana, koska vähitellen tajusin, että taiteella ei ainakaan Kainuussa pysty elämään. Kainuu ei ole kohdellut minua mitenkään silkkihansikkain, mutta siellä on kotini. Nyt eläkkeellä teen kuvataidetta täyspäiväisesti ja jatkan taiteen tekemistä kunnes kuolen pensseli kädessä.
  
  Taikavakan näyteikkunan lisäksi maalauksia on esillä myymälän sisällä liiketilan peräseinällä. Kaikkiaan esillä on nelisenkymmentä impressionistista akryylimaalausta. 

Pitkäaikaistyöttömyydestä ja Lex Lindströmistä

Kuten odotinkin, eläketukihakemukseni pitkäaikaistyöttömyyden johdosta on hylätty. Se on hylätty koska en ole saanut Lex Lindström IIn mukaista työmarkkinatukea vähintään 1250 päivää ajalla 1.9.2012-31.6.2018.

Kyseistä työttömyyspäivärahaa en ole voinut saada, koska vuonna 2006 jouduin Tarja Filatovin (sd.) esittelemän uuden ns. ikuisen karenssin kiemuroihin. Vuonna 2012 ikuisesta karenssista tuli voimaan ns. armahduslaki, joka vapautti karenssista uudemmat karenssilaiset, mutta lakiin jäi 5 vuoden porsaanreikä. Ikuisen karenssin veteraaneja ei armahdettu.

Ikuisesta karenssista aiottiin vihdoin uudella lailla vapauttaa loputkin lähes tai yli 10 vuotta karenssissa olleet karenssilaiset vuoden 2017 alusta. Joulukuussa 2016 minut aiottiin vihdoin 10,5 vuoden karenssissaolon jälkeen vapauttaa karenssista ja hyväksyttiin työttömäksi työnhakijaksi. (Työtön työnhakija minun oli muuten lain mukaan ja käytännössä pitänyt olla ollut koko tämän 10,5 vuotta tällä välilläkin perusturvan saamiseksi.) Tämä ei kuitenkaan oikeuttanutkaan karenssista poispääsemiseen vaan meille vanhoille ikuisille karenssilaisille säädettiin vielä lisärangaistukseksi puolen vuoden siirtymäaika. Vapauduin lopullisesti karenssista toukokuussa 2017.

Työvoimaministeri Jari Lindström (perussuomalaiset/siniset) markkinoi sittemmin ns. Lex Lindström lain, jolla ikääntyvät (yli 61 vuotiaat) pitkäaikaistyöttömät pääsisivät ennenaikaiselle eläkkeelle. Lex Lindström I sai jatkoa Lex Lindström II:sta, jolla myös vuonna 1958 syntyneet ja sitä vanhemmat pitkäaikaistyöttömät armahdettaisiin eläkkeelle. Tämän lain uskoin vihdoin koskevan minuakin.

Julkisuudessa Lindström, hallitus ja eduskunta ovat koko ajan puhuneet pitkäaikaistyöttömistä. Itse koen olevani todella pitkäaikaistyötön. Olen ollut työtön ja työttömänä työnhakijana nyt yhtäjaksoisesti 23 vuotta vuodesta 1996 lähtien. Mutta lakipykälien mukaan olenkin siis ollut vain työtön työnhakija mutta en työtön vuosina 2006-2017, koska olen tuolloin ollut ”ikuisessa karenssissa” josta ulospääseminen olisi vaatinut puolen vuoden työhön tai koulutukseen tms. pääsemistä, mihin en ole kauheasti pyrkinyt, jota minulle ei ole tarjottu, enkä sellaiseen ole päässyt vaan olen seilannut ns. B-luokan työnhakijana koko karenssiajan.

Lex Lindström kuulostaa julkisuudessa hienolta: armahdetaan ikääntyvät pitkäaikaistyöttömät eläkkeelle nuorempien työnhakijoiden jaloista. Tälle on varmaan takana kansan syvä tuki. Mutta totuus molemmista laeista Lex Lindström Istä ja Lex Lindström IIsta on toisenlainen. Miten nämä lait lopulta ovat vaikuttaneet: Lex Lindström I:llä eläkkeelle päästettiin lopulta 3500 ihmistä, Lex Lindström II:n avulla eläköityy ehkä 2000 pykälät täyttävää työnhakijaa.

Sumppuun jäävät edelleen vaikeimmin työllistettävät kaltaiseni ikuiset karenssilaiset, jotka ovat suoraan sanoen vaikkapa kymmenen vuoden karenssin aikana niin vittuuntuneet suomalaiseen yhteiskuntaan että mitään pyrkimystä tai kykyä työmakkinoille heillä ei enää ole. Sen sijaan esimerkiksi minulle vuonna 2006 yhdestä virheestäni johtuvaa ikuiseen karenssiin joutumista kostetaan vieläkin.

Sotalaivahankinnoista

Tietenkin sotalaivahankinnat ovat jonkun mielestä välttämättömiä että maanpuolustusjärjestelmämme tehostuu, samoin kuin tietenkin tulevat uudet hävittäjät.

Neljä paattia maksaa kohtuulliset 5 miljardia euroa ja kaupanpäällisiksi sotalaivahankinta elvyttää: se tuo Raumalle 2000 työpaikkaa.

Mutta ryhdyn miettimään toisin: Entä jos sotalaivoja ei hankittaisikaan, koska nehän eivät tule tuottamaan yhteiskunnalle valmistumisensa jälkeen muuta kuin kuluja.

Ryhdyn laskemaan miten paljon 5 miljardilla voisi ihmisiä pelkkänä elvytyksenä työllistää vaikka horsmanvarsien kitkentään. Otetaan kuvitteellinen niukin mahdollinen oikea palkka jonka arvioin aiheuttavan valtiolle noin 3000 euron kustannukset kuukaudessa, vuodessa 40000 (pyöristän). 1000 henkilöä työllistyisi siis vuodeksi 40 miljoonalla eurolla ja 100000 miestyövuotta saataisiin aikaan 4 miljardilla eurolla.

En muista kauanko laivanrakentaminen kestää, mutta tuskin kuitenkaan yhtä kauan kuin Iisakin kirkon. Näinpä pienessä pasifistisessa päässäni päättelen, että horsmankitkentä on kansantaloudellisesti satoja kertoja tehokkaampaa työllistämistä kuin sotalaivarakennustyö Raumalla. Yhtä hyödyttöminä pidän kumpaakin.