Kirjoja hyllystäni: Kansalaistottelemattomuudesta

Kansalaistottelemattomuudesta

toim. Outi Lauhakangas

Otava 1986

- Sydämestäni hyväksyn tunnuksen: "Paras on hallitus, joka hallitsee vähiten" ja haluaisinpa vielä, että tämä periaate pantaisiin käytäntöön nykyistä nopeammin ja järjestelmällisemmin. Toteutettuna se johtaisi lopulta tunnuslauseeseen, johon myös uskon: "Paras on hallitus, joka ei hallitse lainkaan." Kun ihmiset ovat valmita tällaiseen hallintoon, he sen myös saavat.

Näin alkaa Henry David Thoreaun kuuluisa pamfletti "Kansalaistottelemattomuus", jonka ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 1848. Suomeksi pamfletti ilmestyi 138 vuotta myöhemmin Outi Lauhakankaan toimittamassa teoksessa "Kansalaistottelemattomuudesta". Thoreaun varsinaisen pamfletin lisäksi "Kansalaistottelemattomuudesta" teos sisältää Lauhakankaan laajan esseen Henry David Thoreaun elämänvaiheista ja ajattelusta sekä kymmenen suomalaisen vaikuttajan puheenvuorot kansalaistottelemattomuudesta.

- Parhaimmillaankin hallitus on vain työkalu. Useimmat hallitukset ovat kuitenkin täysin käyttökelvottomia ja kaikki ainakin joskus tarkoitukseensa sopimattomia. (...) Eikö voi olla hallitusta, jossa enemmistön sijasta oikean ja väärän todellinen arvioija olisi omatunto ja jossa enemmistölle jäisi teknisten kysymysten ratkaisu? Onko kansalaisen mikään pakko luovuttaa omaatuntoaan - edes pientä osaakaan siitä, edes hetkeksi - lainlaatijoiden käyttöön? Miksi kenelläkään muutoin olisi omatuntonsa? Mielestäni meidän tulee olla ensisijaisesti ihmisiä ja vasta toissijaisesti alamaisia. Ei ole syytä viljellä niinkään lain kuin oikeuden kunnioitusta. Hyväksyn ainoaksi velvoitteekseni toimia aina tavalla, jonka tunnen oikeaksi.

Kansalaistottelemattomuus-pamfletti julkaistiin (kahtena versiona) USAn ja Meksikon välisen sodan loppu- ja jälkimainingeissa. Sen kärki on suunnattu orjuutta vastaan. Mutta sen vaatimus omantunnon oikeudenmukaisuuden kunnioittamisesta on saanut uusia muotoja alkaen Gandhin passiivisesta vastarinnasta, Martin Luther Kingin USAn ihmisoikeusaktivismista ja päätyen Suomessa 1970-luvulla Koijärven ja Lappajärven kansalaisliikkeisiin, eurooppalaisen vihreän aatteen syntyyn ja yleisemmin luonnonsuojelulliseen kansalaistottelemattomuuteen jälkiteollisessa yhteiskunnassa.

- Vaikka kannatat oikeutta äänestämällä sen puolesta, et vielä tee mitään sen toteuttamiseksi. Äänestys on vain laimea tapa ilmaista, että oikeus voittaisi. Viisas ei jätä oikeutta onnetarten sen paremmin kuin enemmistövallan varaan. Mutta joukkoja tuskin ohjaa mikään periaatteellisuus. Kun enemmistö lopulta saadaan äänestämään orjuutta vastaan, koko kysymys orjuudesta on jo yhdentekevä tai kumoaa enää orjuuden rippeet. Itse he silloin vain osoittavat orjamaisuutta. Orjuuden kumoamiselle antaa vauhtia vain se, joka panee oman vapautensa peliin äänestäessään orjuutta vastaan.

Jo ennen kansalaistottelemattomuus-pamfletin julkaisemista Thoreaun elämässä oli ehtinyt tapahtua paljon. Vuonna 1845 hän rakensi hirsimajan Concorden metsälammen (Waldenin) rannalle ja asettui heinäkuussa asumaan majaansa viettääkseen siellä kaksi vuotta. Tämä yhteiskunnasta "kieltäytyminen" ja erakoituminen oli tavallaan tutkimus ihmisen mahdollisuudesta toimia yhteiskunnan ulkopuolella. (Myöhemmin tämän ajan kuvauksesta ilmestyi Thoreaun klasikko "Walden" Elämää metsässä). Seuraavana vuonna Waldenissa asuva Thoreau kieltäytyi (yhteiskunnasta erottuaan) maksamasta henkiveroa ja vietti 1846 yön vankilassa maksamattomista veroista. Vapautui jo seuraavana päivänä ystävien maksettua tämän veron.

- Ollakseen täysin oikeudenmukaisia pitäisi valtaapitävien toimia hallittavien ehdoilla ja alistua heidän tuomittaviksi. Hallituksella ei ole mitään ehdotonta oikeutta ilman suostumustani hallita vastoin suostumustani minua tai omaisuuttani.

Ajattelussaan Thoreau ei ollut edelläkävijä tai yksin. Orjuuden vastainen liikehdintä Amerikassa oli jo voimakas. Vaikka oikeammin lopullisesti orjuus eli "värillisten" sorto saatiin edes laillisesti lakkautettua vasta Martin Luther Kingin ja 1960-luvun ihmisoikeusliikkeen ansiosta. Luontokysymyksissä Thoreaun edeltäjänä voidaan pitää hänen ystäväänsä, tukijaansa ja vanhempaa aikalaistaan Ralph Waldo Emersonia, jonka päätoimittamassa lehdessä "The Dial" Thoreau aloitteli uraansa. Thoreau oli myös perillä 1800-luvun alkupuolella jo varsin laajalle levinneistä anarkistisen filosofian teorioista ja esimerkiksi alussa siteerattu lause "Paras on hallitus joka ei hallitse lainkaan" on myöhemmin todettu 1700-luvun lopulla vaikuttaneen William Godwinin lausumaksi. Tämä entinen pappi oli anarkismin ensimmäisiä teoreetikkoja.

Yhteisöanarkistien kuten ranskalaisen Proudhonin ajattelua on kuultavissa myös Thoreaun ajattelussa. Paljon siitä on ajankohtaista, kelvollista ja ajattelemisen arvoista myös globalisoituvassa maailmassa ja ekokatastrofia kohti kulkevassa nykyhetkessä:

- Ei tule olemaan todella vapaata ja sivistynyttä Valtiota, ennen kuin Valtio myöntää oman voimansa ja arvonsa juontuvan yksilön korkeammasta ja riippumattomammasta voimasta ja ennen kaikkea se kohtelee yksilöä sen mukaisesti. Huvittelen kuvittelemalla, millainen olisi Valtio, joka voisi suoda jokaiselle oikeutensa ja kohdella yksilöä kunnioittavasti kuin naapuriaan, ja jonka rauhaa ei järkyttäisi se, että muutamat eläisivät siitä irrallaan, sen kanssa asioimatta, siihen kuulumatta, mutta täyttäisivät kuitenkin samalla kaikki velvollisuutensa naapureina ja lähimmäisinä. Valtio joka kannattaisi tällaista hedelmää ja sallisi sen heti kypsyttyään irrota, loisi perustan omalle täydellistymiselleen ihannevaltioksi. Olen sellaisenkin nähnyt kuvitelmissani - mutta vain niissä.

Kirjoja hyllystäni - Näin maailma loppuu

Risto Isomäki:
Sarasvatin hiekkaa
Tammi 2005
Tapahtumapaikkoja: Storegga Pohjanmeri, Hanko Suomi, Cambaynlahti Intia, Eleuthera Bahamasaaret, Robesoninsalmi Grönlanti.
Päähenkilöitä: Sukellusvenekapteeni Sergei Savelnikov Venäjä, tiedetoimittaja Anna-Riitta Järvinen ja jäätikkötutkija Kari Alanen Suomi, meriarkeologi Amrita Desai Intia, jäätikkötutkija Susan Cheng Kiina (Grönlanti) ja ja toimittaja Pierre Camberlain Ranska (Grönlanti).
Aikahorisontti: 9500 eKr., nykyisyys, lähitulevaisuus, maailmanloppu (2021?).
I
Myyttinen uponnut Atlantis löydettiin vuonna 2001, mutta tämä löytö herätti alan tiedemiesyhteisön ulkopuolella vain vähäistä huomiota. Syitä mediajulkisuuden puutteeseen oli kaksi: Maailman mediahuomio keskittyi tuolloin vuoden 2001 terrori-iskuihin ja Atlantis löytyi väärästä paikasta. Kun se Platonin Timaios-dialogin mukaan olisi sijainnut Kreikasta länteen, se sijaitsikin kaukana idässä muinaisen kuivuneen Sarasvatijoen Deltassa Cambaynlahdella Noin 40 kilometrin päässä Intian rannikosta. Syy Platonin virheelliseen paikanmääritykseen oli se, että hänen korviinsa kantautunut tieto Atlantiksen sijainnista oli alunperin lähtöisin Intiasta - ja toden totta Intiasta katsottuna löydetyt kaksi noin 9500 eKr uponnutta korkeakulttuurista kaupunkia sijaitsevat lännessä.
Risto Isomäki julkaisi vuonna 2005 ekologisen jännitysromaanin "Sarasvatin hiekkaa", teoksen joka oli samana vuonna Finlandia-palkintoehdokkaan, se on Science fictionia, joka sijoittuu nykyisyyteemme ja lähitulevaisuuteen, erään tunnetun maailman hyvin mahdolliseen loppuun. Ja oikeastaan: Ennemminkin "Sarasvatin hiekkaa" voisi luonnehtia hyytäväksi kauhukirjallisuudeksi, koska sitä lukiessa alkaa vaikuttaa, että maailman tuhoutuminen ilmastonmuutoksen ja ekokatastrofin seurauksena ei ole ainoastaan mahdollinen vaan jopa todennäköinen.
Mitä tapahtuu jos Grönlannin ja Pohjoisnapamantereen jäätikköhyllyt sulavat ja romahtavat metaanipurkausten ja ilmastonmuutoksen seurauksena: seurauksena on kaikkia maailman rannikoille rakennettuja ydinvoimaloita uhkaava megatsunami, Cambaynlahden aalto, Atlantiksen aalto, Eleutheran saarten aalto, Storeggan aalto, Raamatun vedenpaisumuksen aalto, Gilgamesin aalto, Codex Troanon aalto. Se merkitsisi todennäköisesti nykyisin tuntemamme maailman loppua. Fukushiman onnettomuus tapahtui 6 vuotta "Sarasvatin hiekkaa" -kirjan julkistamisen jälkeen, mutta kirjan valossa sitä voidaan pitää vain ennakkovaroituksena tulevasta maapallonlaajuisesta katastrofista.
II
Risto Isomäen romaani pohjautuu vankasti faktatietoon.Tuhon uhat ja muinaiset eri mantereita kohdanneet tuhot ovat todellisia, fiktiota ovat vain kirjan kuvitteelliset henkilöt ja heidän eri puolilla maailmaa tekemistä havainnoista rakentuva globaalin tuhon uhkakuva.
Sergei Savelnikovin sukellusalus Lomonosov joutuu sukelluksella Pohjanmerellä outoon metaanipurkauksien aiheuttamaan pyörteeseen. Kirjan kirjoittamisen aikaan vuonna 2004 varmistui, että Storeggan alueella on viimeisen jääkauden lopulla noin vuonna 6100 eaa tapahtunut valtava vedenalainen maanvyöry aiheuttaen megatsunamin, jonka jäljet näkyvät Britanniassa jopa 240 kilometrin päässä rannikosta. Savelnikovin alus pelastuu, mutta muistutus tuhoisien purkausten mahdollisuudesta konkretisoitui. On esitetty teoria, jonka mukaan vastaavien metaanikraattereiden purkautuminen merenpohjasta olisi aikanaan kolmena suurena aaltona nostanut maapallon keskilämpötilaa jopa 8 astetta ja se aiheutti suuren osan isompien nisäkäslajien kuolemisen sukupuuttoon.
Hangon ulkopuolella meren jääselällä jäätikkötutkija Kari Alanen tekee avopuolisonsa Anna-Riitta Järvisen kanssa hieman onnetonta ja kylähullulta tuntuvaa koetta. Jääselälle on rakennettu uudenlaisen tuulimyllyn prototyyppi, jonka tehtävänä on pumpata merestä vettä jota laite sitten pirskottaa ympäristöön uutta jääkenttää jään päälle muodostaen. Alasella on visio, joka myöhemmin paljastuu suunnitelmaksi ilmastonmuutoksen aiheuttaman napajäätiköiden sulamisen estämiseen: Napajäätiköille tulisi rakentaa valtavia vastaavien tuulimyllyjen kolonnia joilla jäätiköitä voitaisiin jäädyttää uudelleen keinotekoisesti sulamista vastaavalla vauhdilla. Myös Alanen on tietämättään törmännyt megatsunamiin lomaillessaan Bahamasaarilla, jonka Eleuthera-saarilla jokin luonnonilmiö on viskonut valtavia siirtokivilohkareita kauas sisämaahan kymmenien metrien korkeuteen. Selitykseksi paljastuu valtavan merenalaisen tulivuorenpurkauksen tai mereen romahtaneen tulivuorenseinämän aiheuttama megatsunami.
Sergei Savelnikov saa aluksi vastenmielisen tuntuisen kutsun lähteä aluksineen auttamaan intialaisia meriarkeologeja heidän tutkiessaan kahta löytynyttä merenalaista esihistoriallista kaupunkia. Kaupungit sijaitsevat kuivuneen, mutta aikanaan Induksen vertaisen Sarasvati-joen deltassa, mereen jonkin äkillisen luonnonilmiön seurauksena vajonneena ja tuhoutuneena. Perillä odottaa Savelnikovin työpari meriarkeologi Amrita Desai, jonka teoriat ja meren pohjalta jatkuvasti paljastuvat uudet löydöt saavat myös Savelnikovin näkemään Intian uponneiden korkeakulttuuristen kaupunken merkityksen uudelta näkökulmalta.
Kun mukana kuvioissa on myös kiinalainen Grönlantiin asettunut jäätikkötutkija Susan Cheng, joka on huomannut ilmastonmuutoksen aiheuttamia pelottavia muutoksia Pohjoisnapa-alueen ja Grönlannin jäätiköissä, alkavat palaset loksahdella kohdalleen - ja lopputuloksena on kauhistuttava johtopäätös: Tuhon ja jättiläistsunamin uhka ei ole ainoastaan mahdollinen vaan erittäin todennäköinen ja maapallon pelastamisella tuhon "sarastuksessa" on kiire.
III
Loppunäytös tapahtuu Grönlannissa jäätiköllä, josta on "kadonnut" valtava jäälakeuden päällä sijainnut järvi ilmeisesti jäätikön alaiseen "nieluun". Täällä kirjan päähenkilöiden tiet ja tarinat yhtyvät. Jättimäinen jäätikköhylly on sulamassa irti kiintojäästä. Kari Alasen älyttömältä tuntuvat tuulimyllykokeet otetaan nyt katastrofin uhatessa todesta myös kansainvälisessä yhteisössä. Ihmiskunnan pelastustoimiin ryhdytään ja Siperiassa valmistetaan tuhansia "tuulimyllyjä" joilla on tarkoitus tekojäädyttää Pohjoisnapa-aluetta. Mutta riittääkö aika?
Tuulimyllyidea kuulostaa varsinkin itseni tähän kuvaamana lapselliselta, mutta Isomäen hahmottelemat tulevaisuuden uhkakuvat ovat kuten jo alussa totesin kammottavia, vaikka eivät aivan tällä hetkellä vielä sittenkään yhtä konkreettisia kuin kirjassa kuvataan. (Sen tosin Isomäki itsekin toteaa kirjan jälkisanoissa.) Mutta kirjan uhkakuva avaa silmät vaatimaan että ihmiskunta tekee jotain maapallon pelastamiseksi nyt heti, vaikka sekin saattaa olla jo myöhäistä.
Isomäen kirjaa voi arvostella myös melko epäuskottavasta dialogista henkilöiden puheissa, mutta toisaalta ei todellakaan ole helppoa kirjoittaa uskottavasti tiedepuhetta dialogiksi. Itse kirjan tarina vie kuitenkin mukanaan ja avaa silmiemme eteen painajaisen, johon ihmiskunnan yhä kiihtyvä luonnonvarojen, luonnon ja ilmakehän tuhoaminen on meitä johtamassa. Mitä tapahtuu jos ilmastonmuutos johtaa merenalaisten metaanikaasukenttien purkautumiseen, jättiläismäisten napa-alueiden jääkenttien sortumiseen, maapallon laajuisiin jättiläistsunameihin ja niiden aiheuttamiin rannikoiden toimivien ydinreaktoreiden tuhoutumiseen... Kukin kuvitelkoon itse.
Isomäen kirjan lukemisen jälkeen mieleen jäi pyörimään jotain sellaista, jota miettiessä seuraavana yönä ei ollut helppoa saada unta. Kirjaa voisi suositella luettavaksi vaikkapa nyt Durbanin lähes vesiperää vetävän ilmastokokouksen jälkimainingeissa. Finlandia-palkintoa Sarasvatin hiekkaa ei saanut, mutta Sarjakuva-Finlandian sen pohjalta tehty sarjakuva sai. Espoon Kaupunginteatteriin on valmistumassa näytelmä Sarasvatin hiekkaa, jonka ensi-ilta on 15 helmikuuta 2012. Aku Louhimies on tiettävästi ohjaamassa myös elokuvaa kirjan pohjalta.

Kirjoja hyllystäni: Koiraksi ihmiselle

Tiina Raevaara:
Koiraksi ihmiselle
Teos 2011

Kirjastosta pöydälleni kulkeutui (kaverin lainaamana, koska oma lainauskielto on edelleen voimassa) Tiina Raevaaran tietokirja "Koiraksi ihmiselle". Hyvin kirjoitetussa ja yleistajuisessa kirjassa Raevaara etsii vastausta muun muassa kysymyksiin: "Mistä koira on peräisin? Miten koirasta on tullut ihmisen paras ystävä? Miksi koira ja ihminen ymmärtävät toisiaan niin hyvin?" Koira, jonka me miellämme enää lähinnä lemmikiksi, osoittautuu Raevaaran käsittelyssä yhdeksi nykyihmisen esi-isien suureksi innovaatioksi.

Kirjan jälkisanoissa Tiina Raevaara ilmoittaa olevansa koulutukseltaan geneetikkohttps ja ammatiltaan kaunokirjailija. Raevaaralta on aiemmin ilmestynyt scifistä ja fantasiasta ammentava romaani "Eräänä päivänä tyhjä taivas" (2008) sekä novellikokoelma "En tunne sinua vierelläni" (2010), josta Raevaara sai tämänvuotisen Runeberg-kirjallisuuspalkinnon. "

Koiraksi ihmiselle" on Raevaaran avaus tietokirjallisuuden puolella. Koiranomistajat ja koiranystävät heiluttavat tälle kirjalle varmasti häntäänsä.

Raevaaran kirjan suuri ansio on sen kansantajuisuus. Hän kirjoittaa tietokirjaa kuin maallikko maallikolle. Ja maallikko hän oikeastaan näissä asioissa onkin sanan positiivisessa mielessä. Hän on väitellyt perinnöllisyystieteistä tohtoriksi, mutta kirja nimensä mukaisesti käsittelee pääosin muuta kuin koiran genetiikkaa. 

Koiran esihistoria, sen kesyyntyminen ihmisen kumppaniksi ja koirien käyttäytymispiirteet saavat Raevaaran käsittelyssä lähes salapoliisikertomuksen luonteen. Hän ilmoittaa kirjaa varten perehtyneensä muun muassa arkeologiseen, paleontologiseen, historialliseen ja kehityspsykologiseen aineistoon, tottumattomana mutta innokkaana.

Maanläheisyyttä kirjassa lisäävät Raevaaran omat "huonostikäyttäytyvät" mutta rakkaat koirat. Koiran ystävänä kirjoittaja uppoutui ja samaistui aiheeseensa:

"Koiria oli äkkiä joka puolella. Paitsi että niitä ihan konkreettisesti makasi jaloissani käsikirjoitusta tehdessäni, uutiset, kirjat ja koko maailmankaikkeus tuntuivat olevan tulvilleen koira-aiheisiä asioita.

Kokemus oli hauska: olen aiemmin uppoutunut fiktiiviseen maailmaan kirjoittaessani romaania, ja ilmeisesti samanlainen uppoutuminen on mahdollista tietokirjoittamisessakin.

Koirilla saattaa olla pienehkö roolinsa vaikkapa mammutin häviämisessä tai muissa maailmanhistorian merkittävissä tapahtumissa. Onneksi ymmärsin kuitenkin pitää taukoja kirjoittamisessa, kun aloin ajatella, että koirat ovat rakentaneet Egyptin suuret pyramidit. Uppoutuminen liian syvälle aiheeseen on vaarallista!"

II

Tiina Raevaaran "Koiraksi ihmiselle"-kirja on painotuore, tänä vuonna ilmestynyt. Se osuu ajankohtaisuudessaan hyvään saumaan, sillä aivan viime vuosina koiran esihistoriasta on saatu runsaasti uutta tietoa mm. dna-tutkimuksen avulla. arkeologisten todisteiden perusteella koiran arveltiin pitkään saaneen alkunsa noin 14 000 vuotta sitten. Vanhimman koiran jäännösten titteliä kantoivat Saksassa esiinkaivetut 12 000 - 14 000 vuotta vanhat leukaluut, jotka löydettiin jo 1914, mutta määriteltiin 1979 hampaiden perusteella koiraksi.

Koirien esihistorian aikajanan alkupää tarkentui kuitenkin radikaalisti varhaisemmaksi 2000-luvun lopulla. Käänteentekevässä laajassa tutkimuksessa tarkasteltiin uudelleen vanhoja fossiililöytöjä. Tutkimus perustui aiemmin susiksi määriteltyjen eläinlöytöjen kallojen mittoihin ja mittasuhteisiin Belgiasta, Ukrainasta ja Venäjältä. Aiemmat koiran sudesta koiraksi eriytymisen aika-arviot saatiin heittää romukoppaan. Käänteentekevä luukappale oli löydetty Belgiassa sijaitsevasta Goyetin luolasta jo 1860. Sudeksi määriteltyn kallon iäksi oli radiohiilimenetelmällä saatu aiemmin 31700 vuotta. Nyt susi muuttuikin kallon mittasuhteiden perusteella koiraksi. Samoin kävi monelle muulle näytteelle.

Goyetin koira on edelleen maailman vanhin löydetty koiran fossiili. Mutta koska koira on ollut koira jo 31700 vuotta sitten on sen esihistorian olla paljon pidempi, sen on täytynyt eriytyä sudesta jo paljon aiemmin. Yhtenä tutkimusmenetelmänä arkeologiassa käytetään ns. molekyylikelloa. Molekyylikellossa aikaa mitataan dna:han kertyneiden muutosten perusteella. Upsalan yliopistossa vuonna 1997 tehdysssä tutkimuksessa tällä molekyylikellolla laskettiin suden ja koiran eriytymisen tapahtuneen peräti 135 000 sitten. Myöhemmin toinen tutkijoista laski arviota 40 000 - 100 000 vuoteen. Jossain näissä rajoissa totuus siis myös uusien kallonmittaustulosten perusteella lieneekin.

Uudet tulokset ja koiran esihistorian pidentyminen antavat aihetta myös uudenlaisiin arvailuihin siitä, onko koira kenties eriytynyt sudesta omaksi lajikseen ihmisestä riippumatta ja kesyyntynyt tai kesytetty vasta myöhemmässä vaiheessa ihmisen kumppaniksi. Toisaalta Raevaara etsii sinnikkäästi koiran alkukotia milloin Aasiasta, milloin Lähi-idästä tai Goyetin löydön perusteella alkukodiksi saattaisi viittautua jopa Eurooppa. Itse alkukodin etsintä on mielenkiintoista, vaikka mihinkään varmaan tulokseen ei lopulta päädytäkään. "Ja jos ihmisen alkukodin tutkimiseen tarvitaan Sherlock Holmes, koiran alkuperän selvittelyyn tarvitaan vähintään muutama C.S.I . -tason etsivä."

Yhtä kaikki koira on levinnyt kaikkialle sinne minne ihminenkin ja ilmeisesti suurelta osin ihmisen mukana jo tuhansia vuosia sitten. Lähes ympäri maailman on löydetty koirafossiileja jo noin 10 000 - 12 000 vuoden takaa, jolloin koirien määrä myös on nopeasti lisääntynyt. Esimerkiksi Amerikan mantereelle koirat ovat kuitenkin päätyneet paljon ennen Kolumbusta, jo noin 10 000 vuotta sitten. Mutta eihän Kolumbus ollutkaan ensimmäinen Amerikan löytäjä... Ensimmäisten ihmistenhän on arveltu saapuneen Amerikan mantereelle nykytiedon mukaan jo 40 000 - 50 000 vuotta sitten. Toisaalta vanhimmat merkit koirasta Australiassa ovat noin 3500 vuoden takaa ja tuolle mantereelle koira tuskin ainakaan on uinut omatoimisesti.

III

Kirjassa Tiina Raevaara esittelee mielenkiintoisesti koirarotujen kehitystä eri maanosissa. Samoin ihmisen suhdetta koiriin eri kulttuureissa. Koiraa kohti tunnettua kunnioitusta osoittaa se, että koiria on haudattu yhdessä ihmisten kanssa tai ihmisen toimesta eri kulttuureissa jo vuosituhansien ajan. Monet vanhimmista koiralöydöistä onkin tehty haudoista ja esimerkiksi Askhelonissa, nykyisessä Israelissa on valtava noin 2500 vuoden ikäinen persialaiselta kaudelta peräisin oleva hautausmaa, johon on yksittäisiin hautoihin asetettu yli 1000 koiraa.

Koiria on palvottu ja kunnioitettu, niitä on muumioitu ja palsamoitu eri kulttuureissa, niitä on haudattu yhdessä isäntiensä kanssa ja isäntiensä jalkojen päälle, mutta on niitä aikojen saatossa myös kohdeltu huonosti ja halveksittu. Egyptiläiset alkoivat haudata koiria nykykäsityksen mukaan 6800 vuotta sitten. Tärkeät koirat saivat jopa oman sarkofagin. Pohjois-Amerikan intiaanikulttuureissa koiria haudattiin rituaalisesti tärkeille paikoille. On arveltu, että koirien "henkiset ulottuvuudet" olivat niitä haudanneille ihmisille jopa tärkeämpiä kuin niiden tuoma metsästysapu.

Islamissa koiraa on pidetty paljolti saastaisena eläimenä. Islamin uskonoppineet sanovat, etteivät enkelit tule lainkaan taloihin joissa on koiria. Jaakko Hämeen-Anttila arvelee hivenen ontuvana syynä sen, että Islam on vain halunnut tehdä tässä pesäeroa alueen aiempiin uskontoihin, erityisesti zarathustralaisuuteen. Zarathustralaiset näyttivät vainajalle erityisessä rituaalissa ensin koiran. 

"Koiran katsominen"-rituaalin tarkoituksena oli saada vainajassa oleva paha siirtymään koiraan. Myöskään islamissa koiran halveksinta ei kuitenkaan ole kategorista. Esimerkiksi maineikas keskiajan oppinut al-Marzuban on kirjoittanut teoksen "Koirien paremmuudesta suhteessa heihin jotka pukeutuvat vaatteisiin".

Koirien arvostusta ja toisaalta niiden villiä veljeä sutta kohtaan tunnettua pelkoa osoittaa niiden keskeinen asema myös eri kulttuurien mytologioissa. Yksi yleinen koiraan liittyvä myytti on koirapäinen ihminen tai ihmisen ja koiran hybridi, sellainen kuin Pyhä Kristofferkin oli. Koirapäisiä kansoja on ollut silminnäkijöiden mukaan ainakin Armeniassa ja Kiinassa. Muinaisessa Egyptissä Anubis oli kuolleiden ja muumioinnin palvottu jumala. Kuolemanjumalana Osiris syrjäytti sen myöhemmin, mutta Anubis siirtyi suojelemaan muumioita sekä matkaa tuonpuoleiseen. Kreikkalaisilla Manalan vartijana oli Kerberos-koira. Eddassa ylijumala Odinnin seurassa on kaksi sutta, Geri ja Freki. Loki-jumalan poika on susi Fenrir, hyökkää lopulta Aasa-jumalain kimppuun ja Kuolemanjumalatar Helin valtakuntaa vahtii hirvittävä Garm-koira. Myytit ja tarinat helvetinkoirista ja kuolonkoirista sekä ihmissusista ovat edelleen tärkeää fantasia- ja jännityskirjallisuuden kuvastoa.

IV

Itselleni kirjan vähiten mielenkiintoista (joskaan ei sekään täysin vailla mielenkiintoa) antia oli Tiina Raevaaran kotikenttä, perinnöllisyystiede, koirien dna:n muuttuminen ja sen aiheuttamat muutokset koirien ulkonäössä, koirarotujen kehittyminen ja niiden jalostaminen. Koirarotuja on (osittain ilmeisesti ihmisen vaikutuksestakin) kehittynyt eri puolilla maailmaa jo vuosituhansien ajan, vaikka varsinainen rotukoirajalostus on alkanut vasta parisataa vuotta sitten. Rotujalostuksen viemisestä "liian pitkälle" on koirilla ollut seurauksena myös erilaisten geneettisten vaivojen lisääntyminen eri koiraroduilla. Mutta koirissa esiintyvien tautien genetiikkaa tutkimusta voidaan toisaalta käyttää hyväksi myös ihmisen vastaavien geneettisten muutosten tutkimuksessa.

Venäläinen Dimitri Beljajev käynnisti jo 1950-luvun lopulla mielenkiintoisen pitkäaikaisen tutkimuksen tarhatuilla susilla. kun susista valittiin lisääntymään aina kesyimmät yksilöt, niihin paitsi että ne sukupolvi sukupolvelta kesyyntyivät, alkoi ilmestyä myös koiramaisia geneettisiä muutoksia, esimerkiksi kallon lyheneminen suden kallosta koirankallomaiseksi. Samoin tarhatuissa kesyissä ketuissa alkoi ilmestyä koirille tyypillisiä värimuunnoksia, kuten laikullisuutta.

Koirien älykkyydestä ollaan montaa mieltä. Koirien domestikoituminen (kesyyntyminen/sopeutuminen ihmiseen) on johtanut siihen että koirat jo geneettisesti pennusta lähtien pystyvät suorittamaan eräitä seuraamista ja ihmisen elekielen ymmärrystä vaativia tehtäviä paremmin kuin ihmisen lähisukulaiset simpanssit kykenevät oppimaan. monilla mmuilla aloilla simpanssit ovat kuitenkin koiria etevämpiä ja kekseliäämpiä. Melkoisia "koiranerojakin" kuitenkin tunnetaan:

Bordercollie Ricolle opetettiin 200 eri lelun nimet ja se osasi käskystä noutaa niistä oikean. Loppuvuodesta 2010 julkisuuteen pöllähti toinen bordercollie joka oli kyennyt oppimaan kaikkiaan 1022 eri esineen nimet. Niiden muistamisessa jo kouluttajillakin oli suurempia vaikeuksia kuin Chaserilla. Avustajakoirana työskennellyt belgianpaimenkoira Filip osasi muun muassa avata ja sulkea ovia, sytyttää valot, tuoda kännykän ja nostaa ostoskoriin tavaroita. Mutta lisäksi se oppi matkimaan käskystä kouluttajaansa hyvin monimutkaisissakin toimintasarjoissa.

Tiina Raevaaran mukaan hänen käsittelemillään koiran evoluutioon, ihmisen ja koiran kumppanuuteen ja koiran kehityspsykologiaan liittyviä kirjoja ei aiemmin juurikaan ole julkaistu. Yleistajuisena ja viehättävästi kirjoitettuna teoksena "Koiraksi ihmiselle" löytäneekin tiensä monen koiranomistajan kirjahyllyyn - ja joissain tapauksissa myös koirien pureskeltavaksi.

Herra Siili

Tapahtuipa muinoin Vaasassa. Asuin tuolloin Palosaaren opiskelija-asunnossa. Ravintolaillan päätteeksi olin kävelemässä pisaran verran liikuttuneessa tilassa kotiin. Kauppapuistikolta jatkoin Teräksenkujalle kun vastaani tallusteli Herra Siili, joka oli matkaamassa puolestaan suoraan kohti keskustaa. Huolestuin.

Kohteliaasti puhuttelin Herra Siiliä: "Hyvä Herra Siili. Nyt te olette menossa aivan väärään paikkaan. Keskustassa Te jäätte aivan varmasti auton alle. Teidän pitää äkkiä mennä takaisin metsän suojaan." Herra Siili kuunteli pää kallellaan ja näytti ymmärtävän. Se kääntyi ja lähti kömpimään takasin päin. Minä seuraili hiljakseen turvatakseni kotimatkaa.

Kaikki sujui hyvin Rautatienkadulle asti, jonka takana olevassa pienessä puistossa Herra Siili ilmeisesti asui. Mutta täällä Rautatienkatua pitkin lähestyi auto juuri kun Herra Siili oli lähdössä ylittämään katua. Minä siirryin ajoradalle pysäyttämään liikennettä ja näytin Siilille että nyt tämä saa ylittää kadun.

Mutta Siili pelästyi ja vetäytyi piikkipalleron suojaan. Minä väliin pysäyttelin liikennettä väliin maanittelin Herra Siiliä ulos kuorestaan. Siili vain ei suostunut jatkamaan matkaa.

Minulla oli mukanani sattumalta tyhjä kameralaukku. Niinpä lopulta ehdotin Herra Siilille, että tämä kömpisi kameralaukkuun ja minä veisin hänet kameralaukussa kadun yli metsän suojaan. Siili ymmärsi ja kömpi laukkuun. Varmuuden vuoksi vedin vetoketjun lähes kiinni, ettei Siili muuttaisi mieltään kesken matkan.

Ryhdyimme kadun ylitykseen, mutta nyt saapui paikalle lähellä olevalta polisiasemalta poliisiauto. Omituisesta käyttäytymisestä ehkä joku oli tehnyt sinne ilmoituksen.

Poliisiauto pysähtyi eteeni ja kaksi poliisia nousi autosta ja ryhtyi kyselemään mitä oikein puuhasin.

"Vien Herra Siiliä kadun yli metsän suojaan."

"Niin mtä sinä teet?"

"Vien Herra Siiliä kadun yli metsän suojaan. Se on minulla täällä kameralaukussa."

"Jaaha! Vai niin. Katsotaanpas sitä kameralaukkua vähän tarkemmin."

Vedin kameralaukun vetoketjun auki ja laukusta pilkisti Herra Siilin kuono. Poliisit hiljenivät äkisti. Hyvää yötä tai matkanjatkoa toivottamatta menivät takaisin autoon ja ajoivat pois.

Ylitin kadun ja tilanne oli siltä osin ohi.

II

Himpun verran päihtyneessä mielessäni oli tapahtumien aikana herännyt pelottava ajatus: Entäpä jos Herra Siili saa päähänsä lähteä puistosta takaisin kaupunkiretkelle ja jää sittenkin auton alle?

Keksin "nerokkaan" idean. Vien Herra Siilin suurempaan metsään jossa ei ole pelkoa auton alle jäämisestä.

Koska kuitenkin oli jo myöhä, päätin kantaa Siilin ensin yöksi asuntooni ja toteuttaa metsäänkuljetusoperaation vasta seuraavana aamuna.

Asunnossa avasin kameralaukun ja päästin Herra Siilin tepsuttelemaan lattialle. Siili ei kuitenkaan ilmeisesti ollut tottunut kerrostaloasuntoihin ja oli muutenkin tapahtumista niin järkyttynyt että ryhtyi ripuloimaan niin sanottua hätäpaskaa pitkin lattioita.

Ei auttanut mikään. Minun oli pyydettävä Herra Siili takaisin kameralaukkuun ja lähdettävä viemään sitä yön selässä metsään. Otin polkupyörän ja poljin pari kilometriä kohti Isolahtea ja Gerbyn Rantatietä. Täällä vihdoin uskalsin päästää Herra Siilin turvallisin mielin metsän suojaan.

III

Aamulla kadutti ankarasti. En ollut tullut lainkaan ajatelleeksi, että Herra Siili mahdollisesti oli perheelinen. Mitäs Rouva Siili ja lapset nyt tuumaisivat, kun ukko ei yöreissulta saapuisikaan kotiin? Gerbystä Herra Siili ei enää koskaan osaisi takaisin kotikonnuilleen.

Mutta peruuttamaton vahinko oli jo tapahtunut.

Huonoa omaatuntoa kannan asiasta vieläkin, mutta samalla elättelen toivoa, että Herra Siili sittenkin luultavati oli poikamies.

Turkistarhauksesta

Turkistarhaus on elinkeinona muinaisjäänne, jota ylläpidetään valtion letkuruokinnalla.
Alunperinhän turkistarhaus on kehittynyt kannattamattoman kalastuksen vielä kannattamattomammaksi sivuelinkeinoksi.
On siinä ollut tietty järkikin: Ne silakat, joita ihmiset eivät syö, on voitu syöttää rehuina minkeille.
On myös totta, että jossain kehityksen vaiheessa ihminen on tarvinnut turkiksia tarjetakseen arktisissa oloissa. Nykyään tuulipuvut ja hiihtohaalarit ajavat saman asian.
Turkistarhaajat voisivat valtion tuella tehdä jotain hyödyllistäkin, vaikkapa linnunpönttöjä tai lasten leikkimökkejä.
Luonnon- ja eläinsuojelijana en tietenkään kannata minkkien vapauttamista Suomen luontoon - jonne ne eivät kuulu - saati niiden töhrimistä.
Ennemminkin nykyiselle minkkisukupolvelle voisi perustaa jonkinlaisia vanhainkoteja, joissa niillä olisi lokoisat olot - ja sitten lopettaa koko turkistarhaus.
Jos joku välttämättä tarvtsee turkin, suosittelen lammasta, joka saa elää kohtuullisen viihtyisää elämää. Nylkemiseen asti.

Tämä syksy

Mies käveli tietä pitkin kauemmas kylältä. Talot jäivät yksitellen taakse, uusia tuli vastaan harvempaan tahtiin. Kun oli aikansa kävellyt, tie teki jyrkän mutkan. Tästä hän jatkoi niitylle käveltyä polkua puronvarteen ja puronvartta eteenpäin.

Oli tullut syksyinen, kosteantuoksuinen iltahämärä. Hämärässä näki, miten kosteus nousi vedestä ja alkoi levitä, hahmotti utua peltojen yläpuolelle ja pellot rakensivat maiseman.

Matkan jatkuessa mies hätkähti taviparia, joka pelästyi lentoon puronkaarteesta. Kulkija pysähtyi ja hengitti ilmaa, joka tuntui kesän jälkeen helpolta ja kevyeltä vetää keuhkoihin. Siihen sisältyi, hengityksen helppouteen, ilman vähäiseen painoon ja raikkauteen, samalla jotain raskasta ja voimatonta. Syksy oli hänelle ristiriita, josta hän ei tuntunut pääsevän yli. Se sai ajattelemaan, pakotti miettimään itseä ja ympäristöä, jossa jokin hiljeni, kuoli ja kuitenkin jatkui, jäi lumen alle ja menetti tarkoituksensa, oli saanut päivän työn valmiiksi ja jäi siihen.

Ristiriitainen aika, ristiriitainen taivas. Kun hämärä tiheni, peltojen reunoilla metsät muuttuivat mustemmiksi, tuntui kuin maailmalle olisi tähän pisteeseen vedetty musteella rajat. Hän oli nyt pellolla, puronvarressa, sivullisena kaikesta, yksin kuten oli ollut monesti ennenkin, mutta nyt sen erotti selvästi. Kun tavit olivat lentäneet pois, jäljellä ei ollut mitään. Edes aika ei liikkunut tällä hetkellä.

Tätä hän oli monesti miettinyt, suhdetta taivaaseen, kirkkoon ja kylään, näihin ihmisiin, joista hän oli osa ja erillinen. Yksinäisyyttä joka oli vapaaehtoinen ja pakollinen. Miten hän oli ja joutui tulemaan toimeen tässä maailmassa, itse asetti joitakin ehtoja ja muut asettivat toiset ehdot. Ja syksy ja talvi tulivat. Elämä oli vierasta ja vaikeaa niin kuin oli vaikeaa ymmärtää muita kyläläisiä, jotka nekin elivät ja kävelivät jonnekin tai jostakin pois.

Edes aika ei liikkunut tällä hetkellä. Maailma oli sulkenut miehen ulkopuolelleen. Jonain iltana, iltahämärässä, kun hän seisoi puronkaarteessa ja yritti penkereeltä usvan läpi tähystellä liikkuiko vesi. Puro pysähtyi paikoilleen, sumu jähmettyi ilmaan. Mies otti kiven ja viskasi ilmaan, vettä kohti, vesi ei koskaan loiskahtanut. Siinä hän vain istui penkereellä, kivi kädessä, patsaana, miettivän näköisenä.

- Ajatteleminen on ajan jaottelua osiin. Ilman ajattelua aika ei kulu, mies mietti.

Ja vesi oli pysähtynyt. Ja puronvarressa mikään ei liikkunut. Kivi oli ilmassa tai kädessä. Aikaa ei ollut olemassa tai jos oli, niin jollain vieraalla tavalla, toisessa todelliusuudessa, joka ei koskettanut puronvartta tai miestä puronvarressa.

Hän oli kävellyt ja tullut tähän, missä hän nyt oli. Sen enempää ihminen ei kai voi eikä jaksa. Pakoon ei pääse. Tie ei johda mihinkään, tai jos johtaa niin sellaisiin paikkoihin, mistä taas oli lähdettävä muualle. Tähän hän saattoi jäädä, tähän syksyn hetkeen.

Maa oli melkein musta ja tihenevällä taivaalla erottuivat ensimmäiset tähdet. Niihin hän vertasi itseään ja putosi aina vain syvemmälle. Avaruuden monimutkaiset liikkeet, planeettojen ja tähtien radat, jotka osoittivat suunnatonta tarkoituksettomuutta. Yksinäisen ihmisen elämää tässä ajanhylkäämässä maailmassa, kylässä jonka kirkon risti karkotti pimeän ja avaruuden pelkoa.

Tähän maailmaan mies oli syntynyt, tässä eli aikansa ja lähti. Käveli ja mietti. Ajatuksissa jokin saattoi itää tai unohtui, vaimeni ja kuoli. Kuin ruoho syksyllä; kun ilmat muuttuivat koleammiksi, puro pakkasaamuna veti rannalta ohueen ritisevään jäähän, sitten jonain yönä oli umpeutunut kokonaan eikä enää päivien mittaan sulanut, ja satoi lumen ja lumi peitti jäätyneen ruohon ja maahan pudonneet kuolleet lehdet. Ja piti odottaa, sellaista joka oli kaukana ja josta ei tiennyt mitä... Sekin tuntui epävarmalta.

Mies seisoi liikkumattomana puronvarressa paikassa, josta saattoi jatkaa tai palata takaisin. Eikä hän keksinyt mitään syytä, miksi jatkaisi, jäisi tähän tai palaisi. Kääntyi ja lähti palaamaan. Ja tähdet erottuivat selvemmin taivaalla, niiden määrä kasvoi, purosta sumu nousi paksumpana ja musta metsänraja oli hukkunut epämääräiseksi. Hän ajatteli, että maailma nyt vain sattui olemaan tällainen, kun hän kulki. Mies käveli kotiinpäin ja mietti ja saapui ehkä joskus johonkin paikkaan, josta ehkä lähti pois ja muualle.

Sulka

Yöllä mies ei enää jaksanut. Viimeiset päivät hän oli tehnyt linnnunsulalla akvarelleja. Inprovisaatiota sarjasta kalalokille. Epäonnistunutta sarjaa kasaantui nurkkaan. Jälki oli liian heikkoa ja kuitenkin siitä jäi puuttumaan sulanomainen luonnosmaisuus. Tekemisen kohteena oli jotain, johon hän ei päässyt kiinni eikä irti. Tahdon ja toteutuksen välillä piili ero. Kerta kerralta idea pakeni kauemmas, kunnes hän ei enää edes tiennyt, mihin pyrki. Hän makasi selällään sängyssä ja tuijotti laatoitettua kattoa yläpuolellaan. Äkkiä jokin tuntui halkeavan. Kattoon syntyi ohut epätasainen railo kuin negatiivi pimeällä taivaalla iskevästä salamasta. Hän kiskaisi nyrkkinsä seinään, veti vihoissaan takin päälle ja lähti.


Mies käveli varastoalueen ohi ja vilkaisi vartiokoppiin, jossa paloi valo. Ajatus liikahti toiseen ihmiseen, siihen mitä tämäkin mahtoi miettiä, miten sai aikansa kulumaan yön pitkäveteisinä tunteina, iskikö koskaan mieleen pelko. Tie jatkui radan yli tasoristeyksestä, jossa kaksisilmäinen liikennevalo vilkkui valkoista. Radan jälkeen mies kääntyi oikealle, kulki peltotietä jokivarteen, saapui penkereelle paikassa jossa joki teki jyrkän mutkan. Vesipiirin miehet olivat tässä paikassa mitanneet oikaisu-uoman niin, että vesi kulki pahimpien tulvapaikkojen ohi alavirtaan. Alajuoksulle suunniteltiin voimalaitosta. Näiden tekojen edessä taide oli voimaton niin kuin kaikki muukin vastustus. Jokin ihmistä hahmottomampi kone oli laatinut suunnitelmat, joita toteutettiin epäinhimillisellä teholla.


Hän oli ottanut kanootin ja vienyt sen autolla yläjuoksulle, pakannut tavarat ja ryhtynyt laskemaan alaspäin. Matkan varrella hän oli katsellut jokivarsia. Välillä pysähtynyt rantaan, ottanut akvarellipaperin ja värit, kastellut paperin jokivedessä ja pingottanut alustalle, luonnostellut nopeasti kynällä ja sutinut pensselillä vaikutelmia joesta, vesikasveista ja valon hetkelllisistä heijastuksista vedessä. Matka oli kestänyt pari viikkoa. Pahimmat koskipaikat hän kiersi rannan kautta, uitti kanootin niiden ohi. Alajuoksulta hän palasi kotiin mielessä jotain yhtä vaikeaa kuin nyt. Hän oli järjestänyt akvarelleista näyttelyn tadehalliin. Lehdissä asiaan kiinnitettiin huomiota, sanottiin että se on konkreettinen teko joen suojelemisen puolesta.


Nyt taivas oli elokuun yönvärinen. Ohuet pilvet olivat jähmettyneet taivaanrajassa. Vielä oli se aika vuodesta, jolloin tähtiä ei voinut nähdä. Kohta, kohta olisi jo syksy ehtinyt siihen asti, että taivas kävi yöllä tummaksi ja sitä puhkoivat valoisat pisteet. Kauempaa jokivarresta kuului rantasipin yksitoikkoinen surumielinen tihitys. Oikaisu-uomasta nousi ohut läpinäkyvä utukerros. Pajut uoman varressa taipuivat raskasmielisinä vettä kohti. Hän lähti kävelemään pengertä pitkin kauemmas, pienelle nevalle jonka reunat oli ojitettu.


Hän oli kulkenut tuntikausia. Rusakko oli pelästynyt liikkeelle penkereen reunalta, puolikasvuinen, tämän kevään poikasia. Neva oli keväästä kuivunut ja taivaanvuohien yöllinen mäkätys hiljentynyt. Aamuyöstä jaksoivat äännellä vain lokit ja rastaat. Mies oli löytänyt rimmen laidasta irtopuun, kelottuneen ja alta mädän. Hän oli nostanut sen kuiville ja iskenyt pystyyn. Olkalaukkuun hän pisti muutaman riekonuntuvan ja kirjoitti muistikirjaan tarpeettoman merkinnän.


"Mitä merkitsee linnunsulalla tehty akvarelli? Mitä sisältyy sulan tarkoitukseen, mikä on tekijän päämäärä? Joki on menetetty, suo on menetetty. riekonsulka on jäänne jostain, joka on hipaissut meitä ja hävinnyt. Minä nostan kelon vedestä ja nostan toteemiksi niille, jotka ymmärtävät ja osaavat nähdä. Ehkä jokin lintu joskus pysähtyy istumaan sen päähän, jonain keväänä kuovi varoittaa samanlaisesta kulkijasta kuin minä. Vaikka jokin muuttuu jokin jatkuu yhä. Tulee uusia kulkijoita, tehdään toisia tekoja. Linnunsulka-akvarellit unohdetaan, kalalokin lennon jäljiltä ilmassa heilahtaa yksinäinen untuva."


Mies seisoo penkereellä, paikassa jossa joki tekee mutkan. Oikaisu-uoman vesi tuoksuu levältä, joka tuo mieleen kuolleet kalat. Hän katselee vettä ja sille pudonneita lehtiä, niiden liikkumattomuutta. Yön ja aamun välissä, hämärässä joka sisältää aavistuksen kirkkautta, väsyneiden silmien pakottaessa, hän tuijottaa veteen, yrittää todistella että se liikkuu tai pysyy paikallaan. Lehdet tuntuvat jähmettyneen kahden olomuodon väliin. Vedestä on tullut pimeää, raskasta massaa. Miehen silmät ponnistelevat, hänen tahtonsa on veden pinnassa, lehtien liikkeessä tai liikkkumattomuudessa. Hän ei pääse selville tilanteesta. Hän ottaa riekonsulan laukustaan, puhaltaa sen lentämään vettä kohti.