Haikuilua

Haikuilua I

I Haikusta ja vähän tankastakin

Japanilaisessa runoudessa ovat käsitteet haiku ja tanka kantaneet jo yli tuhannen vuoden ajan. Ne ovat klassista runoutta jota on kirjoitettu tiettyjen periaatteiden mukaan. Länsimaisen käännösperiaatteen mukaan haiku käsittää kolmerivisen runon jonka tavumitat ovat 5-7-5 tavua ja tankan 5-7-5-7-7 tavua. Alunperin japanissa haikut on kirjoitettu pystysuoraan yhdelle riville ja yksi japaninkielinen kirjoitusmerkki on katsottu suunnilleen yhtä länsimaista tavua vastaavaksi.

Haikussa on kuitenkin varsinkin länsimaistettuna epäluontevaa noudattaa täsmällistä tavukaavaa. Sen sijaan haikussa ja tankassa on joukko muita periaatteita, jotka paremmin luonnehtivat sitä mikä on haiku tai tanka. Keskityn tässä haikuun. Se on yleensä tiivistetty luontokuva, länsimaissa kolmelle riville tiivistetty. Ja usein noudatetaan tuota tavutusperiaatetta, ei aina. Se sisältää siis luontokuvan. Tämä kuva ei kaipaa selittelijöitä, selittämistä, ei kokijaa tai näkijää, eikä ilmaistua tunnetta hetkestä jota runo kuvaa. Olennaista on että se yleensä sisältää lyhyydestään huolimatta käännekohdan joka voi olla ensimmäisen tai toisen rivin lopussa, mutta koska haiku on epäortodoksinen pohjimmiltaan, joskus koko käännekohta jää puuttumaan. Esimerkiksi otan kuitenkin Veikko Polameren haikun:

poltan piippua
pitkä kesäyö tietää
monta haikua

Runo aloitetaan pienellä kirjaimella (toisin kuin itse monesti teen) eikä välimerkkejä merkitä näkyviin. Tyypillistä on että haikussa usein ilmaistaan näiden vaatimusten lisäksi vihjeenomaisesti vuodenaika, josta haiku kertoo, kirjoittamatta sitä näkyviin (Toisin kuin vaikka polameren runossa). Koska kaikkia näitäkin periaatteita on vaikea sovittaa kolmeen lyhyeen riviin on varsinkin modernissa länsimaisissa haikurunoissa monesti tingitty jostakin. Ortodoksisia haikurunoilijoitakin toki on.

Itse olen kirjoittanut muistiinpanoihini silloin tällöin haikuja ja tankoja, joilla ei ole sen syvempää merkitystä edes itselleni, kirjoitan niitä aika ajoin eräänlaisena verryttelynä, vailla mitään haikukokoelman julkaisemisen aikomusta tai ilman mitään syventynyttä harrastusta asiaan. Niissä olennaista on kielen tarkkuus ja niukkuus ja kun väännän runonpätkiä haikun mittaan, joudun etsimään ja sovittelemaan sanoja ja kaivamaan niille vaihtoehtoja, toisia sanoja ilmaista sama asia, niin että ne olisivat haiku.

Se on yksinkertaisesti hauskaa leikkiä kielen ja sen tiivistämisen äärellä niin, että lopputuloksena olisi haiku, ja itselle kirjoittamisen oppimiseksi ja täsmällistämiseksi se on todella hyvä harjoitusmuoto. Tiedän että vakavastikin haikuja kirjoittavia runoilijoita löytyy suomestakin, mainittakoon vaikka fb-kaverini runoilija Juhani Tikkanen joka on kotimaisen haikuilun nykymestari.

II Matsuo Basho ja Vaelluskirja

http://nevaranta.blogspot.fi/2012/01/kirjoja-hyllystani-basho-kapea-tie.html

Itse olen haikujen lisäksi kirjoittanut silloin tällöin blogiini Vaelluskirjaa, jonka juuret löytyvät Matsuo Bashõn (1644-1694) proosasta ja runoudesta, jotka nekin edelleen pohjautuvat japanilaiseen kirjalliseen vanhempaan perinteeseen. Bashõ kuitenkin uudisti merkittävästi tätä perinnettä teki tuhansien virstojen vaelluksia kirjoissa Kapea tie pohjoiseen ja Alati matkalla, sekä paikallaan pysyvämpää runoutta kokoelmassa Harhojen maja. Bashõ kirjoitti vaelluksen varrelta proosaa ja lyhyitä runokuvia. Proosassaan hän selitti paikkoja ja tilanteita joissa tekstin sisältä putkahtavat runokuvat ovat ilmestyneet kulkijan mieleen. Samaan tapaan olen siis muutaman vuoden itse kirjoittanut Vaelluskirjaani.


Tällaista siitä tuli eilen ja tänään:

III Haikuilua

Eilen istuin Kaukolanrannassa. Minä olen löytänyt sieltä arkunmuotoisen vaakatasoon asetetun kivipaaden, jolle usein kauppamatkalla rannassa käydessäni istun. Nyt joku paikallinen oli viskannut tyhjän kaljapullon rikki kivipaateen ja jouduin puhdistamaan paatta lasinsiruista kauan ennen kuin pääsin vaellusreppuni päälle paadelle istumaan. Katselin siinä jokea, josta jäät ovat jo lähteneet, vain rannoilla on riitettä vähän. Joki virtaa tähän aikaan vuodesta vuolaana ja kuljettaa viimeisiä jäänpaloja merta kohti. Tapaan istua näin ja katsella kauan, sillä kun odottaa tarpeeksi pitkään, jotain tapahtuu. Sepelkyyhky huhuili vastarannalla, naakkaparvia suunnisti joen yli edestakaisin päivystyslennoillaan. Sinitiaiset touhusivat jo avioparnia tehden pesäsuunnitelmaa. Läheisen omakotitalon savupiipun päässä päivysti naakka joka silloin tällöin kajautti ilmaan jonkin merkkihuudon. Kirjoitin:

naakka kajahtaa
savupiipun nokassa
vartioi pesää

(20.3.2015)

Eilen paistoi aurinko kirkkaana silmiin ja tuntui keväältä. No kyllä tänäänkin aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta mutta sää oli kylmentynyt ja kevään tuntu oli kateissa kun pyöräilin vastatuuleen kauppaan. Jäämereltä puhalsi vastaan kylmä tuuli, kun sinnittelin pyörällä yli peltoaukean kohti kylää. Kirjoitin mieleeni muistiin:

korvat kohmeessa
pyöräilen vastatuuleen
pohjoinen puhuu

(21.3.2015)

Kaksi joutsenta lensi kylän yli ja ohitseni. Ne olivat luultavasti joutsenia jotka olivat muutaman päivän oleilleet jokirannassa, olivatko ne päättäneet lähteä takatalven tuloa karkuun takaisin etelämmäksi? Tosin mitään takatalvea varsinaisesti ei vielä ollut, muutama hiutale räntää tippui välillä taivaalta. Pelloilla olevat vesilammikot olivat jäätyneet uudelleen eivätkä sulaneet koko päivänä. Hytisin kylmästä kun pääsin kaupan suojaan. Kirjoitin muistiin:

kaksi joutsenta
muuttamassa takaisin
etelää kohti

(21.3.2015)

Kirkonkylällä kaupan läheisyydessäni ylitseni lensi mustavaris. Ne ovat saapuneet tänne Ylistaroon jo pari viikkoa sitten. Tämä paikkakunta on yksi harvoja paikkoja Suomessa jossa keväisin pesii yhdyskunnallinen mustavariksia. Muutamaa päivää aiemmin laskin yli 30 mustavarista jotka pareittain lensivät pari toisensa jälkeen ohitseni kun olin pusikon suojassa intiaanikyykyssä ajattelemassa ajatuksiani. Nyt muotoilin kokemuksen haikuksi

mustavarikset
muuttaneet jo takaisin
pesäpaikoilleen

Haikuilua II

Tänä aamuna - 4 astetta celsiusta. Kevään tulon tuntu oli kadonnut. Ei tehnytkään mieli runovaellukselle. Joutavan aikani päätin uhrata televisiourheilulle ja siivoamisen aloittamisen yrittämiseen. Ensi viikolla tiedossa on nimittäin taloyhtiön tupatarkastus. Sain kuin sainkin vietyä matot ulos. Kädet kohmettuivat mattoja piiskatessa. tuuli oli viskonut yhden maton alas kuistin kaiteelta. Tuuli vinhasti ja kylmästi korviin. Taivaalta alkoi tippua räntää:

räntähiutaleet
pyörteilevät tuulessa
viiltävä ilma

Sisällä mietin, kun nyt lämpimien päivien jälkeen kevät näytti taas oikullisuutensa, vanhaa sananlaskua: kevät keikkuen tulevi. Sen pohjalta vääntelin toista haikua johonkin muotoon:

kolea aamu
kevät tulee keikkuen
västäräkki

Pysähdyin katsomaan viime keväänä katkottua puuriviä tontin rajalla. Pajua oli versonut kaadetun tilalle jo toista metriä pitkät varret. Pajunkissoja versoi pakkasesta huolimatta. Kirjoitin:

pajunkissoja
kiipeämässä oksiin
räntäsateessa

Räntähiutaleet muuttuivat lumihiutaleiksi. Laitoin korvalaput korville koska edellisenä päivänä tuuli oli repiä korvat päästä. Korvalappujen päälle vedin pipon, villapaidan päälle toisen villapaidan ja talvitakin, käteen hanskat ja pyöräilin keskustaan. Tällä kertaa menin hiekkatien kautta pidempää reittiä, se on hieman suojaisempi. Tuuli puhui kylmää kieltään pohjoisesta. Puronvarressa veden pintaan oli ilmestynyt paikoitellen uudelleen jäinen kansi, kirjoitin:

pakkaspäivänä
kerran sulanut puro
vetää taas jäähän

Kun palasin kaupasta kotiin huomasin, että olin matkalla nähnyt vain yhden naakan, linnunääniä ei kuulunut mistään, vaikka ne jo pari viikkoa olivat laulaneet innoissaan kevättä. Kirjoitin päivän viimeisen haikun.

linnut vaienneet
lämpimän kauden jälkeen
kohmeiseen päivään

 

Haikuilua III

Aamulla mittarissa +2 astetta. Nuhruinen, tuhruinen ilma. Postilaatikosta löysin iloisen yllätyksen. Pari odottamaani kirjettä, kaksi runoantologiaa ja - mikä ei ollut niin iloista - Lindorffin perintäkirjeen. Pohjoinen tuuli puhaltaa edelleen kolkosti. Eräässä kirjeessä niin aidon kaunista tekstiä, että alkoi itkettämään. Kotona kirjoitin haikun josta puuttuu vuodenaika:

tuli kirjeitä
miten se ilahduttaa
niin harvoin enää

Lähdin pyöräilemään tihkusateessa kylälle ja asioilleni. Kirjasto ei ollut vielä auennut kun pääsin perille. Menin Kaukolanrantaan istumaan kivipaadelleni, jota en omista, mutta johon ahterini on kuluttanut koloja. Siivoilin taas lasinsiruja kiveltä. Mietin mahtavatko ne pullojenrikkojat tietää miten kauan lasin kestää maatua ja mitä tulevaisuuden arkeologit tästä kaikesta ajattelevat. Mutta istuin siinä, kivellä, niin kauan kuin tarkenin. Kevään ensimmäinen näkemäni telkkäpari lensi huristen jokivartta ohi. Harakat etsivät pesimäpaikkaa, tiaiset ja viherpeipot lauloivat. Minä kirjoitin:

jokirannassa
tihkusateessa istun
kunnes hytisen

Kävin kirjastossa lämmittelemässä. Minua tervehditään jo nykyään siellä vaikka ei muualla. Askastelin muutamia kirjalähetyksiä postiin. Muuan hieman taiteellisen näköinen naishenkilö käveli ohi ja paljastuikin ilmajokelaiseksi Sedun kuvaamataidon opettajaksi joka suunnitteli oppilaille näyttelyä. Minä lähdin ulos tuttuun kahden aarin kokoiseen pyöreään metsään miettimään mitä kirjoittaisin tai olemaan miettimättä mitään. Kirjoitin:

kuusen juurella
kyykin sateensuojassa
ihmettelemässä

Sain byrokratiat hoidettua, sähkölaskut maksettua, lindorffin selvitettyä, uuden pankkikortin tilattua, eikä tästä kaikesta mieleen tullut runon poikastakaan, Tai tuli, mutta siinä on hieman epäkorrektia kielenkäyttöä. Lähdin pyöräilemään takaisin kotiin ja taas oli vastatuuli. Pieni takatalvi on yllättänyt lämpimien kevätpäivien jälkeen. Vesitihku oli muuttunut räntäsateeksi. Kevät tuntuu vetäytyneen poteroon. Kirjoitin muistiin:

vastatuulessa
räntää viskoutuu silmiin
kevät odottaa

Kotona, katselin ikkunasta ja välillä kuistilta kun räntäsade yltyi ja pilvet putosivat valkoisina hiukkasparvina maahan. Maahan tuli ohuelti pikku hiljaa ohut valkoinen lumikerros. Haikailin kevään todellista saapumista. Kirjoitin:

maassa uudelleen
ohut valkoinen peitto
tuoretta lunta

 

 

Haikuilua IV

Huonoon aikaan tuli tämä runohaaste. ei tee mieli lähteä metsään patikoimaan vaelluskirjaa kun on niin perkeleen kylmä. Tosin näis lämpötilois tarkeni ihan talvella mutta kun välil ehti olla + 10 astetta. Viime yönä heräsin rankkasateeseen katolla. Näistä kaikista puuttuu muuten vuodenaika:

yöllä sadetta
rummutti peltikattoon
kuuro herätti

Pyöräilin taas vastatuuleen kylälle mutta siitä olisi tullut niin samanlainen runo kuin edellisistäkin. Korvalaput ja pipo korvilla pinnistelin polkupyörällä kylille ykkösvaihteella. Kirjoitin toisin:

alati tuuli
lakeudella vastainen
viiltää korvia

Kylillä kesti vielä puoli tuntia kirjaston avautumiseen. Siinä kirjaston takana on pieni pyöreä lehto, kunnanpuutarhurin aikanaan keksimä, halkaisijaltaan noin 15 metriä. Siellä kädet kohmeessa käärijn sätkää ja join yhden öh kivennäisvesipullon:

tuulen suojassa
kahden aarin puistossa
olen ja mietin

Istuin siinä saman kuusen juuressa, missä eilenkin, ei minun elämässäni ylistarossa tähän aikaan vuodesta ole kovin vaihtelevia tapahtumia. Muistelin syksyä, talvea ja miten ylipäätään olen jaksanut kaiken täällä. Istuin kuusen tyvessä, mutta keskellä puistoa oli vanha lehmus, josta sinitiaiset etsivät jo pesäpaikkaa. Maa oli täynnä syksyisiä lehtiä. Siitä kirjoitin:

vanhan lehmuksen
juurella lehtimatto
syksyn muistoja

Ja pyöräilin myötätuuleen kotiin.

Haikuilua V

Pyöräilin kylälle mutta olin unohtanut kynän kotiin. Yritin kirjoittaa muistiin mutta unohdin matkalla. Nämä vain jäivät:

leivosen laulu
lentää joen ylitse
taivaankirkkaana

jokivarressa
aurinko iskee silmään
kevään merkkejä

tuuli kääntynyt
ei enää niin koleaa
sittenkin kevät

Vaellusrunoja 22.-23.2.2015

Rakkausruno 23.2.2015

TulIn ajatuksiin;
toisen ihmisen ajatuksiin.

Haiku 22.2.2015

Askel kerrallaan
mieleen tulee sanoja
joskus runoja.

Runo 23.2.2015

Askel askeleelta
mieleen tulee sanoja.
Vaelluksen mittaan
niistä kasvaa lauseita,
joskus runojakin.
Parhaimmillaan ne ovat kuin ilmestys:
en osaa selittää mistä ne tulevat
elämän matkan varrelta.

Runo 23.2.2015

Käveleminen on ajattelemista
ja meditaatiota.
Kun tulen kotiin
kirjoitan vain vihkooni
valmiin runon.

Runo 23.2.2015

Ohdakkeinen on runoilijan taival:
Eilenkin jokivarressa
ne tarttuivat olkalaukkuuni
ja takkini liepeisiin,
kun kuvasin koskentapaista sulaa,
jonka keskellä luminen karikivi
kasvatti yksinäistä pajua
kevättä haikaillen.

Haiku 22.2.2015

Mieli tekisi
en muista tavutusta
kirjoittaa haiku

Runo 23.2.2015

Minua ihmetellään
miten aikuinen mies kirjoittaa runoja
eikä juuri muuta teekään.
"Runoolu, sehän on valehtelemista",
sanoi poliisi Siriuksen vieraissa.
Tämä on sisäänrakennettu pakko,
joka tuli minuun vuonna 1974
eikä hellitä.
Runoni ovat kuin muukin puhe,
mutta yleensä siinä on vähemmän sanoja.

kirjallisuuden kustantamisesta

Suomessa on läpi muistamani historian ajan ollut viisi merkittävää kirjallista kustantamoa: WSOY, Otava, Tammi, Gummerus ja Weilin & Göös.

Mikä heille on yhteistä? Se että he tuottavat voittoa tuottavia kirjoja. Mitkä kirjat sitten tuottavat voittoa? Oppikirjat joita uusitaan joka vuoai. Suomessa julkaistaan asukaslukuun suhteessa lähes maailman eniten kirjallisuutta, koulukirjallisuutta jota opettajat kesälomillaan kirjoittavat ja joiden menekki on varma ja opetushallitus hyväksyy.

Lisäksi tuotetaan myös kaunokirjallisuutta, jonka kaksi myyntipiikkiä ovat isänpäivä ja joulu. Isänpäiväksi myydään sotakirjallisuutta ja jouluksi finlandiapalkintoehdokaslistalla olleita tai jotain muuta.

Miten me runoilijat mahdumme tähän kustantamojen saumaan? Näennäisyyden vuoksi, koska kustantamot haluavat toimia laaja-alaisesti, myös meitä julkaistaan. Olen kuullut kuitenkin esimerkiksi Kari Hotakaiselta kustantamon mielipiteen että viimeistään kolmen runokokoelman jälkeen olisi syytä siirtyä proosaaan. Jari Tervolla lienee vähän sama historia.

Muistan erään synkän vuoden 1990-luvulta, jolloin nämä viisi suurinta kustantamoamme julkaisivat yhteensä neljä uutta esikoisrunokokoelmaa. Runouden ystävänä olin melko järkyttynyt.

70-luvulla hippiliikkeen aikaan pyrittiin hetken ajan oma- ja pienkustantamiseen. Ne katosiivat valtavirran tuulessa. 1990-2000-luvulla uudet oma- ja pienkustantamot ovat kuitenkin tehneet aiheellisen rynnäkön. Nykyään Suomessa julkaistaan jälleen muutakin kuin kaupallisesti laskelmoitua paskaa.

keijo nevaranta: ihmisen alue

Keijo Nevaranta: Ihmisen Alue

Ryhdyin runoilijaksi noin vuonna 1974. Syy oli eräs koulun äidinkielen tunnilla sattunut episodi. Olin tuolloin 14 vuotias. Haukuin kouluaineessa lyttyyn Pentti Saarikosken Alue -kokoelman ja kehuin sen sijaan Bo Carpelania (enkä syyttä). Jälkeenpäin tuli huono omatunto. Enhän tuntenut kummankaan runoutta juuri lainkaan. Ryhdyin perehtymään. Siis runouteen, Kristiinankaupungissa. Luokkatoverit katsoivat vähän pitkään.

Joskus vuonna 1979 sain Kristiinankaupungin paikallisessa kirjoituskilpailussa I palkinnon.Muistaakseni silloinen kirjastonjohtaja oli hieman katkera, koska hän jäi toiseksi. Niihin aikoihin Kristiinassa sattui asustamaan Vaasan läänin lääninkirjailija joka oli tuomaristossa. Sain vuonna 1981 tuhat markkaa runokirjan julkaisemiseen läänin taidetoimikunnalta.Kirjan painatus maksoi 3000. Otin riskin, Näin syntyi esikoiskokoelmani Lintujen silmissä kivien kylmyys 1981.

Sitten tulikin pitkähkö tauko. Vuonna 1981 pääsin erääseen pohjalaiseen työväenlehteen työharjoittelijaksi, sittemmin toimittajaksi ja niin edelleen. Koko 80-luvun halusin kovasti tulla kirjailijaksi, mutta ei ne portit niin vain aukene. Tein 80- ja 90-luvun runolehtiä ja myin niitä vapaa-aikoina kapakoissa. 90-luvulla sain lisäksi burn outin lehtityöstä ja ryhdyin kuvataiteilijaksi. Koko ajan kirjoitin sivussa.

Vuonna 2004 muutin kuvataiteilijaystäväni Seppo J. Tannisen alivuokralaiseksi. Hän oli voittanut J.H.Erkon runokilpailun (vai WSOYn runokilpailun 1977), teoksella Krunoja, mutta sen jälkeen häneltäkään ei oltu julkaistu mitään kustantamojen kautta. Päätimme perustaa oman kustantamon: Non Art Books.Ensimmäiset runoteoksemme sen kautta ilmestyivät 2005, minulta Joet palaavat lähteilleen.

En ole enää pitänyt hirveää kiirettä runojeni julkaisun kanssa. Seuraava teokseni Rajakivet ilmestyi niin ikään Non Art Booksin kautta 2008. Molemmille kuten kaikille muillekin runokirjoilleni on yhteistä, että niissä on tekstiä noin 35 vuoden ajalta, etupäässä vuodesta 1981 esikoisteokseni ilmestymisetä lähtien. Olen niitä seulonut ja kirjoittanut uudelleen, yrittänyt tarkentaa asioita.Tässä mielessä kaikki teokseni ovat kootut ja valitut runot.

Vuonna 2013 sain kustantamo Kesuuran kautta uuden tilaisuuden. Olin lähettänyt jonkin verran runoja eri vuosikymmeniltä luettavaksi, koska olin perannut pöytälaatikosta paperiversioita tietokoneelle. Kesuura piti kokonaisuudesta ja parin kuukauden pähkäilyn jälkeen ilmestyi Tat tvam asi, virallisesti vuonna 2014.

Minä olin vähän jossain vaiheessa mutissut, että onhan minulla satoja hyviä ja tuhansia muitakin runoja pöytälaatikossa, niin Kesuura ehdotti,että tehdään runotrilogia. Mietin vuoden ja näin syntyi runotrilogian toinen osa Ihmisen alue. Se on hyvin erilainen kuin ensimmäinen osa, mutta niin on tarkoituskin. Tulevassa kolmannessa osassa vedän viitan liepeet yhteen.

Kaikki runouteni käsittelee kuitenkin samaa perusasiaa, ihmistä ja hänen luontosuhdettaan. Välillä ollaan vähän mystisemmillä poluilla,välillä konkreettisissa luontohavainnoissa. Myönnän olevani mielipideihminen ja kaikki runouteni toivottavasti on luonnon puolustuspuhetta ihmisen tuhoamisvimmaa vastaan, saarnaamatta.

Ihmisen Alue on nyt kirjapainossa ja tulevasta en tiedä. Jos ketään kiinnostaa niin sitä Ihmisen aluetta saa fb viestinä tilaamalla minun kauttani edullisesti.

Kiinalaisesta maalaustaiteesta osa 2

Lähde: Taiteen maailmanhistoria

Kiinalainen maalaustaide

Michel Courtois, Ex Libris

© Editions Rencontre, Lausanne 1975

I

Kuten kirjoituksen ensimmäisessä osassa totesin, vanhimmat säilyneet kiinalaiset silkkimaalaukset ovat ajalta 300 – 200 eaa. Kuitenkin kiinalaisen maalaustaiteen, kalligrafian, runouden ja filosofian juuret ulottuvat huomattavasti kauemmas legendaarisen Keltaisen hallitsijan aikaan noin vuoteen 2000 eaa. Tuolloin väitetään syntyneen kiinalaisen ennustuskirjan I Chingin sekä kiinalaisen kirjoituksen. I Ching puolestaan pohjautuu yinin ja yangin vastakkaisuuteen ja alunperin tämä ennustusfilosofia oli syntynyt kuumennetun kilpikonnankuoren halkeamia tutkimalla.

Kun 500-luvulla eaa. luotiin pohja konfutselaiselle ja taolaiselle filosofialle, olikin kiinalaisen maalaustaiteen pääasiallinen perusta jo luotu. Läpi historian tämä maalaustaide on kuljettanut mukanaan samoja perinteitä, samoja perusperiaatteita. Maalatussa kuvassa ja sen rinnalla on aina kirjoitus (kalligrafia), runous ja filosofia. Ja vaikka maalaustaide, tussimaalaus kuvarullinene viime vuosisadalle asti on lähtenyt 2000-vuotisen perinteen pohjalta, siihen pitäytyen ja sitä arvostaen, se on koko ajan myös uudistunut ja kehittynyt näissä puitteissa.

Han-dynastian aikana (206 eaa. – 220 jaa.) kiinalaisessa maalaustaiteessa tapahtui vilkasta kehitystä. Tosin sen suunnan määräsivät keisari ja konfutselaisuus, joka julistettiin valtion uskonnoksi vuonna 136. Taolaisuus saattoi levitä vain salaa. Konfutselaisuus erotti taiteen uskonnon ja magian vaikutuspiiristä ja sai moralisoivan ja valtiota ihannoivan luonteen. Se merkitsi myös hengettömän laatukuvamaalauksen yleistymistä.

Seuranneella kuuden dynastian kaudella (265 -589) vakiintuivat useimmat maalaustaiteen säännöt. Suuret taideteokset ovat tuhoutuneet, mutta myöhemmän Tang-kauden (618-907) ensimmäinen taidearvostelija Tsang Jen-Jyan mainitsee, että ”Ku osasi maalata mestarillisesti henkeä, Lu luita ja Tsang lihaa.

II

Buddhalaisuus levisi Kiinaan Sui-dynastian aikana 589-618 ja sen vaikutus näkyy myös maalaustaiteessa vuoden 845 suureen vainoon asti, jolloin heidän runsas tuotantonsa tuhoutui ja Kiinan buddhalaisuuden kultainen aika päättyi.

Tang-dynastian (618 – 907) voidaan katsoa olevan kiinalaisen maalaustaiteen suuri kulta-aika. Voitaisiin sanoa että se kaiken kaikkiaan oli nykykäsittein liberalismin aikaa. Keisarin hoviin kutsuttiin legendaariset runoilijat Li Po ja Tu Fu, myyttinen maalari Wu Tao Tzu ja Tsang Syan, Li Sihyn ja Wang Wei ja maisemamaalauksen vastakkaisten koulukuntien perustajat.

Tänä aikakautena maalaustaide Kiinassa jakautui kahteen koulukuntaan, eteläiseen ja pohjoiseen, joista pohjoinen sai vaikutteensa rationaalisuutta korostavasta konfutselaisuudesta ja eteläinen intuitioon ja vapaaseen assosiaatioon perustuvasta taolaisuudesta.

Tähän aikakauteen sijoittuu myös kiinalaisen maalaustaiteen ensimmäinen tunnettu taidehistorioitsija Tsang Jen-Jyan, joka setti ehdottomasti etusijalle taolaisuudesta vaikutteita saanen henkistyneen, pelkistyneen ja synteettisen maalauksen. Hänen mielestään Wu Tao-tzu loi maisemamaalauksen periaatteet ja uuden koulukunnan, Eteläisen koulun ja ihaili tämän ”maalaustaiteen pyhimykseksi” kutusutun mestarin nerokkaasti ja nopeasti työskentelevää kättä.

Taolaiset oppineet ja Tsang Jen-Jyan valittivat, että useimmat sen ajan taiteilijat syyllistyivät liioitteluun ja pyrkiessään täsmälliseen ja muototarkkaan ilmaisuun he laiminlöivät olennaisen ja siksi heidän taiteestaan puuttui elinvoimainen kaiku.

III

Jos Wu Tao-Tzuta pidetään kiinalaisen maisemamaalauksen luojana ja pyhimyksenä (jonka omaa tuotantoa ei juurikaan ole säilynyt) niin samanlaiseen arvoon on nostettu hänen seuraajistaan Wang Wei, jota pidetään oppineiden koulun perustajana, maalaustaiteen eteläisen koulukunnan henkiinherättäjänä ja ruohokirjoituksesta johdetun murretun tussin mestarina. Hän nosti arvoon ”tussin tien”, joka on myös mietiskelijöiden tai mystikoiden tie ja kaikkien itsenäisten runoilijoiden ja oppineiden tie.

Wang Weitä pidetään monkronistisen maalauksen kehittäjänä, kiinalaisen ilmaperspektiivin käyttöönottajana ja murretun tussin suuntauksen perustajana. Hän piti pelkkää tussilaveerausta kiinalaisen maalaustaiteen korkeimpana asteena. Wang Wein jäljissä spontaanin ilmaisun mestareina mainitaan 700 luvulta muun muassa puiden ja kivien mestari Tsu Tsing-tsen ja katkaistulla siveltimenkärjellä maalannut Tsang Tsao.

Tsu Tsing-tsen luokitteli luomisen eri asteisiin ”itsenäiset”, jotka löysivät innoituksenlähteensä katsellessaan jokia ja vesiputouksia, tuulta ja pilviä, vanhoja puita ja vuoria ja joilla ei ollut lainkaan sosiaalista kunnianhimoa eikä itsekkäitä pyyteitä ja jotka saivat sydämelleen rauhan mietiskelemällä ja sisäisellä kosketuksellaan luontoon; ”jumalallisiksi” nimitettiin niitä, jotka olivat kokeneet todellisen innoituksen, ”ihmeellisiksi” täydellisen lahjakkaita, ”kelvollisiksi” teknisesti lahjakkaat joilta puuttui persoonallinen tyyli ja ”i-luokkaan” luettiin spontaanit, jotka olivat kääntäneet maailmalle selkänsä ja olivat häkin ulkopuolella.

IV

Jo 600-luvulla Kiinassa oli saanut jalansijaa tsan-buddhalaisuus, joka vaikutti osaltaan sekä pohjoisen että eteläisen koulukunnan maalaustaiteen kehitykseen. Kuitenkin voidaan sanoa, että vasta 880-luvun loppupuolella valtakunnan jouduttua poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen kaaaokseen, nousivat esiin ensimmäiset tsan-maalaustaiteen mestarit. Kuvastoon tulivat boddhidharmojen ja patriarkkojen hieman groteskit hahmot, jotka olivat mystisen huumorin sävyttämiä ja ”epäilemättä parhaita maalauksista, joita milloinkaan on luotu murretun tussin tekniikalla.” Näistä mestareista erityiseen arvoon on nostettu Kuang-hsiu ja Si Ko.

Viiden dynastian kultaiseksi aikakaudeksi nimitetään maalaustaiteessa aikaa, joka seurasi Kiinan poliittisen hajaannuksen aikana, joka jatkui noin vuoteen 960. Tänä aikana maalaustaide pääsi kehittymään suojassa poliittisilta myllerryksiltä, eristyksissä maailman melskeistä. Taolaisten erakkojen legendassa mainitaan ensimmäiset monumentaalimaalarit Tsing-Hao ja Kuan Tung, jotka elivät syrjäisissä lähes luoksepääsemättömissä majoissa.

Suurimmaksi kaikista maisemamaalareista mainitaan tällä aikakaudella Li Tseng ”joka kantoi vuoria ja laaksoja mielessään” Lyyrisen maisematyylin nousuun johdattivat Tung Jyan ja Tsy-jan, jokien ja järvien, sumuun ja usvaan häipyvien maalausten mestarit. Viiden dynastian kaudella kehittyivät myös kukka-, kasvi-, eläin- ja lintumaalaukset, joiden edelläkävijöinä pidetään Huang tsyania ja Hsy Hsitä.

Näin viiden dynastian aikakautena oli lopulta muodostettu ne klassiset perusteet, joihin kiinalainen maalaustaide tukeutui myös 900-luvun lopulta seuraavan tuhannen vuoden ajan niitä eri aikakausina eri tavalla painottaen ja edelleen kehittäen. Mutta siitä enemmän kirjoituksen kolmannessa osassa.

Härmä – elokuva

Käsikirjoitus ja ohjaus: J.P. Siili

pääosissa mm.

Lauri Tilkanen

Mikko Leppilampi

Pamela Tola

2012

Muutamakin ystäväni oli suositellut minulle J.P. Siilin elokuvaa Härmä. Itsekin olin hieman syyllistynyt ennakkomainontaan kertomalla erään ystäväni saaneen siinä avustajan roolin kohtauksessa, jossa mennään hevoosella kirkkohon.

Suurella mielenkiinnolla varauduin siis katsomaan Härmää sitten kun se tuli vihdoin TV 2:lta kahtena päivänä peräkkäin Kotikatsomossa. Harvoin olen pettynyt näin täydellisesti, J-P Siili on ohjannut hyviäkin elokuvia, ihmettelin miksi hänen ylipäätään piti ohjata tämä.

Jos pohjalaisuudella ei ole enää muuta annettavaa kuin helavyöt, niin ehdotan, että pohjalaisuutta käsittelevien elokuvien tekeminen lopetetaan täysin. Antti Tuuri ja Heikki Ylikangas ovat kyllä jo omissa kirjoissaan käsitelleet pohjalaisuutta totuuspohjaisesti ja riittävän hyvin. Myösn Tuurin kirjoista tehdyt pohjalaiselokuvat ovat kelvollisia Lauri Törhösen ”Ameriikan raitti”-floppia lukuunottamatta.

Mutta jos pohjalaisuudesta ei voi ammentaa mitään uutta päädytään J-P Siilin elokuvan kaltaisen tilanteeseen. Elokuva kertoo 1800-luvun puukkojunkkareista. Wikipediaa siteeraten: ”1800-luvulla mahtava Välitalon tila on menossa perinnöksi puukkojunkkareiden joukossa pyörivälle Eskolle. Nuorempi suoraselkäinen Matti, joka on salakihloissa naapuritilan tyttären Ainon kanssa, olisi isännäksi sopiva. Perinteiden vastaisesti veljesten isä päättää testamentata tilansa esikoisen ohi Matille. Tästä alkaa veljesten välillä kiihkeä taistelu sekä tilasta että Ainosta.”

Tällä luulisi jo saavan Suomen elokuvasäätiöltä apurahaa elokuvan tekemiseen, jos elokuvan takana on suhteellisen tunnettu ohjaaja, ja niin on saatukin. Itse elokuva on täysin perseestä.

J.P. Siili ei ole osannut käsikirjoittaa mitään Pohjanmaan murretta, eikä kukaan näyttelijä osaa myöskään sitä lausua. Vaikka en itse olekaan pohjalainen vaan verenkuljettama, niin selkäpiitä karmivat nämä murtehelliset lausunnat.

Muuten elokuva pääosin muistuttaa 50-luvun kotimaisia melodramaattisia elokuvia, joissa joku koko elokuvan ajan katsoo hullun silmin kohti kameraa (Mikko Leppilampi) paitsi että tämä on tehty 2000-luvulla ja väreissä. Matti on komea ja Aino on kaunis, ja molemmat niin epäuskottavia kuin olla saattaa.

Kiinnitän erityisesti huomiota jo alkuteksteissä esitettyyn väitteeseen, että Pohjanmaalla 1800-luvulla vanhin poika peri kaiken. Lopputeksteissä kiitellään asiantuntijoina historioitsijoita Kyösti Virrankoski ja Kari Hokkanen (Ilkan ent. päätoimittaja). Ei se kuitenkaan näin ole koskaan mennyt. Vanhin poika peri tilan, mutta ei muitakaan lapsia kerjuulle ajettu.

Elokuvan juoni on tyhjä ja kieli järkyttävää. Korvahan särköö, sanoosi pohjalaanen. Puukkojunkkarit kantavat helavöitä ja isoottelevat, jopa avustajien on laitettu seisomaan koivet levällään lenkos niinko jossain vanhas pohojalaases puuveistokses. Siinä Eskon avustajat pällistelee ku Nummisuutarin Esko sonnimullia. Puukkojunkkarit eivät kyllä helavyöt päällä liikkuneet. Niitä pirettiin vaan häis ja muissa juhlis.

Isän murhaa ei selvitetä, äiti jää omituiseksi hiippariksi, mikään koko tarinassa ei saa uskottavia piisteitä. Voisin kirjoittaa vielä paljonkin, mutta koska mitään positiivista en elokuvasta löydä, lopetan haukkumisen tähän.

Ainoa pyyntöni on: Älkää enää koskaan tehkö pohjalaiselokuvaa, joka pahoinpitelee pohjalaisuutta niin pahasti kuin tämä elokuva tekee.

Ps. Sen hevosella kirkkoonmenon ajan olin vessassa paskalla, joten kaverinikin avustajan roolissa jäi näkemättä.

Vaelluskirja 31.12.2014 - Bussivaellus Kauhajoelta Ylistaroon

Lähdin äitini luota Kauhajoelta.

Aamulla rastas istui pihapihlajassa.

Ylhäällä puussa vain marjojen karat.

Alhaalla oksat vielä nuokkuivat marjataakasta.

Miten tilhet ja rastaat järjestyksessä

syövätkin tertut ylhäältä alas.

Vanhaa tietä Kurikkaan.

Harmaalautainen vapaakirkko

näyttää hylätyltä.

Ovatkohan vapaakirkkolaiset

jo vapautuneet kirkostaankin?

Lakeudella.

Lakeus maanlavea.

Horisontti hehkuu oranssina.

Aurinko värittää

pilven takaakin tienoon.

Harakka lennähtää

jäiseen paskakakkaraan

hevosaitauksessa.

Ilmajoella.

Autokorjaamo R. Luuri.

Joku puhuu sen edessä innokkaasti kännykkään.

Seinäjoella.

Odotin ratapihan vesitornilla junaa.

Pulut kevätkiimaisina kujertelivat tornin katolla,

vaikka uusi vuosikaan ei ole vielä.

Torniin on ilmestynyt uusia ikkuna-aukkoja,

siitä joku tekee majoitustiloja

vanhaan tyyliin.

Junassa.

Kuulin päivän uskomattomimman jutun.

Pikkupoika pyysi vanhemmilta

ylähyllylle viskattua reppuaan,

että saisi tehdä läksyt!

Ylistarossa.

Kuvasin heinäseipäitä,

joista tehdään aitoja.

Eläinten jälkiä lumessa.

Hiivin erään talon takapihalle,

jossa betonijänis löi rumpua

takajaloillaan seisten.

Olin kotona.

Miellyttävä yllätys postilaatikossa.

Arto ”Utsu” Virtasen

linkolalainen romaani

Kompleksi.