Ylistaron elokuvafestivaalit I: Hotakainen, Kyrö ja Mä

Pääsin kuin pääsinkin eilen lopulta Ylistaron elokuvafestivaalien Lukijatapaamiseen. Keskustelun aiheena oli huumori ja jotain. Paikalla oli kutsuttuina kirjailijoina Kari Hotakainen ja Tuomas Kyrö ja lisäksi uutena ylistarolaisena ja kutsumattomana vieraana tietenkin minä itse. Lisäksi paikalla oli noin 70 ylistarolaista kirjanystävää, joista kahden viikon lähes täyspäiväisen kirjastossa kirjoittelemisen aikana en ole tavannut ainoatakaan kirjastossa. Ei täällä muutenkaan normaalisti ketään muuta minun lisäkseni käy kuin kaksi pikkupoikaa jotka pelaavat netissä jotain lapsiltakiellettyä peliä. Sukujuuriltaan ylistarolainen kustantaja Touko Siltala toimi tilaisuudessa eräänlaisena juontajana.

Mielessäni olikin muutama hyvä kysymys ja mielipide jo tapahtumaan pyöräillessäni. Saavuin paikalle taktisesti juuri sen verran myöhässä, että entreeni havaitsivat kaikki läsnäolijat, varsinkin kun selässä oli reppu, jalassa kuraiset kumisaappaat ja olkalaukussa retuutin omia kirjojani tapahtumaan.

Siltala esitteli kirjailijat, Kari Hotakaisen ja Tuomas Kyrön. Tunsin kyllä heidät ulkonäöltä ilman esittelyäkin. Hotakaiselta olen muutaman kirjan lukenutkin, Kyröltä en muistaakseni yhtään, mutta hänen mielensäpahoittajaansa olen joutunut kuuntelemaan radiosta runsaasti Antti Litjan lausahtelemana. Siltala johdatteli keskustelua kirjailijauran alkuvaiheisiin ao kirjailijoilla. Hotakainenhan aloitti runoilijana ja siirtyi myöhemmin proosaan. Siltala kysyi miksi:

- No kustantajathan suostuvat joskus julkaisemaan aloittelevalta kirjailijalta muutaman runokokoelmankin ennen kuin alkavat odottaa, että tämä siirtyisi kirjoittamaan proosaa, joka tuottaisikin kustantamolle edes jotain. Minulla se kesti 15 vuotta.

Tuomas Kyrön tuotantoa käytiin läpi Mielensäpahoittajaan asti. Kysyttiin miten se syntyi. Tuomas Kyrön mukaan Mielensäpahoittaja on kotoisin Keuruulta, hänen Erkki-pappansa, joka tapasi lausahduksensa aloittaa aina sanoilla: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin" ja oli pahoittanut mielensä milloin mistäkin. Kuten vaikka Berliinin muurin murtumisesta.

- Ei hän sen tähden mieltään Berliinin muurin murtumisesta pahoittanut, että taustalla olisi jokin kansainvälispoliittinen syy, vaan sen tähden että siinä särjettiin hyvää petonia ihan suotta, Kyrö täsmensi.

Keskustelun teemana siis oli huumori kirjallisuudessa tai jotain, mutta kun kumpikaan kirjailija ei tunnustautunut humoristiksi niin tämä keskustelun aihe lässähtikin nopeasti. Aiheeseen liittyen kumpikin kirjailija yritti kuitenkin olla hauska ja naseva. Yleisö naurahteli kohteliaasti kommenteille.

Siltala kysyi jotain että miten paljon kirjailija ammentaa kirjoihinsa omista kokemuksistaan ja Kyrön mukaan se vaihtelee keskioluen alkoholiprosentista pirtuun eli 3,7:sta 92 prosenttiin. Kun tuli ensimmäisen yleisökysymyksen aika viittasinkin jo kuin koulupoika ja sain puheenvuoron: "Kyrölle vaan tiedoksi että keskioluen alkoholiprosentti on 4,5 eikä 3,7." Luulen että yleisö nauroi ensimmäistä kertaa tapahtumassa aidosti.

Kun joku siirsi keskustelun aiheeseen miten kirjailijat ja kustannustoimittajat tekevät yhteistyötä sain aiheen eeppiseen kommenttiin omasta kirjailijantyöstäni. Kysyin mitä virkaa kustantamoissa hoitavat ns. kustantamoiden lukijat. Kun ensin sieltä saa odottaa 1,5 vuotta kirjojen ja käsikirjoitusten käsittelyä ja vihdoin turhaantuneena pyytää käsikirjoitusta takaisin niin se on joko "kadonnut postissa eikä ole koskaan meille saapunutkaan" tai sitten se on juuri ilmestynyt lukijalta kustantajan pöydälle. Se tai jonkun muun käsikirjoitus (kuten minulle kerran kävi) lähetetäänkin nopeasti takaisin suunnilleen saatesanoilla: "Romaanisi on ihan hyvin kirjoitettu mutta vähän hajanainen." Kun minä olin lähettänyt luettavaksi novellikokoelman.

Touko Siltala myönsi, että ei niillä kustantamoiden lukijoilla mitään virkaa oikeastaan ole, niitä on aivan liian vähän ja on totta ettei niitä lkäsikirjoituksia yleensä luetakaan, ellei kirjoittajalla käy hyvä säkä. "Tai ellei satu kustantamossa olemaan hyvää tut...", Kyrö täsmensi.

Nyt ryhdyinkin vaiherikkaasti selvittämään omaa runoilijanuraani, joka ei olisi kustantamon kautta käynnistynyt vieläkään, ellen itse olisi sellaista perustanut. Ihmettelin millä ilveellä kustantamot saavat kirjastoihin tai kirjakauppojen kautta ylipäätään mitään myytyä, kun esimerkiksi Ylistaron kirjakaupassa niille omia kirjoja myyntitilille tarjotessani ilmoitettiin, ettei täältä kyllä kukaan runokirjoja osta. Ja Kirjavälityksen ja kirjastopalvelun mainonnan kautta koko Suomen kirjastoihin tilattiin yhteensä neljä Rajakivet-kirjaa.

Hotakainen kommentoi, että se jos runokokoelmalle saa neljä lukijaa on jo todella hyvä saavutus. Hän kuulemma osallistui neljännen runokokoelmansa ilmestyessä johonkin kirjailijarilaisuuteen Uppo-Nalle Elina Karjalaisen kanssa (joka kuulemma tuohon aikaan tunnettiin nimellä Happo-Nalle). Kun hänen osuutensa alkoi ja kuuluisa runoilija esiteltiin, paikalla oli kolme kuulijaa. "Kaksi oli sisariani ja kolmas oli työkaveri."

Ihmettelin myös miksi kirjastot ostavat sellaisia kirjoja kuin vaikkapa Hotakaisen Iisakin kirkkoa, joka ilmestyi vuotta myöhemmin kuin Finlandia-palkittu Juoksuhaudantie. kun se jo neljä kuukautta ilmestymisensä jälkeen oli kirjaston poistomyynnistä ostettavissa 50 sentillä. Hotakainen ihmetteli itsekin sitä että juuri iisakin kirkosta on tuli kirja joka puolitti tai jopa nelljäsositti hänen tavanomaiset kirjamyyntitulonsa. "Se on kyllä ihan hyvä kirja", Hotakainen puolusti.

Lisäksi Hotakainen ilmoitti julkisesti, että ostaa Iisakin kirkon jos saa sen jostain ostettua, koska hänellä itsellään ei ole yhtään kappaletta kyseistä kirjaa. Ilmoitin että minulla on yksi mukana olkalaukussani. "Voin sen myydä kun olen sen jo lukenut." Joku heitti sivusta, että "pyydä sitten vähän voittoa välistä".

Tilaisuus päättyi. Hotakaisen ja Kyrön kirjoja oli myytävänä ja signeerattavana, mutta en nähnyt kenenkään niitä ostavan, ehkä kaikilla oli jo kummankin kirjailijan koko tuotanto hyllyssään. Eniten hämmästyttikin se, että kukaan ei halunnut ostaa ja signeerauttaa minun kirjojani, vaikka niitä ei ole kenelläkään ylistarolaisella 70sta kirjanystävästä.

Edes Hotakainen ei ostanut kirjojani eikä hän ostanut myöskään Iisakin kirkkoa vaikka oli niin julkisesti luvannut. nimikirjoituksen hän sentään kirjoitti kirjan kansilehdelle, mutta ei halunnut vastavuoroisesti minun nimikirjoitustani.

Kirjailijat poistuivat Ravintola Taroon. Minä olisin jäänyt katsomaan juoksuhaudantien, mutta epäilen nähneeni elokuvan tai ainakin olen lukenut kirjan nniin että se on elokuvana mielessäni. Lisäksi olin unohtanut ottaa rahaa pankin seinästä elokuvalippua varten enkä muutenkaan tiedä miiten joku jaksaa katsoa melkein kaksi tuntia elokuvaa ilman tupakkitaukoa. Vaadinkin elokuvateattereiden esityksiin väliajat, onhan sellaiset teatteriesityksissäkin.

No Juoksuhaudantie jäi näkemättä. minä olisin lähtenyt kotiin, mutta olin hukannut tuossa tuokksinassa toisen hansikkaani. Jopuduin tiirailemaan sitä vartin verran otsalampun valossa pimeältä pihamaalta ennen kuin löysin hanskan ja pääsin pyöräilemään lopulta kotiin.