XXXI
Olen kävellyt maailmaani läpi
ohimoita särkee
linnut kirkuvat tuuleen
kaupunki rakentuu ympärille
elementeistään
tuulimyllyn siivet harovat tyhjää
ilmaa
ja naakkaparvi kajahtaa lentoon
raatihuoneen tornista
olen valvonut pitkään
mitannut menneisyyttäni, jalan
kuljettua matkaa
istun myllyn siipien suojaan
ajattelemaan
miten vähän elämällä on
kosketuskohtia
runojen kanssa
joissa kevät puhuttelee meren rantaa
huhtikuun tuuli
olen tullut kääntymispisteeseen
juon viiniä, unkarilaisen härän
verta
kaupungin moottori käy vaimeasti
täältä mäeltä voi katsoa kauas
pikkukaupungin ja sen rakenteiden yli
merenlahden ja hautausmaan yli metsään
olen vähemmän kirkkautta nyt
enemmän viinin sameaa makua
ja jälkiviisaita sanoja, post scriptum
olen lähdössä pois
olen lähdössä kysymään nimeäni
toisaalta
ajattelen ilman raskautta
jonka läpi linnut lentävät hitain
siivin
istun ja kirjoitan kunnes viini loppuu
ja tuuli tulee ihoon kylmänä
maisema ei kaipaa mitään
hyvästijättöjä
pakkaan tavarani
tulevaisuus on jokin toinen portti ja
ovi
XXXII
Syksyn valo
Kannoin kiveä mukanani
minne meninkin,
pistin sen välillä housuntaskuun
ja otin uudestaan käteen,
valkeni ja pimeys tuli.
Aika kulki kaarevaa rataansa
ja vuodenajat,
päivän ja yön suhde muuttui,
valo väheni,
taivaalla näkyivät tähdet.
Otin kiven käteen,
pistin sen takaisin taskuun,
kuljin ja kuljin,
aamulla tuli sumua, tähdet hävisivät,
heinäsirkat kävivät
hellittämättömiksi,
kangistuivat, kuolivat.
Päivät lyhenivät, kuluivat,
en tiennyt mitä kivellä tekisin,
kannoin sitä turhaan taskussa,
otin sen käteen, puntaroin, mietin
ja viskasin menemään.
Seisoin räntäsateessa, pimeässä,
yksin,
en tiennyt mihin olin matkalla,
ehkä tehtäväni oli kantaa kiveä.
XXXIII
Minulle annettiin kauhea:
näkemisen lahja
silmät joissa asuu toinen katsoja
Kaili, noitasilmäinen kissa
joka näkee tyhjän ja sen läpi
en pyytänyt sitä, en toivonut
rukoilin että se menisi pois
en ymmärtänyt vielä
kun maalasin luolan seinään kuvioita
jotka pakottuivat ulos
ne pelottivat minut lauman ulkopuolelle
veistin kiveä
enkä tiennyt mitä olin tekemässä
sairastuin
ruumistani käytti joku toinen
kuola valui suupielestä
kuin meressä vaahto
valveilla minä muutuin linnuksi
riekoksi tai koskikaraksi
ja sukelsin kaksipohjaisen järven läpi
näin ensimmäistä kertaa kivisen
portin
elävien ja kuolleiden maan rajan
harmaa kuutio vei minut
pelottavan voiman pisteeseen
kipu lävisti minut kuin keihäs
kasvoton mies näytti minulle
sen mikä sokaisi minut
koneellisen maailman
kauheamman kuin kivimaailman
jossa kuolleet varjottomina vaeltavat
sairastuin että paranisin
mutta se kipu jatkui pitkään
vuosia, kunnes lopulta
uskalsin tarjota tietoani muille
ne sitoivat minut köysiin
ja veivät poltettavaksi
synkintä kuvaa en koskaan kertonut
XXXIV
Hapan sade
Valkotukkainen intiaani
kantaa selässään risutaakkaa
vuorille joilla kansa palvoo
auringon rohkeutta.
Sokea mies,
joka ei koskaan käynyt mantereella
kirjoittaa muistiin
hänen viimeiset hetkensä.
Yksinkertaisin pyhä paikka
on se missä istut,
ainoa asia josta kannattaa puhua,
on hiljaisuus sanojen takana.
Sokeasta miehestä ja intiaanista
muistin heidän sankarillisuutensa:
ratkaisevalla hetkellä
aurinko0 oli jähmettynyt korkealle,
maa ei liikkunut.
Aikojen päästä joku väitti
valkotukkaisen intiaanin
liikkuvan pohjoisen metsissä,
satoi hapanta vettä, sateessa
sokea mies odotti yhä.
XXXV
Vaellus
Todellinen tieto on syvällä.
Ugrien hautakummut,
kiviröykkiöt,
heijastavat jotain kaikesta
mihin olen matkalla.
Tahdon kulkea kauemmas
kuin takaisin,
lähteen vesi on kirkasta,
vaikka kukaan ei hae ämpärillä
vettä.
Myyttien takana on sittenkin jotain,
johon selittäjät eivät ole yltäneet.
Saan tietoni toisista lähteistä,
siksi olen varma ja epävarma yhtä
aikaa.
Pitelen kädessäni
satojen vuosien ikäistä pääkalloa.
Se on merkki jostain menneestä,
merkit ovat kirjoitusta
niin pitkälle kuin mielikuvitus
riittää.
XXXVI
Vankilanrannassa pysähdyn koskettamaan
pystyyn kuollutta puuta
ja elävää versoa sen kyljessä
kunnes talvi puhaltaa ainoan lehden
talvi, lumeenhaudattu elämä
jää ja jäänalainen maailma
taivas ja taivaanalainen maailma
sulapaikat joihin heijastuu yön
mustuus
ja kaipaavan ihmisen hyppy spiraalina
tähtien sumu
linnunmaito
ehkä vuoden kuluttua olen taas täällä
metsästän toisenlaista vapautta
vauhkosilmäistä hirveä
tavoitan höyryävää turpaa
linnunradan mittaista peuran unta
vain vankila ja ranta ovat samoja
ja niissäkin
liikkuvat nyt toiset ihmiset
kaikkeus en uskalla mainita sinun
nimeäsi
mahtipontista, ylistävää
XXXVII
Kielen merkitys hämärtyy
muisti
koiranhampaiden jälkiä negatiiveissa
valoa ja vastakohtia syövä koira on
käsitteiden
hämärtämä ilta
metsä on hakattu aukoiksi
palokärki lakannut koloamasta puita
jotka ovat nyt tukkeja ja paperia
keskeneräistä kirjoitusta
jos lähden tänään lähdenkö
lopullisesti
ja lähteekö talvi minun mukanani
sulapaikat ja jää niiden ympärillä
kaikki on sulaa mahdollisuutta
että ihminen kerran on itsensä
kokoinen tai suurempi
ja istuu metsässä kivellä kaiken
ajan
tuntee maan voiman
XXXVIII
Aamu on moottorisaha ja mies
puhkomassa taivaan mahalaukkua
jos minusta ei jää muuta kuin
ajatukset kun lähden
mitä minusta jää
ja voiko sen jälkeen ajatella
onnellisia ajatuksia
päivää murhataan
taas yhtä päivää
eikä huoneen pimeydessä
suljettujen verhojen takana
kukaan lohduta hämärää
yksinjätettyä ikävää
pässinpökkimissä kalsareissa
kieleen rakennettu labyrintti
teke siitä salakirjoitusta
kuin yrittäisi tulkita unien kaavaa
metsä on runoilija
runoilijan kaipaus täältä
sydän, kylkiluita kolisuttava kivi
loitsu jota jään kuulemaan
joku pystyttää kotapylvään ympyrän
keskelle
rannalla leikkivien lasten leikkiin
kemiaa
muuan janhunen opiskeli kemiaa
pakkolaitoksessa
jota kutsutaan elämäksi
ja keksi lukkoja
joita kukaan ei osaa avata
sellaisessa huoneessa minä nyt olen
pään piirissä
hiekkaan piirretyssä ympyrässä
teen alkeellisen kodan
risumajan metsään
lintujen tulla ja nokkia jyviään
puhkoa unia
vyöhykkeetöntä aikaa
ja jättää joitain takautuvia
valokuvia eletystä
naarmuisia negatiiveja
koiranhampaanjälkisiä
valoa syövä koira on yritys
taluttaa hihnassa sellaista mitä ei
tahdo
kuin ostaisi huvipuistosta hattaran
eikä kukaan aikuinen tervehtisi niin
lasta
XXXIX
Minulla ei ole muuta mytologiaa kuin
metsä
mihin mennä istumaan yksin
monen vuoden takaista iltaa
sulkeutua huoneeseensa kuuntelemaan
ulkoatulevia ääniä
kaupunkia
jonka olen juuri rakentanut
metsän puista ja kivistä
pelottanut pimeän pois polultani
tuomionpäivänä selittäjät jäävät
sanojensa hämärään
jokainen metsuri tuomitaan siitä
mitä hän on tehnyt metsän kielelle
mutta isoäiti on vain marjastanut
ja liimannut nimilappuja mehupulloihin
varoittaaksen sudenmarjaviinistä
että sen erottaisi herukasta
isoäiti on elänyt niin kauan
että vuosisata haisee hänen
vaatteissaan
kodilta kauan sitten hylätyltä
ja kaivolta
lähteeltä metsän keskellä
käärmeet juovat sen vettä ja lipovat
kieliään
käärmeen kieleen liimataan nimilappu:
olen syönyt korillisen omenoita
ja sulattelen niitä nyt talven yli
keväällä on toinen vuodenaika, kevät
sanat menettävät silloin
tarkoituksensa
ja niistä tulee lintujen pesiä
harakan varoittavaa naurua
että mene käki muualle
minun poikasistani kasvaa harakoita
XL
Epäilen mahdollisuuksiani niin kuin
hirtettävän pitää
epäillä rasvattua köyttä
miten eläisi kaikella painollaan
oppiakseen lentämisen
keksiäkseen mahdottoman koneen
ja kaikki oleminen
on ankaraa kaipausta tavattomaan
joka sarastaa silmänurkassa
että paina pää maahan
ja nuku tuulen lauluun
kuuntele pääsi ääntä
kuuntele pääsi ympäri on vedetty
orjantappurakruunu
ja sen yläpuolelle kirjoitettu kaikki
tieto
sinusta, vaakasuoraan haudatusta
muistokirjoituksesi on ajan lyhyt
historia
niistä paikoista joissa olet käynyt
ja niistä joihin et koskaan päässyt
koska niitä ei ole olemassa
mene kotiin minulle sanotaan, puhumaan
itseksesi
minä menen ja vedän peiton pääni
yli
eikä minua ole missään sillä olen
lapsi
ja jokainen lause on lapsen kieltä
eikä sitä ymmärrä
ellei ole vihkiytynyt salaisuuksiin
siankärsämöihin
joita jaetaan neljän kasoihin
kunnes niitä ei enää jaettavaksi ole
ja viimeiset
tulevat ensimmäisiksi kuin
ilmestyskirjassa
uunista ulos
Hyviä.
VastaaPoista