CI
Kylähullu
Väsynyt shamaani
nojaa baaritiskiin
ja tilaa uuden oluen.
Mies on hukannut taikakalunsa,
eikä loveenlankeaminen onnistu,
naaraat eivät suostu astuttaviksi.
Väsynyt shamaani
on istunut kapakassa kauan,
kirjoittanut pieniin vahakantisiin
vihkoihin
lajinsa historiaa, elämäkertaa
siitä alkaen,
kun ensimmäisen kerran tähysti
taivaalle,
huomasi taivaanvalot
ja alkoi palvoa niitä.
Pedot ovat ahdistaneet öisin,
päivällä hän on huomannut,
että unet ovat olleet totta,
tuhon uhka koko ajan samanlainen.
Tämä pelko on kerrostunut syvälle,
vaikka vuosien varrella
luola on muuttunut,
kapakasta tullut toisenlainen.
Ulkopuolella on yhä se,
mitä ei uskalla kohdata.
Sameassa vedessä kaikki liikkuu
hitaammin,
kuin katselisi jotain vedenalaista,
hidasta,
hän on pääsemäisillään näille
lähteille,
tiedon ja unohduksen syviin vesiin,
kun tarjoilija herättää.
CII
Sieniaikaan keräsin sieniä
kuivasin niitä
vanhasta ladosta löysin astemitan
kuvittelin että sitä oli käytetty
auringon mittaamiseen;
se oli vesipumpusta
kaivo jäätyi
hakkasin kirveellä avantoa
kannoin puita
lepakot talvehtivat mökin vintillä
huoneessa minulla oli sienet
ja vesipumpun astemitta
kerros kerrokselta vesi ehtyi
postikortissa
pyhä fransiscus saarnasi linnuille
lintulaudalla hömötiaiset ja
punatulkut
metsähiiri kirjoittamassa uuteen
lumeen
pieniä jälkiä, metsän kieltä ja
kirjoitusta
kun osaisi kuunnella niin tarkasti
että kuulisi, aina on vähän ääntä
aavistettava liike männyn juurella
säikähdys
kun pyy tai teeri säntää lentoon
CIII
Haluan selviytyä tämän talven yli
asun huonetta, ikkunan takana metsä
se on minulle kaikki:
päivät, valo, pienet eläimet
joita on vaikea nähdä
pohjoinen maisema
ja kylmät ehdot
joiden varassa mittaan päiviä
mittaan auringon korkeutta
se jaksaa taas muutaman asteen
ehkä pari taas pari tuntia pitempään
mitä minä teen kahdella tunnilla
valoa?
CIV
Ulrika Eleonora
Hän on lähtenyt sellaisesta
kaupungista
että sen kertoo kolmella kadulla
tuulimyllynmäellä ja kahdella
kirkolla
joista toisen sotilaat ovat rakentaneet
läntisiä tuulia vastaan vinoon
Ulrika Eleonora!
Kirkko on nainen, sitä pitää tuulen
hyväillä
kirkon sisällä tekstejä:
”åhr... blef denna kyrka härad
och åhr... fienden illa spolierad”
puiset urkupillit ja harmooni
Sodan aikana
kuparipillit myytiin österbottens
köttille
makkaranpäiksi,
makkarankiinnipitimiksi
niin ankea aika on ollut
hän ei tiedä siitä mitään
Hän istuu kirkon etupenkissä
joka on nimetty lahjoittajiensa mukaan
ja katselee puista kristusta
alttaritaulu on viety uuteen kirkkoon
niin köyhä aika tämä on
köyhempi kuin kirkontekijöiden, hän
ajattelee
Hän on täällä nyt, kirkon
etupenkissä
ihmettelemässä kaiken maailman
asioita
kirkko on aina vaan ja vino
kun hän on lähtenyt kokonaan
onko heistä enää kumpaakaan
Hän ihmettelee miten surullista
tekstiä
tuuli uruissa soittelee
Hän on matkalla kaikissa paikoissa
ja joutuu ajattelemaan kaiken maailman
asioita
CV
Ristiriitaiset ehdot
Viisaat eivät ole koskaan yksimielisiä
he kulkevat vaikeapääsyisiä,
syrjäisiä teitä
aina lähes eksyksissä
tutkimattomat polut tulevat tutkituiksi
ajatuksen kantomatka
on mittaamaton mutta rajallinen
tietäjät etsivät viisautta unesta
päivät puhkovat yötä
leikkaavat aukkoja unen vyöhykkeisiin
loitsut
ovat vertauskuvallisia kysymyksiä
kaiken tietämisen
kysymysten ja vastausten jälkeen
käteen jää mätänevä poronluu
jolla joku rummuttaa
rumpukalvoa
kuulet äänen
mutta et osaa selittää sitä sanoin
mielessä on pelkkä kuva:
mahdoton mutta paikkansapitävä
väite
CVI
Valheenpaljastaja
Työpöydällä
poronluu ja maalattu kivi
ovat merkkejä joiden selitys
löytyy esineistä itsestään.
Vaellus on päättynyt,
Vaellus on päättynyt,
mutta tuuli jatkuu yhä.
Ajassa tapahtuu jotain
jonka suhteellisuus
paljastuu tällä hetkellä.
On pakko lähteä uudestaan ulos,
saaren rantaan, veden lähelle,
mutta tuuli jatkuu yhä.
Tuijotan veden läpi,
yritän nähdä pohjaan,
mutta esineet pakenevat merkityksiä.
Sokean miehen kirjoituksista löytyy
virhe:
hänen lähtökohtansa ovat väärät.
Poronluu paljastaa historian,
maalattu kivi valheen,
mutta tuuli jatkuu yhä.
Olen levoton,
tekisi mieli paeta,
yössä tulevat painajaiset,
tuuli on pelkkää hämäystä.
CVII
I
Näitä rantoja ei kirjoita
enää kukaan, seutu on kolkko
ainoa runoilija täältä lähtenyt
muuttui maan voimaksi
puiden kirkkaaksi iloksi
elämätön lupaus kyyristyi kiveen
liian heikko jaksamaan jokapäiväistä
liian vahva luopumaan tavattomasta
silmien läpi tunkevasta pimeästä
tiedosta:
”menen metsään
vedän päälle väsyneen manttelin
etsin voimakkaan kiven
makaan siinä, annan taivaan
ja ajan kulua
maadun”
hän asetti päänsä maata vasten
antoi kynttilän syttyä ja palaa
loppuun
alkutalven satoi lunta, maa jäätyi
syvään
yhden elävän ihmisen sydän ehtyi
merenranta, metsä ja kivet vaikenivat
hautoja kävellessä tunsi maan voiman
CVIII
II
Hän käveli metsään kynttilä
kädessään
kulki pois:
kivestä irronnut varjo
yritti lentää
CIX
Mies veistää puuta
puisia kasvoja
vaikka hänen pitäisi tehdä talo
mies veistää sillä hän on nähnyt
eikä kaasvoista tule minkään
muotoiset
kuun oikealla puolella
silloin yöllä hän on nähnyt
hän ei enää tarvitse taloa
hän kantaa kahta lautaa
mittaa ristiin ja näkee
jumalan kasvot
olisi pitänyt veistää koko ruumis
kädet levälleen, jalkojen läpi naula
kuin joku hymyilisi kolkosti hänelle
”sinä se olet, sinä itse
naulaa!”
CX
Entä jos hylkäsin turhaan
ilon ja surun kaupungit
kuljin tuntemattomaan metsään
keräsin marjoja talven varalle
kävin karhunpesään
nukkumaan elämätöntä unta
en tiennyt että pesää asuttiin
karhunaaras kömpi viereeni
söi talvimarjat, himoitsi minua
makasin karhun vieressä
ihmisten ilmoja minun oli ikävä
karhu synnytti kevään
uros elämöi pohjoisella taivaalla
jätti jälkensä tähtien väliin
taivaan nälkä oli huimaava
minun nälkäni ihmisten iloa
jos osaisin takaisin tästä metsästä
ehkä lähtisin
mutta metsän sydämeen kerran
eksyttyään
siinä harhailee ikänsä kaiken
ihmisen tieto käy turhaksi
eläimen vaistoa selviytyä ei ole
