Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pöytälaatikon runot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pöytälaatikon runot. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Pöytälaatikon runot XIII – Yhdennettoista kymmenen runoa




CI

Kylähullu


Väsynyt shamaani
nojaa baaritiskiin
ja tilaa uuden oluen.
Mies on hukannut taikakalunsa,
eikä loveenlankeaminen onnistu,
naaraat eivät suostu astuttaviksi.

Väsynyt shamaani
on istunut kapakassa kauan,
kirjoittanut pieniin vahakantisiin vihkoihin
lajinsa historiaa, elämäkertaa
siitä alkaen,
kun ensimmäisen kerran tähysti taivaalle,
huomasi taivaanvalot
ja alkoi palvoa niitä.

Pedot ovat ahdistaneet öisin,
päivällä hän on huomannut,
että unet ovat olleet totta,
tuhon uhka koko ajan samanlainen.

Tämä pelko on kerrostunut syvälle,
vaikka vuosien varrella
luola on muuttunut,
kapakasta tullut toisenlainen.
Ulkopuolella on yhä se,
mitä ei uskalla kohdata.

Sameassa vedessä kaikki liikkuu hitaammin,
kuin katselisi jotain vedenalaista, hidasta,
hän on pääsemäisillään näille lähteille,
tiedon ja unohduksen syviin vesiin,
kun tarjoilija herättää.


CII

Sieniaikaan keräsin sieniä
kuivasin niitä
vanhasta ladosta löysin astemitan
kuvittelin että sitä oli käytetty
auringon mittaamiseen;
se oli vesipumpusta

kaivo jäätyi
hakkasin kirveellä avantoa
kannoin puita
lepakot talvehtivat mökin vintillä

huoneessa minulla oli sienet
ja vesipumpun astemitta
kerros kerrokselta vesi ehtyi
postikortissa
pyhä fransiscus saarnasi linnuille

lintulaudalla hömötiaiset ja punatulkut
metsähiiri kirjoittamassa uuteen lumeen
pieniä jälkiä, metsän kieltä ja kirjoitusta

kun osaisi kuunnella niin tarkasti
että kuulisi, aina on vähän ääntä
aavistettava liike männyn juurella
säikähdys
kun pyy tai teeri säntää lentoon


CIII

Haluan selviytyä tämän talven yli
asun huonetta, ikkunan takana metsä
se on minulle kaikki:
päivät, valo, pienet eläimet
joita on vaikea nähdä

pohjoinen maisema
ja kylmät ehdot
joiden varassa mittaan päiviä
mittaan auringon korkeutta
se jaksaa taas muutaman asteen
ehkä pari taas pari tuntia pitempään

mitä minä teen kahdella tunnilla valoa?


CIV

Ulrika Eleonora


Hän on lähtenyt sellaisesta kaupungista
että sen kertoo kolmella kadulla
tuulimyllynmäellä ja kahdella kirkolla
joista toisen sotilaat ovat rakentaneet
läntisiä tuulia vastaan vinoon
Ulrika Eleonora!

Kirkko on nainen, sitä pitää tuulen hyväillä
kirkon sisällä tekstejä:
”åhr... blef denna kyrka härad
och åhr... fienden illa spolierad”
puiset urkupillit ja harmooni

Sodan aikana
kuparipillit myytiin österbottens köttille
makkaranpäiksi, makkarankiinnipitimiksi
niin ankea aika on ollut
hän ei tiedä siitä mitään

Hän istuu kirkon etupenkissä
joka on nimetty lahjoittajiensa mukaan
ja katselee puista kristusta
alttaritaulu on viety uuteen kirkkoon
niin köyhä aika tämä on
köyhempi kuin kirkontekijöiden, hän ajattelee

Hän on täällä nyt, kirkon etupenkissä
ihmettelemässä kaiken maailman asioita
kirkko on aina vaan ja vino
kun hän on lähtenyt kokonaan
onko heistä enää kumpaakaan

Hän ihmettelee miten surullista tekstiä
tuuli uruissa soittelee
Hän on matkalla kaikissa paikoissa
ja joutuu ajattelemaan kaiken maailman asioita


CV

Ristiriitaiset ehdot


Viisaat eivät ole koskaan yksimielisiä
he kulkevat vaikeapääsyisiä, syrjäisiä teitä
aina lähes eksyksissä
tutkimattomat polut tulevat tutkituiksi
ajatuksen kantomatka
on mittaamaton mutta rajallinen

tietäjät etsivät viisautta unesta
päivät puhkovat yötä
leikkaavat aukkoja unen vyöhykkeisiin
loitsut
ovat vertauskuvallisia kysymyksiä

kaiken tietämisen
kysymysten ja vastausten jälkeen
käteen jää mätänevä poronluu
jolla joku rummuttaa
rumpukalvoa
kuulet äänen
mutta et osaa selittää sitä sanoin
mielessä on pelkkä kuva:

mahdoton mutta paikkansapitävä
väite


CVI

Valheenpaljastaja


Työpöydällä
poronluu ja maalattu kivi
ovat merkkejä joiden selitys
löytyy esineistä itsestään.
Vaellus on päättynyt,
mutta tuuli jatkuu yhä.

Ajassa tapahtuu jotain
jonka suhteellisuus
paljastuu tällä hetkellä.
On pakko lähteä uudestaan ulos,
saaren rantaan, veden lähelle,
mutta tuuli jatkuu yhä.

Tuijotan veden läpi,
yritän nähdä pohjaan,
mutta esineet pakenevat merkityksiä.

Sokean miehen kirjoituksista löytyy virhe:
hänen lähtökohtansa ovat väärät.
Poronluu paljastaa historian,
maalattu kivi valheen,
mutta tuuli jatkuu yhä.

Olen levoton,
tekisi mieli paeta,
yössä tulevat painajaiset,
tuuli on pelkkää hämäystä.


CVII

I

Näitä rantoja ei kirjoita
enää kukaan, seutu on kolkko
ainoa runoilija täältä lähtenyt
muuttui maan voimaksi
puiden kirkkaaksi iloksi
elämätön lupaus kyyristyi kiveen
liian heikko jaksamaan jokapäiväistä
liian vahva luopumaan tavattomasta
silmien läpi tunkevasta pimeästä tiedosta:

”menen metsään
vedän päälle väsyneen manttelin
etsin voimakkaan kiven
makaan siinä, annan taivaan
ja ajan kulua
maadun”

hän asetti päänsä maata vasten
antoi kynttilän syttyä ja palaa loppuun
alkutalven satoi lunta, maa jäätyi syvään
yhden elävän ihmisen sydän ehtyi
merenranta, metsä ja kivet vaikenivat
hautoja kävellessä tunsi maan voiman


CVIII

II

Hän käveli metsään kynttilä kädessään
kulki pois:

kivestä irronnut varjo
yritti lentää


CIX

Mies veistää puuta
puisia kasvoja
vaikka hänen pitäisi tehdä talo

mies veistää sillä hän on nähnyt

eikä kaasvoista tule minkään muotoiset
kuun oikealla puolella

silloin yöllä hän on nähnyt

hän ei enää tarvitse taloa
hän kantaa kahta lautaa
mittaa ristiin ja näkee

jumalan kasvot

olisi pitänyt veistää koko ruumis
kädet levälleen, jalkojen läpi naula
kuin joku hymyilisi kolkosti hänelle

”sinä se olet, sinä itse
naulaa!”

CX

Entä jos hylkäsin turhaan
ilon ja surun kaupungit
kuljin tuntemattomaan metsään
keräsin marjoja talven varalle
kävin karhunpesään
nukkumaan elämätöntä unta

en tiennyt että pesää asuttiin
karhunaaras kömpi viereeni
söi talvimarjat, himoitsi minua
makasin karhun vieressä
ihmisten ilmoja minun oli ikävä

karhu synnytti kevään
uros elämöi pohjoisella taivaalla
jätti jälkensä tähtien väliin
taivaan nälkä oli huimaava
minun nälkäni ihmisten iloa

jos osaisin takaisin tästä metsästä
ehkä lähtisin
mutta metsän sydämeen kerran eksyttyään
siinä harhailee ikänsä kaiken
ihmisen tieto käy turhaksi
eläimen vaistoa selviytyä ei ole

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Pöytälaatikon runot XII – Kymmenennnet kymmenen runoa




XCII

Valokuva on ajalta
ennen camera obscuran keksimistä
se on väärennös runoilijasta
kiveä vasten veistämässä kaislahuilua
soimaan huiluisella äänellä.

Meren ranta on vino.
Vesi valuu pitkin paperia,
jossa kiinnitettä on liian vähän,
hopeakromidi valuu viemäriin.

Valokuvaaja tekee kuviaan,
väärentää itsensä merenrannan runoilijaksi,
tuulihuilun soittajaksi.
Mutta ranta on ollut jo ennen häntä.

Hän valehtelee kuin joukahainen,
tekee kuviaan,
näyttelystä tulee menestys.
Hän kiinnittää kuvat seinälleen
ja käskee ystäviensä kehua niitä.


XCIII

Miten se metsän vaikerrus kuuluisi
huoneeseen sulkeutuneena iltana
kun en saa luetuksi, kirjoitetuksi
enkä puhutuksi
mikä minun on
keskuslämmitys kohisee putkissa
että ulkona on kylmä
minä poltan tupakkaa ketjussa
ei minusta oikeastaan enää ole
muuta kuin tupakan savu
ja silloin sinä ehkä tulet
avaat housuista vetoketjun
ja pujahdat käsi
housujen sisään pitämään kyyhkysen munia
hautomaan linnunpoikasia pesään
ja tulee toisenlainen ilta
kuvaruudussa välähtää
arabialaisen hevosen kiima


XCIV

1

Hakkuuaukean yläpuolella
palokärjen lennon nykivä muisto

kolmenkymmenen vuoden kuluttua
tällä paikalla kasvaa toinen metsä
toisenlainen, kuin pellossa
viljeltyjä puita

haluan syvemmälle, ikimetsään
missä puut vieläkin kuolevat pystyyn
tuulenkaatamat maatuvat
kuulematta moottorisahan ääntä

istun kannolle miettimään, katselen
aukean poikki vedettyjä metsäojia
näen taimikon nousevan
puiden kasvavan peittämään
ison tikan jäljen taivaalla


XCV

2.

Kaukaa kuulomatkan rajoilta
olen kuulevinani
ennustajalinnun
surumielisen huudon
en pääse selville äänen alkulähteestä

onko palokärki lentänyt
ikimetsään josta uneksin
jossa aikaa ei mitata näillä yksiköillä
vaan puun sydämeen kasvavilla renkailla
auringon, kuun ja tähtien radoilla
tai silmänräpäyksellä
kun kanahaukka iskee puun niskaan

onko edes palokärki löytänyt sinne
vai hakkaako nyt koloaan
ladon kylkeen metsän laidassa
rummuttaako ikäväänsä
parinkaipuuta
suurjännitejohtojen metallipylvään päähän
lankojen siristessä kevättalven pakkasessa
kuin heinäsirkat, niityllä

metsä on kasvanut täyteen mittaan
harvennettu virheettömäksi


XCVI

1,

Kahdeksan vuotta sitten lähdin
merenrantakaupungista
nyt olen palannut saman meren äärelle
maan ja taivaan rajaviivaan
jossa kallio laskeutuu portaina alas aaltoihin
kivistä siltaa aika on kuluttanut, sade syönyt
vuodet ovat syövyttäneet sitä kuin ajatuksia
jotka eivät löydä kotimaataan
silmät hapuilevat horisonttia
joka häviää sumun sisään
etääntyvien lokkien huudot

minä kahlaan rantakallioita
tietoja runoilijasta, joka kerran kuleksi
sepittämässä tätä maisemaa
ei sitä miestä enää olemassa
sillä riittävän kauan tietämisen tietä etsittyään
ihminen asettuu vaakasuoraan ja kuolee
minä pysähdyn kuuntelemaan
meri ja ranta vaikenevat koko olemassaolollaan


XCVII

2.

Kuljen vaivalloisesti eteenpäin
mieleen tulee vain vanhoja ajatuksia
ja tuuli tulee ihmisen poikaan
ja ihmisen läpi
metri on vapautunut jäisestä kuormastaan
harmaalokkien parvet lentävät pohjoista kohti hajanaisena
linnut huutelevat
matalasti, kaklattavat
minä tunnen sivullisuuteni tähän maisemaan
etsin jotain sellaista jonka nimeä en tiedä
ja minua pelottaa huhtikuun julmuus

katselen kiveä johon joku on kuin pienellä taltalla
hakannut nimiä, kirjaimia, kotiloiden syövyttämää tyhjää
”Jeesus elää. Jumala on herra.”
näin yksinkertaista on ihmisen puhe luonnon keskellä
karimerkit kaukana horisontissa
kuin haaksirikkoutuneiden muistomerkkejä
”navigare necesse est vivere nonest necesse”
minulla on koko päivä aikaa
ja sen jälkeen kaikki päivät miettiä elämäni
ja kulkemisen tarkoituksia
olen väsynyt kaikkiin tarkoituksettomiin päiviin


XCVIII

Taivaanrajassa aamun valo
leikkaa haavan hämärään
sirkkelinterä pyörii hitaasti taivaalle
hahmottaa maiseman horisonttiin
lumisen lakanan
johon puut, metsiköt, siellä täällä talot
puhkovat reikiä

on joulukuun päivä
helppo katsoa kauas
kesän ja lämmön muistoon
sitäkö miettivät
pienet eläimet, lakanan alle suojautuneet
muurahaiset keossaan, nokkosperhoset
perhosentoukat koteloissa, syksyllä syntyneet
aavistelevat vasta

nopeasti unohdan itsekin
muiston lämpö ei jaksa
sirkkelinterä
on liian kaukana lämmittämään
tätä päivää, ohutta ilmaa

XCIX

Armeijan tukikohta on sota
kuten ihmisen tukikohta on maan vapaus
ja yksilön vapaus suhteessa todellisuuteen
painan käteni korvalle ja raavin partaani
veden voimakkain ominaisuus tiheys
mutta ilman kaikkia ominaisuuksiaan se olisi muuta
teen välillä juustovoileivän
kolmipiikit elävät elämäänsä vedenalaisessa maailmassaan
minä elän elämääni omien ehtojeni varassa
enkä tiedä miten onnelliseksi ajatteleminen
ihmisen tekee tai elämisen jokapäiväisyys
ajojensa epäileminen ja etsiminen, kysyminen
kuin olisi lähdössä tietämään alitajunnan lähteitä
kolmipiikit eivät paljon pohdi zenin filosofiaa
hetken ja sanan mahdollisuutta
niillä ei ole sodankäynnin teoriaa
aavistusta siitä miten koukkuun jäänyt mato
tai ihminen luikertalaa, miksi
odotan että puhelin soi
odotan että kahvivesi kiehuu
odotan kesää ja toisia vuodenaikoja
pöydillä lojuu papereita ja kirjoja ja sukkia
ja kukkien siemeniä, ihmiseksi tulemisen ituja
painan korvani maata vasten ja kuuntelen
uutisia ilmansuunnista ja ajasta


XCX

Miten yhden ainoan rikkinäisen
äänen jälkikuva
jaksaa
että minulla on taas vaikea olo
illan ulkoatulevat äänet kuulen
en sisältä läheltä
sitä

huoneessa minulla on toinen
yksinäisyys

tämä lakeus niin laaja
että aurinko uppoaa keskelle peltoa
illalla, ja minä omistan kaiken tämän
ja vainioiden takaiset metsät

lyhyt on koiranputken kesä

keräilen kaikenlaista
muistinkantaman rajoilla uskon
muutakin on
kirjoista etsin pakoa
tyhjyydestä, tyhjyyttä ylistän
muistoa, väriä, ääntä, muotoa
edes yhtä ehjää esinettä
etsin

kesäillan tyhjän läsnäolon hetki
yhtäkkiä tulee täyteen
ikkunantakaista ääntä
kerttu jota en tunne
hätäilee poikasiaan
eihän minulla ole, juuri siksi

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Pöytälaatikon runot XI – Yhdeksännet kymmenen runoa



LXXXI

Eurooppalainen epätoivo

1.

Aamu repii itsensä riekaleiksi,
on noustava pystyyn
ja kuljettava tämänkin päivän putkessa.
Päässä jyskyttää valtamerilaivan konehuone:
Antabus, antabus, antabus, antabus.
Sumusta tulee esiin Titanicin keula;
sen ei pitänyt upota.
Taivas on raskaana.
Tuuli pyyhkii aamun riekaleet pois.
Olen taas yksin.
Jyskytys vaimenee,
kaupunki vaanii salakavalasti,
sen kaduilla lepää
eurooppalainen epätoivo.


LXXXII

2.

En ole pyöveli vaan uhri.
Iltapäivälehdet riekkuvat sensaatiota,
korpit kerääntyvät haaskalle,
kesy apina kiipeää puuhun.
Musta kenraali komentaa joukkojaan,
joukot marssivat tahdissa,
tahdissa, tahdissa, tahdissa, tahdissa.
Kaikki päät katsovat samaan suuntaan.
Jostakin kuuluu laukaus.
Se saattaa olla suuren pamauksen alku.


LXXXIII

3.

Pilvet uhkaavat sadetta,
aikatuuli puhaltaa
ja pyyhkii tuhat vuotta pois
ihmiskunnan muistista.
Tuhat vuotta sotaa, väkivaltaa, kidutuksia.
Noitavainot jatkuvat yhä:
Vasta toissapäivänä apina saatiin vangittua häkkiin,
eilen sille alettiin tehdä kokeita,
sen geneettistä perimää muutettiin,
sen kaikista jälkeläisistä tulee sinisilmäisiä.
Tai ehkä apina ammutaan avaruuteen,
siitä tulee ensimmäinen astronautti.
Sensaatio. Joka tapauksessa.


LXXXIV

4.

Kenraali on komentanut joukkonsa tavaravaunuihin
rautatieasemalta.
Juna lähtee kiskomaan miehiä kohti pohjoista.
Vihollinen on näkymätön,
se saattaa vaania missä tahansa.
Nyt on pidettävä pää kylmänä.
Pitkin jänkää hiipivät hitaat miehet,
nostavat kiväärinsä,
ahma säntää liikkeelle
ja taittaa poron niskan.
Korpit vaistoavat haaskan.
Radioaalloilta alkaa kuulua jotain uutta.
Kansallinen vapautusrintama
on ottanut haltuunsa lähetysaseman.


LXXXV

5.

Mittaan näitä katuja,
jotka kävelevät vastaan vihan voimalla.
Kansanmurha on tapahtunut
eikä kukaan ole kertonut siitä.
Tiedotusvälineet vaikenevat,
televisiosta ei tule mitään erikoista,
mutta kansanmurha on tapahtunut.
Musta kenraali komentaa joukkojaan,
levysoittimen neula on juuttunut samaan uraan,
Marlene Dietrich nikottelee,
joukot marssivat tahdissa,
ainoastaan mallinuket näyttävät eläviltä.


LXXXVI

6.

Angstlos!
Päässäni jyskyttää
angstlos, angstlos, angstlos, angstlos.
Mitä se on?
Mahalaukkuni on riekaleina,
kannan kaljapullon pöytään
vapisevin käsin.
Kaikkien näiden ihmisten olemassaolo
ahdistaa minua,
apina hyppää toiseen puuhun
ja jostakin kuuluu laukaus kesken hypyn.
On jaksettava tämä päivä loppuun,
on jaksettava tämä ilta loppuun,
on jaksettava tämä yö loppuun,
on jaksettava
ja sama jatkuu taas.


LXXVII

7.

Hallitsija on vangittu.
Tieto tekee ihmiset levottomiksi.
Painonvartijat keskeyttävät kokouksensa hetkeksi
ja jatkavat taas.
Levyautomaatti nielee kolikon,
minä menen tiskille
ja tilaan uuden oluen.
Vain kaiken turhuus
jää ilmaan väreilemään
eikä päänsärky vieläkään hellitä.
Musta kenraali, entä jos olen keksinyt sen itse.
Pelästyn,
joukot marssivat päässäni,
valtamerilaivan konehuoneessa
jokin päästää ilkeän äänen,
epäkesko pyörii vielä hetken
ja pysähtyy.


LXXVIII

Yksin on kuljettava
ihmisen tie
tietäjät ovat piiloutuneet
tänä aikana

teosofit kääntyneet salaiselle matkalle
aamun maahan
ja paperiuskontoon
erämaan tuuli syö gibranin kirjoitukset
turha on odottaa profeettoja
korkeita profiileja

käärme pesii minun päässäni
se lämmittelee kivillä
jotka olen valottanut muistiin
kundaliini on käpertynyt syvälle
elämättömyyteen, toisen ajan odotukseen
ja mahahaava antaa merkkejä itsestään

lugumagiaan ei uskota
se on viihdettä
eliphas levin kabbalistiset kirjoitukset
kaikki täällä niin todellista
että siihen ei jaksa
vain antautua jaksaa

ainoa tapa selviytyä
olisi kai kävellä puistoon
ja puistosta metsään
ja unohtua sinne

ainoa tapa selviytyä
ihmisen puolustaa voimakkaintaan
löytää michiman rohkeus
hävittää kultainen temppeli


LXXXIX

Paperin edessä olen avuton
sinä olet poissa nyt
jätit minulle tämän paperin
poissaolon päiviä varten
en tiennyt että se on yhtä vaikeaa
kuin istua lähekkäin tuntemattoman kanssa

haen hyllystä kirjoja, selaan
ja pistän takaisin hyllyyn
koira saa olla toisessa huoneessa
odottaa että tulisin kuten minä odotan sinua
kaikki maailmassa tiivistyy odottamiseen
sanat ovat hitaita, itsekseenpuhuminen
pitkäveteistä, miten pitkäveteistä
odotan puhelinsoittoa
istun sängyllä huoneen heikossa valossa
ulkona helmikuun viimeinen iltahämärä

elämä on hidas, illan kaltainen
kirjan jota ei saa luetuksi
koska pelkää jokaisen sivun olevan viimeinen

ajan lyhyt historia on kerrottu kolmella sanalla
minä istun huoneessa ikävöiden sinua
nyt minulla on vain tuoksusi vuodevaatteissa
runot jotka minulle kerran kirjoitit
annoit ja revit myöhemmin
lampun valo tekee itkunkaltaista kipeää silmiin
yhtä kirjaa minulla ei nyt ole
vain sinä, tuntematon, voisit kääntää
ja selittää sen


LXXXIX

Pohjoisella havumetsävyöhykkeellä
meren ja kaupungin välimaastossa
yksinäinen mies juoksuttaa koiraansa
rantoja, iltoja pitkin
koira juoksee, mies rämpii perässä
lumeen ahdistettuja jälkiä
silmänlumeita
hän istuu kahvilassa
kirjoittaa romaania nimeltä maailma
hänen on helppo olla ja elää
vain ajatusten paino harteillaan
nojaa kätensä poskeen, rodinin ajattelija
poskessa pään paino
joka tulee käsivartta pitkin sydämeen
kerran kuljettuaan hän muistaa metsän
ja tuomitun talon
kevyttä musiikkia kuin polttaisi pesässä
runoilijan tekstiä, omaa kieltä
eikä hormi vedä
mies savuttaa menneisyyttään, entisiä ajatuksia
aina jokin vimma ja kiire
läikyttää kahvia lautaselle, ryystää sitä
kuunnella ihmisten hätäisiä outoja puheita
valehdella itsensä yksinäiseksi ja metsään
ja koiraansa kuljettamaan rannalla
hihnanmittaisessa vapaudessa
kevyttä musiikkia
on hömötiaisen typerä ääni
lintulaudalla


XC

Seinällä roikkuu pari kuivattua kaislaa
kirjahyllyn päällä savinen lintu
maalaus jonka nimi on matkakertomus
elämästä? linnunsulka!
näinkö nopeasti saavutettiin ja menetettiin
kaikki se arvokas
joka teki ihmisestä soturin
kamikazelentäjän, arkun painoisen
että jäljellä on vain muistin yritys
selvittää haalistnutta valokuvaa
jousella-ampujasta
amorko?
elämä
vain ampui kohti
ja itseään tähtäävä mies
niitti syksyisestä merenlahdesta kaislat
outo kahlaaja rannalla hätäili
amorko? amorko?
tähän aikaan vuodesta
kuin olisi nähnyt suopöllön lentävän lakeutta
keskellä joulukuunhämärää päivää
junan ikkunasta
mies painaa nenänsä lasiin ja miettii
lintujen ja ihmisten tarkoitusta
matkanteon ajatusta täällä
ja miten kaukana aina on kaikki jota kaipaa
ei koskaan läsnä ja miten läsnäolo
tekee kaikista yksinäisyyksistä mahdotonta

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Pöytälaatikon runot X - Kahdeksannet kymmenen runoa


LXXI

1

Alkuperäinen
kieli on eläimen kuva
kalliomaalaus, noitarumpu
joiku ja loitsu
pimeässä lähestyn
sen syvintä olemusta, sinua rakkaaani
yhteyttä naiseen, naaraaseen

alkupurkausta
yhteyttä jumalaisen sinussa
meissä jumalaan
toistelemme sanoja: tahtoo, tahto
on kosketus on hyppy
on tämä maailma, sen rajapiste
jossa ei vielä sotia, vihaa
edes pelkoa tällä hetkellä
vain

elämisen sokeus
hapuilu
ei ole muuta
pyhyys mikä syntyy
pyhä kosketus, paritteluelimet
luola, talo, kirkko ja kohtu
saarnaan sinulle kaikkeus
kuuletko huokaukset
jotka eivät vuoda verta
vaan siemennestettä
henkien liike, yö, pimeän keskellä
kahdesta kehosta lähtevä valo


LXXII

Höpisen tätä mantraa
uskon että sielu virtaa
ihminen virtaa toiseen
ja aurat polttavat ihoon
pysyvän poltinmerkin
että meitä on kaksi, pyhä luku
maan ja taivaan avioliitto

onko muuta, tarvitaanko muuta
ihot, läsnäolo, unohdus
maailmankaikkeus on kaukana
syvällä tai korkealla
tarkemmin:
sisältä, maan sydämestä
virtaa laava, nousee uusi rotu
kaksijalkainen

kahdesta alkuihmisestä, savesta syntyneestä
syntyy kansa, kaikki kansat
syvällä
varhaislapsuuden hämärässä, alitajunnassa
on olemassa alkuperäinen muisti
sitä kosketamme kun kosketamme toisiamme
sinä minua, minä sinua
mieli olemisensa rajoja
kirkkautta
joka välähtää tähdenlennossa
meteorissa, öisen taivaan halkaisevassa
suihkukoneen vanassa


LXXIII

3

Hetkeksi on mahdollista unohtaa
olemisen kipeys, paino ja keveys

sietämätön ahdistus
tyhjyydestä jonka keskelle
jokainen ihminen on heitetty
kamppailemaan virran mukana
virtaa vastaan
kunnes virtaan hukumme

pimeän pelko, yksinäisyys laumassa
tällä hetkellä sekään ei tunnu


LXXIV

1

Linja-auton valoissa
häilähtää hetken ajan
laukonpeuran valkea peräpeili
pimeän keskellä välähtää valo
häviää metsään

samean lasin läpi tuijotan metsän seinää
ja moneen kertaan heijastunutta kuvaani
lainattua valoa
joka jättää kasvonpiirteet epäselviksi

yksi minussa säntää eläimen perään
toinen tarttuu lasiin
kolmas, samea ja raskas
ei edes liikahda tuolista
pitää koossa hataraa ruumista


LXXV

2

kuuntelen sisintä itsessäni
(pakenemisviettiä, sopeutumattomuutta
kaipuuta selittämättömään)
haluan hypätä peuran selkään
kulkea syvälle niin kuin muistan
kulkeneeni kerran

lapsuudessa
kun keräsin marjoja
haistelin outoja sieniä
kiipesin kivelle käärmeitä pakoon
uskoin isompaan ihmiseen
etten eksyisi

ja kaikesta kokemastani jäi jälki
epäselvä ja arka
kuin pakenevan peuran jäljessä
syvälle muistin alitajunnan pimeään
piilotettu eläin
moneen kertaan lainattua valoa
heijastava tuhruinen kuva


LXXVI

Kerberos!
Koirani on syönyt aleksandrian kirjaston
eikä ole vieläkään kylläinen
minulla on lainauskielto
vähän kuulta varastettua valoa
koira joka nukkuu ja murisee
unissaan:

”kirjoita itse papyruksesi
runosi ja filosofiasi
minä nukun nyt”

kerberos
kaikkeen tietoon väsynyt
minä himoitsen kirjoittamisen valoa
jokaisella rivillä näköni ehtyy

LXXVII

Jokainen matkanteon yritys
täältä pois on tuomittu
vain liukeneminen
yön ja unen valepukuun
juna lähdössä
unessakin vimmainen elämä
kirjoittamisen kiire jatkuu

pöytälampun valo leikkaa kirjoituskoneen
ja sanat
joista piti tulla maan laulu
ihmisten yhteinen mutina

sinä olet vahva
Luovuttaja
voimakkainta mitä minussa on


LXXVIII

Koko päivän istun meren rannalla
rantakalliolla katselen ulappaa
karimerkkiä

miten merestä nousee kivi
kasvaa luodoksi, saareksi
vihertää ruohoja, puita, metsää
niin tiheää ja vahvaa
että riittäisi hirsiksi rakennuksiin, kalastajakylään

istun ja katselen kauan
miten kylässä eletään
verkkoja paikataan, veneitä lähtee ja rantautuu
mutta iltapäivällä alkaa tuulla
viluttaa

illalla lähden pois etytä tietäisin lopun:
talot autioituva yksitellen
viimeinen vene vedetään rantaan
kaaret lahoavat ja ruoho
kasvaa pohjan läpi
rakennukset hajoavat, ihmisiä ei enää näy

ja saari vajoaa hitaasti mereen
ehkä hetkellä
jolloin auringonkehä leikkaa horisontin
alkaa pudota


LXXIX

Soisinpa että minussa olisi herkkyys
tämän maailman läsnäolon tuntu
mutta mieleni on rikollisen
vihaa menetetystä vapaudesta

kuuntelen pajulinnun puhetta
veden kirkasta ääntä
rikkoutuvan lasin helähdystä
ravintolassa, kaikkialla
soisinpa että minulla olisi mieli ymmärtää


LXXX

Tehdään tässä yhdessä matkaa
tellus ja minä
syysyö on kirkas
teleskooppini linssissä sumua
mitata syvyyttä, yksinäisyyttä
liian ahtaalla planeetalla

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Pöytälaatikon runot IX – seitsemännet kymmenen runoa



LXI

1

Vuori on taivaan yläpuolella
taivas pyrkii ylöspäin ja vuoren sisään
on latautunut energiaa
muutosten kirja puhuu:

”jos sinulla on kolme tietä
valitse niistä keskimmäinen
vaikein taito
on kulkea kohtuullisen hyveen
ja paheen tie”


LXII

2

Kuljen lumiseen metsään
närhi rääkäisee jossain
ja näin kylmänä talvena
hippiäiset ovat vaikeuksissa
liian pienet linnut
mutta hiljaisessakin metsässä
kuuluu vähän ääntä, näkyy liikettä
ja nämä tapahtumat huomaa paremmin
orava heilahtaa oksien suojaan

LXIII

3

Katselen taivasta
ajattelen vuoren sen yläpuolelle
miten korkealle on kiivettävä
ohut lasi erottaa minut kaikesta
se on sivistyksen mitta
kuin iho

”noudata taivaan taoa”
ikkunasta näen vain lumisen metsän
hippiäiset
tätä talvea ne eivät selviydy


LXIV

Rannalla heilahtaa illan tihentyessä
hitaan miehen varjo

mies mittaa menneisyyttään
pimeyttä
jalan kuljettua matkaa

syksy on tässä ja nyt
myöhäinen ilma

aamulla vesi on jäätynyt
jään läpi tuijottavat
läpitunkemattomat
aukijähmettyneet silmät

ilmaan jää kaikumaan
hidastuvien askelten ääni


LXV

Olisi helpompi hengittää
jos ei olisi tätä pimeyttä ympärillä
uhkaavaa taivasta
että kohta on talvi

ikkunasta näkee vain omaan huoneeseensa
kirjoituskoneen jota vieras ihminen kirjoittaa
paperilla näkyy takaperoista tekstiä
sanataas, sanataas

haluan kehittää filosofian
että kaikki ei tapahdu ikuisesti
uskonnon
että olen olemassa vain yhden kerran
ikävän
että joku tulisi ja koskettaisi

sittenkin kun nämä sormet on nostettu pois
kirjoituskoneen näppäimistöltä
vieras on lähtenyt ovesta
eikä tässä huoneessa ole ketään
tuijottamassa pimeään lasin läpi


LXVI

1

Sieniaikaan keräsin sieniä
kuivasin niitä
vanhasta ladosta löysin astemitan
kuvittelin että sitä on käytetty
auringon mittaamiseen
se oli vesipumpusta

kaivo jäätyi
hakkasin kirveellä avantoa
kannoin puita
lepakot talvehtivat mökin vintillä

huoneessa minulla oli sienet
ja vesipumpun astemitta
kerros kerrokselta vesi ehtyi
postikortissa
pyhä fransiscus saarnasi linnuille

lintulaudalla hömötiaiset ja punatulkut
metsähiiri kirjoittamassa uuteen lumeen
pienet jäljet, metsän kieltä ja kirjoitusta

kun osaisi kuunnella niin tarkasti
että kuulisi, aina on vähän ääntä
aavistettava liike männyn juurella
kun pyy tai teeri säntää lentoon
säikähdys!


LXVII

2

Haluan selviytyä tämän talven yli
asun huonetta, ikkunan takana metsä:
se on minulle kaikki
päivät, valo, pienet eläimet
joita on vaikea nähdä

pohjoinen maisema ja kylmät ehdot
joiden varassa mittaan päiviä
mittaan auringon korkeutta
se jaksaa taas muutaman asteen
ehkä pari tuntia pidempään

mitä minä teen kahdella tunnilla valoa?


LXVIII

Tulla itsekseen kuin runo
heikentyneen sillan yli kantava ajatus
japanilaiset rakentavat sen niin
että se jännittyy
sortuu lopulta ylöspäin

minä kuljen jyrkänpartaan yli riippusiltaa
hätkähdän kosken energiaa, vesiputousta
ihmiset osaavat kyllä kahlitsemisen
mutta entä jos päämääränä
onkin vapaus, riippumattomuus
näistä rakenteista
silloista

eläimillä on aikaa paljon enemmän
etsiä kahluupaikka
ylityskohta
vaikka tämän elämän piti olla pitkä
muutaman vuosikymmenen mittainen
unohdan sen heti
nähdessäni koskikaran vesikivellä


LXIX

Jäniksenverellä
maalaan ruskean ristin ovenpieleen
että talo varjeltuisi
pahoilta hengiltä, historialta
vedän sälekaihtimet ikkunan eteen
ja munkkiudun

ajattelen mooseksen ihmettä
miten paljon väkivaltaa ja verta
yhtä käsinkosketeltavaa
kuin uutiset suurvaltojen suhteista
ei minulla ole näkyä, ilmestystä
että kirjoittaisin evankeliumin
uhraisin poikani

ei minulla ole edes poikaa
pesen ovenpieliä puhtaaksi
kadun että jänis oli ammuttava
näin vähäpätöisen asian tähden
eivät ne tule tänäkään yönä
todet, painajaiset

lopulta muistan
ettei risti ole kuoleman ja kiellon merkki
vaan matkan ja määränpään


LXX

Harakka lentää risu nokassaan
kuuseen joen rannalla
eikä joki välitä
minä kuljen penkereitä
puhallan viime kesän heinään
ohutta ääntä, etsin lintujen pesiä

istun pesäpuun juurelle odottamaan

sataa räntää, tulee vettä
välillä päivät ovat aurinkoisia
yöllä maa vetää jäähän
ja minä näen painajaisia
tästä ajasta

kunnes pesän pohjalle kierähtää muna

istun ja puhaltelen käsiini
hitaat päivät nousevat pystyyn
kaatuvat

kuoren sisältä olen kuulevinani koputusta
en ole odottanut turhaan – ja olen:
ei synny munasta miestä
kaatamaan maailmantammea vieläkään

sade jatkuu, pesästä
lähtee lentoon korkeintaan sana, ajatus
jonka painosta väsyneenä harhailen
etsin uusia pesiä
eikä joki välitä

jäät tekevät lähtöä

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Pöytälaatikon runot VI – Neljännet kymmenen runoa


XXXI

Olen kävellyt maailmaani läpi
ohimoita särkee
linnut kirkuvat tuuleen
kaupunki rakentuu ympärille elementeistään
tuulimyllyn siivet harovat tyhjää ilmaa
ja naakkaparvi kajahtaa lentoon
raatihuoneen tornista

olen valvonut pitkään
mitannut menneisyyttäni, jalan kuljettua matkaa
istun myllyn siipien suojaan ajattelemaan
miten vähän elämällä on kosketuskohtia
runojen kanssa
joissa kevät puhuttelee meren rantaa
huhtikuun tuuli

olen tullut kääntymispisteeseen
juon viiniä, unkarilaisen härän verta
kaupungin moottori käy vaimeasti
täältä mäeltä voi katsoa kauas
pikkukaupungin ja sen rakenteiden yli
merenlahden ja hautausmaan yli metsään

olen vähemmän kirkkautta nyt
enemmän viinin sameaa makua
ja jälkiviisaita sanoja, post scriptum

olen lähdössä pois
olen lähdössä kysymään nimeäni toisaalta
ajattelen ilman raskautta
jonka läpi linnut lentävät hitain siivin

istun ja kirjoitan kunnes viini loppuu
ja tuuli tulee ihoon kylmänä
maisema ei kaipaa mitään hyvästijättöjä

pakkaan tavarani
tulevaisuus on jokin toinen portti ja ovi


XXXII

Syksyn valo


Kannoin kiveä mukanani
minne meninkin,
pistin sen välillä housuntaskuun
ja otin uudestaan käteen,
valkeni ja pimeys tuli.

Aika kulki kaarevaa rataansa
ja vuodenajat,
päivän ja yön suhde muuttui,
valo väheni,
taivaalla näkyivät tähdet.

Otin kiven käteen,
pistin sen takaisin taskuun,
kuljin ja kuljin,
aamulla tuli sumua, tähdet hävisivät,
heinäsirkat kävivät hellittämättömiksi,
kangistuivat, kuolivat.

Päivät lyhenivät, kuluivat,
en tiennyt mitä kivellä tekisin,
kannoin sitä turhaan taskussa,
otin sen käteen, puntaroin, mietin
ja viskasin menemään.

Seisoin räntäsateessa, pimeässä, yksin,
en tiennyt mihin olin matkalla,
ehkä tehtäväni oli kantaa kiveä.


XXXIII

Minulle annettiin kauhea:
näkemisen lahja
silmät joissa asuu toinen katsoja
Kaili, noitasilmäinen kissa
joka näkee tyhjän ja sen läpi
en pyytänyt sitä, en toivonut
rukoilin että se menisi pois
en ymmärtänyt vielä
kun maalasin luolan seinään kuvioita
jotka pakottuivat ulos
ne pelottivat minut lauman ulkopuolelle
veistin kiveä
enkä tiennyt mitä olin tekemässä
sairastuin
ruumistani käytti joku toinen
kuola valui suupielestä
kuin meressä vaahto
valveilla minä muutuin linnuksi
riekoksi tai koskikaraksi
ja sukelsin kaksipohjaisen järven läpi
näin ensimmäistä kertaa kivisen portin
elävien ja kuolleiden maan rajan
harmaa kuutio vei minut
pelottavan voiman pisteeseen
kipu lävisti minut kuin keihäs
kasvoton mies näytti minulle
sen mikä sokaisi minut
koneellisen maailman
kauheamman kuin kivimaailman
jossa kuolleet varjottomina vaeltavat
sairastuin että paranisin
mutta se kipu jatkui pitkään
vuosia, kunnes lopulta
uskalsin tarjota tietoani muille
ne sitoivat minut köysiin
ja veivät poltettavaksi
synkintä kuvaa en koskaan kertonut


XXXIV

Hapan sade


Valkotukkainen intiaani
kantaa selässään risutaakkaa
vuorille joilla kansa palvoo
auringon rohkeutta.
Sokea mies,
joka ei koskaan käynyt mantereella
kirjoittaa muistiin
hänen viimeiset hetkensä.

Yksinkertaisin pyhä paikka
on se missä istut,
ainoa asia josta kannattaa puhua,
on hiljaisuus sanojen takana.

Sokeasta miehestä ja intiaanista
muistin heidän sankarillisuutensa:
ratkaisevalla hetkellä
aurinko0 oli jähmettynyt korkealle,
maa ei liikkunut.

Aikojen päästä joku väitti
valkotukkaisen intiaanin
liikkuvan pohjoisen metsissä,
satoi hapanta vettä, sateessa
sokea mies odotti yhä.


XXXV

Vaellus

Todellinen tieto on syvällä.
Ugrien hautakummut,
kiviröykkiöt,
heijastavat jotain kaikesta
mihin olen matkalla.

Tahdon kulkea kauemmas
kuin takaisin,
lähteen vesi on kirkasta,
vaikka kukaan ei hae ämpärillä vettä.

Myyttien takana on sittenkin jotain,
johon selittäjät eivät ole yltäneet.
Saan tietoni toisista lähteistä,
siksi olen varma ja epävarma yhtä aikaa.

Pitelen kädessäni
satojen vuosien ikäistä pääkalloa.
Se on merkki jostain menneestä,
merkit ovat kirjoitusta
niin pitkälle kuin mielikuvitus riittää.


XXXVI

Vankilanrannassa pysähdyn koskettamaan
pystyyn kuollutta puuta
ja elävää versoa sen kyljessä
kunnes talvi puhaltaa ainoan lehden

talvi, lumeenhaudattu elämä
jää ja jäänalainen maailma
taivas ja taivaanalainen maailma
sulapaikat joihin heijastuu yön mustuus

ja kaipaavan ihmisen hyppy spiraalina
tähtien sumu
linnunmaito

ehkä vuoden kuluttua olen taas täällä
metsästän toisenlaista vapautta
vauhkosilmäistä hirveä
tavoitan höyryävää turpaa
linnunradan mittaista peuran unta

vain vankila ja ranta ovat samoja
ja niissäkin
liikkuvat nyt toiset ihmiset

kaikkeus en uskalla mainita sinun nimeäsi
mahtipontista, ylistävää


XXXVII

Kielen merkitys hämärtyy
muisti
koiranhampaiden jälkiä negatiiveissa
valoa ja vastakohtia syövä koira on käsitteiden
hämärtämä ilta

metsä on hakattu aukoiksi
palokärki lakannut koloamasta puita
jotka ovat nyt tukkeja ja paperia
keskeneräistä kirjoitusta

jos lähden tänään lähdenkö lopullisesti
ja lähteekö talvi minun mukanani
sulapaikat ja jää niiden ympärillä
kaikki on sulaa mahdollisuutta

että ihminen kerran on itsensä kokoinen tai suurempi
ja istuu metsässä kivellä kaiken ajan
tuntee maan voiman


XXXVIII

Aamu on moottorisaha ja mies
puhkomassa taivaan mahalaukkua

jos minusta ei jää muuta kuin ajatukset kun lähden
mitä minusta jää
ja voiko sen jälkeen ajatella onnellisia ajatuksia

päivää murhataan
taas yhtä päivää
eikä huoneen pimeydessä
suljettujen verhojen takana
kukaan lohduta hämärää
yksinjätettyä ikävää pässinpökkimissä kalsareissa

kieleen rakennettu labyrintti
teke siitä salakirjoitusta
kuin yrittäisi tulkita unien kaavaa
metsä on runoilija
runoilijan kaipaus täältä
sydän, kylkiluita kolisuttava kivi
loitsu jota jään kuulemaan
joku pystyttää kotapylvään ympyrän keskelle
rannalla leikkivien lasten leikkiin

kemiaa
muuan janhunen opiskeli kemiaa pakkolaitoksessa
jota kutsutaan elämäksi
ja keksi lukkoja
joita kukaan ei osaa avata

sellaisessa huoneessa minä nyt olen
pään piirissä
hiekkaan piirretyssä ympyrässä

teen alkeellisen kodan
risumajan metsään
lintujen tulla ja nokkia jyviään
puhkoa unia
vyöhykkeetöntä aikaa

ja jättää joitain takautuvia valokuvia eletystä
naarmuisia negatiiveja
koiranhampaanjälkisiä
valoa syövä koira on yritys
taluttaa hihnassa sellaista mitä ei tahdo
kuin ostaisi huvipuistosta hattaran
eikä kukaan aikuinen tervehtisi niin lasta


XXXIX

Minulla ei ole muuta mytologiaa kuin metsä
mihin mennä istumaan yksin
monen vuoden takaista iltaa
sulkeutua huoneeseensa kuuntelemaan
ulkoatulevia ääniä
kaupunkia
jonka olen juuri rakentanut
metsän puista ja kivistä
pelottanut pimeän pois polultani

tuomionpäivänä selittäjät jäävät sanojensa hämärään
jokainen metsuri tuomitaan siitä
mitä hän on tehnyt metsän kielelle
mutta isoäiti on vain marjastanut
ja liimannut nimilappuja mehupulloihin
varoittaaksen sudenmarjaviinistä
että sen erottaisi herukasta

isoäiti on elänyt niin kauan
että vuosisata haisee hänen vaatteissaan
kodilta kauan sitten hylätyltä
ja kaivolta
lähteeltä metsän keskellä

käärmeet juovat sen vettä ja lipovat kieliään
käärmeen kieleen liimataan nimilappu:
olen syönyt korillisen omenoita
ja sulattelen niitä nyt talven yli

keväällä on toinen vuodenaika, kevät
sanat menettävät silloin tarkoituksensa
ja niistä tulee lintujen pesiä
harakan varoittavaa naurua
että mene käki muualle
minun poikasistani kasvaa harakoita


XL

Epäilen mahdollisuuksiani niin kuin hirtettävän pitää
epäillä rasvattua köyttä
miten eläisi kaikella painollaan oppiakseen lentämisen
keksiäkseen mahdottoman koneen

ja kaikki oleminen
on ankaraa kaipausta tavattomaan
joka sarastaa silmänurkassa
että paina pää maahan
ja nuku tuulen lauluun

kuuntele pääsi ääntä
kuuntele pääsi ympäri on vedetty orjantappurakruunu
ja sen yläpuolelle kirjoitettu kaikki tieto
sinusta, vaakasuoraan haudatusta
muistokirjoituksesi on ajan lyhyt historia
niistä paikoista joissa olet käynyt
ja niistä joihin et koskaan päässyt
koska niitä ei ole olemassa

mene kotiin minulle sanotaan, puhumaan itseksesi
minä menen ja vedän peiton pääni yli
eikä minua ole missään sillä olen lapsi
ja jokainen lause on lapsen kieltä
eikä sitä ymmärrä
ellei ole vihkiytynyt salaisuuksiin

siankärsämöihin
joita jaetaan neljän kasoihin
kunnes niitä ei enää jaettavaksi ole
ja viimeiset
tulevat ensimmäisiksi kuin ilmestyskirjassa
uunista ulos