Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014, 334 s.

"Me tulimme tähän kaupunkiin kevättalvella 1922, pian sen jälkeen kun mieheni oli vapautettu vankileiriltä ja meidät oli vihitty.
Hiihdimme läpi maaliskuun metsien...
Me läksimme siksi että olimme lukeneet niin monta kirjaa. Ja myös rakkauden tähden. Minä olisin seurannut miestäni vaikka maankuoren alle tai meren syvyyksiin."

Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies sijoittuu mielenkiintoiseen historialliseen aikaan, se kertoo pääosin suomalaisista Venäjällä vuosina 1922 ja 1935, vallankumouksen rakentamisesta ja lopulta utopian romahtaqmisesta. En ole Kähkösen kirjoja aiemmin lukenut, mutta tämä oli mielenkiintoinen. Äitini sanoi, että tämä on hidasta luettavaa, hän haluaa ymmärtää mitä lukee. Äidilleni tämän kirjan alun perin lainasinkin vaikka luin itse sen siinä sivussa.

Päähenkilöt Ilja ja Klara siis lähtevät rakentamaan sosialismia ja kommunismia: "Repuissda meillä oli vääriä tavaroita: parempi vaatekerta, pala saippuaa, opintoluntta aiheesta nainen ja sosialismia, lyijykyniä ja vihkot - niillä me ajattelimme rakentaa tulevaisuutta. Työkalut olisivat saaneet olla kouriintuntuvampia. Tuoda olisi pitänyt rautatiekiskoja, villaa, paperia. rokotusneuloja, kottikärryt jas painokone."

Me kaikki tiedämme miten suomalaiskansallisille Venäjän vallankumouksen jälkeen kävi. Miten kävi anarkisteille Kronstadtissa 1921 ja Miten Ukrainassa 1926. Miten Isä Stalinin puhdistukset alkoivat ja miten ne 1935 kärjistyivät kansanmurhaan. Sirpa Kähkösen romaani virtaa tätä vähemmistökansallisuuksien tuhoamista kohti kuin Neva-joki Pietarin läpi. Historiallinen totuus toteutuu: lopulta kukaan ei jää ehjäksi, nekin jotka jäävät henkiin ovat rikki.

Mutta Sirpa Kähkösen proosa on kuultavaa ja kaunista luettavaa, hetkittäin maagista realismia. Hänen kertomukseensa kehkeytyy muita henkilöitä: sirkuksessa työskentelevä Tom ja nuori Shura, suomesta perään pakeneva Jelena, Iljan  pikkuveli Vlar, taiteilija Galkin, Klaran adoptoimat katulapset Dunja ja Genja ja alkoholisoituvan Jelenan lapsi Jekaterina joka on syntynyt "modernista avioliitosta".

Mutta loistavaa Sirpa kähkösen kirjassa on kieli, joka ei ole tervomaista tai hyrymäistä töksähtelyä, vaan ennemmin verrattavissa Manuel Scorzan tai Miguel Angel Asturiasin, latinalaismerikkalaisten kirjailijoiden kielenkäyttöön. Tärkeintä kuitenkin on: Sirpa Kähkönen ei  ainoastaan kirjoita vaan elää kertomustaan läpi, lähinnä päähenkilön Klara kautta.

Jari Tervo kerttoi joskus tv:ssä tarvinneensa romaanin kirjoittamiseen ainoastaan Rovaniemen kartan ja tiedon siitä miten kaukaa naulapyssyllä voi ampua ihmisen. No en ihan usko tuohon. Mutta hevosmiesten tietotoimisto kertoi mkinulle, että Sirpa Kähkönen on ottanut tapahtumien taustoista selvää enemmän, ja minua kiinnostaisikin, mistä kaikista lähteistä hän on tietonsa munakoriin noukkinut. Ainoa epäuskottava oli vuonna 1922 Pietarissa soittanut neekerijazzorkesteri.

He saivat asuntonsa kellariloukosta. Mutta jännitteen kertomukseen tuo se että Ilja vakaumuksellinen kommunisti liityyy puoluetyöhön täydellä teholla aatteeseen uskoen ja sitä uhkuen. Klara tekee katulapsityötä ja tutustuu kurjalistoon, jonka tuotteita ovat Dunja ja Genja, lopulta hänen ottolapsensa. Tarinassa viihtyvät sirkustaiteilija Tom. Suomesta puoli vuotta myöhemmin tullut Jelena, hänen rikas miehensä (vallankumouksessakin on rikkaita ja köyhiä) Henrik, Iljan veljensä perään lähtenyt Vlar, taiteilija Galkin, Gagaattinainen ja Petrogradin,  Leningradin graniittipylväät.

Kertomusd vaeltaa siis 15 vuoden läpi, 15 vuoden jolloin utopia tuhoutuu ja jäljelle ei jää juuri yksikään, ainoastaan nuori Katinka, jonka Dunja, kaikesta huolehtiva "vähämielinen" saa vietyä Tashkentiin puhdistuksilta suojaan.

Stalinistiset fb-kaverini sanovat tässä vaiheessa, että tällaista ei ole koskaan tapahtunut. Valitettavasti on. Lukekaa vaikka tämä Sirpa Kähkösen kirja.