Tammikuu
Tein lumiseen metsään
nuotion. Paistoin makkaroita. Katselin aurinkoa, joka kaartui muutaman asteen
horisontin yläpuolelle. Kotona tarkistin almanakasta auringon korkeuden.
Yhdeksän astetta horisontin yläpuolella keskipäivän aikaan. Aurinko on voimaton
ja heikko. Minun tahtoni tuntuu olevan siihen sitoutunut. Pakkaskausi jatkuu, -
24 C. Luonnossa kaikki tuntuu hiljentyneen. Silti kuljen mieluummin näissä metsissä
kuin istun toimettomana kotona. Luonnossa elämän mielekkyys korostuu, hiljainen
rauha.
Elämä on jokin aluton
ja loputon ketju. Minun elämäni mielekkyys on olla tämän ketjun osa, täyttää
paikkani. Henki on yksi ja henki on kaikkialla. Sama elämä, joka on minussa, on
myös kauriissa jota tähtään jousellani. Mennyt elämäni voi olla kauriin elämä,
tulevaisuudessa henkeni voi olla kauriin henkeä. Vaikka ei näissä metsissä
mitään kauriita näe. Hirviä joskus.
Kävin hakemassa
katajassa säilyneen hempon pesän. Kannoin sen kotiin, vaikka en oikeastaan
tiedä, mitä teen koko pesällä. Yöllä en nukkunut. Makasin sängyssä silmät auki
ja mietin. Kissaan tuntui siirtyvän oma unettomuuteni. Se makasi vatsani päällä
ja kehräsi. Molemmat varoimme häiritsemästä toista. <
Joskus joudun
tilanteeseen, jossa relämä äkkiä tuntuukin merkityksettömältä. Ei auta vaikka
kuinka todistelisi vastaan, että on Riitta ja pojat ja tutkimus. Yhtäkkiä
huomaa miten pinnallista ja jokapäiväistä elämää elää, tajuaa, että mikään ei
pysty vastaanottamaan syvempiä kokemuksia. Tyhjyys on kokonaisvaltainen tila,
äkkiä huomaa vieraantuneensa, eristäytyneensä koko muusta maailmasta.
Eristäytymistähän tämä minun elämäni pitkälle onkin. Tuntuu että ei pysty täyttämään
paikkaansa.
Vein kirjoituksen
lehteen. Ennen olin tyytyväinen, kun huomasin, että ihmiset lukevat
lintupalstaa. Nyt jokin on muuttunut Tuntuu että pitäisi sanoa muutakin kuin
luetella lajeja. Selittää jotain mitä ei itsekään ymmärrä.
Helmikuu
Illalla kävelin
pakkasessa etsien tähtien valoa, pois katulamppujen kehistä. Pimeän rajalla
tunsin selvästi pelon liikahduksen. Mitä on pelko? Vanha perinne pimeää
kohtaan. Pohjimmiltaan me olemme petoja.
Kivi ei jaksa lentää,
jäinen, mykkä. Minä uppoan, uppoan...
Meren rannalla.
Jääkenttiä. Mitä minä täältä etsin? Kylmyyttä. Yksinäisyyttä. Etäisyyttä
asioihin ja itseeni. En tiedä. Täm jäinen ahdistus pakottaa. Mietin kalastajia,
jotka ovat hukkuneet.
Maaliskuu
Katselen kissaa. Sekin
viihtyy hyvin itsekseen.
Heinäkuu
Pitäisi kirjoittaa
useammin näitäkin. Selvittää asioita itselleen. Mitä muuta elämä on kuin näiden
tekemisten kokonaisuus. Tuntuu että olen taas hajalla, rikkinäinen ja hukkunut.
Olen elänyt mukana tässä kaikessa.
Ajatukset vaeltavat
jossain kaukana. Minä hätkähdän hereille kuin unesta. Aamun valo sattuu
kipeästi silmiin, jotka eivät ole levänneet luomien alla.
Aamuyöllä lähdin
lintutornille. Kahlaajien syysmuutto on alkanut. Matkalla katselin kettua, joka
yritti pyydystää tielle lentäneitä harakoita. Kettu oli niin metsästyksensä
pauloissa, että ei huomannut minua.
Syksy on tulossa.
Kapustarinta lentää lahden yli ja valittaa.
Lokakuu
Ilma on kirkasta. Voi
hengittää. Tällaisina aamuina tuntuu, että minä elän. Että elämällä,
tutkimuksilla, kaikella on jokin merkitys.
Marraskuu
Lahti on vetäytynyt
jäähän. Seison lahden rannalla, katselen pimeää, risahtelevaa jääkenttää, Veden
jännitystä kylmyydessä. Heitän kiven ohuen jääkentän läpi. Kuin lahteen olisi
syöksynyt jotain avaruudesta, meteori.
En enää tiedä mihin
todellisuuteen uskon. Unen, ajatusten?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti