Jumalat puhuvat öisin V

Grimnir:

Kuuma olet, tuli, ja roihuat kovin, loittone minusta liekki! Viittani kytee, vaikka kohotan sitä, turkkini polttaa tuli.

Odinn:

Nidavelliriin, pohjoiseen on noussut Sindrin suvun kultainen sali; Okolnirissa kohosi toinen, Brimirin juomasali, jättiläisen.

Auringosta etäällä hän erottaa salin, Naströndillä se on, pohjoiseen on ovi; räppänästä pisaroina putoilee myrkky, käärmeiden selkiä on palmikoitu seiniin.

Ja hän, joka on palannut, näkee; mutta näkeekö lopun ja onko loppu onnellinen? Kuunnelkaa, vaietkaa viisaat, hän näkee.

Näkijätär:

Kahlasivat kuohuvaa virtaa valapattoiset miehet ja murhaajasudet, ja ne jotka viettelivät toisen vaimon; Nidhöggr oli siellä, imi vainajain verta, susi raastoi toisia - joko tiedätte vai ette?

Grimnir:

Istuin tulien keskellä kahdeksan yötä, ei ruokaa kantanut kukaan.

Odinn:

Kuulkaa näkijätärtä, sokeaa naista, hän näkee.

Näkijätär:

Idässä, Rautametsässä, istui vanha vamo ja kasvatti Fenririn heimokuntaa: näistä yksi on oleva kerran kuun rosvo, hahmolta peikko.

Hänen ravintonaan ovat miesten ruumiit, hän saastuttaa verellä jumalten sijat, aurinko tummuu ja suvilla on sitten epävakaiset ilmat - joko tiedätte vai ette?

Grimnir:

Minut on tuleen sidottu, istun tulen vankilassa. Mutta joko kuulen äitini äänen, joko nousee kapinaan manalle mennyt kansa?

Näkijätär:

Kummulla istui siellä ja harppua soitti jättinaisen paimen, iloinen Eggther; hirsipuulehdossa yllä lauloi koreanpunainen kukko, Fjalarr.

Aasoille kiekui Gollinkambi, se herättää kaikki Herjafödrin miehet; maan alla laulaa toinen lintu, Helin kartanon noenpunainen kukko.

Grimnir:

Tuskani ovat kovat, enkö tätä kipua kestä? Nyt kun kahleitani polttaa tuli, joka kasvaa; onko ainoa pakoni täältä kuolema?

Näkijätär:

Garmr karjuu Gnipahellrin edessä, kahleet katkeavat, susi karkaa; monenkaltaista tiedän, kauemmas näen, jumalien tuhon, sodanjumalten turman.

Veljekset taistelevat, toinen lyö toisen, sisarusten lapset hylkäävät suvun; paha on aika, huoruutta paljon, kirvesaika, veitsiaika, murtuneet kilvet, myrskyaika, susiaika maailmanlopun alla, ainoakaan mies ei armahda toista.

Odinn:

Kuulkaa! Nyt sokea näkee, tuntematon tietää!

Näkijätär:

Mimirin pojat liikkuvat, ja perikadon ääntä julistaa kaikuva Gjallar-torvi, kovin puhaltaa Heimdallr, on korkealla torvi, Odinn puhuttelee Mimirin päätä.

Vavisten seisoo Yggdrasill, saarni, ikipuu valittaaa, nyt on jättiläinen irti, Helin tien kukijat pelkäävät kaikki, kunnes Surtrin sukulainen ahmaisee saarnin.

Odinn:

Mitä aasoilla on? Mitä haltioilla on? Koko Jötunheimar ryskää, ovat käräjillään aasat; kääpiöt voihkivat kiviovillansa, tunturien viisaat - joko tiedätte vai ette?

Näkijätär:

Garmr karjuu Gnipahellrin edessä, kahleet katkeavat, susi karkaa; monenkaltaista tiedän, kauemmas näen, jumalien tuhon, sodanjumalten turman.

Hrymr saapuu idästä, ylhäällä kilpi, hirmuisena kiemuroi maailmankäärme, käärme iskee vettä, kotka kirkuu, repii ruumiita, harmaa; Naglfar on irti.

Odinn:

Vaikka aurinko mustuu. Katsokaa, hän näkee! Vaikka tähdet pimenevät ja taistelun savu verhoaa kuun. Katsokaa, hän näkee!

Näkijätär:

Idästä liukuu laiva yli meren, tuo Muspellrin joukot, ja Loki ohjaa; jättiläiset saapuvat seuraten sutta, ja sen väen mukana on Byleistrin veli.

Surtr tuo etelästä korventavaa tulta; sodanjumalain aurinkoa säihkyy miekka, kallioita särkyy, jättinaisia sortuu, miehet käyvät Heliin, halkeaa taivas.

Nyt Hlinille tulee toinenkin murhe, kun Odinn käy sotimaan sutta vastaan ja Belin uljas surmaaja iskee Surtriin, Friggin sydänystävä saaa surmansa siellä.

Odinn:

Vaikka mustuu kuu ja pimentyneenä on taivas. Katsokaa, Näkijätär näkee, Ennustaja, sokea ennustaa!

Kuulkaa, jos teillä on korvat, kuulkaa, miten valittaa maailmanpuu. Nähkää, jos pystytte katsomaan sokaistuvin silmin.

- Joko tiedätte vai ette jumalten lopun?

Katsokaa Näkijätärtä; hän näkee!

Näkijätär:

Garmr karjuu Gnipahellrin edessä, kahleet katkeavat, susi karkaa.

Odinn:

Nyt lähestyy Hlödynin loistava poika, Odinnin vesa käy käärmeen kimppuun; tämä, raivokas, tappaa Midgardrin turvan; kotinsa on jätettävä kaikkien miesten; Thorr pystyy astumaaan tuskin yhdeksän askelta käärmeen luota, hän, kunniastaan varma.

Katsokaa Näkijätärtä; hän näkee!

Näkijätär:

Aurinko mustuu, maa luhistuu mereen, taivaalta sortuvat säteilevät tähdet, roihuten palaa elämänpuu, korkeat lieskat taivaalle lyövät.

Garmr karjuu Gnipahellrin edessä, kahleet katkeavat, susi karkaa; monenkaltaista tiedän, kauemmas näen, jumalien tuhon, sodanjumalten turman.

Odinn:

Hän näkee; hän näkee vieläkin kauemmas, hän näkee. Näkijätär: Minä näen, miten kohoaa toisen kerran maa, iäti vihreä, merestä esiin; kosket kuohuvat, kotka lentää, tunturilta se pyytää kalaa.

Aasat kokoontuvat Idavöllrille, he haastelevat siellä maan hirmuisesta vyöstä ja muistavat mahtavan menneisyyden ja Mahtijumalan muinaiset riimut.

He löytävät jälleen lautapelin levyt ruohon keskeltä, kultaiset, kauniit, ajassa ammoin omistamansa.

Kylvämättä kasvavat pellot, paha parantuu kaikki, Baldr palaa; Hroptrin saleissa asuvat Hödr ja Baldr, sodanjumalat oivat - joko tiedätte vai ette?

Odinn:

Hän näkee salin, soreamman kuin päivä, se on kullalla katettu ja kohoaaa Gimlessä. Nuhteettomat ihmiset asuvat siellä, ja heillä on aina mukanaan onni.

.......

Näkijätär:

Mahtaja nousee mahtiin ja voimaan, tuo väkevä yllä, joka ohjaa kaiken.

Nyt lähestyy lentäen tumma lohikäärme, pimeästä vuoresta se välkehtien lentää, höyhentensä kätköissä kantaa ruumiita, Nidhöggr. Nyt näkijätär poistuu.

https://www.youtube.com/watch?v=j1VcpmNy5T8

Jumalat puhuvat öisin IV

Kertoja:

Käräjiin kävivät kaikki aasat, ja yhdessä istuivat aasattaret. Jumalat pohtivat perinjuurin, mitä tiesivät Baldrin pahaenteisset unet.

Niin Odinn nousi, iäkäs Gautr, pani satulan selkään Slepnirille, hän ratsasti syvälle synkkään Heliin ja kohtasi hurtan joka Helistä nousi.

Ylt´yleensä veressä oli sen rinta ja se loitsujen isälle ulvoi pitkään. Yhä ratsasti Odinn, maa kumisi alla, tuli Helin korkeiden hallien eteen.

Itäiselle ovelle ratsasti Odinn, hän tiesi, missä lepäsi tietäjätär, kunnes pakolla kutsuttu nousi ja puhui.

Näkijätär:

Kuka mies se on, tämä outo mies, joka minulle määräsi vaikean matkan? Lumi peitti minua, sade pieksi ja liotti kaste, olin kuolleena kauan.

Odinn:

Olen nimeltä Vegtamr, Valtamrin poika, puhu Helistä minulle, kuin minä maasta. Ketä varten on sormuksin somistettu penkit ja kauniit istuimet kimaltavat kultaa?

Näkijätär:

Baldrille täällä on tehty simaa, kilpi kattaa kimaltavan juoman. Mutta pelossa elävät mahtavat aasat. Väkisin puhuin ja vaikenen nyt.

Odinn:

Älä vaikene tietäjätär, kyselen vielä, kunnes tarkoin sen kaiken tiedän: kenestä sukeaa Baldrin surma, kuka päästää päiviltä Odinnin pojan?

Näkijätär:

Hödr kantaa sinne kuuluisan puun, hänestä aukeaa Baöldrin surma, hän päästää päiviltä Odinnin pojan. Väkisin puhuin, vaikenen nyt.

Odinn:

Älä vaikene, tietäjätär, kyselen vielä, kunnes tarkoin sen kaiken tiedän: kuka Hödrille kostaa katalan työn ja saattaa roviolle Baldrin surman?

Näkijätär:

Rindr Länsisaleissa synnyttää Valin, yksiöisenä sotii Odinnin poika, ei käsiään pese, ei hiuksiaan kampaa, ennenkuin saa roviolle Baldrin surman. Väkisin puhuin, vaikenen nyt.

Odinn:

Älä vaikene, tietäjätär, kyselen vielä, kunnes tarkoin sen kaiken tiedän: keitä ovat neidot, jotka itkevät armasta, kohottaen taivaalle liinojen kulmat?

Näkijätär:

Sinä et ole Vegtamr, niinkuin luulin, vaan olet Odinn, iäkäs Gautr.

Odinn:

Sinä et ole näkijätär, viisas nainen, vaan olet kolmen tursaan äiti.

Näkijätär:

Mene kotiin Odinn, ole ylpeä aina, älä palaja enää ihmisten luokse, ennenkuin Loki pääsee irti ja jumalten tuomion päivä on tullut.

https://www.youtube.com/watch?v=tpdpcTrZv1A

Tämä matka

Joskus 1970-luvun puolivälissä verryttelyhousuisena oppikoululaisena aloin kiinnostua runoudesta. Olin muutenkin omituinen: harrastin hieman häpeillen ornitologiaa eli ”lintutiedettä”, olin kiinnostunut luonnon- ja ihmisensuojelusta. Vein salaa luokan seinälle julisteen Biafran nälkäänäkevistä lapsista. (Biafra ehti olla itsenäinen valtio 12 päivää. Sen kansallislaulu oli Sibeliuksen Finlandia.) Elin vahvasti Linkolan linjoilla (jotka siihen aikaan olivat huomattavasti loivempia kuin nykyään). Olin kiinnostunut progressiivisesta rokista ja mystiikasta.

Runouteen minut herätti ensimmäisenä Bo Carpelan, kuten olen toisaallakin todennut. Yritin perehtyä keskikoulun viimeisellä luokalla Pentti Saarikosken lyriikkaan, mutta en ymmärtänyt häntä. ”Meissä asui eri henki”, kuten Tuukka Kangasluoma on eräästä Saarikosken kokoelmasta todennut. Vain jokin ”Onnen aika” ja muutama kreikkalaishenkinen runo kokoelmasta ”Runoja” kolahtivat. Sitten, lukion alaluokilla, löysin Eeva-Liisa Mannerin. Luin Kristiinan kaupunginkirjastosta Mannerin siihenastisen tuotannon läpi.

Samoihin aikoihin kun kirjoitin esikoiskokoelmaani ”Lintujen silmissä kivien kylmyys” Eeva-Liisa Mannerilta ilmestyi koottujen ja valittujen runojen antologia ”Runoja 1956-1977” (Tammi 1980). Se on pysynyt matkaoppaanani runoudessa ilmestymisestään tähän päivään asti. Se on myös eräs niistä harvoista kirjoista, jonka olen ostanut täysihintaisena kirjakaupasta. Enimmäkseen olen kahlannut ale-tiskejä ja divareita läpi.

Vuonna 1995 (erään edellisenä vuonna tapahtuneen teatterillisen epäonnistumisen jälkeen) kokosin Kemissä Kambri-ryhmän nimellä toimivan noin 20-henkisen session. Teimme Kemin Kaupunginteatterin studionäyttämölle ilman rahaa ”näkymättömän näytelmän”, ”näytelmän ilman näyttelijöitä” 80 markan lavasteisiin.

Leikkelin saksilla Eddan jumalrunot palasiksi ja kokosin ne uuteen järjestykseen. Tuolloinen ´hovikapellimestarini´ Jussi Paakkola sävelsi tekstin. Minä hain kaatopaikalta romua ja Piia Hirvaskoski lavasti. Pekka Korolainen lainasi näytelmään ”Jumalat”, jotka sittemmin paloivat Kemin Kaupunginteatterin varaston mukana, Työryhmä toteutti luovuuttaan kanaverkolla ja paperimassalla. Matti Adolfssen ja Merja Ruth pitivät ammattitaidollaan projektin pystyssä. Merja Ruth keikkui viimeisillään raskaana (vastoin lääkärin määräystä) tikkailla katonrajassa ja asensi valoja.

”Jumalat puhuvat öisin” – mysteerinäytelmä ilman näyttelijöitä valmistui. Näyttämöllä oli esityksessä vain neljä näyttelijää, jotka esittivät kiviä ja yksi joka esitti puun juurta. Maailmanlopussa kivet järkkyivät ja puunjuuri heräsi eloon muuttuen käärmeeksi.

Kambri-ryhmä oli saanut nimensä Eeva-Liisa Mannerin ”Tämä matka” -kokoelmassa julkaistusta saman nimisestä runoelmasta. Se oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen jo 70-luvulla. Mannerin runoelma ja ”Tämä matka” oli kuitenkin ilmestynyt jo 1956, vuotta ennen syntymääni. Se on suomalaisen loppusoinnuttoman lyriikan perusteoksia ja kulmakiviä. Se viitoitti myös Eeva-Liisa Mannerin runoilijan tien, sillä samalla mystisellä, metafyysisellä, fatalistisella ja panteistisella linjalla hän pysyi läpi koko tuotantonsa.

Ensi-iltaa edeltävän päivänä kuulin radiosta Eeva-Liisa Mannerin kuolleen. Lyhyen neuvottelun jälkeen Kambri-ryhmä päätti tehdä ”Jumalat puhuvat öisin” -näytelmän ensi-iltaan ylimääräisen happeningin. Kambri-ryhmä asettui istumaan teatterin aulaan yleisön joukkoon. Yksi kerrallaan ryhmäläiset nousivat ylös ja lukivat kukin vuorollaan Eeva-Liisa Mannerin runoelmaa Kambri suuren suomalaisen runoilijan muistoksi:

Eeva-Liisa Manner: Kambri I

”Kulkea yli vaihtelevien äärten,

mustien vesien, hauraiden porraspuiden,

läpäistä murtuvat solat, vuorten hitaat viivat,

vyörymät, lumiset pilvet, löytää valitut kivet

ja tulla seudulle

täynnä parillisia jälkiä, eläimellistä asutusta.

Nähdä taitettu tuonpuoleinen valo ja maanpäälliset huolet,

Syödä karvas hedelmä leipäpuun alla

ja tulla nälkäiseksi;

nousta ja kulkea, kävellä punotut kengät loppuun,

etsiä virtaa ja tulla ihmisten tekemälle äyräälle,

pestä kädet ja hiukset ja juoda laskuvettä

ja nähdä raskaita unia viimeisestä tuomiosta:

saada aloittaa alusta rutaisesta lätäköstä

pientä alkeellista pahuutta täynnä, kuten Dytiscus tai

myöhäinen ihminen.

Kulkea, kulkea mihinkään tarttumatta

läpi lian ja lumen, vuorottelevan helteen

ja ankaran menneisyyden ja jääkauden,

sen joka oli ja sen joka tulee;

nukkua lumessa ja sulattaa ruumiillaan pälvi

suuresta yhteisestä jäätiköstä,

oppia käsien taitoa, hidasta toivomista,

rakentaa tuulinen talo ja antaa sateiden tulla,

löytää kulunut polku ja hiotut kivet,

kiven mykkä tiheys; myös ihmiset,

ja vihata lähimmäistään niin kuin itseään;

syödä terhoja ja käpyjä, lintujen ruokaa,

jakaa ateria eläinten kanssa

ja oppia niiden vertaukset ja kieli ja nopeat jäljet.

Oppia vertaukset, ja sekoittaa ne ruumiillisiin asioihin,

oppia salaisuudet, ja unohtaa jälleen,

hukata tieto

vaelluksella läpi ajan ja kerrostuneiden aikakirjain,

vaikeatajuisten kivikirjain ja puuttuvien dynastioiden.

Tulla tyhjäksi ja luopua taikauskosta, uskosta

joka on viisaus, peritty eläimiltä

ja sidotuilta kasveilta ennen eläimeksi-tulemista.

Tulla tyhjäksi ja luopua –

miten raskas on vaellus ilman taakkaa,

yksinäisyys ilman eläinten yhteisyyttä,

erilaisuus, jota sudet pakenevat ja pelkäävät.

Saapua viimein

kevyenä, väsyneenä,

ilman sanoja, telttaa ja eläinten myötätuntoa

meren rannalle, nähdä ruumiillaan tämä kaikki:

Hyytyvä valo ja pitkät ankarat aallot,

kova avaruus, joka kiertää, vingahtaa,

ja vitkaan jäätyvät tuulet,

lähettää tottumuksesta

tyhjä vene, huuto tuuleen,

tietäen että vain sirpaleet pääsevät perille

tai ei mikään.”

(Eeva-Liisa Manner: Runoja 1956-1977, Tammi 1980)