Kiinalaisen maalaustaiteen veijareita ja pyhimyksiä osa II

Murretun tussin tie

Tsan-buddhalaisuus (japanissa zen) levisi Intiasta Kiinaan noin 520 jaa. Maalaustaiteessa tsanilaisuus vaikutti johdattamalla taiteilijan syvempään yhteyteen luonnon elementtien ja kaikkien ilmiöiden kanssa. Tsan vaikutti erityisesti niin sanotun murretun tussin (luontevan maalauksen) koulukuntaan. ”Tussilaveerauksen spontaani olemus on taiteellisen toteutuksen korkein aste”, kirjoitti jo aiemmin kuvattu Wang Wei.

Vaikka Wang Wei on puhunut yliaistilliseen innoitukseen perustuvan tussimaalauksen puolesta, hän itse vietti hyvin kurinalaista elämää, jotta hänet olisi voinut lukea niiden miesten joukkoon, jotka olivat vapaita kaikista kahleista ja kirjaimellisesti ”häkistä paenneita”. Näihin luontevan kalligrafian kuuluisiin mestareihin kuului Tsang Hsy, joka tarvitsi vain viiniä päästäkseen hurmiotilaan. Hänen rinnallaan esiintyi buddhalainen munkki Huai-Sun, joka myös oli mieltynyt viiniin ja nimitti siveltimensä jälkiä kuolemattoman juomarin kalligrafiaksi.

Tämän luontevan ja spontaanin tyylin mestareista on olemassa useita enemmän tai vähemmän uskottavia tarinoita, ja sen eräänä edelläkäsijänä voidaan pitää jo ennen tsan-buddhalaisuuden aikaa maalannutta ja vankilasta seinämaalauksen kautta paennutta Wu Tao-Tzuta. Mutta legendanomaiset tarinat eivät kerro ainoastaan murretun tussin maalareiden päähänpistoista ja hairahduksista, jotka aiheuttivat harhaanjohtaia käsityksiä heidän miellyttävästä taiteilijaelämästään ilman minkäänlaista pakkoa tai kuria aivan kuin he olisivat suorittaneet suuret taiteelliset työnsä leikiten ja ohimennen juominkien, seurustelun tai kävelyretkien lomassa.

Muistiinpanoista ilmenee päinvastoin, ettei spontaanius ollut pelkkä taivaanlahja vaan pikemminkin kovan työn ja pitkän ponnistelun tulos. Esimerkiksi 500-luvun keskivaiheilla oli eräs tsan-lahkon huomattavimpia kalligrafeja munkki Tseng Hung vetäytynyt ullakolle ja estänyt ketään pääsemästä luokseen ympäröimällä talonsa aidatulla vallihaudalla, minkä vuoksi hän sai lisänimen ”rautainen kynnys”. Hän vietti erakkoelämää 30 vuotta kehittäen ruohokirjoituksen täydellisyyteensä ja kuluttaen loppuun lukemattomia siveltimiä, jotka hän hautasi maahan muistokirjoituksella varustetuissa ruukuissa.

700-luvulla lähimmäksi spontaania ilmausta kerrotaan päässeen puiden ja kivien mestari Tsang Tsao, joka maalasi viivoja katkaistulla siveltimenkärjellä niin ettei jälki ollut näkyvissä. Tsi Tsing-Tsenin taidehistoriassa mainitaan myös kolme muuta toisista erottuvaa maalaria Wang Hsia, Li Ling-teng ja Tsang Tsi-ho.

Hurmioitunut Wang Hsia ja Tsang Tsi-ho

Wang Hsia oli kuuluisa ja arvoituksellinen persoonallisuus. Hän oli luonteeltaan ujo ja kuljeskeli mielellään metsissä ja vuorilla. Maalaamista hän ei aloittanut, ennen kuin oli juopotellut kunnolla. Mutta kun sitten viini oli saanut hänet riittävän iloiselle tuulelle hän teki työtään nauraen ja laulaen. Hän levitti tussia jaloillaan, käsillään ja jopa hiuksillaankin. Hurmioituneesti hän maalasi näennäisesti toisistaan riippumattomia tussiläiskiä ja loi tästä omituisesta luonnoksesta henkeäsalpaavalla nopeudella vuoria ja pilviä, vesiä ja usvaa, kiviä ja puita, joissa ei voinut nähdä jälkeäkään tussiläiskistä.

Tsang Tsi-ho oli kuriton virkamies, joka istuskeli mieluusti veneessään kuin seurusteli palatseissa ja onki ilman koukkua kuin taolaiset oppineet; välittämättä kaloista hän antoi siiman riippua vedestä ja sanoi itseään ”usvan ja aaltojen kalastajaksi”.

Spontaanit mestarit olivat kääntäneet maailmalle selkänsä ja heidän asemansa ”häkin ulkopuolella” soi heidän tarkastella kaikkia muotojen ja sovinnaisuuden ulkopuolellaa olevia ilmiöitä. Eräässä klassisessa sananlaskussa kerrotaan taiteilijasta jota keisari onnitteli tiedustellen häneltä taiteen salaisuutta. Taiteilija vastasi syvään kumartaen : ”En ole kiitoksenne arvoinen, tauluni eivät ole mitään muuta kuin siveltimenviivoja ja tussinläiskiä.”

Tsan-mestarit Kuan-hsiu ja Si Ko

Varsinaisen tsan-oppia noudattavan maalauksen mestareina pidetään 800-luvulla eläneitä Kuan-hsiuta ja Si Kota.

Kuan-hsiu oli lahkonsa uskollinen munkki, joka maalasi kunnioitettuja askeetteja, joilla on samanlainen ryhmyinen ja kiemurainen ilme kuin karujen maisemien puilla ja halkeilleilla kallioilla. Ne muistuttavat vertauskuvallisesti luontokappaleiden yhteydestä, kaiken elollisen ja kaikkien esineiden, henkisen substanssin, ihmisen, eläinten, kasvien ja kivien yhteydestä, jotka kaikki ovat osallisina buddha-luonnossa.

Si Ko loi puhtaalla tsan-tyylillä boddhidharman ja patriarkkojen hahmoja. Kahdessa säilyneessä patriarkkoja esittävissä maalauksissa toisessa patriarkka istuu tavanomaisessa mietiskelyasennossa, kun taas toinen patriarkka lepää hurmioituneessa tilassa tiikerin päällä, joka makaa kuin uskollinen koira hänen vieressään.

Tsan-legenda kertoo, että Patriarkka ja tiikeri maalaus esittää lahkon toiseksi tärkeintä ja Kiinan ensimmäistä patriarkkaa, joka saavutti mielenrauhan autuaassa hurmiotilassa, johon hän jo etukäteen oli päässyt kapakassa. Maalaus on vertauskuvallinen kuin nukkuva tiikeri, jossa ruumiillistuvat villeimmät maalliset vietit, jotka ihmisluonnon tulee hillitä. Samalla se esittää pahoilta voimilta suojelevaa henkeä, jollaisena sitä usein kuvataan buddhalaisissa ikoneissa esimerkiksi erakon seurassa tiibetiläisessä kallioluolassa tai pyhiinvaeltajamunkin vieressä.

Kiinalaisen maalaustaiteen veijareita ja pyhimyksiä

Osa I

Kiinalaisen maalaustaiteen historia juonttaa juurensa noin 3000 vuoden takaa varhaisista frescoista. Maalaustaiteen historiaan liittyvät olennaisesti kuvarullat, joista vanhimmat säilyneet ovat syntyneet noin 300- 400 eKr. Jo varhain kungfutselaisuus ja taolaisuus vaikuttivat maalaustaiteen sisältöön. Ominaista taiteelle oli, että vaikka etupäässä tussimaalaukset kuvasivat luontoa, niissä etsittiin sen henkistä sisältöä enemmän kuin puhdasta muotoa.

Monet kiinalaisen maalaustaiteen mestarit ovat olleet samaan aikaan tavallaan veijareita ja pyhimyksiä, juopohkoja buddhalaismunkkeja, jotka maalasivat vimmaisesti sisäisiä näkemyksiään paperirullille. Esittelen tässä kirjoituksessa joitakin tällaisia kiinalaisen maalaustaiteen legendaarisia veijaripyhimyksiä.

Wu Tao-Tzu

Suuri Wu Tao-Tzu (680-760) on Kiinan maalaustaiteen historiassa legendaarinen maalari, jonka teoksia nykyaikaan on säilynyt vain jäljennöksinä. Pohjoismaissa Sven Lindqvist kirjoitti aikanaan kirjan Myytti Wu Tao-Tzusta. Myytin mukaan Wu Tao-Tzu oli joutunut juopottelun tähden vankilaan, jonka seinään hän maalasi oven ja astui siitä ulos.

Vakavammin Wu Tao-Tzusta kerrotaan että hän oli yksivärisen tussimaalauksen mestari, joka maaalasi muististaan kuin ylhäältä saamaansa mielijohdetta seuraten salamannopeasti niin vakuuttavia muotoja kuin ne olisi heitetty maalauspinnalle spontaanisti ja vastustamattomasta pakosta.

Aikalaiset vertasivat häntä luonnonvoimiin, myrskyyn ja ukkoseen. Pohjimmiltaan hän edusti vanhaa muinaiskiinalaista taolaisuuden leimaamaa taidekäsitystä joka oli joutunut joksikin aikaa taustalle hallitsijoiden politiikan seurauksena.

Li Po ja Tu Fu

Kiinalaisen maalaustaiteen yhteydessä ei voi sivuuttaa kiinalaista runoutta, joita kumpaakin yhdisti kalligrafia ja ne yhtyivät toisiinsa sekä maalaustaiteessa että kirjallisuudessa. Niinpä on mainittava myös kaksi Wu Tao-Tzun lähes aikalaista runoilijaa Li Po ja Tu Fu, ajan suurimmat runouden mestarit.

Li Po (701-762) oli keisari Huangin ystävä, laaturunoilija jota kutsuttiin ”maan päälle karkoitetuksi kuolemattomaksi”. Hän osallistui erääseen kapinaan ja joutui maanpakoon. Hän joi mielellään ja kerrotaan hänen kuolleen tavoitellessaan veneestä kuun kuvajaista vedestä. Runoissaan hän ylistää viiniä, ystävyyttä ja pakenevaa aikaa voimakkaasti eläytyen.

Myös Tu Fulla (712-770) oli paikka Huangin hovissa, mutta samaisen kapinan aikaan hän jätti pääkaupungin ja vietti vanhuudessaan epävakaista, kiertelevää ja yksinäistä elämää. Li Posta poiketen Tu Futa pidetään realistina, joka oli saanut paljon vaikutteita konfutselaisuudesta. Tu Fu oli kielen taitaja joka osasi tarkoin valita sanansa. Vasta kuolemansa jälkeen hän sai mainetta ehkä suurimpana kiinalaisena runoilijana.

Pyhä Wang Wei

Jos Wu Tao-Tzu oli maisemamaalauksen luoja, niin Wang Weitä (699-759) pidetään kiinalaisen maalaustaiteen pyhimyksenä ja kuninkaana joka menestyi maalaustaiteen lisäksi, suurena runoilijana, mestarillisena kalligrafina ja ansioituneena runoilijana. Hän oli harras uskovainen tsan-buddhisti (jap. Zen-buddhismi) joka piti ystäväpiiriä enemmän vuorista ja vesistä sekä oli tuuli- ja vesiopin kannattaja.

Kalligrafia oli opettanut Wang Wein sekoittamaan vettä ja tussia, jos oli ilmaistava luontoa katsellessa syntyneet elämykset, elävöitettävä kuvaamattomat ja muotoa vaille olevat emotionaaliset vaikutelmat, joita ei silmä havaitse eikä järki käsitä paremmin kuin makuaistiakaan tai ilmakehän värähtelyjä.

Mietiskelevän Wang Wein sivellintä sai intuitio ohjata enemmän kuin mikään muu; maiseman olemus paljastui juoksevan tussin välityksellä, kun hän ensin oli kokenut sen syvällä sisällään ja suodattanut sen hengessään.

”Tämän maalarin henki nousi pölyn yläpuolelle”, kirjoitti Tsu Tsin Tsen, kun taas Su Si kirjoitti mestarin todellisuuden ulkopuolelle ulottuvasta kyvystä: ”Hän näytti omistavan kuolemattomuuden siivet, joilla hän lensi häkistä pakoon.”