Pöytälaatikon runot III - Kymmenen runoa

I

Alue on rajattu karttaan

siihen on piirretty ääriviivat ja rasti

paikan, läsnäolon merkiksi

mitään muuta kartassa ei vielä ole

ei maisemaa, johon ääriviivat ja rajat

sijoittuvat

ruohottunut polku

joka vie mökiltä kaivolle

ja muinainen polku metsän sisustaan

vain eläimet polkevat sitä nyt

herkillä jaloillaan

polut ovat ikiaikaiset, samat

vain etsimisen mittakaava vaihtuu

ja kun lopulta tulee rantaan

täysikuunkirkkaana yönä

ja on satanut ensi lumen

pakkanen vetänyt veden riitteeseen

siinä odottaa ruuhi

ja lähtee soutamaan

aamuun mennessä jäätyvän lahden yli

on iltahämärässä kuullut pyyn vihellyksen

ja kartan rajat ovat järven

tai metsän, erämaan

suunnitellun tekoaltaan

pakkasenkuiva jäkälä

ja tuoreet ihmisen jalanjäljet

II

Kylmä paljas tanssi läpi kesän

päivien joita yö ei keskeytä

maantietä pohjoisen, postipolkua

poropolkuja vuosisatoja unohtaakseen

pystyttää leiri Kenespahdalle

aamun sirkkelissä herätä teltasta

piekanaparin huutoihin

ne ovat nyt naapurit

sinä näet unta vielä

ja minä pesen kasvoni purossa

joka helisee jyrkkää rinnettä alas

viimeisiä lumen sulamisvesiä

joen alkulähteitä

taivaltaa loputonta taivallustaan

selässä rinkka, sivistyksen elämän

taakka kaikkien päivien

piekanat piirtävät solmuja ilmaan

tilhiä sirisee puissa

jokin kertomus on alullaan

matka jota me yhteisessä unessa

silloin, kerran

oliko sinua edes olemassa

tulen telttaan takaisin

hyväilemään hiuksiasi hetken

ja sinä heräät

unenlämpöisenä, unenhajuisena

silmissä uninen rähmä

III

Rannoilla heinäkuun tuoksujen värit

tarttuvat silmiin, yrttienkerääjätyttö

kulkee selässään ruohojen taakka

kissa, keltasilmäinen noita

aamuyöstä luikahtaa ojan yli

metsästysretkellään, ihmettelen

missä minussa vielä on metsästäjä

tarkkasilmä joka kerran tähtäsi

avaruuden iloon

miten vangitsisin yrttitytön

uudelleen rakkauden ansaan

kuten taas on syksy

lintujen muuttoparvet

jo rannoille kerääntymässä

niin kuljimme yhdessä rantoja kerran

sieniä kasvaa taas, vuosiko

siitä vain on

kun keräsimme niitä yhdessä

sinä, poissaolija

joka sait tarpeeksesi ja pakenit

toisiin kainaloihin, toisia ihoja

nuuhkimaan

IV

Tällä pohjoisella vyöhykkeellä minä elän

minussa elää pimeitä ja valoisia olentoja

ja päivät kamppailevat sielusta

öiden kanssa jolloin tuuli

puhaltaa nuotion tuhkaa silmiin

ja savu kiemurtelee sierainten kanssa sydämeen

kipu vihlaisee rinnassa

ja värähtää pelko

linnunhuuto rantakivellä

kivisellä rannalla kivisessä pohjoisessa

mutta minä elän vielä

elätän toivoa tulevasta

että eheys tulisi, kokoaisi sieluni

kuten kapustarinta ruokkii poikasiaan

kasvattaa niitä lentoon, vapauteen

vain eheys minusta puuttuu

valon kaapata tilansa avaruudessa

kylmän ankaran taivaan alla

V

Haudat ja ristit

muistomerkkejä kadotetusta

lumen alle hautautuneesta elämästä

joskus mietin

miten lämmin siellä maan alla mahtaa olla

tai luovuttaisiko puu lämpönsä

muisti kehittää kuvia

joissa meitä on kaksi

ja pientä onnellisuutta

surumielisen ihmisen silmässä

hetken

kesän jälkiä etsin

koivun jäätyneestä kyljestä

hautausmaat joihin historia

tämänkin kaupungin koko kehitys

on vuoltu yksinkertaisin riimuin

kiveen ja puuhun

”tässä lepää juho jakonpoika ojala

syntyi ja kuali”

etsin omia jalanjälkiäni

kerran kuljettua matkaa

yhdessä elettyä aikaa

jokainen itsestään etsii totta minää

pidätköhän juhlapuheen

mitä merkkejä minustakin jää

sitten

  

VI

Elokuun yön savu

verhoaa maiseman

joka on kuva

puut ovat pysähtyneet hämäränpimeään

kesken vuosisadan kierron

oksat ojentuneet tavoittamaan usvaa

nyt kun eurooppa on yhdentynyt

ja rajat hämärtyneet

minä pakenen sen äärimmäisyyksiin

vietän aikaa Norra Vallgrundissa

talossa jonka takana on sienimetsä

uutiset radiosta eivät kuulu

tänne asti, eivät kosketa maisemaa

syksyä joka on aavustus

pudonneiden lehtien sateenmärkä

tuoksu yli puolenyön

hirvi on tullut pihaan

sen märkä turpa nuuhkii ilmaa

menen ulos ja törmään eläimeen

hätkähdän

alkukantainen pelko

eläin loittonee taholleen

tämä epärealistinen kohtaaminen

unenkaltainen

syöpyy kuvaksi mielen karttaan

VII

Metsä on lukinverkko

kaste nostaa hämähäkinseitit

näkyviin heinikosta

maan ekologinen kriisi

ihmisen ulkopolitiikka

miten suhtautua metsän puolustukseen

sana ei irtoa

vuodenajat takertuvat toisiinsa

oksistot, sienirihmastot

lampaankäävät nousevat sammalen alta

perhoset, yökehrääjät

tarttuvat ikkunalasin kosteaan valoon

joka valuu lasin läpi ulos

haperot, rouskut

minä purkitan niitä

paistan tatteja voileiville

opettelen toimeentuloa vähemmällä

pankit, leikatut luottokortit

heliborkorot

henkinen ahdinko

en tullut toimeen

maailman kanssa ja samalla

luulin kadottaneeni avaimen

metsän ulko-oveen

  

VIII

Kuuntelen uutisia radiosta

ne tulevat vieraasta maasta

yritän kehittää loogista järjestelmää

johon mahtuvat ilmansuunnat

ja vuodenajat:

luonnonmukaista järjestystä

kun ovi on lukossa

olen avannut ikkunan ja kuljen siitä

yö on kääntynyt

aamu ei vielä tule

olen tässä, annan itseni olla

sanat putoavat, lepänlehdet

läpi yön, kuu on täysi

sen valo tulee matalana

kuusenoksien välistä ulkohuussiin

katossa on reikä, paperi on kastunut

paskannan, kevääksi tästä saa kompostin

etsiydyn takaisin muistin käytäviä

olen unohtanut kaksituhatta vuotta

viimeisessä talossa metsän reunassa

kun tuijottaa ikkunan lasiin

näkee vain kuvansa

IX

Ovidius kertoo elementeistä

ilmasta ja eetteristä

sosialismi toteuttaa kaaosteoriaa

sienet kasvavat, on kuunneltava

tarkasti että kuulee

miten ne nousevat ruohon läpi

ajatukset

tämä ei johda vielä mihinkään

olen yltä päältä sumussa

viinimarjat kypsyvät

mustikoita tulee paljon

ja kohta jo puolukat

en ymmärrä enää rahan vaihtokursseja

rahan ulkoista arvoa

en ole vielä oppinut

tulemaan mitenkään toimeen

hapuilen, menen ulos ja takaisin sisälle

lauseiden kielioppi on epäselvä

kirjoitan konseptiin

miten koira vapisee unissaan

uneksuu, sen on helpompi olla kuin minun

tämän yön läpi

kohta on jo syyskuu, syksy

X

Suden hetki on mennyt

keskiyön aikamerkki, ajan tila

josta labyrintti

ja myytit

ovat ammentaneet lapsivetensä

päivä on kulkenut pimeän pisteen

toistaakseen itseään taas

lopun ja alun leikkauskohta

joka egyptiläisillä on käärme

aurinkopallo käärmeen suolistossa

matkalla meren ali

tämän pidemmälle en pääse

kaikki on kevyttä, ohutta ja läpinäkyvää

musiikki niin hiljaista

että sen voi kuulla tarkasti

huoneessa vähän valoa

valvon ja käärin sätkää

naiseni nukkuu ja olen lähellä

hänen untaan nyt

kun olen polttanut yhden tupakan

käärin toisen

tämä kierto jatkuu

olen maailmani sisällä

luon sitä

tiedän että ulospääsykohta on olemassa

siitä portista kuljen kerran

mutta labyrintti on ikuinen

myytit ikuisempia kuin ihminen

joka niitä kuljettaa mukanaan

lyhyen kierron

pudotakseen sitten mereen

käärmeen kitaan kuin valo

kuin päivä, vuosisata tai totuus

yksinkertainen kysymys jumalasta

 

 

Irti

Asemalaiturilla kellotaulun viisari heilahti. Lintuparvi kahahti ilmaan, puluja.

Kun hän nosti katseensa ja näki laitureiden yläpuolella risteilevät sähköjohdot, hän tajusi tulleensa monta vuotta liian myöhään. Jokin oli peruuttamattomasti kiertynyt umpeen.

Hän oli uskonut epämääräisyysperiaatteeseen, alkeishiukkasen mahdolliseen, mutta epävarmaan olemassaoloon tietyssä pisteessä tiettyyn aikaan. Se olisi selittänyt Jumalan olemassaolon ja sijainnin maailmankaikkeudessa. Tätä hetke sekään ei selittänyt.

Lintuparvi kaarsi korkeammalle, kääntyi, lensi asemarakennuksen yli, katosi. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Sitä junaa ei koskaan tullut.

Kun sähköveturi nykäisi liikkeelle, anturat rätisivät pakkasessa, viimeinen vaunu oli kohdalla, hän havahtui ja hyppäsi vaunuun. Ei ollut väliä, minne juna oli matkalla. Hän oli myöhässä, hypännyt, irti.

Se oli pitkä hyppy. Kun hän avasi silmänsä, hän oli järven rannalla, rantakalliolla, ulappa edessä. Rantasipi lensi lähellä veden pintaa, siivet värisivät, ääni hätäili.

Aika oli keskittynyt tähän pisteeseen. Muistoon ja unohdukseen. Hän kouraisi kämmenellään vettä, painoi otsalleen, viileää. Aurinko oli jännittynyt taivaalle ainoaan ehdottomaan asentoonsa.

Päivä oli lämmin. Tuntui että jokin syöksyi tästä lämmöstä yli. Hän kääntyi kalliolle mahalleen. Painoi otsansa kiveen, lämpimään, epätoivoiseen. Suusta valui oksennusta, tahriintui leukaan, rintaan. Sitä tuntui jatkuvan loputtomiin. Hetkeä kesti.

Vaelluskirjaa 15.3.2014 - lintuvaellus osa II

V Kyyränkoskella

Jatkan eteenpäin. Risteyksessä joudun epäröimään hetken. Vasemmalle on viitta Kylänpää 4. En muista olenko käynyt siellä koskaan. Oikealle olisi kotiin sama matka. Kolea viima tunkee ihoon ja ihon läpi sisuksiin. Hytisen. Saanko kylmästä kuolemantaudin. Sisuksissa vilu ja yksinäisyys. Päätän sinnitellä Kylänpäätä kohti niin pitkälle kuin yhtään tarkenen. Ylistarossa ei ole paljon reittivaihtoehtoja. Jatkan siis jokivartta Kylänpäätä kohti. Sinnehän alunperin suunniteltiin ensimmäistä niistä rakentamatta jääneistä voimaloista jotka olisivat tuhonneet koko Kyrönjoen maiseman. Pelloilta ei kuulu kiuruakaan.

Jonkin matkaa poljettuani minut pysäyttää kalastusalueen kyltti. Tarkistan kiikareilla: Kyyränkosken kalastusalue. Kyrönjoessa ja sen edustalla on tavattu yli 60 kalalajia ja arvokaloista joessa viihtyy ainakin meritaimen, kirjolohi ja harjus, joita kaikkia istutetaan jokeen vuosittain "suuria määriä kalakantojen elvyttämiseksi". Voimalarakentaminen olisi tuhonnut nämä kosket, Kyyränkosken ja Kirkonkosken. Mutta miten tuonne kalastusalueelle oikein pääsee, kun tien ja rannan välissä on kynnöspelto, ihmettelen. Kiikaroin Kyyränkosken alapuolta, ei sorsaakaan...

Jatkan matkaa ja ongelma ratkeaa. Pihatie kääntyy rantaa kohti ja siitä pääsee edelleen leiripaikalle kosken rannassa. Paikan vetonaulana on kylpytynnyri, jonka takana vanha harmaahirsinen pieni "mökki". Rakennus paljastuu savusaunaksi, pienimmäksi savusaunaksi, jonka olen koskaan nähnyt. Saunan kuistilla roikkuu narulla neljä kuivunutta saunavihtaa. Koivusta sahattuihin palkkeihin on maalattu runo, jossa on jotain hämärästi tuttua. Arvelen että teksti on vanha kansanruno eikä kenenkään paikallisen runonikkarin käsialaa, mutta on minulla varaa olla väärässäkin:

"Savusaunan lämmittelin,
kivikiukaan kuumentelin,
taitoin haasta koivunoksat,
niistä vihdat valmistelin.

Lyö siitä makeat löylyt,
lempilöylyt leyhyttele,
hämärässä savusaunan,
vierellä virran vihannan

Pese itses puhtahaksi,
hiukset, pää, koko komeus,
vielä vedellä valele
niin on olos onnellinen."

Siinä kohmeisena katselen vanhaa kaunista savusaunarakennusta, klapit olisivat valmiina kuistilla, mieli tekisi haikeasti löylyyn lämmittelemään juuri nyt, mutta eihän sitä nyt toisen saunaa luvatta voi lämmittää. Ihmettelen, miten noin pieneen saunaan muuten yleensä saunoja mahtuu sisälle, jos kiuas on keskellä lattiaa. Mittaan jalkamitalla saunan: noin 3 x 3 metriä. Saunaosan korkeus vajaa 2 metriä ja harjakatto päälle.

Alhaalla tuuli ei tunnu niin. Aurinko paistaa, mutta ei lämmitä. Lauloiko Ultra Bra noin? Tällä hetkellä sanat ovat ytimiä myöten totta. Minä olen katsellut koskea ja tutkinut saunaa tarpeikseni, kapuan rannasta ylös polkupyörälle ja lähden.

VI Kylänpäässä

Mustien peltojen halki eteenpäin. Viima tulee taas aukealla ja vilu tuntuu jalkapohjissa asti, mutta edessä näkyy jotain Ylistarossa harvinaista: metsänreuna. Poljen sitä kohti, tuulensuojaa päin. Metsänlaidassa rannan puolella on kyläseuran maja, jonka ympäristön käyn kiertämässä. Majan ympäristössä kasvaa vanhoja puita. Jonkin puun alta löytyy rykelmä käpyjä, jotka kertovat tikan työmaasta. Varis raakkuu karhealla äänellä ensin etäällä, lentää sitten lähelläni olevan kuusen latvaan ja ryhtyy rähisemään sieltä minulle. Se ei kaipaa seuraani, joten otan vihjeestä vaarin ja lähden taas etenemään.

Kylänpäässä ylitän Kyrönjoen jo kolmannen kerran päästäkseni varsinaiselle kylälle. Täällä on ollut ja on jonkinlainen pieni kauppakeskus, mielenkiintoisimpana yrityksenä lemmikkieläinpalvelukeskus. Taidekoti Musta Hevonen toimii täällä. Olen hyvänpäiväntuttu Taidekodin pitäjän kanssa ja mieli tekisi käydä kahvilla ja lämmittelemässä taidekodissa, jos se olisi talvella auki, mutta ei tietääkseni ole.

Jonkinmatkan päässä edessäpäin on oikealla kädellä majatalo, vanha jylhä kartanomainen punamullattu rakennus: Kesti-Iivari. Sen kohdalla minut pysäyttää, ei itse rakennus, vaan pellolla asteleva kevään ensimmäinen näkemäni töyhtöhyyppä. Orvon oloisena se seisoskelee keskellä kynnöspeltoa näköjään vailla mitään suunnitelmaa. Mahtaako se miettiä, että tuli tehtyä vikatikki, kun pellot kyllä ovat sulat pinnasta, mutta maan alla on syvä routa, ruoka on vähissä eikä kavereita näy missään. Tunnen myötätuntoa. Oma yksinäisyyteni vertautuu töyhtöhyypän yksinäisyyteen.

Joessa on tällä kohdin pieni heinäinen saareke jonka keskellä karikivi kohottaa selkäänsä. Kiven selässä lepäilee heinäsorsakoiras ja saarekkeen rannassa jokea pälyilee toinen koiras sekä naaras. Kevään ensimmäiset heinäsorsat. Onkohan keväämmällä luvassa kolmiodraama vai jatkuuko sovussa polygaaminen suhde, mietin. No, se on heidän asiansa eikä minulle kuulu, enkä vastausta saa koskaan tietää...

VII Kaukolanrannassa

Pyöräilen urheilukentän sivuitse ja vanhan hautausmaan ohitse ja neljännen kerran Kyrönjoen ylitse ja jatkan matkaa uuteen keskustaan ja takaisin Kaukolanrantaan, jossa kivipaatinen levähdyspenkkini odottaa jo minua. Tähän pysähdyn, jään, omaan paikkaani. Istun siinä kylmällä kivellä, mutta päivä on jo puolessa ja aurinko alkaa lämmittää vähitellen. Vilu haihtuu jäsenistä pikkuhiljaa. Selkä tuuleen istuen olo tuntuu lähes onnelliselta tällä paikalla, tässä hetkessä, nyt.

Katselen sulaa, johon nyt on ilmestynyt lintuelämää, sen takana vastarantaa ja lähes pilvettömäksi pyyhkiytynyttä taivasta. Mustavariksia lasken lennossa sinne tänne kaikkiaan 12. Joessa ui heinäsorsia pienissä ryhmissä, kaikkiaan 10 lintua. Äkkään isokoskelon joka lipuu yläjuoksulta alas paikkaan hitaasti virran mukana, keula pystyssä, ylväänä kuin viikinkilaiva. Kevään ensimmäinen isokoskelokoiras, arvostaan tietoisena, on lintuvaeltajan silmään sanomattoman kaunis näky. Ja äkki noin metrin korkeudella vedenpinnan yläpuolella lentää ylävirran suuntaan sitä vastaan harmaavartaloinen haapanakoiras, jonka lentoreitti ylittää isokoskelon aivan kohdalta. Haapana kräähäisee koskelolle tervehdyksen kohdatessa. Muuten linnut ovat vaiti. Hauska kohtaaminen ja ikäänkuin kunniatervehdys ylilennolla, syöpyy katsojan silmään ja mieleen.

Minä muistan kassissa olevat eväät, syön ne pois, juon termoksen kahvista tyhjäksi. Istun pitkään antaen ajatusten virrata vapaasti omia uomiaan, kuten tämän paikan ohitse virtaa omaa uomaansa mereen asti valjastamaton kahlitsematon Kyrönjoki. Korviin alkaa kuulua kirkonkellojen kumu. Siellä vainaja nyt odottaa alttarilla, hänet siunaillaan ja kannetaan maan poveen. Jokin muistopuhe haudalla, virsi arkun ääressä ja lopulta hiekkaa päälle. Ihminen on kokonainen vasta kun hän on kuollut, taisi Saarikoski joskus sanoa. Minä pakkaan kassini, nousen satulaan ja lähden ajamaan viimeisen etapin Ylistaron asemanseutua ja kotia kohti.

(Ylistaro 15. - 19.3. 2014)

Vaelluskirjaa 15.3.2014 – lintuvaellus osa I

I Matkaanlähtö

On ollut henkisesti vaikea talvi. Vaelluskirja on ollut pitkään vaiti. Kevät on kuitenkin tullut viikkoja etuajassa ja tänään lähdin vihdoin itsekin liikkeelle. On jokin Birdlifen lintujentarkkailuviikonloppu. Tiet ovat olleet jo viikkoja sulat, mutta ensin podin sikainfluenssaa, sitten oleilin Kauhajoella ja lopulta podin yksinäisyyden aiheuttamaa ahdistusta ja unettomuutta. Viime yönä sain nukuttua kuitenkin kunnolla ilman lääkitystäkin. Ja aamulla heräsin ja sain itseni ylös ihmisten aikaan.

Keitin kahvit, kävin ulkona tupakalla. Kyykin kuistilla ja kuuntelin aamun lintujen keväänkiihkeitä ääniä. Tein ensimmäiset lintuhavainnot kuistilta käsin: harakka, varis, naakka, viherpeippo, talitiainen, sinitiainen, varpunen, pikkuvarpunen ja keltasirkku. Aamu oli kolea, pakkasyön jälkeen lämpötila nollan paikkeilla. Kuistillekin tunsi kylmän viiman. Sääennusteet olivat luvanneet jopa lumituiskua ja myrskytuulta, mutta kumpaakaan ei onneksi tullut.

Vilu tuli villapaidassa. Menin takaisin sisään. Kaadoin kahvinloput termospulloon, pistin kassiin vihon, kynän, termoksen, puolikkaan ranskanleivän, kaksi mandariinia ja paketin juustoviipaleita. Otin olalle kiikarin, jalkaan kumisaappaat, päälle talvitamineet, kuistilta polkupyörän ja lähdin polkemaan aseman suuntaan. Pelästyin äkillistä pärinää. Käpytikka päryytti katulampun kupua Kainastonluoman sillan pielessä. Ajoin sillasta yli ja käännyin Asematietä kirkonkylää kohti.

Asunnolta pääsee kylälle vain kahta kautta, valtatien vartta matka on lyhyempi, mutta koko väli on käytännössä pelkkää peltotien molemmin puolin. Kun tuuli vastaan ja jäätävästi oli helpompi pyöräillä mälliläntietä pitkin, joka mutkitteli Kainastonluomaa mukaillen ja edes osassa matkaa pienet metsiköt tarjosivat jonkinlaisen tuulensuojan. Tosin täälläkin vielä edellisenä päivänä kova tuuli teki koko matkasta ylämäen niin että jossain vaiheessa kolmivaihteisesta loppui ykköselläkin veto ja olin vähällä joutua taluttamaan pyörää. Nyt oli kuitenkin helpompaa, vaikkakin tuuli korvensi korvia niille vedetystä piposta huolimatta. Alikulkutunnelin kautta ja Rapakujaa pitkin kylälle, jossa jatkoin tuttuun paikkaan, ensimmäisen etappiin Kaukolanrantaan.

II Kaukolanranta

Kaukolanranta on ensimmäisiä paikkoja jonka marraskuun vaihteessa Ylistaroon muuttaessani löysin. Se on uimaranta uuden keskustan ja kirjaston läheisyydessä. Ei se mikään Yyteri kuitenkaan ole. Kapeahko suikale nurmikenttää joka laskeutuu jokeen. Joessa on mutapohja, joten uimaan pääsee lähinnä laiturilta joka on vedetty talveksi maihin. Minulle se on paikka, jossa minulle on tullut tavaksi käydä kauppamatkoilla tai kirjastossa käydessäni. Olla siinä alallaan, katsella joen hidasta virtausta ja vastarannan metsiköitä, katsella, kuunnella lintuja ja ihmetellä, antaa ajatusten kulkea omia polkujaan.

Kaukolanrannan mainitsen myös Pohjankyrö-lehden haastattelussa, joka on otsikoitu: ”Runot syntyvät askelten rytmissä”:

”Keijo Nevaranta on tarponut kirkkaassa pakkassäässä Ylistaron Asemalta kirjastoon Matinpalontielle. Kävely on hänelle luonteva tapa ajatella ja pohtia. Askelten yksitoikkoisessa rytmissä nevaranta suunnittelee runojaan ja maalauksiaan. Niihin taiteilija saa virikkeitä luonnosta, linnuista, metsästä ja veden äärestä, mutta hänen ei tarvitse vetäytyä erämaahan laavulle. Innoittajaksi riittää hyvin viivähdys kauppareissulla Kaukolanrannassa Ylistaron kirkonkylässä.”

Yhtä tärkeää kuin käveleminen ovat kuitenkin nämä paikat, joissa pysähdyn, hengitän, olen. Tietyt paikat ovat minulle merkitseviä, kiinnyn niihin, niistä tulee tapa. Kaukolanrannassa käyn kauppamatkoilla ja kirjastosta välillä happea ajatuksille tarvitessani. Siinä rannan reunalla on maata vasten kivipaasi jolla voi istua jonkin tovin jos ahteri sen kylmää kestää.

Edellisenä päivänä samalla rannalla ollessani laskin noin 40 mustavarista lentelemässä edestakaisin ja näin kevään ensimmäisen telkkäparin sulassa. Kun nyt tulin rantaan pelästyi nurmikolta lentoon naakkapari jonka seassa seitsemän mustavarista, kylällä olin niitä nähnyt jo muutaman. Mustavaris on yhdyskunnittain pesivä lintu, jonka merkittävimpiä pesimäalueita Suomessa ovat Porin seudun lisäksi Ylistaron ja Isonkyrön vanhat kulttuurimaisemat.

Istun paadella ja katselen sulaa josta telkät ovat lentäneet jonnekin pois. Juon termospullosta mukillisen kahvia, katselen ja kuuntelen pikkulintuja rantapensaikoissa: punatulkkuja, viherpeippoja, tali- ja sinitiaisia, varpusia ja pikkuvarpusia. Naakkaparvet partioivat rantapuita lennellen joen yli edestakaisin. Ne näyttävät löytävän koko ajan jotain mielenkiintoista jolle pitävät meteliä.

III Komialla kirkolla

Pyöräilen eteenpäin valtatien viertä Kyrönjoen yli ja tulen ”Komialle kirkolle”. Ankkuroin pyöräni seurakuntakeskuksen lähellä olevaan pyörätelineeseen. Seurakuntakeskuksella lepattaa lippu puolitangossa. Joku haudataan tänään. Yksi auto on parkkeerattu kirkon eteen. Ilmeisesti kirkossa valmistellaan hautausmenoja.

Minä jatkan hautausmaalle. Katson hetken muuallehaudattujen muistomerkkiä ja se tuo mieleen isäni. Jatkan hautausmaan läpi. Olen näistä hautakivistä kirjoittanut joskus aiemmin. Nyt huomio kiinnittyy erityisesti hautamuistomerkkiin joka on tehty myllynkivestä tai ainakin  myllynkiven muotoiseksi. Joku mylläri nyt ilmeisesti jauhaa taivaallista viljaa? Ihmettelen myös äskettäin umpeenluotua hautaa, jossa multaa on varmuuden vuoksi koottu toista metriä korkeaksi keoksi. Keon laidassa on valkoinen puinen risti. Enpä ole moista multaläjää haudalla koskaan ennen nähnyt. Mikähän idea tuossa oikein on?

En kuitenkaan tällä kerralla jää kiertelemään hautausmaalle vaan jatkan sen laidassa olevalle jättömaakukkulalle. Tästä tuli minulle Ylistarossa toinen paikka jo marraskuussa heti Ylistaroon muuton jälkeen. Hautausmaa ja savinen jättömaakumpu, jolta avautuu näköala yli peltoaukeiden. Pysähdyn kummun laidalle intiaanikyykkyyn ja ryhdyn kiikaroimaan. Myöhäissyksyllä havaitsin täällä kaikenlaista, nyt pelloilla on tyhjempää, pikkulintujen ääniä kuuluu hautausmaalta, fasaani rääkäisee pellolla ja närhiä kuuluu kahdesta suunnasta.

Naakkoja lentelee tietenkin täälläkin, kirkonpielessä, nehän ovat kirkollisia lintuja jo kansanperinteenkin mukaan. ”Kun kirkon naakka naaksutteli ja lenteli, tuli kuoleman sanomia siitä kylästä mistä päin naakka lensi.” (Koivisto 1935) Ja hautajaisiahan kirkossa juuri valmistellaan, joten miksipä eivät kuoleman sanansaattajat olisi paikalla.

Tuuli on kylmää vinkkaa ja tuulee peltoaukean yli suoraan kohti. Tuuli tunkeutuu ihoon ja kohmettaa minut nopeasti. On noustava ja käännyttävä pois, suojempaaan takaisin hautausmaalle. Täältä käännyn kuitenkin vielä uudelleen pellon laitaan jäljittämään lähellä rääkäissyttä närheä. Närheä en löydä, mutta äkkiä hoksaan pellolla kyyhkysparin, tarkistan kiikareilla, kevään ensimmäiset sepelkyyhkyt. Ne askartelevat pellolla aikansa ja lentävät sitten parina pois yli lakeuden. Minä palaan polkupyörälle ja jatkan matkaa. Kirkon ovet on avattu vainajaa odottamaan.

IV Kriikun myllyllä

Pyörätietä jatkan alikulkusillan kautta valtatien toiselle puolelle, jossa pyörätie kulkee   Kirkonkosken alapuolisen suvannon laitaa kohti Ylistaron vanhaa keskustaa. Pysähdyn suvannon kohdalla, mutta sorsalintuja ei nyt näy täälläkään, suvannossa uiskentelee vain jäälohkareita muistona menneestä lyhyestä talvesta. Jatkan Kirja-Matin koulun ja vanhan hautausmaan sivuitse sillalle, joka jälleen johtaa Kyrönjoen yli. Sillalla katselen paisuntaa aloittavan kosken kuohuja. Hyvällä onnella täällä voisi nähdä koskikaran, mutta sitä hyvää onnea ei ole nyt.

Vuolaana ja vapaana virtaavaa koskea katsellessani ajattelen omahyväisesti, että sen suojeleminen on osittain minun ansiotani. Kun 1980- luvulla kamppailtiin Kyrönjoen loppujenkin koskien voimalarakentamisesta osallistuin kynällä vastarintaliikkeeseen. Lopulta jokivarren asukkaiden ja luonnonsuojelijoiden vastarinta tuotti tulosta ja minä sain istua ympäristöministeri Kaj Bärlundin autossa haastattelemassa ministeriä, kun joesta tehtiin suojelupäätös ja voimalarakentamisen sijaan toteutettiin vain tulvasuojelu. Käsittääkseni voimayhtiötä lukuunottamatta kaikki nykyään ovat tyytyväisiä siihen että tulvasuojelu toteutettiin ilman voimaloita.

Hytisen vilusta kun tulen vastarannalle jossa oikealla puolen tietä vanha kolmikerroksinen harmaa mylly ja vasemmalla museomylly, jossa nykyään järjestetään pieniä tapahtumia myyjäisistä kahvikonsertteihin. Parkkeeraan pyöräni pysäköintialueelle ja kapuan rinnettä alas myllyn alakerran ulkoportaalle tuulensuojaan istumaan, yläpuolella on lankkusilta joka johtaa myllyn toiseen kerrokseen.

Kriikun mylly on harvinainen kolmikerroksinen mylly joka on rakennettu 1870-luvulla ja toiminut 1950-luvun lopulle. Mylly on nykyään suojelukohde jonka olemassaolon suunniteltu voimalarakentaminen olisi uhannut, ainakin se olisi hävittänyt kauniin Kirkonkosken myllyn takana. Minä olen suojellut tämän maiseman, ajattelen siinä porraskivellä istuessani ja ihmetellessäni. Pitkään en kuitenkaan ehdi ylpistymään, sillä heti sen jälkeen kun olen istunut porraskivelle, lentää vaalea pulu paikalle, lankkusillan yläpuolella olevaan pihalampun kupuun ja – KÄÄK! – paskantaa poskelleni! Tällaista ei ole ennen tapahtunut. Paska kopsahtaa poskeen ja tähtäys on tarkka, sillä lankkujen välissä on vain parin sentin rako, josta pulu onnistuu tuotoksellaan osumaan naamaani.

Olen umpikohmeessa. Tästä läpikotaisesta palelemisesta tulee mieleen nuoruuden lintuharrastusajat ja muuttolintuaikaiset pyörävaellukset Piolahden lintutornille. Aamuyöt olivat hyytävän kylmiä ja joka kerta linturetkellä ensimmäiset tunnit lintutornissa kohmettivat minut juuri tällaiseen vilusta läpikotaisin hytisevään olotilaan. Olen tuulensuojassa ja aurinko paistaa, mutta ei lämmitä. Hieman tärisevin käsin kaadan kahvia mukiin ja juon sen. Syksyllä näin täällä ollessani muuttavia joutsenia, mutta nyt keväällä joutsenet ovat tainneet muuttaa ohitseni, en ole nähnyt vielä ainoatakaan koko kevättalvena vaikka päämuutto lienee mennyt jo ohi ja joutsenet ovat töräytelleet pääosin jo pesimäseuduille pohjoiseen.

Pistän korkin kiinni, termoksen kassiin, otan kaatuneen pyöräni parkkipaikalta ja olen jo lähdössä jatkamaan matkaa, mutta lähtiessä poikkean vielä katsomaan paikalla olevaa opastaulua myllyistä ja vanhasta keskustasta. Ensimmäistä kertaa luen taulun tekstiä vaikka olen nähnyt sen monasti. Löydän siitä kiinnostavan yksityiskohdan Ylistaron historiallisista vaiheista vuoden 1918 sodassa:

28.1.1918 valkoisten ylipäällikkö Paul von Gerich antoi määräyksen että Vaasan rata on katkaistava Ylistarossa ja kaadettava venäläisten sotilasjuna. Käskyä ryhdyttiin toteuttamaan, rata katkaistiin, mutta katkaisukohtaan tulikin ensimmäisenä myöhässä oleva postijuna, joka suistui kiskoilta ja onnettomuudessa veturinkuljettaja ja apumies menehtyivät. Myöhemmin paikalle tulleen sotilasjunan venäläiset sotilaat vangittiin ja seuraavana päivänä järjestettiin Säästöpankilla valkoisten ohimarssi, jonka vastaanottivat postijunassa matkustaneet senaattorit Frey, Pehkonen ja Renvall. Tämä on Ylistaron valkoista sotahistoriaa. Peränevalle on pystytetty muistomerkki näiden tapahtumien muistoksi, mutta missä ihmeessä on Peräneva?

Kemijoki virtaa vuosisatojen läpi III

III Kemijoki vuoteen 1893 (sahateollisuuden synty)

On siis tultu vuoteen 1893, vuosilukuun, josta tämän kirjoittamiseen on aikaa tasan sata vuotta. Katsotaanpa miten maa makaa, miten Kemijoki virtaa.

Industrialismin, teollistumisen ensimmäiset jäljet alkoivat näkyä Pohjois-Suomessakin. Pohjois-Suomen ensimmäinen vesisaha oli saanut toimilupansa vuonna 1760 Tornionjokeen laskevan Tengeliön Portimokoskeen. Kemijoella ensimmäinen vesisaha rakennettiin Rovaniemen pohjoispuolelle, Sinettään, Sinetänjoen varteen vuonna 1780. Yrityksen alkuunpanevia voimia olivat vänrikki Magnus fredric Clementjoff ja kappalainen Esaias Fellman. Saha oli toiminnassa yli 100 vuotta. Vuonna 1889 sen omistajaksi oli tullut kauppias Leontjev Tivfanoff, mutta vähitellen sen toiminta alkoi hiipua ja viimeinen omistaja Antti Talasranta sahasi enää vain kotitarvetta varten, kunnes sahan toiminta 1900-luvun alussa lakkasi kokonaan. Mutta vuonna 1893 saha oli edelleen toiminnassa.

Uiton historia sitoutuu Kemijoen sahateollisuuden historiaan. Jo ensimmäisten vesisahojen perustajat olivat ymmärtäneet joen sopivaksi puutavaran kuljetusväyläksi ja sahoille kuljetettiin puuta kymmenienkin kilometrien päässä sijaitsevilta

hankinta-alueilta, kesällä pitkin jokia ja talvisin hevoskuljetuksena.

Kesti lähes 60 vuotta ennen kuin Kemijokivarteen rakennettiin toinen saha. Vuonna 1838 annettiin toimilupa Hakokönkään sahalle Raudanjoen suuhun. Sahan perustajat vaasalaiset varakonsuli Strömsten ja kauppias Grönberg käyttivät suunnitelmissaan jo eri mittakaavaa kuin Sinetässä. Sinetässä sahattiin enimmillään 2500 tukkia vuodessa. Hakokönkäällä sahan teho olisi edellyttänyt 11600 tukkia vuodessa, vaikka senaatti rajoittikin alkuvuosien jälkeen sahauksen 4000 tukkiin.

Monien omistajavaihdosten jälkeen saha siirtyi tarkasteluvuonna 1893 Kemijoki Oyn omistukseen. Viisi vuotta myöhemmin sahan toiminta tulisi lakkaamaan. Kemijoen historiassa oli alkamassa uusi aika.

Vesisahoja ehti 1800-luvulla nousta vielä Meltaukseen vuonna 1846 ja samoihin aikoihin nousi saha Louejoen suuhun Tervolaan. Mutta vesisahojen aika oli tuolloin jo päättymässä. Uuden ajan Kemijoen sahateollisuuden ja uiton historiassa tuli aloittamaan kauppaneuvos J.G. Bergbom, joka sai senaatin suostumuksen Laitakarin sahan perustamiseen 19.10.1859. Saha aloitti toimintansa vuonna 1861. Samaan aikaan rakennettiin Tornion ulkosatamaan Röyttään sahaa, joka aloitti toimintansa seuraavana vuonna. Tukkeja uitettiin yhteisuittona Röyttän ja Laitakarin sahoille Tervolan korkeudelta.

Teollistumisen läpimurto jatkui Euroopassa, Suomessa, ja sen jäljet näkyivät myös Pohjois-Suomessa. 1870-luvulla alkoi sahateollisuuden kilpajuoksu pohjoiseen. Vuonna 1873-1874 oli Karihaaran saarelle rakennettu norjalaisen yhtiön Horst & Fleischerin höyrysaha, Kemi Ångsågs Ab eli Kemin höyrysaha. Vuonna 1890 Snellmanin ja Bergbomin kauppahuoneet ostivat norjalaisen kilpailijansa ja näin tultiin vuoteen 1893. Norjalaisten ansioksi jää kuitenkin se, että heidän aikaansa aloitettiin ensimmäiset huomattavat uitot Kittilästä ja Kemijärveltä asti.

Kemijoki virtaa vuosisatojen läpi II

II Kemijoki vuoteen 1893

Kemijoki, Suomen suurin ja pisin joki. Yksi Pohjois-Euroopan kuuluisimmista lohijoista. Sadealueeltaan 53000 neliökilometriä, kuudesosa Suomesta. Kitisen latvoilta Kemijokisuulle kertyy matkaa 552 kilometriä. Vapaana virtaavaa vettä, joka keväisin paisuu, tulvii ja ryöppyää valtavana mylläkkänä mereen. Tämä joki on pohjoisessa, Kemin Lapin alueella ollut vanhin ihmisen kulkutie. Sitä pitkin ovat metsästäjät ja kaupankävijät levittäytyneet. Sitä pitkin ovat pirkkalaiset 1200-luvulla kulkeneet etsiessään uusia asuinsijoja.

-Syy pirkkalaisten siirtymiseen kohti pohjoista oli osaltaan Lapin verotus, osaltaan se, että Kemijoki oli Pohjolan rikkain lohijoki, arvioi Martti Itkonen Kemijoen uittoyhdistyksen historiassa.

Pirkkalaisasutus ei muodostanut kyliä, vaan talot olivat hajallaan pitkin jokivartta. Pirkkalaiset pitivät kauan ja sitkeästi kiinni nautintaoikeutuksistaan ja siksi Kemijokivarren asutus lisääntyi hitaasti. Kuitenkin myös Kemijoki ja sen vehmaat rannat houkuttelivat uusia tulokkaita, ja talojen määrä kasvoi. 1500-luvun puolivälin tienoilla olivat Kemijoen alajuoksulla Lautiosaaren, Liedakkalan, Ilmolan, Koroisniemen ja Paakkolan kylät, joissa oli yhteensä 92 taloa.

Näin historioi Martti Itkonen ja jatkaa selvitystä: Vähitellen asutus tiheni ja levisi  Kemijokea pitkin 1600-luvun alussa Rovaniemeltä Kemijärven suuntaan ja Ounasjokea pitkin kohti nykyistä Kittilää.

Jokivarteen rakentui vihdoin nauhakyliä ja talot rakennettiin niin, että pirtin ikkunasta näkyi joelle joka oli ihmisten tärkein kulkutie ja toimeentulon lähde. 1670-luvulla talletettu perimätieto kertoo Kemin ensimmäisten asukkaiden asettuneen aikanan Liedakkalan ja Lautiosaaren kyliin nimenomaan tuottoisan kalastuksen tähden. Lohi antoi jokivarressa varallisuutta ja vaurautta. Vuonna 1735 mainitaan, että jo muinaisina aikoina saatiin Kemijoesta 3000 tynnyriä lohta vuodessa, mutta saalismäärät oli huomattavasti vähentyneet jo 1600-luvulla

joen madaltumisen vuoksi.

Lohikalastuksen merkitystä kuvaa se, että jo keskiajalla Pohjois-Pohjanmaan lohenkalastusta verottivat sekä kirkko että kruunu. Upsalan ja Turun piispat kävivät kiistaa lohikymmenyksistä jo 1300-luvulla. 1600-luvun vaihteessa talonpojat napisivat ja kapinoivat valtiovallan pyrkiessä ottamaan yhä suuremman osan lohituloista. Kiista päättyi1618 Schredingin sovintoon, jossa määrättiin että kruunu saa ottaa itselleen Kemijoelta 55 tynnyriä lohta, mutta kalastuspaikkojen omistus säilyi talonpojilla. Sopimus kesti yli 250 vuotta  ja raukesi vasta vuonna 1888.

-1800-luvun lopulle saakka kalastus oli Kemijoella tärkein tulon lähde, ja vasta silloin ilmestyi kilpailija, joka aikanaan oli vievä voiton tästä luonnonvaraisesta elinkeinosta, Martti Itkonen kuvailee. Kehittyvän puuteollisuuden vaatimuksena aloitettiin vähitellen uitot, joilla tuli olemaan ratkaiseva merkitys Lapin elinkeinojen kehittymiselle.

Kemijoki virtaa vuosisatojen läpi

”ei voi astua kahta kertaa samaan virtaan” (Herakleitos)

I Kemijoki 1993

Kemijoki virtaa yhdeksän voimalan läpi. Yö on hiljainen, huhtikuun loppu. Isohaaran voimalan generaattorit sykkivät sähköä valtakunnan verkkoon. Kolmas ja neljäs generaattori otetaan pian käyttöön, rakennustyömaa on iso. Katuvalot puhkovat aukkoja kaupungin hämärään, ydinvoimaa, vesivoimalla tasattuja kulutushuippuja. Kahvi tippuu itsestään keittimessä, sähkömittarin kiekko pyörii hitaasti. Tätä kaikkea nimitetään elintasoksi, mietin, kun syytän hellaan tulen. Onnellisuudesta en tiedä. Minä etsin toista, syvällisempää valoa kuin se, mikä on voimalaitoksen myllynkivillä jauhettu.

Joen peittää vielä jääkansi, mutta vesi kokoaa jo voimiaan. Lumi sulaa päiviä pitkin, sulamisvesi virtaa noroina, valuu metsäojia pitkin, kerääntyy ja kasvaa lopulta puroiksi, joeksi. Joki virtaa läpi pohjoisen maiseman, muutaman viikon kuluttua vapaana, jäiden lähdön jälkeen, tulvan paisuttamassa uomassa. Vapaanako? Neljän merihanhen siivet leikkaavat taivasta, ne matkaavat kohti pohjoista, kesää. Niiden siivissä soi vuosisatojen humina, elämän kiertokulku.

Kemijoki Oyn pääkonttorissa insinööri katselee pöydällä olevaa karttaa, jossa on selkeästi rajattu alue. Alue, jolla todellisuudessa, maisemassa, mitään rajaa ei näy. Se on samaa metsää, suota, jokivarsimaisemaa, kapustarintojen pesimäpaikkoja, kesällä suovillan koristamaa aapaa kuin kaikki ympäristökin. Vuotoksen allasalue, 234 neliökilometriä veden alle hukutettavaa maata. Sitä on suunniteltu, siitä on kamppailtu pian 30 vuotta. Mikä on tekoaltaan arvo, mikä on joen arvo, luonnon arvo? Otetaanko tässä huomioon äänivallattomat osalliset, kapustarinnat ja kirviset?

Elintasoa, energiaa, sähköä, sähkövirtaa. Joki virtaa uomassaan ja sähkö virtaa johtoja pitkin kaupunkiin, joka on kasvanut jokisuuhun, meren rannalle. Kahden sellutehtaan varjossa kasvaneeseen kaupunkiin, joka sykkii omaa elämäänsä. Tämä on ihmisen kulttuuria, ihmisen teknologian varaan rakentuvaa hyvinvointia, lamaa. Miten moni tässä kaupungissa vielä ajattelee luonnon perustuslakia, minä mietin. Kaupunki käynnistyy vähitellen uuteen päivään.

Muuttolintuja tulee pohjoiseen päiviä pitkin, lumi sulaa kaduilta, tumma, likainen lumi Isohaaran alapuolella oleva sula laajenee päivä päivältä, lokit kiertelevät sulaa ja niiden valkeissa siivissä välähtää auringon valo. Isohaaran yläpuolella jokivarressa odotetaan. Siellä on odotettu jo 45 vuotta. Nouseeko lohi tammettuun virtaan? Kesällä 1947 Kemijoen kuuluisa lohi vielä nousi jokeen. Seuraavana kesänä lohen kulkutie sulkeutui lopullisesti. Isohaaran suulle oli rakennettu pato, joka piti, voimalaitos. Nyt 45 vuoden jälkeen kalalle on rakennettu kulkutie, lohelle portaat. Taivalkoskeen asti. Siellä on edessä toinen, vielä korkeampi tammi, Taivalkosken 1975 käynnistynyt voimalaitos,

Keväinen päivä on samanlainen kuin mikä tahansa muukin kevätpäivä, ja aina erilainen. Tänä keväänä kaikki on samoin kuin tuhansina keväinä aikaisemmin. Ja kuitenkin jokin on peruuttamattomasti muuttunut, muuttuu, on alinomaisessa muutoksen ja virtaamisen tilassa. Joki virtaa. Se virtaa nyt niiden ehtojen varassa, jotka ihminen on asettanut. Voimaloiden patoluukuilla säännöstelty joki. Ja tänä keväänä jokivarressa on jotain muutakin, oudon hiljaista, erilaista kuin vuosisatojen aikana tätä aikaisemmin. Kemijoen uittoyhdistyksen korjaamolla on hiljaista. Uittoa museoidaaan. Puu ei enää ui jokea pitkin latvavesiltä Veitsiluodon ja Metsä-Botnian tehtaisiin. Suomen viimeinen  irtouittotyömaa on lakkautettu, uittomiesten ammattikunta kuollut.

Joki virtaa läpi maiseman, kurjet palaavat pohjoiseen, Lokasta ja Porttipahdasta lasketaan säännöstelty vesi. Kitisen ja Luiron latvoilta joki kasvaa ja siihen liittyy sivuhaaroja, alempana Ounasjoen valjastamaton virta. Joki kasvaa merta kohti. Joki virtaa niin kuin se on virrannut Litorina-meren väistymisestä lähtien, tuhansien vuosien ajan. Sama joki, joka ei ole koskaan sama. Et voi astua kahta kertaa samaan virtaan. Joen juoksu muuttuu ja ihminen muuttaa sitä, tekee suunnitelmia, päätöksiä, rakentaa ja raiskaa. Mutta joen elämä on pitkä, paljon pidempi kuin ihmisten. Joen vastarinta on hidas. Joskus, tulevaisuudessa, kun ihmisen rakennelmat ja ihmisen kulttuuri on tuhoutunut, joki virtaa jälleen vapaana. Jossain Ounasjokivarressa, kosken partaalla, koskikara etsii puolisolleen pesäpaikkaa.