Alkuvuoden runot 2020

 

Runo 10.1.2020

Metsässä on raja,

se on muuri

joka ei johda mistään mihinkään.

Raja kahden saman välissä:

metsän toisella puolella ja metsän toisella puolella.

Se on jo rakentuessaan raunio,

vanhoista käytetyistä tiilistä muurattu,

se on suora linja muutaman metrin mittainen

vailla mitään käytännön tarkoitusta.

Symbolisesti se merkitsee kuitenkin erottamista, rajaa

ihminen rakentaa näitä rajoja

ikäänkuin suojakseen,

määritelläkseen omistamisen rajan,

metsän väki nauraa rauniomuurille,

tuhoontuomitulle yritykselle

jakaa metsä kahteen osaan,

linnut lentelevät sen ylitse miten tahtovat

puut kasvattavat juuriaan muurin alitse

kenttäkerros kasvaa molemmin puolin muuria samaa.

Ei keskellä metsää voi olla luonnollista rajaa

Mutta muurilla istuu Donald Trump kuin räsynynukke

lasten leikkikonetuliase kädessään,

kullattuna pönkitettynä räsynukkena, vartioimassa rajaa,

vartioimassa maata jonka valtiaaksi hän itsensä kuvittelee,

vartioimassa tiluksiaan ja osakesalkkujaan maailmassa,

joka on ihmiskunnan yhteinen yritys

kasvaa, kehittyä, sivistyä

löytää tasapaino vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.

Tämä raja, tämä muuri on jo murenemassa hänen allaan,

mutta vielä tämän hetken hänen vartiopaikkansa kestää:

fasismin ja rasismin vartioasema.

Muurin toisella puolella hätääntyneitä käsiä,

käsineitä seipäiden nenässä ja muuriin maalattuima

graffiteja Birkenaun seinästä,

ihmisjoukkoja pyrkimässä muurin yli

parempaan tulevaisuuteen.

Muurin toisella puolella pönöttää pylväinä musta armeijakunta

hakaristit, rasismin tunnukset ja iskulauseet muurissa:

Arbeit macht frei!

Hitlerin natsiarmeija, Trumpin tinasotilaat

kaikki ihmisyyden vastainen.

On kamppailu muurin ääressä kahden maailmankuvan välillä;

pimeyden ja valon veljeskuntien välillä

ihmisyyden ja epäihmisyyden,

humanismin ja totalitarismin,

antifasismin ja fasismin,

luonnon tuhoamisen ja luonnon tasapainon välillä.

16.1.2020

Hetken

tunsin läheisyyttä tänään.

Se saattoi olla hiuksen kosketus,

läheinen katse,

sellainen lämpö,

joka läheltä välittyy.

Sita voisi nimittää

vaikka rakkaudeksi.

21.1.2020

Tänään ajattelin sanoja ja merkityksiä

sanan takana on aina jotain, historia ja nykyisyys,

tarkempi tieto, merkitys,

joka ei ehkä heti käy ilmi.

Se liittyy aikaan ja paikkaan

kuten muisti ja kaikki tulevaisuuden odotukset.

Sana oli alussa

ja sen pitää olla jotain kestävää,

se ei saa lipsua iljanteilla,

sen pitää olla täsmällinen ja tarkka.

Ja siksi,

koska etsin sanoja kulkiessani

ostin nastakengät.

25.1.2020

Vähän surulliselta tuntuu

kun ihminen ikääntyy

varsinkin jos ikääntyjä olen minä itse.

Katson 30 vuotta vanhaa valokuvaa

siinä mies syöttää kuukkelia

leipäpalalla ja margariinilla kädestä.

Ei sitä miestä enää ole,

keho on sama,

puvuntakkia ei enää ole

yhteiskuntakelpoisuudessa olen vajonnut alemmas

mutta yhdestä pidän kiinni

omantunnon oikeuden mukaan en elämääni

häpeä enkä kadu

21.2.2020

Tänään mietin tupakan verran

kerrostalon pihamaalla.

Mietin menneitä.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee,

sitä kauemmas hän muistelee ja muistaa taakse.

Mietin elämääni,

polkuja ja polun risteyksiä

tehtyjä ja tekemättömiä tekoja.

Mahdollisuuksia on lukemattomia,

missä muualla voisin olla nyt,

en missään muualla kuin tässä.

Tupakan verran

kerrostalon pihamaalla.

22.2.2020

Helmikuussa

olen päättänyt kiertää Karankajärven

lähden kiertämään toiselta puolelta

tietä pitkin joka nopeasti muuttuu traktoriuraksi

ja lopulta jalkapoluksi

joka päättyy liikennemerkkiin:

“yksityisalue, pääsy kielletty!”

Minua ällistyttää tämä ihmisen omistushalu,

haluta omistaa omat maansa,

orjakapitalismin aikaan maanosansa

tai ajateltaa minkälainen sota syntyy

jos jokin kynsiviila joutuu vahingossa vääriin käsiin.

Polku on ummessa, ohuet vanhat askelmanjäljet siinä

yritän eteenpäin, välillä hanki kantaa, välillä pettää

koukata saappaansa lumesta. Jatkaa

Yllättäen tulla lähteelle “mitä ihmettä?”

Lähteellä nappo ja puro joka virtaa karankajärveen,

siitä ylitse tukipuut ja jatkan

oravanjälkiä tulee vastaan

ei mitään muuta elämää,

kunnes löydän sähkölinjan ja sitä pitkin kompuroiden takaisin kotiin.

Vasta kotipihaa lähestyessä

alkavat linnut uudelleen laulaa.

25.2.2020

Vaikenen liikaa, peläten, ahdistuen.

Jokainen sana ja lause on mahdollisuus

vilpittömin sydämin:

tie uuteen alkuun, keskitiehen tai loppuun,

on vain uskallettava.

Mitä minun on uskallettava?

Varovasti puhun totuudesta,

totuuksia on paljon,

niistä ei ole edes vessapaperiksi.

Kirjoita paremmin, kevyemmin ja tarkemmin!

Sodista, julmuuksista, pakolaisista,

valtioiden hallinnosta, vallasta,

luonnon tuhoamisesta

ja miten kaikki lopulta luhistuu ja luisuu käsistä.

Ei, mieluummin istun olohuoneen lasioven äärellä

ja katselen lasin läpi maailmaa,

urpiaisparvea ruokintamökillä

ja pidän kaukana kaiken mikä minua pelottaa.

27.2.2020

Olen valmis lähtemään koko ajan

lähtemään minne, se on epäselvää,

taidekuljetuksia, linturetkiä vai se lopullinen.

Ajattelen että olemmehan me ihmiset energiaolentoja

sähköä ja jännitteitä, sen tuntee olkapäästäni

jossa kiertäjäkalvosinlihas on revennyt

ja hermopinteestä joka saa sormet kramppeihin,

jostain jonka tuntee sähköiskuina kädessä

tai rintakehässä.

Mitä me ihmiset olemme,

kirjoitusvirheitä korjaillessani

unohdin jo ajatuksen lopun.

Runo 6.3.2020

Tapahtumattomuus, tyhjänpäiväisyys, merkityksettömyys

sitä kaikkea saa aikaan

kun ryhtyy vain puuhaamaan.

Siksi enimmäkseen makaan sohvalla

ja katselen kaikkeutta

suljettujen silmäluomieni läpi..

5.3.2020

Kierrän Karankajärven.

Tie järven ympäri muuttuu ensin poluksi

ja sitten loppuu kokonaan.

Kulkemattomassa paikassa on lähde,

umpihangen keskellä.

Kepin nokassa korvo,

satunnaista kulkijaa varten.

Pysähdyn siihen ja jatkan matkaa

umpihangessa joka kantaa.

Jäniksen ja oravan jälkiä siellä täällä.

Edes lintujen elämää ei kuulu,

ennen kuin löydän uuden polun

ja siitä jäiselle tieuralle ja kotia kohti.

Ja vasta asutusta lähestyessä

näen ensimmäiset punatulkut, tiaiset,

tikat ja harakat,

ihmisen ruokinnan varaan talvisin sopeutuneet

kulttuurilinnut.

15.3.2020

Kolme vuotta olen kulkenut polkuja pitkin

yhä syvemmälle metsään,

kunnes lopulta olen ollut kokonaan metsän peitossa,

eksyksissä runouteni suhteen&olen vaiennut.

Opettelin kirjoittamaan haikuuta,

haikeutta lyhyeen ja täsmälliseen,

kuten klassisessa japanilaisessa haikurunoudessa.

Tarkensin ja täsmentin sanaa, kunnes huomasin

hukanneeni merkitykset

ja että tämä tie on umpikuja.

Eilen illalla muuan jo toissavuosisadalla syntynyt runoilija

Ezra Pound herätti näkemään minut taas siihen

mihin oikeastaan koko ajan olen tähdännyt,

tarkkaan muistin arkeologiseen ja eeppiseen runoon

jolla on sisältö ja merkitys.

Niitä runoja odotellessa julkaisen tämän,

tyhjän, koska juuri nyt tänään

ajatukseni menivät moninkertaiseen umpisolmuun.

18.3.2020

Säätiedotus.

Etelä ja pohjoinen tappelevat nyt keskenään

täällä Kainuussa: kuka omistaa ilmavirrat?

Etelästä lämmintä ja pohjoisesta kylmää.

Meillähän on jo koronavirus ja tuhansia

telttaan jäätyviä pikkulapsia Kreikan ja Turkin rajalla,

rajat ovat kiinni kun lisäksi on korona,

antaa ihmisyyden jäätyä sinnekin,

nyt on tärkeintä pitää huolta omistamme

ja omistamisistamme.

Aforismi 26.3.2020

Jos suupieliltämme katoaa hymy

kuolemme kaikki.

Runo ystävälle 28.12.2020

”Vuodet kuin lehdet”

Bo Carpelan kirjoitti voimiensa päivinä.

”Lehtiä syksyn arkistosta”

hän kirjoitti elämän jo hitaasti ehtyessä.

Se jäi hänen viimeisekseen.

Sinä elät kesän ja syksyn välissä,

elämässäsi, vuosi vuodelta

kuljettua polkua kertyy lisää,

tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,

parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.

Onnellisuutta siitä,

että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.

Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet

me kaikki jatkamme tahoillamme.

Tieto määränpäästä kyllä on,

mutta koska ja missä,

sitä emme aavista,

kaukana edessä sumussa vielä

se mitä kutsutaan lopulliseksi,

vaikka ei se ole lopullinen,

jossain muodossa jatkumme jälkeenkin.

Sinun ei näitä tarvitse vielä ajatella,

sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,

kaikki mennyt ja nykyisyys

ja tulevaisuuden mahdollisuudet'

lehdet vielä vihreät,

vasta aavistus siitä,

miten neste suonien kuljettama

hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,

vasta illansuussa, yöpuolessa

syksy paljastaa kaikki kauneimmat värinsä,

sitä kauneutta kohti meidän on alati kuljettava.

Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,

oleminen ei tarkoita: oltava tässä,

vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,

kohti jotain, mikä on joka aamu uusi, hätkähdyttävä, outo

ja ihastusta täynnä,

la dolce vita. 

T.S.Eliotin Joutomaalla

 

T.S. Eliot: ”Joutomaa”

suom. Markus Jääskeläinen

jälkisanat: Pekka Vartiainen

51 sivua

Parkko Kustannusliike 2020

T.S.Eliot: ”Autio Maa

neljä kvartettia ja muita runoja”

suom. Yrjö Kaijärvi, Sinikka Kallio-Visapää,

Kai Laitinen, Juha Mannerkorpi, Kai Mäkinen,

Leo Tiainen ja Lauri Viljanen

Esipuhe: Lauri Viljanen ja Kai Laitinen.

Otava 1988 (kolmas painos, ilmestynyt suomeksi 1949)

Autio maa (The Waste Land 1922)

”I Kuolleiden hautaaminen

Huhtikuu on julmin kuukausi, se siittää

syreenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston haluun, herättää

hengettömät juuret

kevään sateeseen.”

(suom. Markus Jääskeläinen)

”I Kuolleiden hautaus

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää

sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston ja pyyteen, kiihoittaa

uneliaita juuria kevätsateeella.”

(suom. Lauri Viljanen)

II Suurin odotuksin

T.S. Eliot sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1948. Ei suinkaaan runoelmastamasta Autio maa vaan II maailmansodan tiimellyksessä ilmestyneeestä pääteoksestaan Neljä kvartettia (Four Quartets 1943). Itse pidän häntä viime vuosisadan toiseksi merkittävimpänä runoilijana. Merkittävintähän kukaan ei koskaan kerro.

Siksi olin melkoisen närkästynyt että jo kevättalvella 2020 ilmestynyttä T.S.Eliotin Joutomaata ei ole ostettu Kajaanin kaupunginkirjastoon. ”vaikka hän on viime vuosituhannen lopun toiseksi merkittävin runoilija”. Yritin ensin tilauttaa kirjastoon, mutta kyseinen kirjaostoista vastaava henkilö oli kesälomalla, sitten kaukolainata sen mutta kaukolainaus olisi maksanut 8 euroa. ”Unohtakaaa koko juttu” sanoin ja otin yhteyttä suoraan kusatntaja Tommi Parkkoon. Tilasin kirjan itselleni hintaan 27 euroo (edellinen 1988 ilmestynyt on näköjään ollut ilmaiskappale kriitikoille).

Kysyin Parkolta mitä eroa Autio maassa ja Joutomaassa on. Parkko: Noi eihän niissä samaa ole kuin yksi runo uudelleensuomennettuna.

Asianhan voi käsitttää kahdella tavalla. Minä käsitin että Joutomaa sisältäisi muutakin, uusia suomennoksia Eliotin runoista. Mutta sainkin käsiini 51-sivuisen tosin kovakantisen tekeleen joka ei todellakaan sisältänyt kuin yhden 12-sivuisen runoelman Autio maa. Loppuosa kisjasta oli selityksiä ja jälkisanoja.

Ryhdyin vertailemaan Markus Jääskeläisen käännöksiä keskenään. Joutomaan takakannessa mainostetaan, että Markus Jääskeläisen suomentama ”The Waste Land on saanut paitsi uuden nimen myös kokonaan uuden kielellisen asun, joka päivittää teoksen 2000-luvulle”. Alun sitaaateistani runoilijana olen sitä mieltä että en 70-vuotta sitten ilmestyneeestä Lauri Viljasen suomennoksesta tai tänä vuonna ilmestyneestä Jääskeläisen suomennoksesta löydä merkittäviä asioiden merkityseroja tai (uudessa suomennoksessa) kielellisesti nerokasta. Itse asiassa pidän vanhasta tutusta Viljasen käännöksestä enemmän. Luulen ostaneeeni paketillisen kovakantista paskaa.

III Päivitys 2000-luvulle

Se miten Markus Jääskeläisen suomennos päivittää teoksen 2000-luvulle oli minulle pari tuntia arvoitus ennen kuin hoksasin ettei Otava varmaan sitten ole pokkaristaaan 2000-luvulla uusintapainoksia ottanutkaan eikä kaikilla nuorilla lukijoilla ole edes 1988 painettua kirjahyllysssäni olevaa kolmatta painosta omistuksessaan eivätkä kaikki nuoremmat lukijat edes tiedä kuka tämmönen hemmetin T.S.Eliot aikanaan oli. Lisäksi kirja on kiva ostaa kovakantisena jollekin runoutta lukevalle ystävälle joululahjaksi. Itse en kehtaa viedä kyseistä kirjaaa edes eurolla divariin myytäväksi, vaikka arvostan sekä kustantaja Tommi Parkon että suomentaja Markus Jääskeläisen omaa henkilökohtaista runoutta sekä heidän aikanaan yhdessä toimittamaansa Tuli&Savu- lehteä suuresti.

Jälkisanat: Lauri Viljasen ja Kai Laitisen toimittamassa alunperin 1949 ilmestyneessä Autio Maa teoksessa on muuten suomennettuna 112 sivua Eliotin runoutta + Lauri Viljasen ja Kai Laitisen mielenkiintoiset esipuheet. Autio maa runoelman lisäksi 12 merkittävää Eliotin runoa tai runoelmaa, vaikuttavimpina Autio maan ohessa J.Alfred Prufrockin rakkauslaulu (suom. Leo Tiainen), Gerontion (suom. Kai Laitinen), Kuolemattomuuden kuiskauksia (suom. Juha Mannerkorpi), Ontot miehet (suom. Kai Mäkinen) ja Nobelin kirjallisuuspalkintoon johtaneet Neljä kvartettia (suom. Sinikka Kallio-Visapää) + paljon muuta mielenkiintoista, saattaa löytä tämäkin teos vielä jonkin kirjaston kirjavarastosta.

Pirkko Luukkosen muistolle 16.9.2020

Pirkolle!
Huomenna lähdemme muistotilaisuuteesi.Sinulla on kaksi kaunista tytärtäMaija ja Eeva,En tuntenut sinua tarkemmin,kolme kertaa ehdimme eäessäsi nähdä.Rakastit kissoja, nyt Maijalla on kissa.Muistan kun kävimme hoivakodissaja silitit kissaamme sylissäsi.Se oli viimeinen kerta kun näimme.Hyvää matkaa jonnekin toisaalle.

T. Maijan ystävä Keijo

Aktiivisesti työtön

Olen ollut aktiivisesti työtön vuodesta 1996 lähtien. Tämä tarkoittaa, että olen osallistunut kaikkiin työvoimaviranomaisten määräämiin toimenpiteisiin, erilaisiin piirrä pöytäliinaan jotain kivaa kursseihin ja muihin konsulttitoimistojen rahastamiin Tee elämäsi onnelliseksi -kursseihin. Lisäksi olen jo 24 vuotta kuukausittain täyttänyt työttömyysilmoitukseni.

Yhden mokan kuitenkin olen tehnyt. Vuonna 2006 jätin menemättä itse hakemaani Teuvan ammattioppilaitoksen kehystäjälinjan pääsykokeeseen, koska matkat osoittautuivat mahdottomiksi. Seinäjoelta suoraan Teuvalle ei mennyt koulutukseen sopivaa bussia, vaan minun olisi koulumatkalla pitänyt yöpyä Kauhajoella. Laistin sen pääsykokeen, enkä selittänyt syytä.

Luulin saavani korkeintaan kolmen kuukauden karenssin, mutta se venyikin lopulta 10,5 vuodeksi, koska juuri ennen karenssin alkua työministeri Tarja Filatov esitti hallitukselle karenssin muuttamista määräajattomaksi eli ns. “ikuiseksi karenssiksi” ellei henkilö kykene tekemään aktiivisia toimenpiteitä itsensä työllistämiseksi. Laki purettiin vuonna 2015, mutta se astui voimaan vasta 2017 tammikuussa.

Luulin päässeeni vihdoin työttömäksi (vaikka työttömänä työnhakijana minun oli pitänyt koko ajan olla ollut, että saan edes toimeentulotukea). Mutta toisin kävi. En päässyt suoraan työttömäksi vaan vaadittiin 6 kuukauden jatkoaika pitkäaikaistyöttömille. Pääsin karenssista vasta kesäkuussa 2017.

Hallituksessa oli perussuomalainen puolue ja työministeri Jari Lindström ehdotti eduskuntavaalien alla ns. Lex Lindström ykköstä pitkäaikaistyöttömien päästämiseksi eläkkeelle. Olin vuotta liian nuori päästäkseni tuohon joukkoon. Vuoden 2018 alussa tuli kuitenkin voimaan laki Lex Lindström II. Nyt ikää oli tarpeeksi, työttömyyttä oli kestänyt 23 vuotta ja sekä minä Kela että työvoimatoimisto luulimme minun pääsevän eläkkeelle elokuussa 2018.

Toisin kävi. Asetuksessa säädettiin että vain 1200 päivää työmarkkinatukea saaneet henkilöt ovat pitkäaikaistyöttömiä, ja koska itse olin työttömyyteni ohella elänyt 10,5 vuotta toimeentulotuella tätä aikaa ei laskettukaan työttömyydeksi, työnhaun jatkuvasta vaatimuksesta huolimatta.

Siis putosin pois eläkkeelle pääsevien työttömien joukosta liian vähäisern työttömyyteni tähden. Sitä vähän huuli pyöreänä ihmeteltiin yhtäällä sun toisaalla. Mutta päätin taistella sinnikkääseen loppuun asti. Oikea ensimmäinen eläkeikäni saavuttaa minut 1 vuoden ja 3 kuukauden kuluttua. Siihen asti olen tyyövoimatoimiston armoilla.

Kajaaniin lokakuussa 2019 muutettuani minulle alettiin välittömästi tehdä työllistymisssuunnitelmaa. Kävin kuulusteluissa. Kerroin suoraan et mua vituttaa tuo 10,5 vuoden karenssi sen verran ettei kauheesti huvita etsiä töitä, kun minulla runoilijana ja kuvataiteilijana on parempaakin tekemistä. Tämä tapahtui marraskuussa 2019. Pyysin myös saada tavata siihen aikaan Kainuun TYPissä (mikä lieneekään) toimivan lääkärin mielenterveydellisten ja muiden työkyvyttömyyteen liityvien ongelmien vuoksi.

Sain tammikuussa 2020 lähetteen verikokeeseen, lääkärin toimi oli lakkautettu jne. Verikoemääräyksen kirjoitti sairaanhoitaja. Kävin verikokeessa helmikuussa 2020. Minulle oli varattu aika tänne TYPiin sairaanhoitajan vastaanotolle, mutta sairaanhoitajan kerrottiinkin olevan sairaslomalla. Sitten iski Korona. En ole vieläkään mistään kuullut kyseisen verikokeeni tuloksia.

Nyt minulla on kuitenkin uusi pyyntö tai uhkaus työvoimahallinnolta. 3.7. minun pitää mennä Kajaanin Typiin todistamaan työttömyysaktiivisuuteni ja aion vihdoin saada samalla tietää verikokeeni tulokset. Minua ihmetyttää vain lievästi et kun korona on sysännyt työttömiksi ja lomautetuiksi kymmeniätuhansia työkykyisiä ihmisiä, niin miks juuri minua täällä yhteiskunnan rattaissa enää rääkätään.

No valtiovarainministerimme Katri Kulmuni mokas pahemmin kuin minä itsee 2006, vaikka jatkaakin edelleen Keskustapuolueen puheenjohtajana. Uusi valtiovarainministerimme Matti Vanhanen ensi töikseen ehdotti eläkeiän nostoa koronan jälkeiseen talouden elvyttämiseen.

Saatana. Mä en eläessäni pääse eläkkeelle kun rimaa nostetaan koko ajan kun se kuviteltu eläkeikä lähestyy...

Olli Jalosen maailmasta: 14 rolmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
381 s. Otava 2008

Olli Jalonen on mielestäni merkittävimpiä 1980-2020-luvun mieskirjailijoita Suomessa. 

Hän on saanut Finlandia-palkinnon kahdesti, romaaneistaan Isäksi ja tyttäreksi (1990) ja Taivaanpallo (2018). 

Vaikka pidän Jalosen tarkasta tyylistä kirjoittaa, en ole läheskään kaikkia hänen romaanejaan lukenut, koska yleensäkin luen melko vähän ja silloinkin enimmäkseen muuta kuin kaunokirjallisuutta.

Koskettavimpana hänen lukemistani kirjoista pidän vuonna 1999 ilmestynyttä romaania Yksityiset tähtitaivaat, josta hän ei saanut Finlandiaa, mutta Runeberg-palkinnon kuitenkin. 

Pidin kovasti myös romaaneista (vai pitäisikö sanoa yhdestä romaanista kaksissa eri kansissa) Taivaanpallo (2018) ja Merenpeitto (2019). 

Joskus muutama vuosi sitten lainasin kirjastosta kirjan "14 solmua Greenwichiin". Luin sitä kymmenkunta sivua ja luovutin, kuulosti liian vaikealta, kuivalta ja älylliseltä minulle. 

Vasta Taivaanpallon ja Merenpeiton jälkeen luin jostain naistenlehdestä että Olli ja Riitta Jalonen ovat oikeasti matkanneert Edmund Halleyn observatorion St. Helenan saarelle. Kirjaa voidaan tästä näkökulmasta nähdä eräänlaisena Taivaanpallon ja Merenpeiton esityönä tai "harjoitteluromaanina?". 

Sir Edmund Halleyn elämä on näköjään kiinnostanut Jalosta jo melko pitkään. Siksi lainasin nyt sen uudelleen. Paljon pidemmälle en vieläkään ole ehtinyt, mutta päätin julkaista tämän, uudet näkökulmat voivat avata kirjan toisin.