Kolme sotaromaania

Kaksi aikalaiskuvausta – ja yksi jälkikuva

Pentti Haanpää: Korpisotaa (1940)
Eino Hosia: Tuliholvin alla (1940)
Antti Tuuri: Talvisota (1984)

I Kirjailijat etulinjassa

Vuoden 1940 aikana ilmestyi Suomalaisen Suomen silloisen kriitikon Eino Kauppisen arvion mukaan (marraskuuhun mennessä) puolisensataa kirjaa sodasta. 70 vuotta sitten hävityn talvisodan kunniaksi olen lukenut niistä kaksi: Pentti Haanpään Korpisotaa ja Eino Hosian Tuliholvin alla.

Ikään kuin vertailun vuoksi luin myös Antti Tuurin Pohjanmaaa-sarjaan kuuluvan romaanin Talvisota, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1984. Talvisodan aikaan Antti Tuuri ei ollut vielä syntynytkään.

Kustannusosakeyhtiö Otava ja yhdysvaltalaisen Prentice-Hall-kustannusliikkeen toimitus julistivat pian talvisodan päätyttyä kirjoituskilpailun parhaasta sotakuvauksesta. Kilpailun voitti Viljo Sarajan romaani ”Lunastettu maa”, toiseksi tuli Eino Hosian ”Tuliholvin alla” ja kolmanneksi Pentti Haanpään ”Korpisotaa”. Kaikki palkitut teokset ilmestyivät jo vuoden 1940 lopulla.

”Korpisotaa” ilmestyi uusintapainoksena talvisodan alkamisen 60 vuotispäivänä, ”Tuliholvin alla” julkaistiin uudelleen ”Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita” -sarjassa 65 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Ne ovat kestäneet ajan kulutuksen.

Kilpailun voittanut Viljo Sarajan romaani ”Lunastettu maa” sen sijaan synnytti ilmestyessään kiivaan polemiikin. Sitä moitittiin aikalaiskritiikeissä asiantuntemattomista taistelukuvauksista, sota-ajan propagandan toistelusta ja jopa Remarquen ”Länsirintamalta ei mitään uutta” -kirjan plagioimisesta.

Sarajan kirja onkin ainakin toistaiseksi painunut unohduksiin kirjastojen varastoihin. (Vai olisiko sen vuoro tänä vuonna, kun taas juhlitaan sodan päättymistä?)

Vastakkaiset lähtökohdat

Sekä Pentti Haanpää että Eino Hosia olivat jo ennen sotia tunnettuja kirjailijoita. Heidän kirjalliset vaiheensa ennen talvisotaa (ja sen päätyttyä) olivat kuitenkin hyvin erilaiset.

Pentti Haanpään (s.1905) kirjailijanura oli alkanut vuonna 1925 esikoisnovellikokoelman ”Maantietä pitkin” suurmenestyksellä, mutta vuonna 1928 ilmestynyt kriittinen armeijakuvaus ”Kenttä ja kasarmi” ajoi hänet lähes 10 vuodeksi julkaisupannaan.

Oikeastaan vasta ”Korpisotaa” lopullisesti armahti Haanpään, jota talvisotaan asti painosti kentän ja kasarmin varjo. 30-luvun henkisesssä ilmapiirissä jätkämieskulttuurin puolestapuhujaa ja pasifistista työläiskirjailijaa ei myötäkarvaan silitelty.

Kuvaavaa on, että Haanpään 30-luvun alkupuolella kirjoittamat yhteiskuntakriittiset teokset (mm. Noitaympyrä) ilmestyivät vasta Haanpään kuoleman jälkeen kootuissa teoksissa vuonna 1956.

Korpisodasta Haanpää sai kuitenkin valtion kirjallisuuspalkinnon 1941 ja samalla Otavasta tuli Haanpäälle pysyvä uusi kustantaja, jonka kädestä kirjailija sitten söikin leipää loppuelämänsä, viimeiset 15 vuotta.

Haanpään kanssa samana vuonna (1905) syntyneen Eino Hosian kirjailijantien alku sen sijaan oli hidas ja hankala. Erilaisten kirjallisten yritysten jälkeen hänen esikoisteoksensa ”Kypsynyttä viljaa” ilmestyi vasta vuonna 1937. Kun pää vihdoin oli saatu auki seurasivat romaanit ”Orjantappuratie” ja ”Tulipunaiset ratsastajat” heti seuraavana vuonna 1938.

Kritiikeissä Hosian kirjoihin suhtautuminen oli jossain määrin varauksellista aina ”Tuliholvin alla” sotakuvauksen ilmestymiseen asti. Jo ennen sotia valmistuneen romaanin ”Musta aurinko” julkaiseminen jäi talvisodan jalkoihin ja kirja ilmestyi vasta kirjailijan kaaduttua jatkosodan ensitaisteluissa 1941.

Kirjallisesti Pentti Haanpää ja Eino Hosia edustavat täydellisiä ääripäitä: Haanpää kirjoittaa niukkaa toteavaa realismia, hän kuvaa köyhän kansanosan arkielämää ja maalaisjärkistä todellisuutta.

Hosia puolestaan kuului 1930-luvun ”psykologisiin romantikkoihin”, hänen kielenkäyttönsä on huikeaa ekspressiivistä ja impressionistista tunteiden ja tunnelmien maalausta, joka sotakuvauksessa kohoaa raamatullisiin visioihin.

Etulinjan helvetissä

Minusta mielenkiintoisinta Eino Hosian ja Pentti Haanpään sotakuvauksissa ei ole niiden tyylillinen vastakohtaisuus vaan niiden yllättävän monet yhtenevyydet.

Molemmat tunnetut kirjailijat olivat talvisodan syttyessä jo vanhempaa ikäluokkaa, he kuuluivat täydennysjoukko-osastoihin, jotka heitettiin rintamalle ja etulinjaan vasta jonkin verran sodan syttymisen jälkeen.

Molemmat joutuivat pian kokemaan etulinjan kauhut pahoissa paikoissa: Haanpää Sallan suunnassa, jossa neuvostoarmeija pyrki katkaisemaan Suomen Lapin puolustuksen kahtia, Hosia Taipaleella ja Vuosalmella.

Molemmat kirjailijat pitäytyvät kirjoissaan tiukasti omaan kokemuspohjaansa, mutta rintaman taistelukuvauksissa kertojaminä ja yksityiset identiteetit katoavat: siellä ME taistelemme ja nimettömät miehet kokevat yhdessä etulinjan helvetinpiirin.

Puolustusvoitto - hävitty sota

Sekä suhtautuminen sotimiseen että viholliseen on Haanpään ja Hosian kirjoissa pitkälti samankaltainen. Haanpään kirjassa pasifistiset tunnot ovat selvemmin esillä, mutta ei Hosiakaan sodasta innoissaan ole.

On puolustauduttava ja puolustettava isänmaata, surmattavakin tunteettomasti, koska vihollinen hyökkää kohti, olkoonkin että yksittäiset vastapuolen sotilaat ovat sotaan yhtä syyttömiä kuin omat rintamamiehet. Sodan varsinaiset arkkitehdit ovat jossain muualla.

Sodassa ammutaan, taistellaan, tapetaan ja tullaan tapetuiksi, kärsitään pakkasesta, valvomisesta ja nälästä, pelätään kuolemaa ja ihmetellään tämän kaiken mielettömyyttä. Sellainen pohjalainen uho ja sankaruus, joka leimaa Antti Tuurin Talvisotaa, loistaa näistä sotakuvauksista poissaolollaan. Haanpään ja Hosian kirjoissa sotilaat eivät tee sankaritekoja vaan ainoastaan velvollisuutensa, puolustavat omaa maataan henkensä kaupalla.

Talvisodan arkitodellisuus on yksinkertainen: Vihollinen hyökkää ja hyökkää, sitä vastaan puolustaudutaan, näköjään menestyksellisesti loppuun asti - ja sodan päättyessä, rauhanehtojen tullessa tietoon mielen valtaa hämmennys: ”Mitä, hävittiinkö me tämä sota?”

-----

(Tutkija Vesa Karonen on kirjoittanut sekä jälkisanat Otavan julkaisemaan Korpisotaan että alkusanat SKS:n julkaisemaan Tuliholvin alla –kirjaan. Hänen perinpohjaisia esittelyjään olen käyttänyt häikäilemättömästi hyväksi asiatietojen osalta. Asiattomuudet olen kirjoittanut itse.

Mielenkiintoista mielestäni on kuitenkin, että Vesa Karonen Haanpään Korpisotaa -kirjan esittelyssä vuonna 1999 sivuuttaa Hosian teoksen pelkällä maininnalla, mutta suitsuttaa vuonna 2005 ”Tuliholvin alla” -romaanin alkusanoissa Hosiaa ja kirjaa estottomasti.

Haanpään Korpisotaa-kirjan esittelyssä Karonen toteaa: ”Korpisodan todellisuuskuvaus aloitti suomalaisen sotakirjallisuuden realismin. Se toi päähenkilöksi joukon tavallisia rintamamiehiä ja keskittyi heidän kokemuksiinsa.”

Hosian kirjan esipuheessa Karonen kirjoittaa saman asian uudella tavalla: ”Suomalainen sotakirjallisuus torjui (Yrjö) Jylhän, Hosian ja Haanpään voimin propagandistisen suuntautumisen. Suomalaisen sotakirjallisuuden pääasiaksi tulivat todenmukaisuus, realistinen kuvaustapa ja etulinjan rivimiehen näkökulma.”

Jokohan Karonen on tutustunut kahdesti mollaamaansa Sarajan romaaniin vai pitääkö se lukea ja arvostella itse? Minä pidän Hosian ”Tuliholvin alla” -kirjaa rakenteen ja kerronnan kielellisen rikkauden ansiosta jopa mielenkiintoisempana kuin Korpisodan sinänsä oivallista haanpääläistä sotakuvausta.

Ettekä te hyvät blogilukijani talvisodasta näin vähällä pääse. Tämä oli oikeastaan vasta johdanto ja jatkoa on tulossa lähipäivinä. Pysykää kanavilla.)

Eeva-Liisa Manner: Graffiitteja Birkenaun seinissä

Il cielo sereno

il campanile di Auschwitz

Judenlager Vernichtungslager Kazett

intrigo di ferro, di cemento, di fango è di fumo

è la negazzione della bellezza

Torre del Caburo

la Torre di Babele

Babelturm, Bobelturm

Ziegel

briques

tegula

cegli

kamenny

briks

téglak

Nicht essen

Fressen!

Pane

brot

broit

hljeb

pain

lechem

kenyén

è odio li ha sementati

Tutut ilot ja surut olen torjunut.

Sain kuolemalta väkevän leivän. MAX

Minä sain perunankuoria. MORITZ

A: Mikä toi sinut leirille

Gottlieb: Fähnrich Heinric,

kuolemantehtaan tavaranhankkija

Pietro: Huono onni

Zegelbränner: Polttotiilet

Scheissmeister: Paska

ARBEIT MACHT FREI

Le armi della notte, pietrificati del sonno. SIMON

Simon häipyi tänään, savupiipun kautta. Katosi kuin pieru Saharaan. PIERRE

Zukunft auf lagerdeutsch: Morgen früh – demani mattina

I ebrei un fenomeno molto triste:

la soffereno presenti i passato a ataviche... LEVI

Poesia! Auschwitzin jälkeen ei enää kirjoiteta runoja, se on sopimatonta ja mautonta.

Vain idiootit kirjoittavat runoja. DANIEL

Minä kirjoitan. Idiootti

Jumala loi taivaan ja maan, eläimet ja ihmiset, ja Jumala oli totuus. Sitten ihminen loi taiteen, ettei olisi kuollut totuuteen. Nyt tuo iloinen tiede on kaputt, on vain Jumalan totuus. Me kuolemme siihen. LEONARDO

Kuole sinä, minä en aio kuolla. MICHELANGELO

GOTTIST GESTORBEN. Nietzsche

NIETZSCHE IST GESTORBEN. Gott

Per me si va nella città dolente

Per me si va nell`eterno dolore

per me si va tra la perduta gente DANTE

Anche Dante qui! Pòvero Dante!

Tähtisumu

t, kosmiset kristalliyöt... kuuletteko helinän?

Etelässä kääriydyin Nagellanin pilviin

täällä Bereniken hiuksiin,

sillä pimeät ne ovat, pimeät, vaikka hohtavat sumun valoa,

pimeitä kaikki taivaan tähdet,

myös tarkoin vartioitu jumalaton maa.

Tuntematon italialainen

Auschwitz 7 7 77

(Kopsattu Parnassosta joka on ilmestynyt herra ties koska, mutta Mannerin omana tekstinä)

Pentti Linkolan linjasta

-->

I

Vuonna 1960 ilmestyi Pentti Linkolan pasifistinen pamfletti ”Isänmaan ja Ihmisen puolesta – eikä ketään vastaan”. Esipuheessaan Linkola toteaa muun muassa:

- Pienen kirjasemme tarkoituksena on herättää jokainen nukkuva yksilö tajuamaan oman henkilökohtaisen vastuunsa ja merkittävyytensä sodan tai rauhan, kuoleman tai elämän edistäjänä.

- Kirjoitamme jokaiselle. Mutta ennen kaikkea niille, jotka eivät ole vielä sammuneet välinpitämättömyyteen itsensä ja ihmisen kohtalosta tai joilla on voimia välinpitämättömyytensä voittamiseen – ja jotka sitten ovat valmiit tukemaan jokaista rauhaa rakentavaa ehdotusta.

- Sodan ja rauhan ongelman tarkastelumme näistä lähtökohdista on päätynyt pelkistettynä lopputulokseen: yksilön, isänmaan ja ihmiskunnan etu on tällä hetkellä sekä moraalisessa että käytännöllisessä katsannossa sama ja yhteinen. Siitä kirjasemme nimi.

Linkolan pamfletti tiivistyy vetoomuksessa nuorisolle, missä Linkola ei päädy vastustamaan ainoastaan sotaa, vaan vaatimuksena armeijoiden ja asepalveluksen kieltämisestä:

- Elämän pelastamiseksi välttämätön rauhantyö, pasifismi, jonka perusteita tässä kirjasessa on esitelty, tiivistyy vaatimukseen asepalveluksesta kieltäytymisestä. Tässä on rauhanasian ydin ensinnäkin siksi, että asevelvollisuus ja armeijat ovat viimeinen ja tärkein rengas siinä tekijäketjussa joka johtaa tuhoon…

- Ennen kaikkea: toivomme nuorten lukijain ymmärtävän, että sodat ja tuho eivät sittenkään viime kädessä riipu muutamista valtiomiehistä, vaan meistä jokaisesta: sotasyyllinen on jokainen nuorukainen, joka taipuu auttamaan sotaa ja sen valmisteluja.

II

Vuonna 1971 ilmestyi Pentti Linkolan kirja ”Unelmat paremmasta maailmasta”. Kirjan nimestä voisi kuvitella, että perussävy on edelleen optimistinen. Takakansitekstissä mainostetaan jonkinlaista Lintukoto-ajattelua:

”Päijänteen kalastaja Pentti Linkola on niitä harvoja saarnamiehiä, jotka elävät niin kuin puhuvat. Hänen ihanteenaan on yhteiskunta jossa ihmiset asuvat perheineen mahdollisimman kaukana toisistaan jaksaakseen rakastaa toisiaan.

Nyt kirjaksi kootut kirjoitukset ovat viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Ne käsittelevät rauhanasiaa, luontoa, maallemuuttoa, suomalaisuutta, ihmisten veljeyttä, tulevaisuuttamme.

…

Pentti Linkola toivoo että ihmiskunta ja maapallo vielä voidaan pelastaa tuholta.”

Mutta optimismin sijaan kirjan pohjavireenä ovat jo synkät sävyt luonnon tuhoutumisesta, yksilön voimattomuudesta tämän tuhon kehityksen edessä. Kirjaan kootut kirjoitukset ovat syntyneet kymmenen vuoden aikana ja ne ovat melkein kaikki ilmestyneet jossain, mutta Linkola perustelee kirjan julkaisua varsin poikkeuksellisella tavalla esipuheessa Kirjoittajan puolustelut:

”…ennen kaikkea en ole voinut vakuuttua siitä, että luonnonystävällä olisi moraalista oikeutta iskeä sellaista lovea metsiimme, jota kokonaisen kirjan kuluttama paperimäärä merkitsee.”

”Mutta vuodet ovat vieneet luonnonystävän ylpeyden niin kuin kaiken muunkin. Samalla ne ovat osoittaneet todellisuuden ajautuvan yhä vinhemmin poispäin kaikista ajattelevan ihmisen unelmista, ilman vähäisintäkään valopilkkua, samalla ovat taistelumieli ja usko korvautuneet ennenaikaisen vanhuuden toivottomuudella, väsymyksellä ja katkeruudella. Ehkä tämä on helpotuskin: niistä rääsyisistä repaleista, mitä tällä hetkellä on Suomen metsistä jäljellä, ei totisesti kannata enää huolta kantaa. Eihän millään muullakaan ole enää mitään väliä, menkööt yksin tein nämä jututkin painoon – kun kustantajakin on kyllin yksinkertainen luvatakseen ennakkopalkkion myynnin suuruudesta riippumatta. Maitoa ja paitoja tarvitsevat lapset vielä silloinkin kun isän maailma on nurin niskoin.”

60-luvun puolivälissä Linkola näkee jo luonnontuhoutumisen ja myrkyttymisen ydinsotaa vakavammaksi uhaksi maan tulevaisuudelle, vaikka Linkola edelleen kirjoittaa mielipiteitään luonnonystävänä ja ihmisystävänä.

”Nk. Asiantuntijat meillä niin kuin muissakin länsimaiden elintasokuumeen maissa joutuvat läähättäen huutamaan varoituksia uusista ja uusista uhkaavista katastrofeista. Metsien liikahakkuista maatalousmyrkkyihin ja ravintoketjujen saastumiseen, ilman pilaantumisesta ja keuhkosyövästä pohjavesien alentumiseen…Peltojen muokkauskerros ja maan huokoisuus on tuhoutumassa muutamassa vuodessa yliraskaan konekannan alla ja rikkaruohomyrkyt uhkaavat kaiken elämän pohjana olevaa pieneliöstöä. Maan tuotto on saatu toistaiseksi säilymään yhä suuremmilla väkilannoitemäärillä, ja lannoitetehtaat puolestaan saastuttavat laajat rannikkoalueet kuvottavilla jätteillään ja kaupungin toisensa jälkeen hajullaan.”

”Atomipommi ja väestönkasvukatastrofi ovat vain osa valloilleen ryöstäytyneen tekniikan maailmankuvasta.”

”Luulisi, että henkilö, joka vuonna 1966 vielä painottaa aineellista vaurastumista ja taloudellista kasvua, ymmärtäisi jo itse hakeutua lääkärin hoitoon.”

III

Vuonna 1979 ilmestynyt ”Toisinajattelijan päiväkirjasta” kohahduttaa omistuskirjoituksellaan, jota enempää suuren yleisön tietoisuuteen kirjasta tuskin kulkeutuukaan:

”Omistan tämän kirjan Andreas Baaderille ja Ulrike Meinhofille, heidän ehdottomuudelleen ja heidän aniharvoille aseveljilleen. He ovat tienviittoja – ei Jeesus Nasaretilainen eikä Albert Schweitzer.”

Mustan syyskuun tunnetuimpien terroristien nimien mainitseminen sälyttää myös Linkolan niskaan ekoterroristin tittelin.

Kirjassa Linkola tunnustaa, ”että luonnonystävän rakkaus ihmiseen jää tässä maailmanajassa pakosta epäaidoksi ja väkinäiseksi”.

”Jokainen luonnonystävä tietää ja huomaa jokapäiväisessä elämänympäristössään, että luonnonsuojelu kuitenkin on jäänyt paperille ja kauniisiin puheisiin”, Linkola toteaa vuonna 1968 Luonto-liiton talvipäivillä ja luetteloi tappioiden listaa:

”Rakkaiden samoilumaiden viimeinen ikimetsänkappale on hakattu maan tasalle sen jälkeen kun omistajana olleen perikunnan jako vihdoin saatiin selväksi, paikkakunnan ainoa pähkinämetsä on raivattu pois istutuskuusikon tieltä, lapsuudesta saakka pyhiinvaelluskohteena ollut puronotko niinipuineen ja viimeisine pikku koskineen on ruopattu katerpillarilla joko metsäojitusten tai kirjolohiviljelyksen nimissä, kotikylän ainoa kalasääsken pesäpuu on kaatunut myrskyssä eikä nuorissa hoitomänniköissä ole enää missään toista tilalle. Ja niin edespäin – yksi toisensa jälkeen meiltä otetaan pois ne asiat, jotka ovat antaneet meidän elämällemme sen varsinaisen arvon ja maun.”

”Kevät on ennen kaikkea pelon aikaa. Kuinka hiljainen on tämänkertainen kevät – mihin muuttolintuun tällä kertaa on kasvinsuojelumyrkkyjen vaikutus ulottunut, mikä niistä tänä talvena on kärsinyt romahduksen? Minkälaiset moukariniskut on teknikoiden, pikatien rakentajien tai järvien säännöstelijöiden tällä kertaa onnistunut lyödä kesämaisemiemme kasvoihin? Raikuuko jo huvilanrakentajien vasaranpauke kotijärvemme viimeisellä lokkiluodolla, kelluuko jo mahonkimoottorivene poijussaan viimeisellä rauhallisella lahdella, jolla arka ja sopeutumaton kuikka vielä kykeni kasvattamaan poikueensa?”

Keskitysleirien runoutta III

Tuntematon:

E vero, ci sono stato ma

On se totta, olen minä ollut siellä mutta

Kuolemalta voi välttyä, ainakin joksikin aikaa,

mutta pelolta ei koskaan:

”Alinomaa pelkään ihmisiä

pelkään että joku voi nähdä meidät yhdessä

kauhuissani että se voi tapahtua uudelleen,

kuin katastrofi

koko ajan tahtoisi syöksyä päälleni,

minä tunnen itseni takaa-ajetuksi eläimeksi.”

DANILO DOLCI

i kamp för en bättre värld

Diktaren Danilo Dolci

av Kurt Högnäs

Keskitysleirien runoutta II

Birkenau

Ero tutto gonfio, non botevo lavorare

Olin kuin puolikas, työhön kykenemätön

Me olemme äkkiä silmä silmää vasten miehen kanssa,

joka on nälkiintynyt puolikkaaksi, ja niin muodoin käyttökelvoton.

Hänet lähetetään kuolemaan, mutta ihmeen vuoksi hän jää eloon.

Leirilääkäri kirjaa hänet kuolleeksi ja väärän todistuksen tähden

välttyy siltä. Siinä vaiheessa hän on laihtunut luurangoksi:

”Kun he vapauttivat minut olin 44-vuotias

ja painoin 27 kiloa,

yhdellä kädellä saatoin ylettyä koko reiteni ympäri.”

Kirjasta:

DANILO DOLCI

I kamp för en bättre värld

Diktaren Danilo Dolci

av Kurt Högnäs

Keskitysleirien runoutta

Jerzyn kirje Litzmannstadtin lastenleiriltä

N.1239

Rakas äiti kiltti,
miksi sinä et ole tullut, kun minä olen kirjoittanut sinulle,
että tulisit tapaamaan minua? Miksi sinä et ole lähettänyt
minulle mitään syötävää, ja nyt minä pyydän rakas äiti
sinua tulemaan tapaamaan minua. Minä pyydän
vielä kerran rakas äiti, älä unohda tulla tapaamaan minua.
Rakas äiti, minä pyydän sinua tulemaan. Älä unohda!
Rakas äiti minä lopetan kirjeen, koska minulla ei ole
enää enempää kirjoitettavaa
sinun
Jerzy

Kirjasta:

DANILO DOLCI
i kamp för en bättre värld

Woyzeck

Kirjoja hyllystäni:

George Büchner: Woyzeck

I Santakujan Othello

Itse asiassa alaotsikon mukaista kirjaa ”Georg Büchner: Woyzeck” hyllyssäni ei ole. En muista onko sen nimistä kirjaa (suomeksi) edes olemassa. Eeva-Liisa Manner on suomentanut Woyzeckin kahdesti ja jälkimmäinen suomennos sisältyy Mannerin kirjaan Santakujan Othello, jossa Manner on kirjoittanut Woyzeckiin erään mahdollisen lopun. Kirjan koko monimutkainen nimi kuuluukin: ”Eeva-Liisa Manner: Santakujan Othello. Lisälehtiä keskeneräiseen murhenäytelmään – Georg Büchnerin Woyzeckiin. Suomentanut Eeva-Liisa Manner.”

Büchneriin ja Woyzeckiin tutustuin Vaasassa 1980-luvulla. Radio Vaasan nykyinen toimitusjohtaja Pekka Autio oli saanut pakkomielteen perustaa nuorisoteatteri ja ohjata tämä näytelmä. Oli syntynyt esitys, joka viilsi kuin veitsi. Eräs niistä teatterielämyksistä, joiden jälkeen olen istunut järkyttyneenä, tyhjänä ja hiljaa.

Georg Büchner syntyi 1813 ja kuoli jo 23-vuotiaana helmikuussa 1837. Ennen kuolemaansa Büchner ehti luoda merkittävän uran sekä tiedemiehenä että kirjailijana. ”Tuona aikana Saksan liittovaltion alueella eli vielä kolme muuta neroa, yksi tuntematon, yksi tunnustusta saamaton ja yksi valepukuinen: Büchner, Grabbe ja Nestroy. Büchner on keksitty vasta meidän päivinämme”, kirjoittaa Egon Friedell Uuden ajan kulttuurihistoriassa sata vuotta myöhemmin.

Mutta jo eläessään Büchner ehti olla siis monessa mukana. Hän opiskeli lääketiedettä, julkaisi ”Der Hessische Landbrote” lehteä, ensimmäistä saksankielistä sosialistista lentolehtistä ja perusti 1834 ”Ihmisoikeuksien seuran”, salaseuran radikaalisen tasavallan aikaansaamiseksi. Uhkaavan vangitsemisen hän vältti pakenemalla Strassburgiin jatkamaan anatomisia opintojaan.

Büchner väitteli Zürichin yliopistossa filosofian tohtoriksi kalojen päähermojärjestelmää käsittelevällä kirjalla ”Sur le systeme nerveux du barbeau”, mutta yksityisdosentin toimen ohella hän kirjoitti kaksi modernin teatterin klassikkonäytelmää, vuonna 1834 ilmestyneen draaman ”Dantonin kuolema” ja Büchnerin oman kuoleman johdosta keskeneräiseksi jääneen Woyzeckin. Juuri keskeneräisyys tekee Woyzeckista ekspressiivisyydessään suurenmoisen sata vuotta aikaansa edellä olevan teoksen.

”Häntä on nimitetty myrsky- ja kiihkorunouden matkijaksi; mutta yhtä hyvin voidaan sanoa, että hän on ennakoinut koko Wedekindin ja koko ekspressionismin ja ylittänyt sen”, suitsuttaa Egon Friedell, joka itse hyppäsi ikkunasta katuun varhaiskevään iltana 1938 natsien tullessa pidättämään kulttuurihistorioitsijaa.

II Jokainen ihminen on kuilu

Woyzeckin lähtökohta on historiallinen tositapahtuma: Vuonna 1821 tuomittiin puolansaksalainen musketööri Johann Christian Woyzeck mestattavaksi Leibzicin torilla rakastajattarensa murhasta. Tuomitun syyntakeisuudesta väiteltiin lääketieteellisissä aikakauskirjoissa – Woyzeckilla oli ollut tajunnanhäiriöitä – ja järkkyneen sotamiehen kohtalo antoi Georg Büchnerille aiheen radikaaliin näytelmään, josta sittemmin (sitten kun ekspressionismi keksittiin) tuli ekspressionistisen draaman perusteos.

Woyzeck on yksinkertainen sotilaspalvelija. Ja vaikka Büchnerin näytelmä on kiihkoinen ja kuumeinen kuin hänen oma elämänsä, tuo itse näytelmän päähenkilö naiiviudessaan mieleen lähinnä Aleksis Kiven Nummisuutarin Eskon. Hän voisi muistuttaa myös kunnon sotamies Svejkiä, mutta Woyzeckilta puuttuu Svejkin äly.

Samoin kuin Nummisuutarin Esko rakastaa tulisesti Männistön Venlaa, rakastaa Woyzeck Marieta. Ehkä Mariekin rakastaa Woyzeckia. Joka tapauksessa hän käyttää kursailematta sitä ainoaa avua, joka tuottaa köyhälle pienen lapsen äidille korvakorut.

Woyzeck, Marie ja heidän siunaamattomassa suhteessaan syntynyt huoranpentu. Komea rykmentinrumpali, johon Marien silmät iskeytyvät kuin naulat. Kapteeni jota maailma kammottaa ja joka pilailee Woyzeckin tyhmyyden, kiihkon ja lemmensairauden kustannuksella. Tohtori joka määrittelee Woyzeckin tilan ”aberratio mentalis partialis”, hyvänlaatuiseksi varsin kauniisti kehittyneeksi aistiharhaksi. Woyzeckin aivokuume, kun korvakorut ja niiden kautta petos vähitellen paljastuu. Kuu joka nousee punaisena kuin verinen rauta. Mustasukkaisuus, kuume ja murha. Oikeudenkäynti ja mestaus. Siinä lyhyesti Woyzeck.

III Kuu on verinen rauta

Vähän pidemmin:

1. Avoin kenttä, takana kaupunki. Woyzeck sotilastoverilleen Andresille: ”Hiljaa! Joku kulkee! Se kulkee takanani, alapuolella. Kuuletko, ontto? Maa on alhaalta ontto! Vapaamuurarit!”

2. Kaupunki. Marie pojalleen: ”Pelkäätkö sinä? Miten kaikki pimenee… vai tulenko minä sokeaksi? Muutoin on kirkasta kuin lyhdyssä. En kestä tätä, minua kammottaa.”

3. Markkinakoju. Rykmentinrumpali Mariesta: ”Tehty kyrassieerirykmentin lempitammaksi ja rykmentinrumpalin kylvötöitä varten.”

4. Marien huone. Marie, korvakorut ja peili: ”Varmaan ne ovat kultaa! Köyhällä on vain pieni nurkka maailmassa ja peilinsirpale. Ja kuitenkin minulla on yhtä punainen suu kuin kauniilla rouvilla, joiden peilit ulottuvat lattiasta kattoon ja joita hienot herrat suutelevat kädelle. (…) Hiljaa poika, silmät kiinni, unienkeli tulee! Silmät kiinni tai se katsoo sinua silmästä sisään niin että tulet sokeaksi.”

5. Kapteenin talossa. Kapteeni Woyzeckille: ”Maailma kammottaa minua, kun ajattelen ikuisuutta. Mitä me teemme sillä, Woyzeck, mitä me teemme? Ikuisuus, se on ikuinen, ikuinen – sen sinä käsität. Mutta nyt sen sijaan, se ei ole ikuinen, se on silmänräpäys. Woyzeck, minua hirvittää kun ajattelen, että maailma pyörähtää ympäri yhdessä päivässä! Mikä ajan tuhlaus! Mitä siitä tulee?”

6. Marien huone. Marie rykmentinrumpalille: ”Annahan kun katson. Rinta kuin härän ja parta kuin leijonan – kyllä olet uljas! Olen ylpein kaikista naisista.”

7. Kujalla. Woyzeck: ”Synti, Marie, niin paksu kuin leveä – se haisee, niin että taivaan enkelitkin sen tuntevat. Sinulla on punainen suu, Marie, Onko se rakoilla? Hyvästi, Marie, sinä olet kaunis kuin synti. Voiko kuolemansynti olla noin kaunis?” Marie: ”Sinä hourit, Franz, sinulla on kuumetta!” (…) Woyzeck: ”Jokainen ihminen on kuilu, pyörryttää kun sinne katsoo.”

8. Tohtorin talossa. Woyzeck: ”Oletteko koskaan nähnyt, miten luonnon sisällä on toinen luonto? Kun aurinko on korkealla taivaalla, ja on kuin maailma syttyisi tuleen – silloin minulle on puhunut kauhistava ääni.” Tohtori: ”Woyzeckilla on aberratio.” Woyzeck: ”Sienet, herra tohtori. Niissä on taika. Onko tohtori nähnyt, millä lailla sienet kasvavat? Kuin kirjoitusta! Kuka sitä osaa lukea?”

9. Katu. Kapteeni: ”Hei, Woyzeck, mitä sinä sillä tavalla ryntäät. Hän juoksee kuin avattu partaveitsi läpi maailman, siihen voi vielä loukata itsensä; juoksee niin kuin hänellä olisi rykmentti kuohilaita ajeltavana ja kuin hänet hirtettäisiin viimeiseen karvaan. (…) Haa, parta! Miten on, Woyzeck, joko partakarva on löytynyt lusikasta? Heh, eikö hän ymmärrä? Aliupseerin, pioneerin, noh, rykmentinrumpalin karva? Mitä Woyzeck?”

10. Vartiotupa. Woyzeck Andresille: ”Menen ulos. Kaikki pyörii silmissä. Tanssikoot, tanssikoot! Hän tanssii ja kuumenee. Saatana, Andres!”

11. Majatalo. Tanssit. Woyzeck ikkunan takana: ”Antaa mennä, antaa mennä! Antaa mennä, antaa mennä! Pyörikää perkele. Miksei Jumala puhu aurinkoa sammuksiin, että kaikki luontokappaleet saisivat mennä sekaisin, miehet ja naiset, ihmiset ja elukat. Naikaa vain keskellä kirkasta päivää, senkin saivaret!

12. Aukea kenttä. Woyzeck: ”Antaa mennä, antaa mennä! Tii-taa! Musiikki pois. Hoo, mitä ääni sanoo? Kovemmin! Kovemmin! Pistä – pistä narttu kuoliaaksi! Pistä, pistä narttu kuoliaaksi! Pitääkö minun? Täytyykö minun?”

13. Huone kasarmissa. Woyzeck Andresille: ”Andres! Andres! En voi nukkua! Kun panen silmät kiinni, kaikki menee ympäri ja viulut sahaavat, antaa mennä. Ja sitten tulee seinästä puhetta, etkö sinä kuule sitä?”

14. Majatalo. Rykmentinrumpali: ”Enkö minä ole mies! Häh? Mies, sanon minä. Kukkoileeko joku? Kuka ei ole päissään kuin saatana, pysyköön irti minusta. Sen, joka uskaltaa, väännän kaksinkerroin, jotta nenästä tulee perseen tappi. (– Woyzeckille:) Kuulehan kaveri, iske ryyppy naamaasi! Tahtoisin että maailma olisi ryyppy, iso ryyppy.”

15. Romukaupassa. Juutalainen, veitsi, Woyzeck. Juutalainen: ”Ehjä hyvä veitsi. Aiotko katkaista kaulasi? No, tuleeko siitä mitään? Annan sen sinulle yhtä halvalla kuin kenelle tahansa toiselle. Saat kuolemasi halvalla, mutta et ilmaiseksi.”

16. Marien huone. Marie, Hullu Karl, poika. Hullu Karl kertoo sadun: ”Kuninkaalla on kultakruunu… Huomenna vien kuningattarelle hänen lapsensa. Verimakkara sanoo, tule tänne, maksamakkara.”

17. Kasarmi. Woyzeck Andresille: ”Niin, Andres, kun puuseppä kerää höylänlastut, ei kukaan tiedä, kenen pään alle ne pannaan.”

18. Katu. Isoäiti: ”Oli kerran lapsi, jolla ei ollut isää eikä äitiä, kaikki olivat kuolleet, eikä ketään ollut maailmassa. Kaikki oli kuollutta ja lapsi meni etsimään päivää ja yötä. Ja kun maan päällä ei ollut ketään, lapsi tahtoi mennä taivaaseen, ja kuu katsoi niin ystävällisesti, ja kun hän tuli kuuhun se oli pala lahoa puuta. Ja kun hän tuli aurinkoon, se oli kuihtunut auringonkukka. Ja kun hän tuli tähtiin, ne olivat kultaisia hyönteisiä, jotka oli lävistetty, niin kuin rosvolintu lävistää hyönteiset okaisiin. Ja kun hän tahtoi takaisin maan päälle, maa oli kumoon käännetty kuppi.”

19. Ilta. Kaukana kaupunki. Woyzeck Marielle: ”Onko sinun kylmä, Marie? Ja sentään olet lämmin. Miten hengityksesi on kuuma! Kuumat, kuumat huoranhuulet! Ja sentään antaisin taivaan, jos saisin suudella niitä vielä kerran. Paleltaako sinua? Kun ruumis on kylmä, ei palella enää. Ei tule vilu aamukasteessa.”

20. Ohikulkijoita. Ensimmäinen: ”Uu! Mikä ääni!” Toinen: ”Vesi huutaa – se ei ole pitkään aikaan saanut ketään. Mennään pois. En kestä kuulla sitä.” Ensimmäinen: ”Se huutaa taas, kuin kuoleva ihminen.”

21. Majatalo. Hullu Karl: ”Silloin jättiläinen sanoi: Ho ho ho, veri haisee jo, haisee hyvä ihmisveri, ho ho ho.”

22. Ilta. Taustalla kaupunki. Woyzeck: ”Veitsi? Missä on veitsi? Jätin sen tänne. Se kavaltaa minut! Lähemmäksi, vielä lähemmäksi! (…) Mitä sinä olet niin kalpea, Marie? Mikä punainen nauha sinulla on kaulassa? Keneltä sait kaulanauhan syntiesi palkaksi?”

23. Woyzeck lammella: ”Nyt minä viskaan sen! Se menee pohjaan kuin kivi. Kuu on kuin verinen rauta. Ei, se on liian lähellä – kun ne tulevat uimaan, ne löytävät sen, ja sitten siitä puhuu koko maailma.”

24. Tiellä lapsia. I lapsi: ”Etkö sinä tiedä? Kaikki ovat katsomassa Marieta. Hän on tuolla!” II lapsi: ”Tule nopeasti, että ehditään nähdä. Ne kantavat hänet muuten pois.”

25. Oikeudenpalvelija, lääkäri, tuomari. Oikeudenpalvelija: ”Hyvä murha, kaunis murha, siisti murha. Niin siisti kuin vain toivoa voi. Näin aitoa murhaa meillä ei ole ollut aikoihinkaan.”

IV Viulut soittaa tii-taa, tii-taa

Hectorin Eurooppa-levyllä on viiltävän kaunis Woyzeck. Hector on kirjoittanut laulun Büchnerin Woyzeckin ja Eeva-Liisa Mannerin suomennoksen pohjalta. Hectorin Woyzeck noudattaa pitkälle paitsi näytelmän juonta myös suoraan näytelmässä lausuttuja vuorosanoja. Hector on kääntänyt näytelmän lauluksi, mutta käännös on hyvä. Musiikissa on Marien huoruus, Woyzeckin kuume, mustasukkaisuus ja hulluus. Sitä kuuntelen nyt kun kirjoitan tätä. Kylmät väreet käyvät selässäni aina kun kuulen tämän laulun.

Hector: Woyzeck

”Aurinko laskee/ kaupunki hehkuu/

tuli taivaan lävistää/ sinun aurinkosi laskee,/

vaikka maa vain muuttaa siihen suhdettaan./

Nainen on saanut/ kultaiset renkaat/

köyhän hintaan ainoaan/ sinun naisesi sua pettää,/

vaikka tuskin mahtuu muuhun maailmaan./

Kapteeni pelkää/ rykmentin aivo,/

järjen esiin luiskahdus,/

ja hän alistaa sua Woyzeck,/

vaikka katsot häntä niin kuin tykki kohteeseen./

Sulle ihminen on kuilu/

ja sua pyörryttää kun katsot syvyyteen./

Sun mikä nyt on Woyzeck, sotilas?/

Marie on tanssimassa, ainoas:/

Sun naisesi on kuuma!/

Pistä narttu kuoliaaksi/ antaa mennä, antaa mennä!/

Viulut soittaa tii-taa, tii-taa/ viulut soittaa tii-taa, tii-taa,/

viulut soittaa tii-taa, tii-taa./

Halpa on veitsi leikata leipää/ jota syödä saamme./

Olet kuumetta kylmää,/

ota ruutiryyppy/ pääset sairaalaan./

Kuumat on huulet,/

naisesi huulet/ kuu jo nousee punainen/

niin kuin verinen rauta./

Ei kylmä ruumis tunne kylmää ollenkaan./

Sun mikä nyt on Woyzeck, oi Jumala!/

Marie on yötä vasten kalpea./

Mikä sinun on, maailma?/

Ihan potkuhevosella/ hullu lahjoo huoran lasta./

Aina jollain lahjuksella/ hyvä myydään maailmasta./

Aurinko laskee/ kaupunki hehkuu,/

tuli taivaan lävistää/ sinun aurinkosi laskee,/

vaikka maa vain muuttaa siihen suhdettaan./

Maailma sykkii/ valtimo villi,/

petos johtaa petokseen/ sinun harhasi on totta!/

Antaa mennä, / antaa mennä,/

antaa mennä/ uudelleen!/

Aurinko laskee/ maailma sykkii,/

sinut hirteen tuomitaan./

Nyt on edessäsi kuilu,/ sinne joudut vielä kerran katsomaan./

Maailma sykkii/ valtimo villi,/

Petos johtaa petokseen/ sinun harhasi on totta!/

Antaa mennä/ antaa mennä/ antaa mennä…”

V Ja pimeys. Esirippu

Santakujan Othellossa Eeva-Liisa Manner on kirjoittanut Woyzeckiin erään mahdollisen lopun. Hän on kirjoittanut oikeudenkäynnin ja tuomion: Lisälehtiä keskeneräiseen murhenäytelmään – Georg Büchnerin Woyzeckiin. Manner perustelee lisälehtiä sillä, että vaikka hän on suomentanut Woyzeckin kahdesti, se ei ole jättänyt häntä rauhaan. Suomentajaa itseään on jäänyt vaivaamaan ”miten Büchner olisi täydentänyt tekstinsä, jos oikeudenkäyntikin olisi ehtinyt mukaan.”

Ihailen Eeva-Liisa Manneria suuresti, kaikkea mitä hän on kirjoittanut. Santakujan Othellokin on kauniin runollista tekstiä, mutta täyttä roskaa. Woyzeck on, niin kuin Büchner sen on kirjoittanut. Eikö näytelmä ole valmis silloin kun kirjailija on kuollut, jos teksti on hyvä? Minua ei lainkaan haittaa se, että Büchnerin viimeisessä kohtauksessa on kolme henkilöä, mutta vain yksi repliikki. Minua on aina ärsyttänyt se, että Büchnerin Woyzeckissa korostetaan näytelmän keskeneräisyyttä. Jos hän olisi ehtinyt kirjoittaa näytelmän valmiiksi, se olisi aivan eri näytelmä.

Mitä vikaa tässä lopussa on?

Oikeudenpalvelija: ”Hyvä murha, kaunis murha, siisti murha. Niin siisti kuin vain toivoa voi. Näin aitoa murhaa meillä ei ole ollut aikoihinkaan.”

Ja giljotiini. Pimeys.

(Itseäni jää kiinnostamaan vain se, puhuuko oikeudenpalvelija nyt Marien murhasta vai Woyzeckin oikeusmurhasta.)