Kirjat
Keijo Nevaranta:
Lintujen silmissä kivien kylmyys.
Runoja. 46 s. Omakustanne 1982.
Keijo Nevaranta liikkuu
runokokoelmassaan ”Lintujen silmissä kivien kylmyys”
perimmäisten kysymysten äärellä. Hän pohdiskelee ihmisen
tarkoitusta ja tehtävää luonnon suuressa kiertokulussa. Näkökulma
on biologinen, kehitysopillinen ja eettinen, ei niinkään
uskonnollinen.
Merenranta on Nevarannan runojen
maisema. Siinä yhtyvät kolme elementtiä, vesi, maa ja ilma. Meri
on elämän symboli, se on kohtu, missä elämä syntyi. Meri on myös
helposti haavoittuva. Öljyläikät veden pinnalla ja kuolleet
lokinpoikaset kivettyneine silmineen ovat tuhon enteitä.
Jonakin huikaisevana hetkenä ihminen
voi kokea olevansa osa luontoa ja suurta maailmankaikkeutta, mutta
hänessä on myös voimia, jotka saavat hänet toimimaan luontoa
vastaan, uimaan vastavirtaan ja tuhoamaan sekä itsensä että
muunkin elollisen. Epävarmuus ja vastustamaton kaipaus kaikkeen
uuteen saavat ihmisen tavoittelemaan tähtiä. Lopputulos on
väistämätön, kuollut maapallo, jota avaruusromut kiertävät.
Pohdiskelevan aineksen ohella
kokoelmassa on myös persoonallista tilitystä ja kokemusta.
Yksinäinen ranta, jossa meren ääni vielä kuuluu, huojentaa
toisaalta epätoivoa ja elämäntuskaa ja auttaa kokoamaan elämän
pirstoutuneen mosaiikin, mutta toisaalta se myös lisää ahdistusta:
”Tästä huomiseen/ minun on mahdottomampi elää kuin lintujen./
Hiljaisuus ja meri murtavat minua./ Jalkani rikkovat rannassa
ohutkuorisia simpukoita.”
Nevaranta kehittelee teemojaan
selkeästi ja johdonmukaisesti. Luonnon, alkusynnyn ja ihmisen
kehityksen kuvauksissa on sekä intensiteettiä että tehokkuutta.
Nevarannan aihevalinta ei ole kuitenkaan kovin omaperäinen. Näitä
tuhon profeettoja suomalaisessa runoudessa on tuskastumiseen asti. Ei
ihme, että parhaimmassa runoiässä olevan nuorison maailmankuva on
täysin toivoton.
Vaasan läänin taidetoimikunta ja
Kristiinankaupungin kulttuurilautakunta ovat tukeneet teoksen
julkaisua.
LEENA TUOMELA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti