Karhean hellää Ojaharjua

Jorma Ojaharju:

Karhea, hellä

Tammi 1973

runoja 69 s

Jorma Ojaharju (1938-2011) aloitti kirjailijanuransa vuonna 1966 Köyliön varavankilasta kertovalla omaelämäkerrallisella teoksellaan Kakku. Ennen kirjailijauraansa Ojaharju ehti toimia merimiehenä, nyrkkeilijänä, sukeltajana, panostajana ja satamatyöläisenä. Ojaharju oli lähtenyt merille jo 15-vuotiaana ja hänen meriittinään oli myös nyrkkeilyn SM-hopeamitali vuodelta 1963.

Vaasalaislähtöinen Ojaharju sai 60-luvulla mainetta Helsingissä kapakkakirjailijana, jonka kantapaikkoina olivat Uusi Ylioppilastalo, Ravintola Hansa ja ennen kaikkea Ravintola Kosmos. Hänen alkuvuosien kirjallinen tuotantonsa pohjautui vankasti omaan elämänkokemukseen. Vankilakertomuksen lisäksi Ojaharju kirjoitti juttuja merimiehistä, nyrkkeilystä ja vuonna 1974 kohuteoksen Telakalta. Tunnetuin Ojaharjun teoksista lienee kuitenkin vuonna 1976 ilmestynyt Valkoinen kaupunki.

Vuonna 1973 ilmestynyt ”Karhea, hellä” on melkoinen poikkeus Ojaharjun muusta tuotannosta. Se on Ojaharjun ainoa runokokoelma ja väitän että monet kirjallisuutta lukevatkaan eivät välttämättä muista Ojaharjun kirjoittaneen myös lyriikkaa.

”Kuule miten vesi puhuu rauhallisesti,

katso kuinka vene nyökkää.

Pesäänsä menee lintu, kala kaislikkoon,

ja aurinko iltalempeä.”

Ojaharju paljastaa nyrkkeilijän ja satamatyöntekijän rujon kuoren alta runokokoelmassaan uuden puolen itsestään, herkkyyden. Kokoelma kaikkineen on toki nimensä mukainen, karhean hellä. Hän kirjoittaa välillä yhteiskunnallista realismia, ajoin vasemmistolaista poliittista runoutta ja ajoittain näitä lyyrisiä luontokuvia, joiden ääreen lähes pakahtuu tunteen koskettavuudesta. Ojaharju on runoissaan särmikäs, välillä arkinen, välillä lyyrinen ja ajoittain dokumentoiva, mutta juuri tässä ilmaisun rehellisyydessä on Ojaharjun runojen vahva ydin.

”Tätä reittiä pitkin salakuljetti

paappa pirtukanistereita, ja

vakaasti sytki yksipyttyinen kultti

pressun alla. Sillä oli tuima ilme

ja lihavat viikset. Sen äiti oli

ensimmäinen valkoisten ampuma

ihminen täällä Vaasassa.

Kunta hoitaa haudan, koska se oli

ollut vahingonlaukaus.”

Vaikka Ojaharju oli runokokoelman ilmestyessä asunut jo kymmenkunta vuotta Helsingissä, Vaasasta hän yhtä kaikki kokoelmassaan kirjoittaa, muistoista Vaasassa ja omasta nuoruudestaan. Kirja enteilee samalla niitä teemoja, joita Ojaharju sittemmin Vaasa-trilogiassaan tuli käsittelemään. Hän sivuaa valkoisten Vaasan valloitusta ”Kaikki eivät riemuinneet tuona päivänä, eivät hiihtäneet jäälle vastaan...”, veneilee Vaasan seudulla, tuntee saariston sellaiseksi paikaksi missä viihtyy:

”Tullaan Valassaarilta

uimasta. Minulla on käsi

laidan yli, veden vastus

ja vauhdin. Kylmä

vesi sen tekee, sitä

kuvittelee olevansa

nuori ja terve,

maailmaa pitävänsä

kämmenellään.”

Varavankilassakin Ojaharju kirjassaan käy ja nyrkkeilee välillä, sukeltaa Vaasan saaristossa, ahtaa laivoja satamassa, kaikki nuoruuden muisti Vaasasta on kirjassa läsnä, todet ja kuullut tarinat. Parhaimmillaan Ojaharju kirjoittaa lyyristä lyriikkaa ja yhteiskunnallista osaaottavaa tekstiä samassa runossa ja itkee Merenkurkun ja kuolevien kalastajakylien puolesta.

Vielä muistan, että minua kosketti jostain syvältä tämä Ojaharjun runokokoelma niihin aikoihin 1970-luvun lopulla kun itse opettelin kirjoittamaan runoja.

”Tummuvan taivaanrannan taa

keula nyökkää. Viimeisellä luodolla punaisen

tuvan edessä pieni tyttö vilkuttaa.

Pohjassa kahden järkäleen välissä hiljaa

liikahdellen lahoava

Europa.”