Torstai 12.8.
Heräsin ja menin rantaan. Tyrmistyksekseni huomasin että kaikki koululaisten tekemät puuta sisältäneet ympäristöteokset oli tuhottu ja oma ajopuuni poltettu nuotiolla joidenkin suomalaisugrilaisten taiteilijoiden toimesta nuotiossa, vaikka metsä olisi ollut täynnä oksia ja muuta nuotiontekovärkkiä 30 metrin säteellä niin että niistä olisi saanut vaikka juhannuskokon.
Erityisesti vitutti koululaisten teosten tuhoaminen, kun sitä eivät olleetkaan tehneet paikalliset "nuorisovandaalit" vaan symposiumin kaksi taiteilijaa näin muiden taideteokset häpäisten. Hain nuotiosta rangaksi palaneen ajopuuni ja pystytin sen takaisin sulkaympyrään. Aino tuli kahlailemaan, hän liikkui kuin Aino vedessä ja purin hänelle närkästymistäni.
Lähdin hermostusta lauhduttaakseni kävelemään. Huomasin että lummelammessa kukkivat lumpeet. Niitä ei Etelä-Pohjanmaalla näy missään. Etsin Esa-Jussin taloa ja lopulta löysinkin sen. Lainasin häneltä haravan. Tulin takaisin Nahkurin talon pihaan ja teokseeni johtavan kadonneen villalangan sijaan haravoin polun pihasta rantaan ja teokselleni. Haravoin myös sulkaympyrän, jalanjäljet siitä pois.
Haravoin myös polut korsutalon pihasta rantaan ja siitä vähän matkaa rantaa pitkin kulkevaa polkua pitkin. Minulla oli idea ympäristöteokseen nahkurin talon pihassa ja tarvitsin sitä varten havunneulasia. Jätin kuitenkin haravoidut kasat vielä keoiksi ja lähdin kylille.
Olin edellisiltana hukannut taas ponnarin ja kun kuulin että niitä olisi myynnissä SIWAssa menin kauppaan. Oli vain pinkkiä ja punaista. Kerroin kassalle että olen mukana symposiumissa. Hän sanoi että oli kuullut kirjastonhoitajalta Vuorela-illasta edellisenä päivänä. Kerroin mitä symposiumissa milloinkin missäkin tapahtuu (omien hatarien tietojeni pohjalta) aikavarauksella että venäläinen aikakäsitys on erilainen kuin suomalainen.
SIWAn kassa kiitteli minua. Kertoi että erinäisiä taiteilijoita oli käynyt kaupassa jo yli viikon, mutta olin ensimmäinen joka kertoi tapahtumasta jotain taio ylipäätään puhui mistään mitään.
Ulkona törmäsin Esa-Jussiin joka oli menossa leirintäalueelle syömään. Suunnistin mukaan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, henkilökunta hyvin ystävällistä.
Kiertelin iltapäivän siinä Korsun ja rannan ja Nahkurin talon väliä ympäriinsä, kuvasin kännykällä Korsun pihaa, etsin ajatusta, kuuntelin lintuja ja saatoin nähdä pari alastonta naista uimassa. Soitin Tuulalle joka lupasi tuoda erään Keuruulle majoittuneen residenssinaistaiteilijan mukanaan vuorela-tilaisuuteen. Sovimme treffit sinne.
Jätin illallisen väliin, koska en tiennyt alkaako Einari Vuorela tilaisuus suomalaisen vai udmurtialaisen aikataulun mukaan, kello 18 vai kello 19. Lähdin kiireettä ajoissa kirjaston pihaa kohti, kuvailin lumpeita lammessa ja muuta mitä nyt sattui matkan varrella näkymään.
Tulin kirjastolle treffeille. Paikalla ei ollut vielä muita kuin Tuula, taiteilijavieras Eliisa ja minä. Ja kirjastonhoitaja ja Marika joka sääteli äänentoistoa. Kävimme pari kertaa tupakilla ja paikalle alkoi tulla yleisöä. Vähitellen paikalle alkoi kerääntyä yleisöäkin, ensimmäistä kertaa myös keuruulaisia ja multialaisia, ilmeisesti Einari vuorelasta ja Vuorela-seurasta kiinnostuneita ihmisiä, myös symposiumilaisia tippui vähitellen sisään niin että vähitellen arvioin tilaisuudessa olevan noin 80 ihmistä.
Tilaisuudessa piti olla runokooste Vuorelan runoista, mutta esiintyjä oli sairastunut. Sen sijaan seuran olikohan varapuheenjohtaja kertoi Vuorela- seuran toiminnasta lyhyesti.
Einari Vuorelahan oli Multialla syntynyt luontorunoilija, jonka runoista itse nuoruudessani olen pitänyt hyvin suursti. Kysyin Vuorela-seuran runopalkinnosta, se on suurin Suomessa jaettava runoilijoille tarkoitettu palkinto jota seura ja säätiö jakaa kuulemma joka kolmas vuosi. Se oli jo katkolla mutta nyt palkinnon rahoitus ja jatkuminen on kuulemma saatu turvattua.
Muuan etnofuturistisen taiteen marilainen tutkija ensin kuitenkin presentoitui. Hän esitteli tunnin etnofuturistisen taiteen syntyä, kehitystä, muutoksia, sekä vihdoin myös kuvataiteellista toimintaa ja siinä esiintyviä periaatteita. Sain vihdoinkin puuduttavan ja pitkästyttävän katsauksen siitä mitä etnofuturistinen taide on. Se esitettiin niin perusteellisesti että laiha perseeni puutui penkissä täysin kun hänen jälkeensä vielä joku etnofuturisti presentoi itsensä.
Kun muut lähtivät kahville ja syömään Vuorela-leivoksia minä karkasin ulos hengittämään raikasta happea tupakin filtterin läpi ja kiertelin koulun pihassa ja rannoilla Esa-Jussin esitelmän ajan, jossa hän mm kertoi suomentamastaan udmurtien kansalliseepoksesta. Ajattelin lukea sen eepoksen ensi tilassa myöhemmin, ja kun takapuoleni ei kestänyt penkillä istumista, ajattelin ettei minun tuota esitystä tarvitse kuullakaan, saan sen jostain käsiini myöhemmin kuten itse eepoksenkin.
Sen sijaan löysin koulun takaa rannalta tiipiin, risumajan, joka oli hienosti tehty ja ihmettelin miten koululaiset olivat jo ehtineet tänne rannallekin taidetta rakentamaan, mutta saattoi se olla jonkun taiteilijankin tekele, lasten ja ammattitaiteilijoiden teoksiahan ei erota periaatteessa mistään muusta kuin hintalapusta.
Istuin siinä kodassa puun juurella pitkään ja tunsin selässäni vanhan kuusen pihkaisen viisauden joka virtasi selkääni pitkin. Katselin rantanäkymää ja annoin ajatusten levätä narikassa.
Kun takapuoleni taas tuntui kestävän sammalen lisäksi myös kirjaston kuivia penkkejä palasin tapahtumaan ja kuuntelin loput presentaatiot. Tuula ja Eliisa lupasivat tulla uudelleen tapahtuman avajaisiin ja päättäjäisiin lauantaina. Oli jo pimeää.
Minä taas lähdin korsuun ja menin yön selässä hautausmaalle kopioimaan hautakiviä, vai kopioinko ne jo edellisenä yönä. En enää muista, joka tapauksessa kopiot epäonnistuivat, vanhat kivestä hakatut graniittipaadet olivat liian "rupisia", tapetti liian paksu ja punaliitu liian hentoa että olisin saanut kopioitua edes jotain läpi
 |
| Lasten intiaanikylä jonka taiteilijat tuhosivat |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti