Mikkelinmarkkinoilla
syksyn ensimmäinen tilhiparvi
lensi yli kaupunginlahden,
vanha kotikaupunkini,
en mennyt markkinoille,
kävin Spectran syysnäyttelyssä,
kyltti portin yläpuolella oli uusi
enkä tuntenut talossa sisällä ketään
vain Stina Engvallin maalaus Birgitta
Recksenistä
toi muistot mieleen:
hienoa että tässäkin kaupungissa on
uusia taiteilijoita
joita en tunne
selitin heille että järjestin
Recksenin viimeisen näyttelyn.
Nyt on Reinhold Weckströmin
100-vuotisnäyttely
Carlron museossa,
aika kuluu,
tunsin hänetkin,
maalasi vielä 95 vuotiaana,
lepää nyt kirkkomaan alla.
Istuin kahden tupakan verran
Tuulimyllynmäellä
katsoin kaupungin yli
ja mieleen tuli toinen runo samasta
paikasta.
Tiirailin entisiä asuntojani siitä
ja kujan varresta alas pihamaalle
katsoen
tämä kaupunki ei ole koskaan
muuttunut eikä muutu koskaan.
Kävin torilla muurinpohjalettukahvilla
ja kävin Ulrika Eleonoran kirkon
hautuumaalla
katsomassa kapteeni Petterssonin,
kahden puolisonsa
ja yhdeksän kuukauden ikäisenä
kuolleen lapsensa hautakiviä,
lapsen kivestä oli lohjennut pois
kuolinvuosi 18??
Siihen aikaan merikapteeneilla oli
tapana ostaa
Englannista hautakiviä, joihin he
kaiverruttivat valmiiksi
nimen, syntymäajan ja
englanninkielisen värssyn,
vain kuolinaika puuttui:
näitä he toivat vaimoilleen,
lapsilleen ja itselleen
tuliaisina meriltä kotiin palatessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti