Stone Agen jälkeenjääneet paperit II: "Stone Age - Taiteilija Keijo Nevaranta"

Kiviaika - Stone Age
Kemi Ruutinpuisto 1998
Taiteilija: Keijo Nevaranta
Mesenaatti: Ahti Mäntylä - Mäntylä Mining Systems
(kuva: Kari Lunnas)

"Tämä taideteos kantaa viestiä ihmiskunnan henkisestä perinnöstä. Teos kuljettaa muistoa esikuvansa Stonehengen arkkitehdeista, neoliittisen ajan kivitaiteesta ja pyhistä kivistä nykyaikaan. Toisen vuosituhannen lopun aurinkotemppelinä teos on muistomerkki toisen vuosituhannen lopun kivenrakennustaidosta tulevalle vuosituhanneolle ja tuleville sukupolville."

Stone Age on mittasuhteiltaan painavin Suomessa valmistettu taideteos. 35 pysty- ja poikkipaadesta valmistettu ympäristötaideteos ja veistoskokonaisuus painaa 140 00 kiloa. Sen toteuttamisen kustannusarvio oli noin miljoona markkaa. Teos lahjoitettiin IKemin kaupungille 1998 kulttuuriministeri Suvi-Anne Siimeksen pitäessä juhlapuheen teoksen vihkiäisjuhlassa.

Stone Age on toteutettu mittasuhteessa 1:2 Stonehengen tällä hetkellä pystyssä oleviemn kivien pohjakaavan pohjalta samojen ilmansuuntien mukaisesti Stone Agessa eletään Stonehengen aikaa. Siellä voidaan nähdä mm. kesäpäivän seisauksen auringonnousu, talvipäivän seisauksen auringonnousu, pohjoisin ja eteläisin kuun nousu Stonehengen observatorion ja aurinkokalenterin mukaisesti.

Stonehenge (rakennettu noin 2100 - 1500 eaa) kuuluu maapallon suurten, arvoituksellisten, mystisten ja pyhien rakennelmien joukkoon. Samaa (ja osittain vanhempaa ikäluokkaa) kuin Stonehenge ovat egyptiläiset papyrukselle maalatut ja nykyaikaan säilyneet taideteokset. Egyptiläiset papyrukselle maalatut "Kuolleiden kirjat" ovat vuodelta 1350 eaa, siis Stonehengen valmistumisen ajoilta.

Stone Age oli alkusysäys laajemmalle usean kunnan kulttuurimatkailuyhteistyölle, jota on tarkoitus jatkaa (vuonna 1999 Meri-Lapin Kivikesä), Metalliaika-teemalla vuonna 2000 ja Paperikausi-teemalla vuonna 2001. Hankkeessa on lähdetty Meri-Lapin alueella merkittävistä teollisuuden ja yrityselämän sektoreista: kaivosteollisuudesta, metallinjalostuksesta ja paperiteollisuudesta.

Stone Agen jälkeenjääneet paperit I: Lintujen silmissä kivien kylmyys

Keijo Nevaranta:

Lintujen silmissä kivien kylmyys

omakustanne 1981

1

prologi

hiekkaan hautautuneelle ajalle

2

Jonain määrittelemättömänä aikakautena

ennen kuin kukaan oli keksinyt

aurinkokelloa mittaamaan tunteja

tiimalasia valuttamaan hiekkaa

kun oli vain meriä ja tyhjä manner

ja ainoastaan yksi satelliitti

kiertämässä sitä, kuu

pieni vesieläin ui kömpelösti

liimautui kallion kylkeen

piirsi vaatimattoman merkin

itsestään kiveen, jäi siihen

kiven kirjoitukseksi

vesi vaihtoi paikkaa ja laski

olento nousi maihin, kasvoi

kehittyi, muuttui lopulta

itsensä näköiseksi, tähtäsi avaruuteen

kaiken aikaa eli epävarmuuden vallassa

etsi jotain, joku löysi

---------

46

epilogi

hiekkaan hautautuneelle ajalle

47

tulee aika jolloin on vain meriä

tyhjä manner

jota lukemattomat satelliiti

kiertävät, hylättyä avaruusromua

merenkulkijoita ei enää ole

rantaan huuhtoutuneena

suolaveden syövyttämänä

raudankappale

jostakin uponneesta laivasta

kukaan ei mittaa aikaa

auringonkehä kiertää vääjäämätöntä rataansa

Orwellin vuonna 1984

I

Marraskuun viimeisten päivien iloton aamunkoitto. Ilmavirtojen liike on yltynyt myrskyksi, jolle ei ole vielä keksitty nimeä. Tuuli vihmoo ohutta lunta pitkin kaupungin katuja, minä nostan takinkaulukset pystyyn ja kamppailen eteenpäin.

Muistan ensimmäisen viikkoni tässä kaupungissa, joka neljä vuotta myöhemmin on vieläkin yhtä outo kuin minä sille. Emme tervehdi toisiamme tavatessa. Silloin tämän paikan henki, pohjalaisuus, yrittäjyys, oli minulle kuin outo vastaantulija. Viiden rautatien risteykseen rakennettu kaupunki on muukalaisuuden vertaus. Tämä kylä on noussut pellon keskelle, lakeudelle, tavalla jota on vaikea selittää. Vielä nytkin minusta tuntuu, että täällä asioita ei tehdä, ne tapahtuvat.

Muistikuvani tarkentuvat hetkeen, jolloin viimeisiä lumia suli maasta. huhtikuun loppu, auringonpaiste - jonka muisto kulkee hermovärinänän selkää pitkin tässä kylmyydessä - olkalaukussa pullo halpaa punaviiniä, ja vieras jostain kaukaa. Tarvitsi vain lähteä kävelemään keväiseen ilmaan, etsiä sopiva rauhallinen paikka, istua auringonsulattamalle kivelle, ottaa viinipullo esiin ja juoda. Mutta tämä ei ole mikään Pariisi, viininjuonti yleisellä paikalla ei kuulu konsensukseen, ja kaupunkia kesti ja kesti. Likaisen lumivallin takana kyyristely, kun raskas liikenne kulkee vallin takana, vie innon mistä tahansa paikasta ja hetkestä.

Nyt ei ole huolta kevättauringoista tai viinipulloista, jotka jäävät juomatta. Olen unohtanut ensimmäiset kävelyretket Törnävällä ja miehen seisomassa kädet levällään suljetun osaston ikkunalaudalla. Tämä kaupunki ei tarvitse marttyyreitä, sen sankarit ovat yritttäjiä, jotka koristelevat kaupungin joulukuntoon. Tuuli heiluttaa joulutähtiä vekseliaukion yläpuolella. Joulun avajaiset ovat ohi, ilotulitusraketit hävinneet taivaalle. Markettien kaiuttimista kuuluu hiljainen taustamusiikki. Jostain mieleen muistuu vanha Descartesin miete: "Kulutan, olen siis olemassa!"

Jotakin tapahtuu todella. Näyteikkunassa mallinuket värjöttelevät alastomina tälläkin hetkellä. Niiden kylmä ja vieras kauneus koskettaa oudolla tavalla. Ammattikoululla on discoilta. Käännyn kadunkulmasta ja astun kahvilaan, jonka nimi on huvittavasti Cafela. Tuuli on lyönyt Cafelan ovilasin rikki, kahdella joululyhdyllä koristeltu kangaskatos huojuu uhkaavasti. Tiskillä luovun kolikosta ja kannan pöytään olutpullon.

Levyautomaatin vieressä käydään tähtien sotaa. Videopelissä avaruussukkula taistelee kokonaisen imperiumin robottilintuja vastaan. Tätä edes Orwell ei olisi pystynyt kuvittelemaan. Kaksi markkaa raha-aukkoon ja antaa palaa! Tunnen menettäneeni jotain, kun muistan nuoruuden, jolloin flippereissä ei ollut edes ääntä, joka konemaisella englannilla kehottaa pelaamaan.

Toinen kaljapullo alkaa kusettaa. Erotan helposti huoneen, jossa tarpeiden purkaminen on mahdollista. Miesten puolella on ovenkorkuisessa julisteessa Michelangelon Daavid, naisten puolella Diana. Tämähän on kulttuurikaupunki! Joku on tumpannut tupakan Daavidin penikseen. Lukitun oven takana seinässä teksti:

"Nothing new on your cock? Clamydia?"

II

Lumi kerrostuu kaduilla kinoksiksi, vastenmielinen märkä kylmyys tunkeutuu kaula-aukosta sisään, lumihiutaleet sulavat iholle. On jatkettava näitä katuja pitkin hetkellä, jolloin nopea päivä tihenee hämäräksi. Autojen jonot valuvat kaupungilla matkalla työpaikalta kotiin. Jokaisena hetkenä jokaisella on jokin päämäärä. Tehokkuus leimaa ihmisten elämää. Vapaa-aika on ohjelmoidumpaa kuin työ.

Minulla on tapaaminen L'artistessa. Paiskaudun hyytävän tuiskun läpi ja istun sisään ravintolaan. Silmälasipäinen tuttu mies istuu nurkkapöydässä. Yllään hänellä on vanhahtavat vaatteet. Katseesta paljastuu älykkyys. Paljon ajattelevan ihmisen kasvoille rypyt lyövät oman leimansa. Pahenevasta kihdistä huolimatta hän vaikuttaa virkeältä. Mies tuntuu olevan kuin kotonaan.

Kysyn vanhukselta, mitä joisimme. Pöytään ilmestyy karahvi viiniä. Vaihdamme kuulumiset. Hermann Hesse - sillä hän on henkilö joka istuu minua vastapäätä - valittelee sitä, että aika tuntuu kuluvan nykyään liian nopeasti, vanhemmiten tässä elämisen rytmissä on vaikea pysytellä mukana. Vain sisällä ravintolassa on tunnelmallisen rauhallista. Pöydällä palaa lepattava kynttilä. Mutta Hesse eläisi mieluimmin yksinäisen arosuden elämää. koko elämänsä hän on kirjoissaan etsinyt mielenrauhaa, elämässään pyrkinyt seestymiseen, mutta nyt tämä kaikki tuntuu jotenkin etäiseltä.

- Tämä on sarjalukemistojen aikakausi, Hesse tuhahtaa halveksivasti.

Minä muistan Lasihelmipelin, jonka johdannon Hesse julkaisi vuonna 1934, välittömästi Hitlerin valtaantulon jälkeen. Hänen vastalauseensa toiselle maailmansodalle oli Lasihelmipelin yhteisö. Tavoitteena oli rakentaa peli, joka yhdisti kaiken taiteellisen ja tieteellisen ajattelun. Kun kaikki henkinen pääoma saataisiin yhdistettyä, se nostaisi ihmisen uudelle tajunnan tasolle. Edellytyksenä oli kulttuurin ja ajattelun vapaus, riippumattomuus muusta yhteiskunnasta.

- Minä ajattelin, että olisi ehkä mahdollista muodostaa taiteilijoiden henkinen yhteisö. Säilyttää henkisen ajattelun päämäärät ja arvot yli sodan, ilman että tiedemiesten ja taiteilijoiden luomisvoima alistettaisiin sodan brutaaliuden ilmentäjäksi, Hesse kertoo.(1)

Toisen maailmansodan aikana ajatus Lasihelmipelin yhteisöstä ei toteutunut millään tasolla. Keskitysleirit ruhjoivat uskoa ihmiseen. Mutta idea Lasihelmipelistä on ikuinen, perusajatus on ajankohtainen ajasta toiseen.

- Ajattelu ja kulttuuri ovat taas uhattuina. Eikä kysymys ole pelkästään sodan vaarasta, ydintuhon uhasta. Jokapäiväinen elämä, mainosten ja valmiiden ajatusten manipulaatio uhkaa ihmistä voimakkaammijn kuin koskaan. Maailmaa mitataan nyt lihakaupan tiskiltä makkaran ja rahan suhteella. kulutushysteria uhkaa länsimaista kulttuuria vakavammin kuin sota, minä selitän.

Hermann Hesse ymmärtää mistä on kysymys. Juuri siksi hän istuu tänään kanssani tänään tässä ravintolassa, jossa taiteilijoiden sijaan enimmäkseen istuvat liituraitaiset herrasmiehet ja ilmeettömiksi meikatut naiset. mutta nyt ei enää ole kysymys edes sarjalukemistojen ajasta. Halpojen viihdelukemistojen sijaan ovat tulleet videot, levyautomaatit, tv-pelit.

- Minäkään en tiedä, onko idänmatkaajien veljeskuntaa enää olemassa, Hesse murehtii.

Viinikarahvi on tyhjä. Hyvästelemme. Sesse tuntuu häviävän jonnekin. Minä jatkan ravintolasta ulos ja kävelen Sokoksen ohi kohti rautatieasemaa. Sokoksen tavaratalon ulko-oven yläpuolelle seinään ilmestyy kirjaimia, punainen neon-teksti:

"TÄNÄÄN JA HUOMENNA

ANTARKTINEN ILLANVIETTO

Maagillinen teatteri

sisäänpääsyä ei kenelle hyvänsä

AINOASTAAN HULLUILLE..."(2)

III

Tämä kaupunki on kaksi vuotta minua nuorempi, muistan äkkiä. Kun Orwell 1948 kirjoitti tulevaisuudenkuvitelmaansa totalitaristisesta yhteiskunnasta, oli silloisen kauppalan kehitys vielä lapsenkengissään. Rautatieasema ja muutama kurainen katu, joihin vaununpyörät upposivat akselia myöten. Mutta aika kulkee eteenpäin kaarevaa rataansa. Kaupunki viettää nyt 25-vuotisjuhliaan. On aika tarkastella, miten pitkälle kirjailijan utopia on toteutunut.

Pyöritän kaupungin puhelinnumeron: 141344. Mutta virka-aika on jo päättynyt. Alvar Aallon suunnittelemassa hallintokeskuksessa automaattinen puhelinvastaaja lukee nauhalta tekstiä:

- Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa... klik

Hetkinen, linjassa taitaa olla häiriöitä. Joka tapauksessa on parasta yrittää seuraavana päivänä uudelleen. Masentuneena kävelen taas lumituiskuun, joka on yltynyt entisestään. Tuntuu että koko taivas ryöppyää niskaan, kun kävelen kohti kirjastoa tutustuakseni kaupungin kuntasuunnitelmaan ja seuraavan vuoden budjettiehdotukseen.

Olen muistavinani hämärästi, että joskus aikaisemmin kirjastossa oli muitakin teoksia.

- Vapautta uhkaa muun muassa mainonta, aivopesu, alitajuinen taivuttelu... Näennäisessä demokratiassa vapauden kaipuu on vähenemässä.(3)

- Yhteiskunnallinen valvonta on sisäistetty. Herruus ulottuu yltäkylläisyyden ja vapauden valepuvussa olemassaolon kaikille alueille. Se sulattaa itseensä kaiken aidon opposition ja kaikki vaihtoehdot.(4)

Mistä ihmeestä olen saanut tällaisen tekstin päähäni? Sen täytyy olla kerettiläinen harhaoppi ajalta ennen eläinten vallankumousta. Kun luen budjettikirjan esipuheesta Pääsian rauhoittavia sanoja, mieleni tyyntyy. unohdan harhaopit. Historia on kirjoitettu näihin viisivuotissuunnitelmiin.

Muistan tavaratalojen kaiuttimista tulvivat joululaulut ja lahjatarjoukset. Ihmisten tarpeet on tyydytettävä. yhteiskuntajärjestelmä perustuu tuotannon ja kulutuksen jatkuvaan kasvuun. Tavaraa on saatavissa. näin pitkälle vielä olemme vapaita.

IV

Tämä ilta on kulutettava loppuun. Huomaan, että on keskiviikko, kaupungin pakollinen ravintolailta. Suuntaan kulkuni ravintola Cumulukseen. Saavun ovelle, jonka yläpuolella lukee kansanomainen nimi: Krooppi. Muistelen että tämänkin ravintolan ulko-ovi on aikanaan ollut toisenlainen, värikkäämpi. Nyt ulko-oven harmaasta lasista näen vain oman hahmoni varjon.

Olen pohjalla. Ihmisten puheet on helppo kuulla. Täällä keskustelu on kovaäänistä. Kun humalainen mies horjuu minua vastaan ja ohikulkuhetkellä tuijottaa roikkuvan hiustupsun alta minua uhkaavasti, tunnen että tässä katseessa tiivistyy koko ihmiskunnan rehellisyys, ainakin ajan henki tässä maakunnassa.

Monet näistä ihmisistä ovat istuneet täällä aamusta alkaen. Kaupungin työttömyyaste oli lokakuun tilaston mukaan yli 5 prosenttia ja rakennusalalla 9,2 prosenttia. Ollaan siirtymässä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Iso pyörä pyörii. Entä ne, jotka eivät kestä mukana?

Ne, jotka ovat tulleet aamulla, alkavat olla humalassa. Ne, jotka ovat useimmin humalassa, ovat ongelma. He ovat haitallisia ravintolan imagon kannalta. He ovat haitallisia ravintolan imagon kannalta, heidät haluttaisiin pois näkyvistä. Ravintolanjohtaja on tiedostanut ongelman. Hän on pyrkinyt nostamaan pohjakerroksen väen tasoa muun muassa elävän musiikin yhdistyksen avulla. Mutta elävän musiikin yhdistys sai lähteä ja ilmapiiri on palannut entiselleen. Jossainhan on oltava niiden, jotka ovat pohjalla.

Ilta on ehtinyt pidemmälle. Lumisade on lakannut. Pakkanen tiukentaa otettaaan. Keskustan kortteleita kiertää loputon autojen jono. Torinkulmalla värjöttelee ihmisiä. Joku heittää tyhjän keskiolutpullon katuun. punkkarin näköinen tyttö itkee. Musta silmämeikki valuu poskelle. Poliisit saapuvat paikalle. joku on lyönyt kettingillä auton kattoon lommon. Adamsin elokuvateatterin vieressä seinässä on suurikokoinen teksti: "Säästäkää Mallas!" Ja jossain muualla: "Kemu on paskaa."

En ota kantaakseni noiden ihmisten murheita, jotka ovat liian nuoria päästäkseen ravintolaan. Nuorisotalolla on teeilta. Minä menen sisälle ravintola Cumuluksen ensimmäiseen kerrokseen, Epon pubiin. Sali on tupaten täynnä kauniita ihmisiä. Levyautomaatista kuuluu ties monettako kertaa sama yksitoikkoinen iskelmä. Mutta sitä ei kukaan kuule eikä kuuntele. Miljoona, miljoona, miljoona ruusua.

Keskustelun voimakkuus tuntuu huumaavalta. joskus olen ajatellut, että nämä ihmiset saattavat olla kaikkein perimmäisten kysymysten äärellä. Heidän hallittu tapansa keskustella, heidän keskittyneet katseensa, käsien liikkeet puheen aikana, kaikki osoittaa, että jotain ratkaisevan tärkeää on keskustelun kohteena. Ja näiden ihmisten yhteisellä tahdolla ravintolan kattokin nousisi puoli metriä. syvennyn lähimmästä pöydästä kuuluvaan keskusteluun ja erotan sanoja: Verryttelyhousut... tavaratalon tarjous... kuulleet sitä vitsiä... he, he, he...

Mitä minä oikein teen täällä? Etsin ihmistä, kuten muuan Diogenes ja Juice sanovat.

Istun taas valomerkkiin saakka. Sali tyhjenee. En löydä ketään joka kuuntelisi puhetta. Sitä paitsi minulla ei ole mitään sanottavaa. Olen juonut tuopin toisensa jälkeen. Oluthumalan turruttava sameus puuduttaa mielen. Kun astun ovesta ulos, minut havahduttaa yläkerrasta kuuluva discomusiikki. Cumuluksen toinen (pohjakerros mukaan laskettuna kolmas) kerros on vielä auki pari tuntia. Sieltä saisi lisää viinaa. Sieltä voisi löytää naisen.

Skarppaan ja hapuilen ovenkahvaa. Mutta vahtimestari torjuu aikomukseni. Ravintolasaliin ei pääse talvilenkkareilla. Samettifarkukin menettelevät hädin tuskin. Yritän selittää jotain työväenliikkeen taistelusta tasa-arvon puolesta, mikä pitäisi ulottaa myös pukeutumisen alueelle. Ja eikö Cumulus-ketju ole jotenkin yhteydessä työväenliikkeeseen. Mutta vahtimestarin asenne on järkähtämätön. Heillä on omat ohjeensa. Työväenluokan kolmas kerros jää näkemättä. Ylhäällä jatkuvat parempien ihmisten juhlat.

V

Aamulla olen krapulassa. Suu tuntuu kuivalta, kieli tarttuu karkeaan kitalakeen. Kaikesta huolimatta kävelen virastotalolle ja kysyn puhelinvastaajan näköiseltä naiselta, onko virkamies paikalla. minut ohjataan oven taakse ja ovesta sisään. Tuntuu kuin nauhuri napsahtaisi päälle kun virkamies alkaa selittää.

- Me olemme palvelujen kehittämisessä pyrkineet huomioimaan koko maakunnan. Kaikissa kaupungin kehittämistoimissa otetaan huomioon kaupungin asema maakuntakeskuksena.

- Uimahalli-urheilutalo, jääurheilukeskus, kuplahalli, hyppyrimäki ja Jouppilanvuoren korotus ovat kaikki investointeja, jotka palvelevat koko maakuntaa.

Muistan, että kaupungin ilme on urheilullinen. Yrittäjyyttä osoittaa se, että kaupungin korkeimmalle paikalle on rakennettu järvi, ja vuori on rakennettu itse. Riian rinnoiksi vuorta on sanottu, kaupunginarkkitehdin mukaan. Mutta entä kulttuuri.

- Lähivuosien investoinneissa kulttuuri on etusijalla. Teatterin rakentaminen alkaa vuoden alussa, musiikkisalin parin vuoden kuluttua. Rahaa uppoaa yhteensä 75 miljoonaa markkaa.

Kaupunki tuntuu kasvavan, laitoksia rakennetaan, palvelut paranevat. Maakunnalle on hyvä asia, että sillä on vahva palvelukeskus. kulttuuri- ja hallintokeskuksen arkkitehtuurikilpailu antaa uusia ideoita. Kun nauha on kelattu loppuun, otan vielä valokuvan.

Olin aikonut kysyä, miksi Kemun avustuksia vähennetään, miten käy Mallaskosken ja Herra-Jouppilan, milloin saadaan uusi nuorisotalo, mitä toimenpiteitä vesilaitoksen puhdistustehon parantamiseksi suunnitellaan, eikö voimalaitosten vuorokausisäännöstelyä voitaisi muuttaa niin, että raakavesi olisi parempaa, milloin Jouppiin saadaan alikulkutunneli... Mutta kieli on juuttunut kitalakeen, suusta ei lähde minkäänlaista ääntä. Kun virkamies on lopettanut, hän hymyilee myrkyllisen ystävällisesti hoipertelen kadulle ja huomaan, että taas on alkanut sataa lunta.

Kun kehitän valokuvan, huomaan että kuva on mennyt pilalle. Virkamies on täysin kasvoton. Lumisade ei tunnu lakkaavan koskaan.

(1) Sven Lindqvist: Myytti Wu Tao Tzusta

(2) Hermann Hesse: Arosusi

(3) Aldous Huxley: Sääli uutta sukupolvea

(4) Herbert Marcuse: Yksiulotteinen ihminen

Ilmestynyt alunperin

Pohjalaisessa Kulttuurilehdessä

Lakeuden Kutsu 4/84

Kirjoja hyllystäni: Pertti Nieminen - Keskitie

"Kiinalaista sivistystä on länsimaissa totuttu pitämään ikivanhana. Kyseessä on nimittäin kiinalainen perimätieto, jonka mukaan Kiinan kansa pitää esi-isinään kolmannen esikristillisen vuosituhannen lopulla eläneitä taruhallitsijoita.

Varsinainen Kiinan kansa on modernien arkeologien mukaan muodostunut vasta vuoden 1000 paikkeilla ennen Kristusta, jolloin lännestä saapunut Chou-heimo sulatti itseensä pohjoiskiinalaisen paikallisheimon, joka kutsui itseään nimellä Shang.

Kiinalaiset ovat itse perimätietonsa mukaan Shang-kulttuuria täysin kiinalaisena; heidän historiansa tuntee jopa Changia aikaisemman dynastian, Hsian. Tosiasiassa kiinan kansan historia alkaa vasta Chou-dynastiasta. Chou oli oli sotaista nomadi- ja metsästäjäkansaa.

Sellaista ajattelua, jota voitaisiin kutsua filosofiaksi, ei Kiinassa Shang-kaudella tai Chou-kauden alkuaikoina esiintynyt. Kiinan filosofia ei myöskään alkuvaihessaan ollut uskonnonfilosofiaa.

Tiedetään että Chou-heimon jäsenet palvoivat ylimpänä jumaluutena Taivasta, T'ien. Taivaanpalvontaan liittyi esi-isien henkien palvonta sekä lisäksi nähtävästi Taivaan alaisuuteen kuuluvien luonnonhenkien palvominen.

Shang-kansa, joka Choun valloitusretken jälkeen päätyi alistettuun asemaan, palvoi hedelmällisyyden antajana maata, sekä tunsi ylijumalan jota kutsuttiin Shang ti, "Ylin herra".

Kansojen sekaantumisen jälkeen sekoittuivat myös uskonnot, ja vielä nykyään Kiinan kansanuskonnossa tunnetaan jätteitä kolmentuhannen vuoden takaa.

Vaikka Shangien uskontoa ei aikaisemmin mainituista syistä voikaan pitää "kiinalaisena", siinä on kuitenkin niin paljon myöhäisemmän kulttuurin ituja ja aihelmia, että sitä - kuten koko Shang-kulttuuria - voidaan pitää esikiinalaisena."

(Referaatti Pertti Nieminen: Keskitie. esipuhe. Tammi 1969 painos)

Uni

Näin vuonna 1995 unen että olin Otavan Kirjailijapäivillä (en ollut silloin kirjailija enkä varsinkaan Otavassa) ja Hannu Mäkelä käveli minua vastaan (En tunne häntä enkä tiedä minkä näköinen hän on, enkä pidä hänen kirjoistakaan), porisimme.
Lähtiessä hän näytti minulle vihreäkantista kirjaa jonka nimi oli kymmenen kirjaa ja kirjoittaja oli Mungtsu. Mäkelä sanoi: "Lue tämä, tämä on hyvä." Jatkoin matkaa ja heräsin. Kirjoitin unen muistiin. ryhdyin etsimään teosta, sellaista kiinalaista kirjailijaa ei löytynyt kirjastosta.

Noin 5 vuotta myöhemmin luin taas kerran Pertti Niemisen "Keskitie" antologiaa kiinalaisista filosofeista. Sivulta 20 löysin alaviitteen: "Keskitien ensimmäisen painoksen ilmestymisen jälkeen on Toivo Koskikallio julkaissut Lun Yun, Mengtsen ja Motsen käännökset." Katsoin kirjana takana olevaa kirjallisuusluetteloa. Koskikallio translitteroi suomeksi kirjailijoiden nimet eri tavalla kuin Nieminen. Sieltä löytyi: Mung tse Opetukset ja Mee-Tse Kaksitoista kirjaa.

Menin kirjastoon ja kysyin Mee-Tsen kirjaa. Se löytyi kirjavarastosta. Sen kansi ei ollut vihreä vaan harmaa, mutta yksivärinen kuten unessa. Kysyin kuinka moni on lainannut sen ennen varastoimista. Virkailija tarkisti: "Ei kukaan." Lainasin kirjan. en löytänyt siitä mitään. (Pieni mahdollisuus on että olisin Lapväärtin sivukirjaston kirjavarastoa järjestäessäni nukkunut 70-luvun puolivälissä se kirja pääni alla...)

Onko ihmisen pääkopassa semmoinen kompuutteri, että muistin pohjalla on kaikki sekin, minkä näkee, mutta ei havaitse, elämän matkan varrella? Kysyin filosofi Topi Saloselta oliko uni yliluonnollinen vai tuliko se alitajunnasta. Hän vastasi: "Ei. Pikemminkin se tuli ylitajunnasta."

Kivirunobändi Nevaranta & co

Kivirunobändi Keijo Nevaranta & co perustettiin Kemissä 1994. Olemme tehneet c-kasettinauhatasoisia runoäänitteitä omaksi iloksemme ja esiintyneet huviksemme erityisesti perustamani Yhteys-taiteilijaryhmän näyttelyiden avajaisissa ja rockhenkisissä tapahtumissa noin kerran vuodessa jollakin kokoonpanolla. Esityksiämme voisi nimittää runomusiikkihappeningeiksi. Periaatteena on, että esiinnymme harvoin emmekä harjoittele koskaan. Yleensä kivirunobändin keikalla on esiintynyt Keijo Nevaranta (runot) ja joku muusikkokaveri (kitaristi, rumpali tai soitinkeksijä), joskus olemme olleet lavalla vähän isommallakin kokoonpanolla.

Vuonna 1994 minusta kuvattiin Tornion ammattikorkeakoulun medialinjan oppilastyönä dokumenttivideo Keijo Nevaranta - Kivirunoilija. Siinä yhteydessä kuvattiin myös Keminmaan kaivoksessa pätkä jossa lausun runoja ja Jarno Tiihonen säestää kivellä istuen kitaralla. Tämä oli Kivirunobändin ensimmäinen "esitys". Samoihin aikoihin teimme kellaristudiossa neliraitanauhurilla ensimmäisen runokasettimme Joet palaavat lähteilleen n. 20 minuuttia. Siinä esiintyvät Keijo Nevaranta (runot ja lausunta), Terhi Joensuu (lausunta), Jarno Tiihonen (kitara), Kati Pyykkö (kitara).

Vuonna 1995 valmistui suurisuuntaisin runohankkeemme. Tuotin Seinäjoen Kaupunginteatterin studionäyttämölle runomusiikkiteoksen ja mysteerinäytelmän "Jumalat puhuvat öisin". "Jumalat puhuvat öisin" on koostettu Eddan jumalrunojen teksteistä yhtenäiseksi visuaaliseksi runomusiikkivaloteokseksi "se on runojen, musiikin ja valojen vuoropuhelua enemmän kuin näytelmä", totesin Pohjolan Sanomille tuolloin. Esitystä oli tekemässä sitä varten kokoamani teatterista ja musiikista kiinnostunut n. 20 hengen harrastajajoukko (muutama ammattilainenkin mukana), "Kambri-ryhmä". Studiossa esitettiin teos neljä kertaa. Mainittakoon että sen lavasteet maksoivat 60 markkaa ja lavasteiden lisäksi näyttämöllä oli vain 5 näyttelijää, joista neljä esitti kiveä ja yksi puun juurta. Vasta maailmanlopussa kivet heräsivät eloon ja puunjuuri muuttui maailmankäärmeeksi. Esityksen kesto oli noin 20 minuuttia.

Vuonna 1998 Kemiin valmistui tähän astinen pääteokseni Stone Age. Ryhdyin järjestämään Stonehengen hengessä kivillä musiikkitapahtumia, "ilmaiskulttuurifestivaaleja", yleensä kesäpäivänseisauksen aikoihin vuosina 1998-2001, jolloin muutin pois Kemistä. Merkittävin oli tietenkin Kemin kulttuuritoimen järjestämä Stone Agen vihkiäistapahtuma, jonka ohjelman kokosin. Myös täällä esitettiin "Jumalat puhuvat öisin" (osat maailman synty ja maailman loppu), nyt pelkästään ääniteoksena. Kivirunobändi Keijo Nevaranta & Jarno Tiihonen esiintyi. Lisäksi ohjelmassa oli mm. tanssija Jaap Kleveringin performanssi ja perulaisen huilisti Jose Moncadan harpunsoittoa. Kulttuuriministeri Suvi-Anne Siimes piti tapahtumassa juhlapuheen.

Ideoin Stone Agen jatkoksi vuoden 1999 Meri-Lapin Kivikesän. Tässä kulttuurimatkailuhankkeessa oli mukana seitsemän Meri-Lapin kuntaa, Ruotsin puolelta Haaparanta, Suomen puolelta Tornio, Tervola, Keminmaa, Kemi, Simo ja Yli-Ii. Yli-Iin Kierikkikeskukseen minulta tilattiin runomusiikkiteos "Maailman synty (Genesis)"-runoelmani pohjalta. Se äänitettiin studiossa minidisc-äänitteenä harrastajanäyttelijöiden ja muusikoiden ryhmällä, jossa olivat mukana Keijo Nevaranta (runot ja lausunta), Heli Luokkala (laulu ja lausunta), Tuula Mäkinen (lausunta), Terhi Joensuu (lausunta) ja Jussi Paakkola joka sävelsi teoksen (samoin kuin Jumalat puhuvat öisin-näytelmän) ja soitti syntetisaattorilla teoksen kaikki soittimet.

Tässä oikeastaan Kemissä asumisaikani "huippuhetket". Tosin on mainittava että jo 1991 järjestettiin minun ja Petteri Lehtisen ideoimana Kemin Meripuistossa "Ilmaiskulttuurifestivaali", johon lopulta saatiin talkoilla mukaan neljälle esiintymispaikalle noin 20 esiintyjäryhmää, lasten kotieläinpuisto ja pääesiintyjinä Mika ja Turkka Mali. Periaatteena oli että mikään ei maksa kenellekään mitään ja kukaan ei pyydä korvausta mistään. Niinpä tapahtuma nousi pystyyn yhden Ravintola Montussa ostetun kahvikupillisen hinnalla. Kaupanpäällisiksi Ravintola Seilarin edustalla oli soppatykki, josta tarjosimme hernesoppaa naisten yöjuoksun katsojille ja nosanottajille. Mukana tapahtuman järjestelyissä oli lopulta n. 20 kulttuuri- ja nuorisojärjestöä ja itse tapahtumassa kävi n. 4000 katsojaa.

Vastaavia tapahtumia olen järjestänyt vuoden 2001 jälkeenkin, mutta muualla Suomessa, merkittävimpinä Vaasa Underground 2009 ja "Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliikkeen" I Itsenäisyyskonferenssi Himangalla 2011. "Pohjois-Kalottin Itsenäisyysliike" on facebookiin keväällä 2010 perustettu virtuaalivaltio, joka on eronnut EUsta ja Suomesta. Se toimii aktiivisesti päivittäin netissä kymmenien nettijulkaisujen voimin ja valtiossa on tällä hetkellä 184 kansalaista. PKI on kaikille avoin ryhmä ja löytyy facebook-haulla osoitteesta "Pohjois-Kalotti Itsenäiseksi II". Sen pyörittäminen on ollut viimeiset 1,5 vuotta taiteellinen pääprojektini. (Mainittakoon että ryhmässä oli jo noin 350 jäsentä kun joku ilkeämielinen tuhosi ensimmäisen seinämme, perustimme välittömästi uuden ryhmän joka tuhotiin samana päivänä ja nyt olemassaoleva järjestyksessä kolmas seinämme. Kansalaisten määrä kasvaa pikkuhiljaa koko ajan.)

Eniten yhteistyötä olen tehnyt seuraavien Kivirunobändissä pääasiallisesti vuosien varrella soittaneiden muusikoiden kanssa: Jarno Tiihonen (kitara), Kati Pyykkö (kitara), Jussi Paakkola (syntetisaattori, kaikki soittimet, kitara, "hovikapellimestarini" Kemin aikana), Jouni Ojutkangas (bongorummut), Petri Loues (soitinkeksijä, erilaiset soitinkeksinnöt), Jukka-Pekka Paananen (kitara, rummut).

Kirjoja hyllystäni: Bashõ - Kapea tie pohjoiseen

Bashõ: Kapea tie pohjoiseeen

ja muita matkakertomuksia

suomentanut Kai Nieminen

Tammi 1981

I Rotan vuoden runoretki

"Lähdin tuhannen virstan matkalle eväittä, tukenani sama sauva kuin muinoin eläneellä miehellä, joka yön kolmantena hetkenä kuutamolla astui ei-minkään valtakuntaan. Kun Jõkyõ-kauden rotan vuoden syksyllä, kahdeksannessa kuussa, lähdin majarähjästäni joen partaalta, kuulosti tuulen kohina jotenkin hyytävältä.

Tuuli läpitunkeva,

mieleeni tulee

taivasalla vaalennut luuranko."

Näin alkaa Bashõn (1644 - 1694) Rotan vuoden runoretki, matkakertomus ja vaellusrunoelma, joka aloittaa Kai Niemisen suomentaman Bashõn runovaellusten kokoelman Kapea tie pohjoiseen. (Mainittakoon että virsta noina aikoina oli vakiintunut tarkoittamaan noin neljää kilometria, joten kyseessä oli siis runoilijan omien sanojen mukaan 4000 kilometrin mittainen vaellus.)

Runovaellukselleen Bashö lähtee vuoden 1684 syksyllä. Jo siihen mennessä hän oli saavuttanut saavuttanut huomattavan maineen runoilijamestarina ja opettajana Edossa, nykyisesssä Tokiossa. Edoon Bashõ oli muuttanut hieman toistakymmentä vuotta aikaisemmin vuonna 1672. Kyllästyttyään vilkkaaseen kaupunkielämään hän vetäytyy vuonna 1680 kaupungin laitamille Fukagawaan, erakkomajaan, jonka muutamat hänen varakkaat oppilaansa ovat hänelle hankkineet. Maja tuhoutuu vuonna 1682 Edossa riehuneessa suuressa tulipalossa.

Bashõ matkustaa puoleksi vuodeksi maalle, palaa Edoon seuraavana kesänä 1683. Samana kesänä hänen äitinsä kuolee Bashõn syntymäkaupungissa Uenossa. Seuraavana talvena valmistuu uusi erakkomaja entisen sijoille. Syksyllä 1684 Bashõ on lopulta valmis lähtemaan vaellusmatkalle syntymäkaupunkiinsa Uenoon ja äitinsä haudalle.

"Yhdeksännen kuun alussa tulin lapsuudenkotiini. Halla oli korjannut päivänliljat äitini huoneen seinustalta, niistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Kaikki oli muuttunut sitten entisaikojen: tukka sisarusteni korvallisilla oli valkeaa, heidän kulmansa olivat rypyillä. "Elossa olemme" - muuta he eivät saaneet sanotuksi. Veljeni - hän on meistä vanhin - avasi pyhäinjäännöskukkaron. "Kumarra äidin valkeita hiuksia. Tämä on Uroshiman pojan helmiäislipas: jo paistaa ikä sinunkin ohimoillasi," hän sanoi. Itkin hetken.

Syksyn kuura

sulaisi kädessäni:

niin kuumia kyyneleet"

Mutta kuten Nieminen jälkisanoissaan toteaa retken tarkoituksena ei ollut pelkästään lapsuudenkodissa käyminen eikä äitinsä haudalla käyminen, ei matkan varrella asuvien runoilijaystävien tapaaminen tai maisemien ihaileminen, vaan matkakertomuksen Rotan vuoden runoretken kirjoittaminen, joka syntyy vaelluksen varrella nähdystä ja koetusta.

"Kun poikkeaa Perimmäisen kappelin luota viitaan, jossa kulkee vain jokunen risunkerääjän polku, ja jatkaa parin chõn verran oikealle, tulee hyvin vaikuttavalle paikalle siellä, jyrkkärinteisen laakson takana ovat mestari Saigyõn erakkomajan jäännökset. 'Putoilevien pisaroiden lähde' ei näytä muuttuneen sitten muinaisten päivien: yhä vielä sen pisarat putoilevat jatkuvahna norona.

Kastepisaroiden noro

- tahtoisin peseytyä siinä,

nähdä, lähteekö maailman lika."

Basho palaa retkeltään Edoon vasta seuraavana vuonna ja matkan tuloksena valmistuu siis Rotan vuoden runoretki, joka aloittaa Bashon uran vaellusrunoilijana.

"Neljännen kuun lopussa palasin majaani. Lepäilin kunnes toivuin matkaväsymyksestä.

Kesävaatteet -

en vielä ole saanut

poimituksi kaikkia täitä."

II Matka Kashimaan, Vihkonen vaeltajan repussa ja Kertomus matkasta Sarashimaan

Edoon palattuaan Bashõ asettui pisankimajaansa ja eli siellä erakkorunoilijan elämäänsä. Kai Nieminen muistuttaa että sanaa erakko ei pidä ymmärtää kovin kirjaimellisesti, sillä Bashõn luona kävi oppilaita, runoilijaystäviä ja hän itse osallistui kaupungin kirjalliseen elämään. Erakoituminen merkitsi vain sitä, että hän asui syrjässä kaupungin keskustasta, eli omassa rauhassaan vapaana monista sosiaalisista velvoitteista, että hän tapasi toisia silloin kuin itse mieli.

Vuonna 1687 vaellusvietti ajaa Bashon jälleen liikkeelle, tällä kertaa vain lyhyelle matkalle Hitachin maakuntaan Kashimaan asettuneen zenmestarinsa Butchõn luo ja vierailee samalla Kashimassa sijaitsevassa shinto-pyhäkössä. Matkatovereinaan hänellä on kaksi ystävää, "toinen isännätön, kiertelevä soturi, toinen vaeltajamunkki". Lyhyen matkakertomuksen alkuosa on proosaa, loppuosa pelkästään runoja, jotka ovat pääosin matkakumppanien ja majapaikkojen isäntien kirjoittamia.

Vielä samana vuonna, talven alkaessa Basho lähtee uudelle vaellukselle kotiseudulleen ja tämän runoretken tuloksena syntyy vaellusrunoelma Vihkonen vaeltajan repussa ja Kertomus matkasta Sarashinaan. Basho kuljeskelee eri paikoissa kierrellen verkkaan kohti lapsuudenkotiaan, johon hän saapuu vuoden vaihteessa ottaen uuden vuoden vastaan kotonaan:

"Lapsuudenkoti:

näen napanuorasi

itken. Niin loppuu vuosi."

Vaeltajalla ei ole mihinkään kiire, matka kestää seuraavaan syksyyn asti. Bashõ käy ihailemassa Yoshinon kuuluisia kirsikankukkia, merkittäviä vuoria, varhaisemmista runoudesta ja taiteesta tunnettuja paikkoja ja ihailee lopulta kahdeksannen kuun täysikuuta Shinanon maakunnan Sarashinassa. Edoon hän palaa parahiksi osallistumaan oppilaansa Sodon järjestämään viimeisten krysanteemien juhlaan. Basho kuvailee matkan tunnelmia Kimii-temppelissä:

"Olen katsellut vuorten ja niittyjen, rantojen ja ulapoiden kauneutta. Olen tahtonut seurata maailman kahleista vapautuneiden hurskaiden jälkiä, olen etsinyt taiteilijan totuutta. Olen jättänyt kotini, en kaipaa kattiloita: tyhjin käsin matkaavalla ei ole huolia."

III Kapea tie pohjoiseen

"Kirppuja, täitä

ja hevonen laskee vettä

tyynyn vieresssä."

Basho palasi Edoon syyskuun lopulla 1688 mutta ryhtyi pian valmistelermaan viimeistä ja lopulta merkittävintä pitkää vaellustaan "Kapeaa tietä pohjoiseen". Matkaan hän pääsee lähtemään toukokuussa 1689. Kai Nieminen kirjoittaa: "Tällä kertaaa Bashõ ei lähtenyt matkaan löytääkseen kirjoittamisen aihetta, hän lähti muuttumaan, löytääkseen itsensä. Lähdössä oli lopullisen päätöksen tuntu, hän myi majansakin: entiseen ei enää ollut paluuta.

ja Bashõ:

"Kuu ja aurinko ovat ikuisia matkalaisia. Matkamiehen tavoin tulevat ja menevät myös vuodet. Ken viettää elämänsä keinuvalla laivalla tai kulkee vanhuutta vastaan suitset käsissään, alati matkalla, hän on matkalla kotona. Moni muinaisista mestareista kohtasi kuolemansa matkalla ollessaan."

Bashö oli myynyt majansa, hän eli nyt kodittomana vaeltajana, "ajelehtien kuin uikun pesä". 2300 kilometrin vaelluksen jälkeen Bashõ viettää jälleen syntnyinpaikassaan Uenossa pari kuukautta ja vetäytyy lopulta Harhojen majaan Genjuaniin, jossa Basho viettää kesänsä. Harhojen majan ajalta ilmestyy myöhemmin erillinen teos "Kertomus Harhojen majasta".

Päämäärättömän tuntuisen mutta sisäisesti seestyneen vaiherikkaan vaelluksen, kapeita ja mutkittelevia, oikullisia elämänpolkuja kulkemisen jälkeen Basho vihdoin palaa kodittomana kulkurina Edoon vasta joulukuussa 1891. Matkoilta palattuaan Edo aluksi on koditon ja majailee toisten nurkissa. On kuitenkin huomautettava että vaelluksen varrellakaan hän ei missään vaiheessa elänyt erakoituen, vaan päin vastoin hän sen aikana loi japanilaiseen runouteen uuden tyylin, opetti ja perusti oppilaineen "Bashon koulukunnan."

Edossa Basho pian löytää kaupungin laitamilta tyhjän asunnon. Täällä hän kirjoittaa teoksen "Kapea tie pohjoiseen" valmiiksi. Kesällä 1694 hän lähtee vielä kerran, nyt viimeiselle matkalleen. Tuona vuonna, 28 marrakuuta 1694, apinan hetkellä eli neljän maissa iltapäivällä hän kuolee. Neljä päivää ennen kuolemaansa hän on vielä sanellut sairasvuoteeltaan viimeisen runonsa:

"Sairaana matkalla

uneni laukkaavat

ympäri kuihtuneita nummia."

IV

"Kapea tie pohjoiseen"-teoksen vuonna 1694 puhtaaksikirjoittanut Soryũ kirjoittaa itse teokseen liikuttavan jälkilauseen Bashon voimien jo ehtyessä:

"Katse vaeltaa Pohjoisen kapeaa polkua, vuoroin koruttoman kaunista, vuoroin lumoavan rehevää, yhtäällä väkevää ja ylvästä, toisaalla hienoa ja haurasta - väliin lukija puhkeaa suosionosoituksiin, väliin vaipuu sydäntäraastavan alakuloisiin mietteisiin. Toisinaan hän saa halun kietää ylleen sadeviitan ja lähteä samanlaiselle matkalle, toisinaan ei kaipaa muuta kuin istua ja nähdä ajatustensa silmin nämä ihmeelliset maisemat. Sadasti hän liikuttuu: nämä rivit, helmet helmien vieressä, ovat kuin merenneitojen kyyneliin kastellulla siveltimellä kirjoitetut. Oi mikä matka! Oi mikä lahjakkuus! Ikävä vain että nyt kun huurre peittää kirjoittajan kulmia hän on käynyt kovin heikoksi voimiltaan - mies joka kerran taittoi moisen taipaleen."