Kai Vaara: Mies joka jäi ruohonjuuritasolle

Tutustuin Kai Vaaraan Koijärvellä ja Suomussalmen "Äiti maan" puolustusleirillä ja Nordisk Samaktionissa 1980-luvun vaihteessa. Vaara oli vihreän ruohonjuuriliikkeen keskeisiä ideologeja, kunnes ruohonjuuriaatetta ryhdyttiin kehittämään poliittiseksi aatteeksi ja puolueeksi. Muistan että siinä vaiheessa moni lähti liikkeestä omiin suuntiin, minä takaisin Kristiinankaupunkiin, Kai Vaara muistaakseni ainakin joksikin aikaa Christianiaan. Ville Komsi ja muutama muu saapasteli eduskuntaan.


En ole kuullut Kai Vaarasta mitään 30 vuoteen. Nyt törmäsin häneen Elonkehä lehden haastattelussa. Siteerasin jo aiemmin facebookiin pätkän haastattelusta: "Ole realisti, vaadi mahdottomia" "Modernin ympäristöliikkeen toinen protestiaalto käynnistyi öljykriisin ja laman jälkitunnelmissa 1979 Forssan Koijärvellä. Koijärvi-liike - merkittävin yksittäinen tapahtuma suomalaisen ympäristöliikkeen historiassa - muuttui sittemmin massiiviseksi poliittiseksin liikkeeksi. Ainakin yksi jäi sinne, missä ruohon oli vihreintä: ruohonjuuritasolle.


Siteeraan Kai Vaaran ajatuksia Elonkehästä lisää. Hän oli perehtynyt norjalaiseen ekososialismiin, Hartwig Saetran ja Arne Naessin ajatteluun muun muassa. Nyt hän tuo esiin Tere Vadénin kaksijalkaista ympäristövallankumousta: "Toiveikkuus elämässä rakentaa mielekkyyttä. Ihmisellä tulee olla oikeus ympäristöön jossa hän voi käyttäytyä luovasti, riippumattomasti. Tätä kautta kuvaan astuu kestävyys. Kahlittu ihminen ei ole riippumaton.(...)sopeutumisvaikeudet, tyyppiesimerkkinä alkoholismi - johtuvat itsellisen kulttuurin menettämisestä.


Paradoksaalista kyllä, kulutus- ja pärjäämisyhteiskunnassa sivuraiteelle ajautunut nimenomaan rakentaa - heikoissa olosuhteissa - takaisin tätä itsellistä, kadonnutta kulttuuria. Kieltäytyminen vaikkapa asettumasta jonoon tehokkaksi työntekijäksi on vastalause moniin reunaehtoihin kytketylle palkkatyölle.

- Oleminen määrää tajunnan, eivät niinkään arvot. Vaikka arvoni sanoisivat että elinympäristö on säilytettävä terveenä, elintapani saattavat olla siihen nähden ristiriidassa. mitä opimme ylläpitämään? Mihin koulumaailma meidät työntää? Se opettaa meidät roolisuoritukseen kulutusyhteiskunnassa. Olennainen tarkoitus on saada ihmiset työmarkkinoille. sivistykselliset arvot ovat romukopassa.

- Vieroitusoireet tulevat olemaan melkoisia. Puhumme alkoholiriippuvuudesta mutta emme öljyriippuvuudesta, vaikka kysymyksessä on vastaavanlainen asia. Tällaiset riippuvuudet ovat suoraan kytköksissä yhteisöjen oikeuksiin.

- Hallintajärjestelmät lähtevät siitä, että paikallisyhteisöjä ei haluta vahvistaa ja tukea. Lähdetään siitä että ihmisten väliset eturistiriidat voidaan korvata rahalla. Tämän logiikan lähtökohtana on nimenomaan se, että emme pidä huolta toisistamme.

Lopetan ensimmäisen osan Kai Vaaran kommenteista tähän. Muistan kun hän 1970-luvun lopulla muun muassa pamfletissa ympäristö yhteiskunta ja elämäntapa puhui erilaisista ajattelutavoistan ja elämänmalleista, erilaisesta politiikasta kuin vhreä liike ja puolue sittemmin toteutti politiikassaan.

Kaipaan toisinajattelua vihreään politiikkaan. Haluaisin että se olisi lähempänä saksalaista radikaalivihreyttä kuin helsinkiläistä Soininvaaran ja kumppanien kalkulaattorimatematiikkaa. toivoisin että vihreys olisi oikeasti ruohonjuuritason aate edelleen.

Sokea mies joka näki atsteekkien ja inkojen kulttuurin sydämeen

Kirjoja hyllystäni

William H Prescott: Meksikon valloitus

Sokea mies joka näki atsteekkien ja inkojen kulttuurihistorian

Vuonna 1843 ilmestyi William Hickling Prescottin (s.1796) pääteos ”The Conquest of Mexico”, joka suomeksi ilmestyi 99 vuotta myöhemmin vuonna 1942 Eino Palolan kääntämänä nimellä ”Meksikon valloitus”.

Merkillepantavaa on, että William H Prescott teosta kirjoittaessaan oli lähes sokea eikä muutenkin heikon terveytensä tähden päässyt koskaan näkemään seutuja joita kuvasi. ”Mahdollista onkin että näkökyvyn puuttuminen herkensi hänen sisäistä näkemystään”, kirjoittaa Eino Palola, ”että nuo maisemat ja seudut, joista hänen lähteensä kertoivat, muuttuivat hänelle erittäin eläviksi ja todellisiksi.”

”Hänen maisemankuvauksensa pitävätkin paikkansa niin hyvin, että esim. 'Meksikon valloitus' on vieläkin parhaita oppaita niille, jotka haluavat tutustua tämän maan luontoon ja nähtävyyksiin, puhumattakaan siitä, että tämän maan historia on elävöitetty erinomaisella tavalla: historianen asiallisuus ja kerronnan pätevyys yhdistyy onnellisesti kauniiseen, ilmeikkäiseen esitystapaan.”

Prescottin kirjallinen tuotanto oli alkanut vuonna 1821 tutkimuksella ”Byronin Pope'ille lähettämistä kirjeistä”. Vuonna 1837 hän sai valmiiksi kolmiosaisen suurteoksen ”Ferninand and Isabella the Catolic” (Ferdinandin ja Isabellan katolilainen hallitusaika) jonka jälkeen hän lepäsi vuoden ja ryhtyi pääteoksensa ”The Conquest of Mexico” (Meksikon valloittaminen) kirjoittamiseen. 677 sivuinen (suomennoksena) tiiliskivi ilmestyi alkuteoksena 1843. Tämänkään jälkeen Prescott ei jäänyt lepäämään laakereilleen (joista merkittävin oli kutsu Ranskan Instituutin jäsenksi v.1845) vaan jo neljä vuotta myöhemmin ilmestyi toinen suurteos ”History of Conquest of Peru” (Perun valloituksen historia), jossa tekijä taas syventyi muinaisten inkojen synkkään tarinaan ja heidän erikoiseen sivistyselämäänsä. Tämän jälkeen Prescott loppuelämänsä päätyönä ehti julkaista kolme paksua nidettä Filip IIn historiaa ennen kuin kuolema katkaisi hänen kirjoitustyönsä vuonna 1859.

On huomattava Meksikon valloituksen kirjoitusajankohta lähes 170 vuotta sitten. Muinaistutkimus oli tuohon aikaan vielä lapsenkengissä, Prescott hankki käsiinsä runsaasti aineistoa (lähes kaiken saatavilla olevan) muun muassa Espanjan ennenjulkaisemattomista lähteistä: ”valloittajien omia muistiinpanoja, aikaisia kronikoita, meksikolaisia kuvakirjoituksia, kaikenlaista sellaista, joka kauan oli maannut melkein koskemattomana sikäläisissä kirjastoissa.”

Prescottia kiinnosti suomentajan mukaan ennen kaikkea Cortesin henkilö, mutta hän halusi antaa kuvan myös maan sivistyselämästä, atsteekkien uskonnosta, tavoista ja taloudesta. ”Tämä osa hänen teoksestaan onkin se joka meidän päivinämme on suureksi osaksi vanhentunut”, kritisoi Palola.

”Myöhempi tutkimus on kyennyt tarkistamaan Prescottin esitystä hyvin monissa suhteissa, mutta suuret suuntaviivat ovat kuitenkin oikeita, ja esitys niin vilkasta, että sen yhä lukee mielellään.” Viimeisen vuosisadan aikana (vuoteen 1942 mennessä) Palolan mukaan ”onkin muinaistutkimus näillä aloilla tuonut esille hyvin paljon uutta ja merkittävää, mutta teoksen historiallinen puoli on niin pätevä, että sitä ei ole voitu paljoakaan korjailla.”

Itse luen Prescottin kirjaa sen loistavan kirjoitustyylin ansiosta eräänlaisena aikamatkana Meksikon valloituksen ajankohtaan ja sitä edeltäneisiin Meksikon intiaanikulttuureihin, atsteekkien ja heitä edeltäneiden kansojen (tolteekkien, chichemecien, acolhuanien, tepanekien ja tezcucolaisten) kulttuuriin tieteellisestä nykytutkimuksesta piittaamatta.

Ehkä hupaisinta Prescottin kirjassa on pyrkimys luovia senaikaisten rotuopillisten käsitysten - näiden intiaanikansojen tuomitsemisen sivistymättöminä ihmissyöntiä harjoittavina raakalaisina - ja atsteekkien kulttuuristen saavutusten hankalassa välimaastossa. Prescottin viehättävästä tavallaan intiaanien primitiivisyyden tuomitsevasta mutta toisaalta sitä ihailevasta asenteesta otan esille vain yhden lähes satunnaisen kappaleen:

”Amerikan intiaanien luonteessa on jotain erittäin herkkää. Hän sävähtää vaistomaisesti vieraan käden kosketusta. Silloinkin kun vieras vaikutus llähenee häntä sivistyksen muodossa, hän näyttää mataloituvan ja haihtuvan sen vaikutuksen alta. Sama oli meksikolaisten laita. Espanjan valtakauden aikana heidän lukumääränsä suli vähitellen, heidän tahdonvoimansa murtui. He eivät enää astele ylätasangoillaan yhtä tietoisesti riippumattomina kuin heidän esi-isänsä. Heidän horjuvassa käynnissään, nöyrässä tylsässä ilmeesssään tunnemme ikeenalaisen kansan surulliset luonteenpiirteet. Ihmiskunnan asia on kyllä voittanut. He elävät parempien lakien alaisina, turvatummassa rauhassa, heidän uskontonsa on puhtaampi. Mutta kaikki tuo ei auta mitään. Heidän sivistyksensä oli kovaa, aarniometsään kuuluvaa. Atsteekkien ankarat hyveet olivat kaikki heidän omiaan. He kieltäytyivät alistumasta eurooppalaiseen kulttuuriin, eivät sallineet itseään oksastettavan mihinkään vieraaseen rotuun. Heidän ulkonäkönsä, ruumiinrakenteensa ja piirteensä ovat olennaisesti muuttumattomat, mutta kansan henkinen kuva, kaikki se, mikä teki sen yksilölliseksi roduksi, on pyyhitty pois ikuisiksi ajoiksi.”

II

William H Prescott: Meksikon valloitus

Katsaus atsteekkien sivistykseen

Julkaisenpa kuitenkin vielä esimerkkinä ja eräänlaisena liitteenä otteen atsteekkien astrologiasta Prescottin kuvaamana:

”Emme tiedä kovinkaan paljon atsteekkien saavutuksista astrologian alalla. Heidän kirjoitustensa kuvista käy selville, että he tunsivat auringonpimennyksen syyt, tiesivät kuun kiekon asettuvan sen eteen. On epävarmaa, oliko heillä yhtenäistä käsitystä tähtisikermistä, mutta että he tunsivat selvimmät niistä kuten Otavan, käy ilmi siitä seikasta että he järjestivät juhlansa niiden mukaan. Emme tunne heidän käyttämiään tähtitieteellisiä välineitä paitsi aurinkokellon. Suunnattoman suuri pyöreä kivilohkare, joka v. 1790 kaivettiin esiin Meksikon suuresta puistosta, on antanut eräälle terävälle ja oppineelle tutkijalle keinot, joitten avulla on saatu selville eräitä kiintoisia asioita meksikolaisten tiedoista. Tämä iso järkäle osoittaa, että heillä oli keinoja määrätä tarkoin päivän tunnit, auringonpimennykset ja päivän tasaukset sekä auringon kiertoajat Meksikon horisontin kautta.

Emme voi ihmettelemättä suhtautua atsteekkien tähtitieteeseen, joka oli niin epäsuhtainen heidän edistymiseensä nähden sivistyksen kaikilla muilla aloilla. Eräisiin tähtitieteen kaikkein selvimpiin periaatteihin tutustuminen on mahdollista sivistymättömillekin kansoille. Vähäisellä vaivalla he saattavat oppia laskemaan vuodenaikojen säännöllisen vaihtelun sen noustessa ja laskiessa. He saattavat seurata suuren valonantajan kulkua taivaan poikki tarkastelemalla tähtiä, jotka ensiksi aamulla kirkastuvat sen iltaan painuessa ja kalpenevat sen aamusäteissä. He voivat määritellä kuun pyörimisen painamalla mieleen sen valokuviot, saattavtpa vieläpä laskea niiden liikkeenkin aurinkovuoden kuluessa. Mutta että he kykenivät tarkalleen määräämään juhliensa ajan taivaankappaleiden liikunnon mukaan, ja saattoivat vahvistaa kääntöpiirien mukaan vuoden oikean pituuden tarkemmin kuin antiikin filosofit, saattoi olla tuloksena ainoastaan pitkistä ja kärsivällisistä huomiosarjoista, ja siinä ilmenee huomattavaa sivistyksellistä edistystä. Mutta mistäpä noiden asukkaat olisivat voineet hankkia tämän huomiota herättävän opin? Eivät ainakaan niiltä barbaarisilta laumoilta, jotka kiertelivät korkeammilla leveysasteilla, eikä myöskään eteläisemmän mantereen sivistyneemmiltä asukkailta, joihin heillä nähtävästi ei ollut mitään yhteyttä. Vaikka meidän tässä yhteydessä olisikin pakko, kuten aikamme suurimman astronomin, hakea ratkaisua Aasian sivistyneitten valtioyhteiskuntien parista, jäämme edelleen hämmästelemään huomatessamme eräiden ulkonaisten yleisten yhtäläisyyksien rinnalla aivan kylliksi eroavaisuuksia yksityiskohdissa kannattaaksemme monien muiden mukana atsteekkien väitteitä, että he ovat toimineet itsenäisesti.

Päätän kuvaukseni meksikolaisten tieteestä kertomalla huomattavasta juhlasta, jota alkuasukkaat viettivät suuren, viisikymmentäkaksivuotisen jakson päättyessä. Edellisessä luvussa olemme perehtyneet heidän tarinaansa siitä, että maailma hävitettiin neljä eri kertaa. He odottivat luottavasti uutta tällaista tuhoa, joka tapahtuisi kuten aikaisemmatkin jakson päättyessä, jolloin aurinko sammuisi taivaalta, ihmiskunta häviäisi maan päältä ja jolloin kaaoksen pimeys valtaisi maanpiirin. Jakso päättyisi joulukuun loppupuolella, ja sikäli kuin talvipäivän seisauksen synkkä aika läheni ja auringon vähentyvä valo ennusteli alakuloisesti sen lopullista sammumista, heidän pelkonsa kasvoi ja viiden onnettoman päivän saavuttua, jotka päättivät vuoden, he antautuivat epätoivon valtaan. He pirstoivat kappaleiksi pienet kotijumalainsa kuvat, joihin he eivät enää luottaneet. Pyhät tulet joutivat sammumaan temppeleissä, eivätkä he sytyttäneet valoa asunnoissakaan. Heidän huonekalunsa ja taloustavaransa hävitettiin, heidän puhunsa revittiin, ja kaikki jätettiin epäjärjestykseen odotettaessa pahojen henkien tuloa, jotka pian laskeutuisivat autioon maahan.

Viimeisen päivän iltana pappiskulkue, joka oli varustautunut jumaliensa pukuihin ja koruihin, lähti pääkaupungista korkealle, parin leguan päässä sijaitsevalle vuorelle. He kuljettivat mukanaan jaloa uhria, parasta vankiaan, ja laitetta u u d e n t u l e n sytyttämiseksi, jonka menestys olisi uuden jakson alkamisen enne. Vuoren huipulle päästyään kulkue jäi paikoilleen keskiyöhön saakka. Sitten Otavan tähtisikermän lähestyessä taivaan lakea, u u s i t u l i sytytettiin hankaamalla kahta uhrin puhkaistulle rinnalle asetettua puupalaa. Liekki siirrettiin siitä polttoroviolle, johon teurastetun vangin ruumis heitettiin. Jos liekki hulmahti ylöspäin taivasta kohti, päästi lukematon, kukkuloille, temppeleiden pengermille ja talojen katoille kerääntynyt, uhritoimitusta tuskaisin silmin seurannut väkijoukko huikeita ilon ja riemun huutoja. Käsissään palavasta roviosta sytytetyt soihdut lähettiläät veivät nopeasti tiedon maan kaikkiin osiin, ja tuon ilahduttavan alkuaineen nähtiin loimuavan alttareilla ja kukkuloilla monen peninkulman piirissä paljon aikaisemmin kuin aurinko noustessaan kiertämään taivaallista rataansa, antoi varmuuden siitä, että uusi jakso oli aloittanut kulkunsa ja että atsteekkien luonnonlakeja ei oltu kumottu.

Seuraavat kolmetoista päivää kuluivat juhlimiseen. Talot puhdistettiin ja valaistiin. Särjettyjen astioiden sijaan ostettiin uusia. Puettuna juhlallisimpaan asuunsa, päässään seppeleitä ja kukkakimppuja, kansa kiiruhti riemuitsevin joukoin temppeleihin tarjoamaan uhrejaan ja veisaamaan kiitosta. Se oli atsteekkien karnevaali, tai pikemminkin kansanjuhla, suuri vuosisataisjuhla, samanlainen kuin roomalaisten tai muinaisten etruskien, jollaisessa harvat olivat olleet mukana tai jota he saattoivat odottaa jälleen näkevåänsä.”

William H Prescott: Meksikon valloitus (ilm. 1843, suom Eino Palola 1942)

Ajatushappening ruokokerttusen laulun kuulemisesta

I

On hämärää. Seison lahden rannalla.
ilman tuulettomuus
heijastaa ruokokerttusen äänen lahden yli.

II

On hämärää. Seison lahden rannalla.
Heikko tuuli minun kasvojani vasten
tuo ruokokerttusen äänen lahden yli.

III

On hämärää. Seison lahden rannalla.
kovassa vastatuulessa vain laulun hellittämättömyys
kantaa ruokokerttusen äänen lahden yli.

IV

On hämärää. Seison lahden rannalla.
Ruokokerttusen ääntä ei kuulu.

ajatushappening painovoimalain kumoamiseksi

Ajatushappening painovoimalain kumoamiseksi
14.10.1981 klo 00.10 - 00.23

Makaan selälläni sängyssä
kasvot käännettyinä kattoon
silmät ovat kiinni, hengitän rauhallisesti
huoneessa on pimeä, yö

ajattelen itseni järven rannalle
on kesä, kosketan vettä
ilma on lämmin, vesi viileää

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä rannalle heittäytyneen

heitän kiven takaisin veteen
se uppoaa hitaasti
kelluen, keinuen

ajattelen itseni järven rannalle
on kesä, kosketan vettä
ilma on lämmin, vesi viileää

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä ranhnalle heittäytyneen

heitän kiven ilmaan
ja leijuu, leijailee

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä rannalle heittäytyneen

en jaksa heittää
kiveä ilmaan
vajoan, vajoan

korkealla sängyn yläpuolella
planeetat, itsensä painoiset

Harjoitus aikasidonnaisuuden kumoamiseksi

Harjoitus aikasidonnaisuuden kumoamiseksi
- ajatushappening 13.10.1981 kello 23.o5 - 14.10. 1981 kello 00.10

I

katsele ympärillesi
paina mieleen jokin merkki olinpaikastasi
lähde kävelemään mielivaltaiseen suuntaan
kun olet saanut tarpeeksesi palaa takaisin
lähtöpaikalle
älä katso

II

Mies istuu kirjoituspöydän ääressä, sisällä
ikkunasta heijastuu ulospäin
jokin valo
mies nousee paikaltaan, pukee päälleen
ja lähtee ulos, ulkona on pimeää
mies seisoo pihalla, katselee ikkunaan
ikkunasta heijastuu ulospäin
jokin valo
mies yrittää todistella
olleensa sisällä läsnä

III

märkään asvalttiin vesi virtaa lätäköstä juovia
jonain toisena päivänä, kun asvaltti on kuiva:
lätäkön mahdollisuudet olla olemassa, veden mahdollisuudet
virtaako, virtaako mikään

IV

ajattele itsesi kokonaiseksi olennaiseksi olennoksi paikallani
lähde kävelemään johonkin suuntaan
tunne itsesi kokonaisuudeksi
jossakin vaiheessa, ajan osassa, kävelyn tilanteessa
jossa olet
tunne itseni osaksi kokonaisuutta
jonka kävelemäsi matka ja aika muodostaa
tarkkarajaiseksi olennoksi
osana suurempaa kokonaisuutta
(miten itsenäinen olet)
tunne itsesi kokonaisuudeksi
niiden hetkien summaksi joina olet kävellyt
kaikissa ajan vaiheissa
niiden hetkien summaksi
joina kerta kaikkiaan olet tunnustanut olemassaolosi
keikkeudessa, äärettömäksi, sidotuksi

V

yötaivaalta kuulen kiuruntapaisen linnun muuttoäänen
en tunne lintua, liverrys on kirkas
jab tunkeutuu, syöpyy tajuntaani
muistin verkkokalvoon, ajan seulottavaksi
yötaivaalta en kuule mitään

VI

pysähdyn
ryhdyn ajattelemalla kumoamaan aikasidonnaisuutta
pysähdyn
ryhdyn ajattelemalla kumoamaan aikasidonnaisuutta
pysähdyn

Sulautumisesta kaikkeuteen

"Tämän vuosisadan lopulla maaplaneretalla tapahtuu suuria muutoksia. ihmiskunta pääsee henkisen kehityksen vaiheeseen, jolloin ihmiset ovat valmiita hylkäämään aseet ja väkivallanteot. Me pääsemme avaruusmatkailijoina vierailemaan muilla aurinkokuntamme planeetoilla ja muuallakin avaruudessa. Samalla viemme sanomaa sisarplaneetoillemme.

Meidän planeettamme onn tuskallisten ponnistusten koulu... Meidän sisällämme oleva yksisyntyinen, muuttumaton, ikuinen kipinä, joka sisältää maailmankaikkeuden siemenaiheet, odottaa kuoriutumistaan persoonallisuutemme peitteistä. Meissä alkaa toimia todellinen elämänvoima, sisäisen säteilymme Sampo, joka on elämää antava aurinkoprinsiippi meissä."

Istumme Seinäjoen rautatieaseman kahvilassa. Mies nimeltä onni T. Heinola selittää käsityksiään. Paikalla on joitakin Lakeuden Kutsun toimituskuntaan kuuluvia henkilöitä. Haastattelutilanteessa yritämme saada otetta Onni T. Heinolan ajattelutapaan, hänen toimintaansa, henkisen kasvun menetelmäänsä.

Keskuudessamme elää aina joitakin henkilöitä, jotyka ovat ajattelussaan hylänneet totunnaisimmat lähtökohdat, etsineet pitkään pohjaa omalle maailmankatsomukselleen ja saavuttaneet lopulta henkisen selvyyden, valaistumisen, mielenrauhan ja varmuuden. Onni T. Heinola katsoo vedensinisillä silmillään haastattelijaa rehellisesti ja syvälle. Hän selvittää ajatuksiaan selkeästi, loogisesti ja kärsivällisesti. Silti haastattelun kuluessa tuntuu yhä mahdottomammalta kuvata tämän henkilön ajattelun lähtökohtia muutamalla sanalla.

I

Onni T. Heinola syntyi 1.1.1919 vuorokauden ensimmäisellä tunnilla. syntymäaika tuntuu merkitykselliseltä, enteeltä. onni Heinola on nyt 65-vuotias teuvalainen keksijä, taiteilija, teosofisesta liikkeestä itsenäistynyt ajattelija, kosmisen opiston perustaja.

Onni T. Heinolan ajattelun lähtökohdat löytyvät teosofisesta liikkeestä, Pekka Ervastin opetuksesta ja Ruusu-Rististä. Ruusu-Rististä Onni Heinola kiinnostui jo nuorena, myös hänen isänsä ja veljensä olivat ruusuristiläisiä. Heinola itse muistaa käyneensä 12-vuotiaana kuuntelemassa Ervastin seuraajan, J.R. Hannulan puhetta Teuvalla.

Varsinaisen herätyksen onni T. Heinola koki kuitenkin 1938, jolloin hän liittyi Ruusu-Ristin esoteeriseen kouluun. Heinola on eräs niistä kolmesta henkilöstä joka on käynyt Ervastin Ruusu-Ristin koulun tämän kuoleman jälkeen. Hilda Pihlajamäki opetti Heinolaa saatuaan unessa luvan tähän. Kahden vuoden ajan Heinola harjoitti mietiskelyä esoteerisessa koulussa kolme kertaa päivässä.

Kesällä 1940 Heinola joutui elämässään uuteen käännekohtaan. Ervastin ja Heinolan ajattelun kulmakivenä on lause: "Älä tee pahalle vastarintaa." Tämä opetus oli syvässä ristiriidassa sotimisen ja väkivallantekojen kanssa. niinpä heinola lähtikin sotahommista äänislinnasta ja sai kolmen vuoden kuritushuonetuomion, josta joutui lopulta kärsimään yhdeksän kuukautta.

Vankilasellissä heinola kertoo saaneensa valaistuksen ja kokeneensa uudelleensyntymän. heinola kertoo vankilasellin rovaniemellä muuttuneen niin kirkkaaksi, ettei hän tarvinnut siellä lainkaan valoa. Oranssinvärinen kolmas silmä aukesi Heinolan otsassa (muut esoteeriset silmät sijaitsevat sydämen ja kurkun kohdalla). Valaistunutta tilaa kesti 40 päivää ja yötä.

II

"Oivaltaessamme kuinka elämä ja kuolemakin ovat vain kuin leikkiä, sadunhohteista unta ja näytelmää, kuinka Luojakin on luomuksensa luonut leikillään, niin kuin leikkivä lapsi viattomuuden riemun ja ilon valtaamana. ollessamme vielä kuolevaisia olemme tässä ikuisuuden kentässä liian toisissamme ja tärkeitä, kunnes huomaamme, että meiltä puuttuu hilpeä huumori, joka todella onkin hengenpuntari - tasapainottaja tiellämme. Alamme oivaltaa kuinka yksinkertaista kaikki se onkin, joka on salattu viisailta ja ymmärtäväisiltä ja annettu lapsenmielisille."

Sodan jälkeen Onni T. Heinola maalsi ja kirjoitti. Hän järjesti neljä taidenäyttelyä. Helsingissä, tukholmassa, Leppävaarassa ja espoon Matinkylässä. Heinola asui helsingissä 20 vuotta ja piti Kosmisen opiston nimissä esitelmäsarjan "Ikuisen elämän salaisuus on kuolemaakin suurempi." Kosmista opistoa Heinola luonnehtii eräänlaiseksi teosofisen liikkeen sisaryhtiöksi.

omaa suunnitelmaansa Heinola on toteuttanut 40-luvulta lähtien. tukholmassa heinola näki unen, jossa ufot tulivat henkiolentoina hakemaan heinolaa pienellä lentävällä lautasella. Heinola vietiin unessa suurempaan lentävään lautaseen, jossa hän keskusteli maa-planeetan asioista. Henkiolennot pyysivät Heinolaa ohjaamaan planeetan asiat oikeille raiteilleen.

Onni T. Heinola kirjoitti kirjoituksen sanomamme avaruuteen, jossa heinola esittelee oman henkisen kasvun menetelmänsä. Heinola lähetti kirjoituksen interplanetistien kautta kaikille maailman ufokerhoille ja "Sanomamme avaruuteen" julkaistiin muun muassa eräässä amerikkalaisessa julkaisussa. Myöhemmin Heinola on kirjoittanut aiheesta lajemman, yli 60-sivuisen version joka toistaiseksi on julkaisematta.

vuonna 1975 Heinola aloitti varsinaisen lähetystyönsä. tällöin hän paljasti sanomalehdistössä eräitä keksintöjään ja lahjoitti keksinnöt myöhemmin ETYKille. keksintöjen joukossa oli muun muassa jarruautomaatin ja lentokoneen polttomoottorin periaatekeksinnöt. Patentoitu keksintö on Heinolan nuoruudessa kehittämä tiiliputkikuivaaja.

III

Onni T. Heinola kutsuu kehittämäänsä henkisen kasvun menetelmää alaotsikolla "Ajatus ja tajunta, kuningasten kuningas yoga-rukousmietiskely". Menetelmän tarkoituksena on, että mahdollisimman monta mietiskelijää kokoontuu yhteen ja lähettää ajatusviestejä neljään pääilmansuuntaan sekä ylös avaruuteen ja alas Tuonelaan. Kun riittävän monet ihmiset mietiskelevät yhdessä, tämä vaikuttaa koko maailmankaikkeuteen.

- Meidän pitää saada hyvä tahto itseemme ja pääsemme uudestisyntymisen ja valaistumisen olotilaan. Silloin syntyy Aurinkolapsi, jota sanotaan uudestisyntymäksi. aivaat aukeavat ja saamme avaruudesta valopisteen joka laajenee, Heinola kertoo.

Onni T. Heinola on vakuuttunut siitä, että asiat tulevat järjestykseen tämän vuosisadan viimeisellä neljänneksellä, jolloin Heinolan herätystoimintakin saa vastakaikua. Tämän neljänneksen aikana Heinola uskoo ihmiskunnan vapautuvan sodasta, ihmisten tappamisesta.

"Vapaaenergian paljastuttua me tulemme saamaan yhteyden aurinkokuntamme asuttuihin maailmoihin. Silloin saatamme heidän tietoonsa kohta kaksituhatta vuotta sitten saamamme opin. nämä kolminkertaisen valomysteerion ohjeet avaavat heillekin aivan uuden elämän muodon, joka vie heidät onnelliseen ihmiskunnan auttamiseen, valaistujen päämäärään. Silloin meidätkin liitetään ihmiskunnan auttajien kosmiseen avaruusyhteisöön, jossa kaikilla on yksi ja sama äärettömän hyvä tahto."

IV

Onni T. Heinola kannattaa maailmaa, jossa riistoa ja sortoa ei ole, jossa kaikki omaisuus jaetaan tasan. tällainen maailma saavutetaan ja puolueet lakkaavat olemasta, kun ottamisen halu muuttuu antamisen iloksi. mitään poliittista puoluetta heinola ei kannata.

Omaisuuden tasajakoa Heinola aikoo toteuttaa Teuvalle suunnittelemassaan vanhusten, orpojen ja vähäosaisten asuntolassa. Heinola on suunnitellut Teuvalle erityisellä kuumailmalämmityksellä toimivan asuntolan, johon tullessaan jokainen asukas luopuu omaisuudestaan. Henkilökohtaisen omaisuuden asukkaat saisivat takaisin, mikäli päättävät lähteä asuntolasta.

Onni T. Heinola uskoo, että jokaiselle ihmiselle annetaan ennen syntymää lupaus elämämme tehtävästä. tämä tehtävä unohdetaan syntymässä, mutta uudestisyntymän yhteydessä ihmisen tajunta avautuu, silloin näkyy taivaallinen kirkkaus, meidän dharmamme, elämämme tehtävä. Heinolan oma elämäntehtävä on yoga-rukousmenetelmän opettaminen.

- Kun ihminen mietiskelee elämänohjeita, hän muuttuu. meidän veremme muuttuu Jeesuksen veren kaltaiseksi. Ihminen kuolee eläessään. Hän muuttaa värähtelynopeutensa valon nopeudeksi ja ihmisestä katoavat ne solut ja atomit, jotka tavallisesti kokoontuvat hautaan, Heinola kuvailee.

uudestisyntymän ja värähtelynopeuden jmuuttamisen avulla ihminen tuolee kuolemattomaksi. heinolan elämän pituus on hänen omassa hallinnassaan. Sairaus, rappeutuminen uja kuolema johtuvat Heinolan mukaan tarpeettomasta sukupuolienergian käytöstä. Mestarit ovat näiden yläpuolella, sillä he pidättyvät purkamasta sukupuolienergiaansa ja se nousee aivoihin myönteisessä muodossa.

V

Onni T. Heinolan päämääränä on Mestarien tie: kulkea kaita tie voittoon, värähtelynopeuden muuttaminen valon nopeudeksi, kuolematon olotila, valoruumiin saavuttaminen. Henkiolentojen kohtaamisen jälkeen Heinola on odottanut vapaan energian paljastamista ihmiskunnalle. kun tämä energia paljastetaan, planeetan asiat muuttuvat.

"Työskenneltyämme aikamme avaruusolentoina, tulee meistä vuorollamme aurinko-olentoja siksi kunnes vapaudemme k a i k e s t a p e r s o o n a l l i s e s t a tahdosta, sulauten Kaikkialliseen Kaikkeen, työskennellen Luojana Luojassa - joka alussa oli Sana ja Sana oli jumalan tykönä - suuressa elämässä."

Haastattelu K. Nevaranta
Lakeuden Kutsu III/1983

Alun sitaatti ja kursivoidut sitaatit ovat Onni T. Heinolan tekstistä "Sanomamme avaruuteen"

Robert Smithsonin kaksinkertainen katoamispiste - poissaolevan todellisuutta kartoittamassa

Mies juoksee Spiraaliaallonmurtajaa pitkin kompastellen kiviin. Helikopteri lähestyy uhkaavasti, sen varjo heilahtaa miehen ohi juuri kun tämä on pääsemässä ympyränkehän valon toiselle puolelle. Helikopteri heittäytyy ohi. Hengästynyt mies juoksee eteenpäin pitkin yhä tiheämmin kaartuvaa spiraalia, helikopteri pysyttelee uhkaavasti perässä.

Tilanne muistuttaa Hitchcockin filmiä, kauhu tihentyy, katsoja tiivistyy tuolissaan jännittämään epätodellista tilannetta. Mies horjuu aallonmurtajan päähän ja pysähtyy. Hän on juossut loppuun oman kujanjuoksunsa. Helikopteri ei enää uhkaa. Hengästynyt mies tuijottaa hetken veteen, pyyhkii hiukset silmiltään, ei suorita mitään merkittävää rituaalia, lähtee sitten kävelemään takaisin.

Helikopteri saapuu lähellä maanpintaa nopeasti lentäen. Helikopteri heittäytyy pienen kukkulan yli ja äkkiä edessä on Spiraaliaallonmurtaja. Helikopterin vauhti hidastuu, kun se lähestyy aallonmurtajaa. Se lentää suoraan päin aurinkoa, valo kimmeltää vedessä aallonmurtajan ympärillä. Helikopteri pysähtyy lähes paikalleen ja alkaa keskittää auringon heijastusta aallonmurtajan keskipisteeseen. Mutta aurinko ei taivu teoreettiseen täydellisyyteen. Valo heilahtaa yhä uudelleen aallonmurtajan sisimmän kehän yli.

O

"Olen vakuuttunut, että tulevaisuus on kadonnut jonnekin epähistoriallisen menneisyyden jätteiden sekaan; sen kohtaa eilisen lehdessä, science-fiction elokuvan ikävystyttävissä mainoksissa, hylättyjen unelmiemme vääristävissä peileissä. Aika muuttaa vertauskuvat esineiksi ja kasaa ne kolkkoihin huoneisiin tai sijoittaa esikaupunkien taivaallisille leikkikentille."
(The Writings of Robert Smithson)

I

Tilanteet ovat Robert Smithsonin elokuvasta Spiraaliaallonmurtaja, joka kuvaa Smithsonin kuuluisinta maataiteellista hanketta Spiraaliaallonmurtajaa. Kyse on kokonaisvaltaisesta tapahtumasta , jossa taideteos ei ole vain valmis Spiraaliaallonmurtaja Ison Suolajärven rannalla. Taideteokseen kuuluu myös aallonmurtajan valmistusprosessi, ensimmäiset luonokset, kaivinkoneet ja soran louhinta, elokuvat ja esseet sekä valokuvat tapahtumasta.

Tampereella saattoi Sara Hildenin taidemuseossa (1983) nähdä Smithsonin elokuvan, piirrosluonnoksia ja valokuvia. Itse aallonmurtaja on jo huuhtoutunut Ison Suolajärven nieluun.

Robert Smithsonin retrospektiivinen näyttely on henkisiltä mitoiltaan paljon laajempi kuin tuntemattoman amerikkalaisen ympäristötaiteilijan Dale Eldredin Helsingin puistoihin asentamat peilit. Vaikka suuri osa Smithsonin 60-luvun lopulla aloittamista maataideprojekteista jäi pelkiksi ideoiksi, hän oli kuitenkin kokonaisten uusien taidekäsitysten luoja, epäpaikkojen edelläkävijä.

Smithson oli ensimmäisenä huomaamassa hiekkakuoppien ja kaivosten mahdollisuudet. Hänen jäljissään kuljettiin tavallaan myös Lehtimäellä vuosi sitten järjestyssä ympäristötaidetapahtumassa. Ja vaikka Lehtimäki-symposium ehkä paikan päällä näyttää vaikuttavammalta kuin Sara Hildenin sisätiloihin ahdetut hiekkakasat, on Robert Smithsonin jäämistö ehdottomasti pienen pyhiinvaellusmatkan arvoinen.

Yksinkertaisesti. Robert Smithsonin elämäkerta on lyhyt mutta sitäkin merkittävämpi: Syntyi 2.1.-38, kuoli vuonna -73, lento-onnettomuudessa kuvatessaan keskeneräiseksi jäänyttä teostaan Amarillo Rampia. Lyhyeksi jääneen elämänsä aikana Robert Smithson ehti tehdä niin uraauurtavia tutkimuksia taiteen ja todellisuuden suhteista, paikoista ja epäpaikoista, että hänen nimensä on jäävä taidehistoriaan.

II Ajattomuuden mittainen kuollut vertaus

"Viimeinen monumentti oli hiekkalaatikko tai malliaavikko. Passaicin iltapäivän kuolleessa valossa aavikosta tuli rajattoman hajoamisen ja unohtamisen kartta. Tämä pienistä osista koostuva monumentti hehkui kalpeana loistavassa auringonvalossa ja muistutti kokonaisten maanosien jatkuvasta hajoamisesta, valtamerten kuivamisesta - enää ei olisi vihreitä metsiä eikä korkeita vuoria - olisi vain miljoonia hiekanjyväsiä, valtava määrä luita ja kiviä pölyksiä jauhautuneena. Jokainen hiekanjyvänen oli ajattomuuden mittainen kuollut vertauskuva ja tuollaisten vertauskuvien käsittäminen vie ikuisuuden vääristävän peilin tuolle puolen. Tämä hiekkalaatikko oli kuin avoin hauta - hauta jossa lapset iloisina leikkivät."

Robert Smithsonin omassa tekstissä ilmenevät oikeastaan hänen taiteensa oleellisimmat elementit. Hiekkalaatikot, aavikot, kartat, kivet, peilit ja todellisuuden vääristyminen. Kaikki tämä liittyy Robert Smithsonin taiteelliseen työhön. Ja hänen näyttelynsa Sara Hildenin taidemuseossa oli kuin hauta, avoin hauta jolla lapset iloisesti leikkivät, jonne taiteentuntijat saapuvat kumartamaan gurun maallista jäämistöä.

60-luvun puolivälissä Smithson suoritti ensimmäiset teoreettiset ja käytännölliset kokeilut sekä epätilojen että maataiteen alueella. Kun taiteen iskusanoja tähän aikaan olivat läsnäoleva, pinta tai välitön näkövaikutelma, etsi Smithson epätilaa, joka muodostui näiden vastakohdasta. Epätila oli sitä mikä on poissa, mistä ei voinut saada välitöntä näkövaikutelmaa. Epätilat olivat peilejä jotka vääristävät todellisuuden. Ne sisältävät kaksinkertaisia katoamispisteitä tai sitten katoamispiste on kadonnut. Epäpaikka on kartta, jossa on jäljellä vain kehykset tai kiviä, laavaa, tuhkaa siirrettynä laatikoihin tai laatikoiden ympärille. olennaisena osana epätilaan kuuluvat Smithsonin kirjalliset selvitykset, tutkimukset todellisen tilan ja epätilan vuorovaikutuksesta.

Vuonna 1966 Smithson kiinnitettiin taiteelliseksi neuvonantajaksi suunnittelemaan maateoksia Dallas For Worthin lentokentälle. Tässä oli merkitävä kehitysaskel hänen tiellään maataiteen uranuurtajaksi. Smithson teki peilimatkoja Jukataniin Meksikoon, hän asetteli peilejä kivierämaihin, rannoille, soille ja puihin. Roomassa Smithson aiheutti asfalttivyöryn kaatamalla maansiirtoautolla asvalttia hylätyn sorakuopan seiniä pitkin alas. Hän hautasi osittain puuvajan, rakensi Spiraaliaallonmurtajan ja kolme saarta. Smithson suunnitteli kelluvan saaren, jota hinaajalla vedettäisiin Manhattanin ympäri. Saari olisi suunnitelman mukaan sisältänyt Manhattanilla tuhoutunutta kasvistoa. Smithson suunnitteli hypoteettisia mantereita kuten Mu, Lemuria, Cathasia ja Atlantis.

Vuonna 1971 Smithson aloitti maanvaltaustaiteen. Smithsonin ainoa säilynyt maanvaltaustyö oli Murtunut kehä/Spiraalikukkula, joka ilmentää keskipakoisuuteen pyrkivän murtuvan kehän ja keskihakuisuuteen pyrkivän Spiraalikehän välistä vastakohtaa.

Olennaisena osana Smithsonin taiteellista toimintaa olivat kaivokset. Kaivoksista hän sai teostensa materiaalia kiveä, niissä hän toteutti myös ensimmäiset todelliset underground-elokuvat, jotka esitettiin yleisölle maan alla. Hän suunnitteli teoksia avolouhituille ja saastuneille alueille ja pyrki saamaan kaivosyhtiöitä mukaan näihin hankkeisiin, mutta kaivosyhtiöt eivät olleet halukkaita esittämään maanryöstöään taiteena.

Jotenkin olennaista Smithsonin elämälle oli, että hän sai surmansa lentokoneen maahansyöksyssä viimeisen taideteoksensa, Amarillo Rampin, kuvauksen yhteydessä. Jotain olennaista ilmenee Spiraaliaallonmurtajafilmissä, missä ääni lähes loputtomasti toistaa, että aallonmurtaja on eri suunnista vain "maata, suolakiveä, mutaa, vettä". Jotain olennaista on siinä, että Robert Smithsonin muistonäyttelyssä joku katselee kauan ja hartaasti epäpaikkaa, näyttää pohtivan jotain, kumartuu sitten alas, ottaa nopeasti kiven ja pistää sen taskuunsa. Sillä:

"Jokainen hiekanjyvä on ajattomuuden mittainen kuollut vertauskuva ja tuollaisten vertauskuvien käsittäminen vie ikuisuuden vääristävälle puolen. Tämä hiekkalaatikko oli kuin avoin hauta - hauta, jossa lapset iloisena leikkivät."


(Lakeuden Kutsu II/83)

Lähteet:

Robert Smithson: Retrospektiivinen näyttely (R.Hobbs)
Taide 1/83