Perinnöistä

En nyt puhu niistä perinnöistä, joita esimerkiksi Anne Berner tai Patricia Seppälä on saanut - ja joita en itse koskaan tule saamaan - vaan niistä rahoista joita erilaiset perintätoimistot perivät minulta myöhästyneistä laskuista. 

Näiden perintöjen yhteissummasta minulla ei ole harmainta aavistustakaan koska ne jo parikymmentä vuotta ovat juosseet korkoa ja koronkorkoa huimempaa vauhtia kuin Usain Bolt kykenee juoksemaan 100 metrin juoksun. 

Vaikka vielä 90-luvulla vietin melko riskialtista ja huoletonta elämää: siis YRITIN, ja sain noin 10 000 markkaa takkiin kolttadokumentistani, tuotin näytelmiä ja yritin pärjätä freelancerina laman kourissa sekä takasin yhden edelleen maksamattoman lainan, niin pääosin nämä velat ovat vanhentuneet. 

(Tai niiden pitäisi olla vaikka Lindorff sinnikkäästi perii minulta edelleen sähkölaskua vuodelta 2002 -perintäkuluineen 2000 euroa - ja Ifolorin valokuvalaskua vuodelta 2003 - se on nykyään 195 euroa- joka kuuluisi Kristiinankaupungin matkailutoimiston maksettavaksi, koska tein heille erään työn ilmaiseksi.)

Puhun nyt niistä uudemmista perinnöistä joista osa on alle viimeisen kolmen vuoden perintärajan alapuolella. Minua todella kiinnostaisi tietää kyseisistä perintötoimistoista selvitys, mitkä heidän perinnöistään ovat oikeasti lainmukaisia ja mitkä vanhentuneita.

Kenelle minä maksan esimerkiksi KOP:n 1984 tekemäni velantakauksen? Tai Tampereen Tillikan vuonna 1986 vahingossa särkemäni ikkunan. Jälkimmäistä yritin kerran maksaaa, mutta Tillikasta kerrottiin että ravintolan omistaja on vaihtunut jo kahdeksan kertaa tapahtuneen jälkeen, eikä kukaan voi tietää enää kenelle olen velkaa.

Perinnönvoimaisista veloista kuitenkin. 

Niitähän on sekä perintötoimistoilla että ulomittauspäätöksellä ulosottovirastossa. Niiden kokonaissumma ei nykyään ole huikea, tiedän Suomessa monia, joilla on velkaa enemmän kuin minulla. Ulf Sundqvist ja kumppanit ovat kuitenkin selvinneet velkasaneerauksen kautta kuiville satojen miljoonien markkojen veloistaan velkasaneerauksen kautta ja saaneet kaiken lisäksi varattomina maksuttoman oikeudenkäynnin.

Me köyhät emme pääse velkasaneeraukseen, koska tulomme ovat siihen riittämättömät. Meitä ei yhteiskunta eikä byrokratia armahda.

Elokuvayritykseni jäi yhteiskunnalle velkaa noin 10 000 markkaa Sevettijärven kolttadokumentista maksamattomina eläkevakuutusmaksuina. Työryhmälle maksoin kuitenkin palkat piirulleen. 

Vakuutusvelat ovat vanhentuneet mutta lisäksi minua arvioverotettiin 160 000 markan tulojen mukaan kyseisenä vuonna koska vittuunnuksissani jätin veroilmoitukseni täyttämättä. Kävi vähän kuin Irwin Goodmanille. Sain 70 000 euron mätkyt 30 000 euron vuosituloista.

Meinaa lipsua käsistä tämä aihe. 

Olen siis ollut kyseisen tapahtuman seurauksena luottokelvoton vuodesta 1995 lähtien. Se aiheuttaa monenlaisia hankaluuksia: en saa omiin nimiini puhelinliittymää, nettiliittymää, en lainaa pankista enkä mitään muutakaan lainaksi tai luotoksi luettavaa yhteiskunnallista palvelua. 

Se häiritseee ja kallistaa köyhää elämääni suuresti. Jos jotain välttämätöntä tarvitsen kuten kirjailijana nettiliittymän, se pitää ostaa iäkkään äitini nimiin.

Mutta miten on mahdollista että luottokelvottomana perintäsummani Lindorffilla ja muilla perintöfirmoilla kasvaa koko ajan siitä huolimatta että en velaksi osta mitään? 

Minäpä selitän.

Ajauduttuani yhteiskunnan ulkoraiteille joudun toimeentulotuen kautta hankkimaan maksusitoumukset esimerkiksi sähkö- ja vesilaskuihin sekä vuokraan. Koska jo sosiaalitoimistojen aikaan muutama vuosi sitten kaikki tällainen laskutus siirtyi suoraan viimeisen maksupäivän yli myöhästyneestä laskusta perintöfirmoille, minulle on kertynyt helvetinmoinen määrä perintöä sosiaalitoimiston kelan ym. toimijoiden myöhästyttämistä laskuista.

Otan esimerkin aikojen takaa Kemistä 1990-luvun lopulta. Uutterasti olin kantanut vuokralaskut sosiaalitoimistoon, joka oli tehnyt kaupungin asuntooni vuokranmaksupäätökset. Yllättäen sain kuitenkin häädön asunnostani vuokrarästien johdosta. Ihmettelin että häh? 

Menin selvittämään vuokratoimistoon ja sosiaalitoimistoon asiaa. päätökset kyllä oli tehty mutta markkaakaan ei ollut siirtynyt kaupungin sosiaalitoimiston tililtä vuokranantajan Kemin kaupungin tilille.

Normisti sosiaalitoimiston asiakkaalle käy näin: sosiaalitoimisto joko käsittelee tukipäätöksen ajoissa ja unohtaa maksaa laskut kyseiseen kohteeseen aikanaan tai sitten käsittelee laskua muun toimeentuloturvn ohessa niin pitkään että huomautusmaksu ehtii tulla lindorffilta tai muilta perintötoimistoilta. Myöhästymiset koituvat velallisen eli minun maksettaviksi ja ryhtyvät kasvamaan korkoa ja koronkorkoa välittömästi. En niitä maksa, mutta luottokelpoisuuteni siirtyy jokaisen perintäkulun vuoksi kauemmas hamaan tulevaisuuteen.

Viimeksi tänään törmäsin byrokratian palomuuriin. Olen muuttanut Ylistarosta Jämsänkoskelle 1.11.2016. Minulla oli loppusähkölasku Ylistarosta summaltaan 25 euroa. Sen eräpäivä oli 2. 11.2016. Lähetin sen Jämsän sosiaalitoimistoon. Sosiaalitoimistolta tuli aikanaan vastaus, että rahaa pitää hakea Kelalta. Kela vastasi että sitä pitää hakea Seinäjoen sosiaalitoimistosta. 

Tänään Seinäjoen sosiaalitoimistossa asioidessani minulle kerrottiin että lasku pitää maksaa Jämsän sosiaalitoimistosta. 25 euron lasku on sillä välin ehtinyt kasvaa 55 euroksi perintäkuluineen ja näin luottokelvotonkin voi saada katkeamattoman velkakierteen pelkästään byrokratiassa seikkailevien laskujen vuoksi.

Odotan aikaa jolloin yhteiskunnallisen byrokratian ja perintätoimistojen sijaan moottoripyöräkerhot ryhtyvät perimään näitä laskujani koronkoroilla.

KELAn vuosisadan uudistus

Palaan eiliseen kirjoitukseni ja parin päivän takaiseen A-talkiin. kirjoitin että Kelan pääjohtaja valehtelee niin että korvat heiluu ja täsmensin myöhemmin: “Puhuu muunneltua totuutta”. Täsmennän mitä tarkoitin.

Vahvalla huulipunalla ja kestohymyllä suojautunut Kelan pääjohtaja kertoi ikäänkuin saavutuksena, että Kelan käsittelyaika on nyt pudonnut tammikuun hieman yli 10 työpäivästä kunnioitettavaan 7,9 työpäivään Kelan kirjeen perille saapumisesta. Sehän kuulostaa lähes lainmukaiselta?

Kelan seinässä esimerkiksi Jämsässä on kuitenkin merkillinen ilmoitus että kirjeitä ei kannata lähettää tai jättää Kelan paikallistoimiston postilaatikkoon, koska ne lähetetään sieltä Kelaan ja asian käsittelyvuorokaudet alkavat vasta siitä kun posti on saapunut Kelasta perille Kelaan. Ja jos hakemuksesta puuttuu jokin liite niin lähtölaskenta aloitetaan uudestaan nollasta.

Maalaisjärjellä yritin miettiä mitä tämä 7,9 vuorokautta tarkoittaa. Lain mukaanhan toimeentulohakemukset pitää käsitellä 7 vuorokaudessa. 7,9 on siis lähes 7 ja asiat ovat kunnossa? Eivät ole. 7,9 tarkoittaa keskiarvoa. Koska osa asioista on helppo käsitellä melkeinpä samantien tämä keskimääräinen käsittelyaika tarkoittaa sitä että noin puolet hakemuksista voidaan käsitellä etuajassa ja toinen puoli on raskaasti myöhässä.

Kelan pääjohtaja totesi myös että ongelmia ja viiveitä on lähinnä vain etelässä. Mutta vain pari päivää aiemmin Pohjanmaan alueuutisissa todettiin Kelasta että heillä on kolmen viikon suma hakemuksissa.

Paskatko lain mukaisista määräpäivistä sinänsä. Näin voidaan ajatella ainakin virkamiestasolla Kelassa. Mutta jokaisen viivästystapauksen takana on inhimillinen ihminen. Mitä tämä myöhästyminen saattaa yksilölle aiheuttaa? Jo A-talkissa mainittiin että häätöjä on tullut, kun Kela on sössinyt vuokratukipäätökset.

Omasta kokemuksestani tiedän että jo sosiaalitoimiston aikaan rahat myöhästelivät, ja koko ajan oli liukuvalla jäällä, kun ei tiennyt koska rahaa tulee ja milloin laskuja tai velkoja kavereille voi maksaa. Lindorff ja Instrum Justitia ovat näistä myöhästymisistä erittäin kiitollisia. Sen paremmin Sosiaali- kuin Kelakaan ei näitä perintämaksuja tietenkään maksa vaan ne tulevat hakemukset ajoissa sisäänjättäneen tunnollisen kansalaisen omalle kontolle.

Mutta otan esimerkkitapaukset itseäni syrjäytyneemmistä, elämän sivuraiteille joutuneista. Oletetaaanpa joku huumevelkainen narkkari, joka on luvannut maksaa amfetamiininsa ja muut mömmöt kuukauden 1. päivänä. Saattaa käydä pahimmassa tapauksessa niin, että Kelan käsittelyn viivästymisen tähden velkojat tulevat lasista sisään ja velalliselta lähtee henki. 

Kiljuveikot joiden luottokortit on otettu trokareiden huostaan sen sijaan luultavasti pääsevät vähemmällä. He saattavat joutua vain pakkoraittiuden ja korkeintaan lievän pahoinpitelyn uhreiksi siinä Kelan päätöksiä odotellessa.

jk. Kelan pääjohtaja ei tällaisia ajattele. Ohjelmassa hän suuresti kehui Kelan sähköistä järjestelmää. Mutta juuri toimeentuloturvalle pudonneet kaikista vähiten tätä sähköistä järjestelmää tarvitsevat. Ei heillä pääsääntöisesti ole nettejä, skannereita tai edes pankkitunnuksia. Ja ainakin minulla jokaisen laskun skannaaminen Jämsän kirjastossa sähköiseen järjestelmään maksaa 2 euroa/A4 sivu.

Ikuinen väliinputoaja

Olen aiemmin kirjoittanut blogitekstin Ikuinen karenssi. Sen lisäksi että olen keväästä 2006 lähtien ollut jatkuvassa karenssissa vuoden 2016 loppuun yli kymmenen vuoden ajan ja Kela määräsi minulle lisätuomioksi viiden kuukauden odotusajan karenssista poispääsemiseksi, koska olen ammattitaidoton työttömäksi pääsemiseen, te-keskuksen lausunnosta huolimatta, missä todettiin että työttömyydelleni ei ole estettä, koen olevani monella muullakin tavalla väliinputoaja.

Tämä elämä ei vain ole mennyt ihan niinkuin Strömsöössä. Koen olevani monessakin suhteessa ikuinen väliinputoaja. Jo ennen ensimmäistä lamaa toimittajan ja toimitusdsihteerin sekä toimituksen luottamusmiehen hommani syötiin alta kun SDP:n puoluehallitus eräänä kirkkaana yönä päätti yhdistää työpaikkani Pohjanmaan Kansan Demariin kolmikantaneuvotteluista piittaamatta. Seurauksena lakkautettiin ensin sanomalehti ja sittemmin kirjapaino ja henkilökunta lähti kilometritehtaalle.

Yritin Kemissä jatkaa freelancerina uraa aikana jolloin lama iski suomalaiseen yhteiskuntaan pankkien Ulf Sundqvistin johdolla sössittyä säästäjien rahat ja eläkevakuutuslaitosten hassattua eläketalletukset Lapin lomaosakkeisiin. Suomi siirtyi kipeästi markkinatalouteen ja lamaan joka itseni lisäksi vei monelta muulta suomalaiselta työn ja toimeentulon edellytykset, kaikkine seuranneine henkilökohtaisine katastrofeineen.

Ryhdyin kuvataiteilijaksi ja runoilijaksi aikana, jolloin kaikkien muiden kuin Juhani Palmun ja muutaman muun taulunmyynti loppui Suomessa kokonaan. Tuloa kummastakaan näistä kahdesta ammatistani en ole koskaan saanut, menoja kylläkin. Putosin hiirenloukkuun.

Loukku syveni kun tietämättömyyttäni ja hölmöyttäni jouduin keväällä 2006 tähän ikuiseen karenssiin, jota emme tuolloin tienneet ja ymmärtäneet ikuiseksi. No ikuisuus-käsitekin on suhteellinen, koska vuoden 1911 jälkeen epämääräisen mittaiseen karenssiin joutuneet armahdettiin 2014 alusta ja meidät 2006-2011 karenssiin joutuneet siirtymäajalla 2017 alusta. Tosin, ei olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaaa. Sillä vaikka TE-keskuksen lausunnon perusteella estettä työttömyydelleni ei ole, Kela veti hihasta siirtymäajan ja hylkäsi työttömyyskorvaushakemukseni. Minulla ei kuulemma ole ammatillista koulutusta työttömyyteen, vaikka sitten kun joskus tulen pääsemään eläkkeelle saan noin 750 euroa kuukaudessa työeläkettä yli 10 vuoden ammatilliselta työuraltani.

Viime syksynä kuvittelin tunnelin päässä näkyvän valoa. Kuvittelin pääseväni työttömäksi ja sitten persuministereiden Lindströmin ja Soinin lupaamalla pitkäaikaistyöttömien armahtamisella eläkkeelle 60 vuoden iässä. Mutta tämä uusi eläkesäädös koskeekin vain ennen 1.9.2016 60 vuotta täyttäneitä pitkäaikaistyöttömiä. Putosin taas väliin. Täytän 60 vuotta vasta marraskuussa 2017 ja joudun taas toistaiseksi karenssissa ja myöhemmin mahdollisesti työttömäksi pääsevänä (jos luoja suo) katselemaan sivusta miten korkealle eläkeikärimaani sillä välin hilataan ja pystynkö eläessäni kierähtämään sen yli.

Väliinputoajana olen nyt kelluvaa valuuttaa. Odotan että pääsisin edes karenssista pois. Työttömäksi pääseminen auttaisi minua henkilökohtaisesti saamaan pientä verollista ansiota 485 euron kuukausirahan ja vuokratuen lisäksi. Mutta Kelan armoton päätös merkitsee sitä, että edelleen toimentuloturvastani otetaan pois jokainen verollinen ja virallinen ansio noin 800 euroon asti eurolleen. Se ei kannusta minua toimimaan yhteiskunnassa eikä se hyödytä Suomessa ketään.

Eilen katselin A-talkissa Kela-keskustelua jossa Kelan pääjohtaja valehteli korvat heiluen tai siis tarkennettuna puhui muunneltua totuutta KELAn vuoden vaihteen sössimisistä ja suuresta Kela-uudistuksesta joka meni rähmälleen rapakkoon alusta pitäen. Onneksi Espoon sosiaalijohtajalla oli ohjelmassa asiaakin. toivottavasti Suomen hallitus lotkautti edes toista korvaansa hänen mielipiteilleen.

Tammikuun ja helmikuun runot

Haiku 16.1.2017

maa peittyy savuun

paperitehdas hönkii

puhdasta ilmaa

Haiku 19.1.2017

haavat itkevät

kyljet verestävinä

tehtaan savuja

Haiku 21.1.2017

punainen savu

nousee tummuvaan iltaan

tehtaanpiipuista

Haiku 4.2.2017

kaksi oravaa

juoksi rappausta pitkin

talon seinällä

 

Mietteitä 17.2.2017

Yöllä katselin Otavaa.

Paperitehtaassa oli kai jokin käyttöhäiriö kun näin tähdet.

Entisaikaan talot rakennettiin Pohjantähden mukaan.

Haudat taas kaivettiin idästä länteen tai lännestä itään.

Intiaanit, eskimot ja pohjoinen arktinen kansa halusivat tehdä pyöreäpohjaiset asumukset,.

Jokin merkitys tällä kaikella täytyy olla.

Haiku 27.2.2017

pakkassavua

kävelen sen sisälle

näkymättömiin

Eutanasiasta

1.

Vuonna 1994 ajoin punaisella Kadetilla Kirkkoniemen ja Vesisaaren kautta Hamningbergiin ystäväni kanssa. Eckeröyssä kävelimme vuoren ja meren välissä, pystysuoran jyrkänteen alla katselemassa lähes 100 000 kajavan yhdyskuntaa kallioseinämissä. Löysimme nuoren lampaan/karitsan joka oli pudonnut louhikkoon kallioharjanteen pystysuoran 50 metriä korkean harjanteen päältä. “Se katsoi minua silmillään/ ikäänkuin olisin voinut/ jotenkin auttaa.” kirjoitin kokoelmaan Joet palaavat lähteilleen.

Juoksimme lähimpään taloon ja puhuen ruotsia, englantia, saksaa ja muita tuntemiamme kieliä selitimme tilannetta. Lopulta ihmettelimme, kun talon väki ei liikahtanutkaan, mutta he soittivat lampaan omistajalle. Katsoimme Eckeröyn kuilun reunalta kun omistaja noin tunnin kuluttua saapui paikalle. Nosti lampaan syliinsä, koitti etujalkoja, jotka molemmat olivat reidestä poikki, otti pistoolin taskustaan ja ampui lammasta otsaan.

Kyseessä oli armomurha, jollaisia tehdään tietoisille eläimille lampaista kissoihin, koiriin, lehmiin ja hevosiinkin. Ne ovat hyväksytty tapa päästää rakas kotieläin kärsimyksestä. Kyse on kuitenkin armomurhasta, koska eläimen mielipidettä tilanteessa ei kysytä.

2.

Eduskunta alkaa nyt vatvoa yli 50 000 kansalaisen allekirjoittamaa kansalaisaloitettaa eutanasian hyväksymisestä Suomessa. Kansalaisaloitteen puuhaajana on ollut muun muassa pitkäaikainen kansanedustaja Esko Seppänen, joka itse sairastaa Parkinsonin tautia ja jonka poika kuoli pitkään parantumattomasta sairaudestaan ja kivuista kärsittyään ilman mahdollisuutta eutanasiaan.

Eutanasia ei tarkoita armomurhaa vaan armokuolemaa. Siihen vaaditaan potilaan tietoinen tahto päästä pois kärsimyksestä sairauden viimeisessä vaiheessa kun jäljellä on enää kuoleman odotus ja kärsimys. Merkillisesti lääkärikunnan ja kansankin mielipide on jakautunut jyrkästi kahtia tässä asiassa. Noin puolet lääkärikunnasta kannattaa eutanasialakia, puolet ei. Asiasta on tehty myös eettinen kysymys.

Merkillisesti sanalla tarkoitan sitä, että esimerkiksi kristillisen lääkärin Päivi Räsäsen edustama neljäs herätysliike vastustaa armokuolemaa ehdottomasti ja jyrkästi, samoin kuin lääkärikunnassa nimenomaan ja ensisijaisesti lähinnä uskonnollisella vakaumuksella perustellaan armokuoleman vastustamista. Sen sijaan ateistisissa tai vähemmän uskonnollisissa piireissä ja yleisemmin vasemmistossa eutanasiaan suhtaudutaan myönteisemmin. Merkillistä tämä on siksi, että juuri kristittyjen sielu armokuoleman jälkeen vilahtaa suoraan taivaaseen, kun taas nämä eutanasiaa kannattavat ateistit joutuvat kuoleman jälkeen helvetin pätseihin.

Lakialoitteen tunnen melko huonosti, mutta siinä ei käsittääkseni vaadita ketään toteuttamasta eutanasiaa, jos eettiset syyt estävät sen. Teon tekemiseen vaaditaan sekä itse kuolevan toivomus (vaatimus) että lääkärin itsensä eettinen hyväksyntä teon suorittamiseen. Ketään ei armokuolemassa pakoteta mihinkään kuten alussa olevan lampaan tapauksessa.

3.

Olen seurannut elämäni matkan varrella muutamaa hidasta kuolemaa läheltä sivusta. Isäni päätti taistella syöpää vastaan loppuun asti. Viimeiset kaksi vuotta olivat ahdistavia katsoa sivustakin, mutta silti hän nykyaikaisen kivunhoitotieteen avulla saattoi elää elämänsä loppuun suhteellisen kärsimyksettä ja kuoli periaatteessa kotonaan 2004. Vain elämänsä viimeiset tunnit ja hengenlähdön ajan hän kärsi kauhistuttavaa kuolemaa sairaalassa.

Mutta olen ollut myös hoitotyössä. Eräällä osastolla aikoja sitten oli muuan henkilö jolla ei ollut muuta ennustetta kuin kuolema. Hän oli mongoloidi, mutta aikanaan suhteellisen hyväkuntoinen, osannut puhua ja tehnyt jonkinlaisia talonmiehen töitäkin laitoksissa. Sitten kunto heikkeni. Hän oli maannut viimeiset kaksi vuotta osastolla lähes tiedostamattomassa tilassa, saanut hirvittävästi makuuhaavoja rasvaamisesta huolimatta, oksensi puolet ruokaansa juottopillistä suuhunsa ja nieli loput, kitui, kitui, mutta säilyi hengissä. koko henkilökunta toivoi hänen pääsevän kärsimyksistään ja kuolevan.

Silloinen kiertävä lääkäri teki lainvastaisen teon. Hän kutsui koko hoitohenkilökunnan palaveriin. “Sovitaanko yhdessä, että ensi kerralla kun hän tarvitsee happipullon, kukaan ei huomaa eikä soita siitä ensiapuun.” Näin sovimme yksimielisesti. Olen avustanut murhaa. Armomurhaa, koska eutanasia ei ollut laillista ja tässä tapauksessa kyse ei ollut edes eutanasiasta.

Tietyissä tilanteissa olisin valmis kannattamaan jopa armomurhaa. Mitäpä ajattelisitte ystävästäni, joka joutui samassa hoitolaitoksessa omahoitajaksi henkilölle, jonka älykkyysosamäärä oli 8. “Mitä tämä 8 tarkoittaa???” “Hänen silmänsä reagoivat valoon.” “mitä minun sitten omahoitajana pitää tehdä, pyörittää jotain valodiscoako.” Tai suomen suurin 12-vuotias vesipää, jonka pään halkaisija oli 60 senttia, mutta vartalon pituus 35 senttiä.

4.

Olen eutanasian kannalla. Toivon että se hyväksytään eduskunnassa, allekirjoitin adressin ja allekirjoitan oman eutanasia-testamenttini jo etukäteen. Olen nimittäin sitä mieltä että eutanasiaa pitää voida vaatia jo silloin kun henkilö on vielä järjissään samaan tapaan kuin nykyään voidaan tehdä elinluovutustestamentti. Siis että sen toimeenpano olisi mahdollista siinä vaiheessa kun mitään tulevaisuudentoivoa kärsimyksen ja lähestyvän kuoleman ohella ei enää ole.

Runouden modernisti ennen modernismia: Kirsi Kunnas

Kirsi Kunnas: Puut kantavat valoa
Runot 1946-1986 ja suomennoksia
WSOY 1999, 518 s., jälkisanat Leena Kirstinä


I
Aamulla

Minun on niin kevyt olla,
ja kuin halu elää olisi lakannut.
Kuitenkin joka soluni elää,
joka soluni suree, kärsii ja riemuitsee,
joka solun on niin hyvä olla.

Olen pukeutunut kehäkukkien väriin,
väkevään auringon huntuun
ja lähtenyt vaeltamaan
siniseltä pöytäliinalta
siniselle taivaalle.
Ja siellä pilvivuotella maaten
minun on niin kevyt olla.


(Villiomenapuu 1947)


http://nevaranta.blogspot.fi/2014/07/lyriikkamme-modernismin-juurilla.html
Heinäkuussa 2014 kirjoitin oheisen blogitekstin Lyriikkamme modernismin juurilla. Mainitsin lyriikkamme Tulenkantajien ja suomenruotsalaisen 1920-luvun jälkeisestä uudesta 1950-luvulla syntyneestä loppusoinnuttoman runon modernismista mm. runoilijat Aila Meriluoto, Eeva-Liisa Manner, Helvi Hämäläinen, Mirkka Rekola, Paavo Haavikko, Pentti Saarikoski, Tuomas Anhava ja Väinö Kirstinä.

Puhtaasta kirjallisesta tietämättömyydestäni johtui että mainitsematta jäi runoutemme Aila Meriluodon ohella merkittävin suomalainen "uusmodernisti": Kirsi Kunnas. Hänhän lienee Suomen tunnetuin runoilija. Ainakin me kansakoulun käyneet ja aika moni peruskoululainen on jo lukemaan oppimisen vaiheessa törmännyt Kunnaksen Tiitiäisen satupuuhun (1956) ja hänen myöhempään lastenrunouteensa. Osaan vieläkin joitakin loruilevista lastenrunoista ulkoa.

Mutta täysin tietämätön olin siitä, että Kirsi Kunnas (s.1924) oli julkaissut esikoiskokoelmansa "Villiomenapuu" jo 1947, vain vuotta Aila Meriluodon käänteentekevän Lasimaalaus-kokoelman jälkeen. Ja että Kirsi Kunnaksen läpimurto runoilijana tapahtui nimenomaan modernistisena, surrealistisenakin luontorunoilijana, täysin kypsänä ja omintakeisena lyyrikkona ja että hän oli jo esikoiskokoelmastaan lähtien kirjoittanut modernia lyriikkaa ennen "kääntymistä" lastenrunoilijaksi 1956.

Hyvällä syyllä Kirsi Kunnaksen voi sanoa olleen lyriikkamme modernisti ennen sen modernismia, sillä kuten Leena Kirstinä jälkisanoissa toteaa: "Kesti kymmenkunta vuotta ennen kuin lyriikkamme modernismi alkoi hahmottua sen lukijoille. Kai Laitinen esitti sen kehityksestä synteesin esseessään: Mitä uudessa lyriikassamme on uutta (1958)." Tuota vuotta aiemmin Kirsi Kunnas oli julkaissut neljä aikuisille suunnattua runokokoelmaa: Villiomenapuuta seurasivat Uivat saaret (1950), Tuuli nousee (1953) ja Vaeltanut (1956) sekä kyseinen lastenrunokokoelma Tiitiäisen satupuu 1957.

II

  

Uni vaipuu meihin

Uni vaipuu meihin

kuin sade jonka saimme

syvän juuremme alle uni vajoaa.

Jossain heinänkorsi alkaa kimmeltää

jossain lehti kääntyy uuteen asentoon

aivan käden luona kukka puhkeaa,

aukee silmän kalvoon,

näet, unen alle

kukka vaeltaa

kaikki heinänkorret mukanaan.

Kuusipuukin taipuu

se tanssiaskelin

vie koivun unen alle

ja uni kohoaa

kuin halu jonka saimme

ylös kukanterään uni kohoaa...

(Uivat saaret 1950)

Kirsi Kunnasta voisi nimittää panteistiseksi luontorunoilijaksi. Hänen runoissaan elävöityvät aurinko ja kuu, puut, tuuli ja vesi, ilmakin. Ne ovat yhteydessä ja yhtyvät kertojan minään ja hänen tunteisiinsa. Panteistinen maailmankatsomushan tarkoittaa kaiken luonnon pyhyyttämistä ja pyhittämistä, jumaluutta kaikessa, että minä olen osa kaikkea tätä ja kaikki tämä on minää, tat tvam asi, kuten eräässä kokoelmassani kirjoitin.

En täysin ymmärrä jälkisanojen kirjoittajan Leena Kirstinän pakonomaista miellettä sanoa Kirsi Kunnasta, hänen alku- tai lopputuotantoaan, surrealistiseksi tai jopa dadaistiseksi runoudeksi ja kiistää hänen merkityksensä puhtaana luonto- ja tunnelmalyyrikkona. Siitä olen kuitenkin samaa mieltä että hänen runoissaan sekä minällä että luonnolla on filosofisempi merkitys kuin itse näkemisellä, kokemisella, näyllä tai havainnolla.

Luulen että juuri tästä syystä Kirsi Kunnaksen runous jo 50-luvun alkupuolella joutui kahnauksiin sittemmin maan johtavaksi nousevan runouden teurastajan Tuomas Anhavan kritiikkien kanssa, vaikka Anhava itse julkaisi oman esikoiskokoelmansa vasta 1953. Jo sitä ennen hän vaikutti kulttuurikriitikkona, joka ei pitänyt Kirsi Kunnaksen runouden lyyrisyydestä ja tunnelmallisuudesta. Tuomas Anhavan mielestähän runon piti olla tarkka, täsmällinen ja eksakti.

Kirsi Kunnas on itse tallentanut Tiitiäisen satupuuhun lastenlyriikkana erään keskustelunsa Tuomas Anhavan kanssa. Heidän esteettiset näkemyksensä ajautuivat törmäyskurssille. Tiitiäisessä Tuomas syyttää Kirsiä laulullisuudesta ja Kirsi Tuomasta laulun loppumisesta. Todellinen keskustelu oli käyty 50-luvun alkupuolella Ekbergin kahvilassa.

Mutta Kunnas ei kirjoittanut pääosin laulullista runoa, vaan lyyrista nykylyriikkaa. Lyyrisyys ja tunteellisuus olivat ne Kunnaksen runouden elementit jotka nostivat realistisen Anhavan selkäkarvat pystyyn. Miten puu voi puhua, taipua ja olla nöyrä, mennä takaisin juurilleen. Tätä väittelyähän käydään vieläkin. Ja varsinkin me lintulyyrikot saamme siitä säännöllisesti siipiimme.

III

Runoilijat

Jo vuorotanssiin käymme

ja kumarramme viisasta

ja tietoa

ja vuoroin minä sinua

ja sinä minua

ja vuoroin itseämme.

Yksin kätes alla, Jumala

vapisemme pelkoa

ja sydämen kipeää katkeruutta.

(Tuuli nousee 1953)

Kirsi Kunnas sai tukkapöllyä runoudestaan muualtakin kuin Tuomas Anhavalta: ”Rafael Koskimies provosoitui uivien saarten lehmikvartetista, sillä professorikriitikko ei pitänyt lehmiä sonettien arvoisina. Nuoren polven kriitikoista Osmo Hormia pahastui (ylläolevasta) piirilaulusta Runoilijat: hän ei halunnut olla 'yksi meistä', joita runossa satiirisesti kuvataan. No minun hieman yli 60-vuotta kirjoitetun jälkeisen runouden katsannollani tekstissä ei ole mitään pahansuopaa, ehkä aika on antanut minulle toisenlaiset silmälasit.

Mutta totta on että Kunnaksen runoudessa vilahtaa alusta lähtien esiin myös leikkisyys, huumori ja satiiri, jotka 1950-luvun alkupuolella olivat myrkkyä vakavan runouden vakaville kriitikoille. Kun hän vuonna 1956 julkaisi silloisen viimeisen aikuisrunokokoelmansa Vaeltanut ja samana vuonna lastenruno- ja lorukoelman Tiitiäisen satupuu eräs aallonmurtaja oli ylitetty. Kirsi Kunnas vaikeni ”aikuisena runoilijana” 23 vuodeksi ja keskittyi pelkästään lastenrunouteen.

Leena Kirstinä arvelee syyksi ymmärtämättömän kritiikin, mutta itse en näe asiaa niin itseisarvollisena. Muistelen että Syrjän veljeksiä, joista sittemmin kasvoi melko kuuluisa Eppu Normaali, alkoi syntyä noihin aikoihin ja ehkä he kaipasivat lastenrunoutta tai siitä huolimatta mitä he kaipasivat äiti alkoi kirjoittaa runoutta lapsilleen. Eräänlainen hyvästijättö akateemisesti hyväksyttävälle runoudelle kuuluu kuitenkin kokoelmassa Vaeltanut (1956), samana vuonna kuin Pentti Saarikoski aloitti oman runoilijan uransa ja vuotta ennen kuin Eeva-Liisa Manner kirjoitti ensimmäisen modernistisen kokoelmansa Tämä matka (1957):

Suru vaeltaa

Tiet joita suru vaeltaa

ovat minun askeleistani lähteneet.

Linnut palaavat

siivillä meren tuoksu, lehti nokassaan,

satavat ylitseni pehmeät

kuin unet iloiset lehdet satavat.

Kaikkialla linnut, kaikkialta

linnut palaavat, näetkö, avaruus on

lehdistä keltainen.

(Vaeltanut 1956)

IV

Siirtymiä heijastuksia

kaksiulotteisen lumen

usvaa ja usvan lumetta

on aamu

     astua lävitse

     halkeamista

kun maailma murtuu sisään

ja huima matka auringon ympäri.

(Kaunis hallayö 1984)

Kun Kirsi Kunnas palasi ns. aikuisrunouteen kokoelmallaan Kuun kuva meissä vuonna 1980 suomalaisen runouden modernismin modernisointi oli jo tapahtunut. Kirsi Kunnas julkaisi 1980-luvulla vielä kolme aikuisille suunnattua runokokoelmaa, Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja  Valoa kaikki kätketty (1986). 62-vuotiaana hän jälleen vaikenee. (Ellei nyt edelleen elävänä satu pukkaamaan ensi syksyn kirjamarkkinoille uutta kokoelmaa.)

1980-luvun Kirsi Kunnas on jo minullekin tuttu ja vihdoin yleisesti tunnustettu runoilija. Tekstit ovat lyhentyneet samalla kun niiden metafyysiset ulottuvuudet ovat kasvaneet. 1980-luvulla Kirsi Kunnas on lähempänä erästä alkuaikojen runouden vaikuttajaansa Edith Södergrania kuin koskaan aikaisemmin. Olen vihdoin samaa mieltä Leena Kirstinän kanssa kun hän jälkisanojen lopussa kirjoittaa:

”Kun etsitään synteesiä hengen ja aineen välillä, otetaan haltuun sellaisiakin käsitteitä kuin valon kuidut, vaihtovirta, sähkömyrsky. Ne ovat metaforia. Vaikka kaikesta ei saada tietoa empiirisessä mielessä, silti kaiken välillä on yhteys. Se on energia, joka näkymättömästi vaikuttaa kaikessa. Se on rakkaus. Elämä on monimielisesti palamista yhtä hyvin ihmisissä kuin puussa.

Jos Kirsi Kunnasta on kutsuttava luontorunoilijaksi, kuten olen nähnyt tehtävän, hän on luontorunoilija syvässä, filosofisessa, jopa luonnontieteellisessä merkityksessä. Luonto käsittää koko maailmankaikkeuden.” (Toukokuussa 1999 Leena Kirstinä)

Taivas kuin vesilinnun muna

Taivas kuin vesilinnun muna

järven peilissä

aamun laulava hetki

        siipien täplittämä

kun näkymätön särö rannasta rantaan

muuttaa linnut.

(Valoa kaikki kätketty 1986)

Ikuinen karenssi osa III

 

Ehdin jo nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Että olisin pääsemässä ikuisesta karenssista työttömäksi tammikuussa 2017 vihdoin yli 10 vuotta kestäneen karenssin jälkeen. TE-keskus oli antanut 15. joulukuuta minulle lausunnon, että työttömyysturvahakemukselleni ei ole työvoimapoliittista estettä.

Mutta eihän tämä suomalaisen byrokratian rattaissa niin helposti käy. Hakemukseni työttömyyskorvauksesta hylättiin koska minulla ei ole “ammatillista koulutusta”. Häh? Mitä vittua?

Olen käynyt ammatilliset koulutukseni ns. kantapään kautta. Ensimmäisen runokokoelman “Lintujen silmissä kivien kylmyys” ilmestymisen aikoihin menin töihin Pohjanmaan Kansaan ensin toimitusharjoittelijaksi 1981-1983. Sitten kävin vuonna 1983 työn ohessa Tampereen yliopiston paikallisjournalismin täydennyskoulutuskurssin. Olin aluetoimittajana Seinäjoen toimituksessa vuoteen 1985. Otin vuoden “virkavapaata” ja kävin Oriveden opiston puolen vuoden kirjoittajakoulutusohjelman läpi.

1986 siirryin Pohjanmaan Kansan päätoimituksen Vaasaan, missä toimin vuoteen 1991 Pohjanmaan Kansan ja sittemmin Pohjanmaan Demarin toimittajana ja toimitussihteerinä. Olen toiminut mm. kesätoimittajien harjoitteluohjaajana ja toimituksen luottamusmiehenä.

Olen ollut Pohjolan Työn ainoana “vakituisena freelancetoimittajana” 1991-1993. Vuosina 1993-1997 olen toiminut Pohjolan Sanomien kulttuuriavustajana. “001-2004 olen toiminut Suupohjan Sanomien kulttuuriavustajana. Juttujani on ilmestynyt yli 20 lehdessä, mm. Tiede 2000, Suomen Luonto, Ilkka, Vaasa, Vasabladet, Pohjolan Sanomat, Ilta-Sanomat jne.

Olen julkaissut 5 runokokoelmaa, joista 4 kustantamon kautta. Olen osallistunut 97 kuvataidenäyttelyyn, mm. SKjL:n valtakunnannäyttelyyn, 5 aluenäyttelyyn, vajaaseen 10 jyrytettyyn näyttelyyn. Olen voittanut Niin & Näin lehden filosofisen käsikirjoituskilpailun ja saanut II palkinnon Kansallisen kulttuurin juhlavuoden tv-käsikirjoituskilpailussa. Sevettijärven kolttia käsittelevä tv-dokumenttini esitettiin MTV 3:ssa 1995. Olen kirjoittanut ohjannut ja tuottanut runonäytelmiä mm. Kemin Kaupunginteatterin studionäyttämöllä.

Ja nyt 40 vuoden toimittaja- ja taiteellisen urani jälkeen minulla ei Kelan mielestä ole pätevyyttä edes työttömyyskorvaukseen, koska minulla ei ole ammatillista koulutusta. Olen kuulemma jollain odotusajalla 27.5. 2017 asti, jonka jälkeen pääsen johonkin jos Herra suo...

Miten tämä on mahdollista? Suuressa Kela uudistuksessa kaikki nämä asiat jotka olivat sekä TE-keskuksen että sosiaaliviraston tiedossa eivät ole siirtyneet mihinkään (eli siis Kelalle). Totta on, että ammatillista koulutusta minulla ei ole, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että olen koulutukseltani ylioppilas, opiskellut 3 vuotta kuvataidetta Kemin taidekoulussa ja edellä mainittua toimittajakokemusta ja kirjoittajakoulutuksia.

Jatkan siis ikuisessa karenssissa kärvistelyä edelleen hamaan tulevaisuuteen saakka.