Kaksi kirjettä

Löysin postilaatikostani kaksi mukavaa yllätystä, kaksi kirjettä jotka eivät olleet laskuja. 

Toisen kirjeistä oli lähettänyt K.Kives Säätiö paikkakunnalta Siittää. Kirjeen sisällä oli Ville Rannan sarjakuva-albumi Oululaisia suurmiehiä - Elias Lönnrotin elämä ja teot aikakauslehti Kaltiossa vuosina 1832-2006. Sen mukaan Ville Rannan Elias Lönnrot seikkaili aikakauslehti Kaltion sivuilla vuosina 2002-2006 ja julkaistiin koottuna laitoksena Kaltion 70-vuotispäivää kunnioittaen vuonna 2015. Kiitän tuntematonta lähettäjää siittääläistä K. Kivestä ja palaan itse albumiin myöhemmin jos luoja suo. 

Toinen kirje sisälsi joulukortin. Se oli lähetetty näköjään 19.12. Zürichistä, mutta oli kierrellyt matkalla jonkin aikaa, koska osoitteeksi oli merkitty asunto josta muutin 5 vuotta sitten. Kirje sisälsi taitetun joulukortin, jonka sisällä oli päivän toinen yllätys. Se sisälsi 20 euroa rahaa ja kryptisen tekstin: "Kiitos Keijo runoista & kirjoituksista (blogi). Mukavaa Jouluaikaa ja hyvää Uutta Vuotta! Terv Tuttava bussimatkalta. Jatka kirjoittelua, olet tärkeä!" 

Arvoitukseksi jää tämänkin yllätyslahjan lähettäjä, joten kiitän kummankin kirjeen lähettäjiä näin blogini kautta, josko kiitokset tätä kautta menisivät perille.

Yleisemminkin olisi tietenkin olisi hauska saada yllätyskirjeitä, mutta eiväthän ihmiset enää kirjeitä kirjoita, kun lähes kaikki tutut ja suuri joukko tuntemattomiakin on fb:ssä. Niin, koskahan itse olen viimeksi olen lähettänyt kirjeen. Siitäkin taitaa olla jo puoli vuosikymmentä.

Haikusta ja vähän tankastakin

I Haikusta ja vähän tankastakin

Japanilaisessa runoudessa ovat käsitteet haiku ja tanka kantaneet jo yli tuhannen vuoden ajan. Ne ovat klassista runoutta jota on kirjoitettu tiettyjen periaatteiden mukaan. Länsimaisen käännösperiaatteen mukaan haiku käsittää kolmerivisen runon jonka tavumitat ovat 5-7-5 tavua ja tankan 5-7-5-7-7 tavua. Alunperin japanissa haikut on kirjoitettu pystysuoraan yhdelle riville ja yksi japaninkielinen kirjoitusmerkki on katsottu suunnilleen yhtä länsimaista tavua vastaavaksi.

Haikussa on kuitenkin varsinkin länsimaistettuna epäluontevaa noudattaa täsmällistä tavukaavaa. Sen sijaan haikussa ja tankassa on joukko muita periaatteita, jotka paremmin luonnehtivat sitä mikä on haiku tai tanka. Keskityn tässä haikuun. Se on yleensä tiivistetty luontokuva, länsimaissa kolmelle riville tiivistetty. Ja usein noudatetaan tuota tavutusperiaatetta, ei aina. Se sisältää siis luontokuvan. Tämä kuva ei kaipaa selittelijöitä, selittämistä, ei kokijaa tai näkijää, eikä ilmaistua tunnetta hetkestä jota runo kuvaa. Olennaista on että se yleensä sisältää lyhyydestään huolimatta käännekohdan joka voi olla ensimmäisen tai toisen rivin lopussa, mutta koska haiku on epäortodoksinen pohjimmiltaan, joskus koko käännekohta jää puuttumaan. Esimerkiksi otan kuitenkin Veikko Polameren haikun:

poltan piippua
pitkä kesäyö tietää
monta haikua

Runo aloitetaan pienellä kirjaimella (toisin kuin itse monesti teen) eikä välimerkkejä merkitä näkyviin. Tyypillistä on että haikussa usein ilmaistaan näiden vaatimusten lisäksi vihjeenomaisesti vuodenaika, josta haiku kertoo, kirjoittamatta sitä näkyviin (Toisin kuin vaikka polameren runossa). Koska kaikkia näitäkin periaatteita on vaikea sovittaa kolmeen lyhyeen riviin on varsinkin modernissa länsimaisissa haikurunoissa monesti tingitty jostakin. Ortodoksisia haikurunoilijoitakin toki on.

Itse olen kirjoittanut muistiinpanoihini silloin tällöin haikuja ja tankoja, joilla ei ole sen syvempää merkitystä edes itselleni, kirjoitan niitä aika ajoin eräänlaisena verryttelynä, vailla mitään haikukokoelman julkaisemisen aikomusta tai ilman mitään syventynyttä harrastusta asiaan. Niissä olennaista on kielen tarkkuus ja niukkuus ja kun väännän runonpätkiä haikun mittaan, joudun etsimään ja sovittelemaan sanoja ja kaivamaan niille vaihtoehtoja, toisia sanoja ilmaista sama asia, niin että ne olisivat haiku.

Se on yksinkertaisesti hauskaa leikkiä kielen ja sen tiivistämisen äärellä niin, että lopputuloksena olisi haiku, ja itselle kirjoittamisen oppimiseksi ja täsmällistämiseksi se on todella hyvä harjoitusmuoto. Tiedän että vakavastikin haikuja kirjoittavia runoilijoita löytyy suomestakin, mainittakoon vaikka fb-kaverini runoilija Juhani Tikkanen joka on kotimaisen haikuilun nykymestari.

JK. Kyseinen teksti on vanha, mutta kun en itse löytänyt sitä blogistani uudelleeenjulkaisen sen tässä päivitettynä.

Köyhät kyykkyyn

Vuonna 1985 tuli Seinäjoen Kaupunginteatterissa ensi-iltaan tamperelaisen kirjailija Erkki Lepokorven näytelmä “Riipat”. Sen lanseeraama idea oli “Köyhät kyykkyyn!” Näytelmän sanoma oli silloisen hallituksen köyhien kyykytyspolitiikan vastainen.

Mutta jo paljon ennen tätä, vuonna 1973, ilmestyi slaavilaissurumielisen humoristimme Juhani Peltosen romaani Valaan merkkejä, jossa työttömiä pestataan mm. puistonpenkeiksi, joiden selkänahan päällä paremmin toimeentulevat voivat puistossa istua.

Lopulliseen köyhyysloukkuun ja pitkäaikaistyöttömyyteen Suomessa ajauduttiin kuitenkin vuoden 1992 oankkikriisin seurauksena. Valtio pelasti pankit, mm Ulf Sundqvistin ja Postipankin mutta ei tavallisia velallisia kansalaisia, joille Länsi-Uudenmaan Säästöpankista oli kannettu kottikärryillä velkarahaa.

Muistan tilanteen Vaasan SKOPn konttorissa 1991. Lehdessä oli mainittu että nyt lainaa kaikille. Nuori apulaispankinjohtaja hikoili tiskillä ja sanoi vanhemmalöe pankinjohtajalle: “Nyt menee kyllä aika lujaa”. Vanhempi pankinjohtaja äkäisi: “Sinähän annat lainaa etkä kysele. Ylempää on tullut käsky.”

Se operaatio tuhosi Suomen työllisyyden vuosiksi tai vuosikymmeniksi. Eläkevakuutuslaitokset olivat sijoittaneet työeläkerahat Lapin kannattamattomattomiin lomaosakkeisiin. Ilmarinen etukenossa. Yhden sukupolven eläketalletukset oli hävitty casino-pelissä ja Kekkosen 50 000 työttömän aiheuttaman hätätilahallituksen jälkeen työttömyys kohosi Suomessa toiseen potenssiin,

Sundqvist häipyi politiikan kartalta ja jälkeen tuli neljä Lipposen hallitusta, jotka tuhosivat työväeltä ja työttömiltä loputkin. SDP muuttui porvarilliseksi puolueeksi ja ammattiyhistysliike tyytyi ajamaan vain ammattiliittoihin kuuluvien ennen kaikkea metalli- ja paperityöläisten asioita.

Vuonna 2006 Lipposen ties monennessako hallituksessa työministeri Tarja Filatov (sd) ajoi läpi lain, jonka perusteella aiempi kolmen kuukauden karenssi saattoi muuttua ns. ikuiseksi karenssiksi. Ja niin muuttuikin, ainakin minun osaltani. Ajoin lippusiimaan tietämättömänä edes lain muutoksesta, jätin käymättä eräässä itse hakemassani koulutushaastattelussa ja jouduin 10,5 vuotta pitkään karenssiin, josta minut armahdettiin viime toukokuussa.

Olen nyt taas työtön. 10,5 vuoden karenssissa olon jälkeen. Virallisissa palkkatöissä olen ollut viimeksi pidempiaikaisesti vuonna 1996. Sen jälkeen ja sitä ennenkin olen keplotellut elämää eteenpäin köyhänä “ammattimaisena” runoilijana ja taiteilijana joko perustoimeentulotuella tai perustyöttömyyskorvauksella. 10,5 vuoden karenssi yhdestä työhaastatteklusta luistamisesta on kuitenkin mielestäni kohtuuton.

Yhtä kohtuuton on Eduskunnan 20.12. hallituksen äänin 103-90 hyväksymä aktiivimalli. Käytännössä se tulee tarkoittamaan Köyhien kyykytystä kyykystäkin, raippoja, riippoja, jalkapuita ja yleistä häpeää olla työtön. Nythän jokaisen pitää työllistää itsensä millä tahansa keinoin muutamaksi päiväksi 12 viikon jaksolla, vaikka töitä ei olisikaan.

Juhana Vartiainen joka tuntuu menettäneen lopuillisesti jätkensä Kokoomukseen liityttyään ehdotti eilen tv-uutisissa, että “jos asuu sellaisella seudulla missä aktiivimallin toteuttaminen on mahdotonta, pitää muuttaa sinne misssä töitä on”. Norjaanko??? koko Savon, Kainuun, Pohjois-Suomen tai vaikkapa oman kotipaikkakuntani Jämsänkosken väestö?

Kansanliike syntyi aktiivisesti ja nopeasti aktiivimallia vastaan. Vaikka köyhimmillä työttömillä ja eläkeläisillä ei nettiä saati pankkitunnuksia olekaan 75000 suomalaista vastusti aktiivimallia alle viikossa.

Itse ryhdyn passiiviseen vastarintaan aktiivimallia vastaan. Kieltäydyn työllisyystoimista. Putoan takaisin karenssiin. Mitä siitä? Kyykyttäkää vain lisää. Minä en viitsi hyppiä Juhana Vartiaisen ja hallituksen pyörittämän narun tahdissa. Olen muutenkin jo yli 60 v. Ei kiinnosta enää lähteä 25 vuoden taiteilijauran jälkeen lähteä työllisyyskoulutukseen pelleilemään.

Lokakuun ja marraskuun runot

Runo 6.10.2017

Syksy.

Marja- ja sienisato

- ja sataa,

eikä huvita mennä metsään,

koska odottaa sitä masennusta,

joka kohta tulee:

talvi.


Runo 24.10.2017

Jotkut ihmiset kuvittelevat,

että en puhu silloin kun olen hiljaa,

silloin minä vasta puhunkin.


Metsien ja puiden puolesta 10.11.2017

Puut, vanhemmat veljemme

ovat melkein kaikki tässä sodassa

jo kaatuneet.

Vanhat viisaat kuuset, entit,

eivät enää tee liittoa ihmisten kanssa,

vaikka niiden halaamisesta saa energiaa.

Männyt ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,

vaikka ne on istutettu määrämittaan

kuin sotilaat,

ne antavat lintujen puhua puolestaan.

Koivu heiluttaa vihtalehtiään kesällä ennen juhannusta

ja kuiskaa:

“Emme me omista tätä maata,

emme me, mutta et ainakaan sinä.”

Haiku 16.11.2017

taivaalla tähdet

näen väinämöisen miekan

ja ison karhun

Haiku 18.11.2017

syntymäpäivä

vanhenin yhden vuoden

kohti kuolemaa

Haiku 23.11.2017

silmiini sataa

jääpuikkoja matkalla

kohti päämäärää


Haiku 27.11.2017

 kissa tassuttaa

joen yli siltaa pitkin

kävelytiellä

Vaelluskirjaa 14.12.2017

Kävin Jämsässä. Ei minulla mitään syytä ollut siellä käydä paitsi bussi meni sopivammin sinne kuin Jämsänkoskelle ja sama hinta.

Kiinnitin huomiota henkilöön joka S-marketin eteisen penkillä luki kirjaa. Kun tapasin samaisen henkilön uudelleen bussissa, rohkaistuin kysymään mitä kirjaa luet.

Vaikka hän oli mieshenkilö, mieleen juolahti edesmenneen kirjailija Markku Lahtelan tapaus junassa. Hän sanoi eräälle naiselle junassa, että minä olen muuten kirjoittanut tuon kirjan jota sinä luet. Sittemmin he menivät naimisiin.

Mutta asiaan. Osoittautui että henkilö on äidinkielenopettaja joka on opettanut mm. Auvilan pakolaisille suomea: “Niin kohteliaita ihmisiä kuin nämä irakilaiset ja afganistanistanilaiset olivat et ole koskaan ennen suomessa nähnyt.”

Valitettavasti kukaan ei enää lue kirjoja, kertoi opettaja. “En minäkään lue, kirjoitan niitä”, vastasin.

Tuli puhetta Jämsänkosken kirjastosta. Jämsän kaupungissahan on vain yksi kirjasto joka sijaitsee Jämsänkoskella. Jämsässä on vain lehtilukusali. Vaikka siellä asuu lähes 4000 ihmistä.

Ihmettelin miksi Jämsän/Jämsänkosken kirjasto ei ensimmäisenä vuonna ostanut yhtään kirjaani kotiseutukokoelmaansa (koska rahat oli loppu) ja toisena vuonna vain yhden (Ihmisen Alue).

Äidinkielenopettaja kertoi mielenkiintoisen selityksen sille miksi Jämsänkosken kirjastossa on niin vähän kirjoja. Hän oli kerran itse kysynyt samaista asiaa jolloin vastattiin että entise3n kaupungintalon lattiassa on painorajoitus, kirjahyllyyn ei saa laittaa enempää kirjoja kuin lattia kantaa.

Niin hänen lukemansa kirja oli yks Taavi Soininvaaran dekkari. Ite oon lukenut Soininvaaraa hävettävän vähän mutta yhden kuitenkin. Olin samaa mieltä kun hän sanoi: “Ihan paskaa mutta parempi kuin Ilkka Remes”.

Syyskuun runot 2017

Muistikirjaa 7.9.2017 

Eilen vaelsin metsään ja olin siellä hämärän tuloon asti.

En löytänyt mitään kerättävää.

Puolukat eivät tunnu kypsyvän ollenkaan.

Kourallinen kanttarelleja olkalaukussa palasin kotiin.

Tänään on satanut koko päivän.

Katsoin sääennusteen ja seuraavat 15 vrk sataa

ainakin jonkin verran joka päivä.

Olen ollut henkisessä lamassa.

Viikkoon en ole edes avannut kirjekuoria,

joissa on printattuna runokirjani raakile.

Olen katsonut Areenan kaikki dekkarit läpi,

sivutyönä urheilulähetykset.

Väitetään että sellainen taiteilija,

joka ei ole maanisdepressiivinen,

ei ole taiteilija.

Tänään ryhdistäydyin ja avasin kirjeet,

rei’itin ne kansioon ja numeroin sivut.

Noin sivuille jaettuna vähän yli 200 sivua,

vajaat puoli tuhatta runoa, ehkä.

Syyskuun päivät minulla on aikaa

lukea, tiivistää, täsmentää ja kirjoittaa uudelleen,

karsia ja karsinoida.

Kiitän E-J Salmista ja Kesuuraa

tarkasta lukemisesta ja kommenteista.

Ilman ulkopuolista palautetta olisin jo uponnut tähän suohon.

Viimeinen hengitys 8.9.2017 

Lähes kokonaan olen jo kadonnut maailmasta

pikkuhiljaa murenen, elän yksin.

käyn sienimetsässä

että olisin edes itselleni

ja äidilleni olemassa.

Kaikki hyvän ideat

ovat jo vanhentuneet,

viimeinen käyttöpäivä 1982.




 
Runo 20.9.2017

Joenrantatöyräällä

kuuntelen linnunääniä, syyslaulua.

Rastaat lentelevät levottomina

epätietoisina matkasuunnitelmasta.

Joen pintaa pitkin ajelehtii puunlehtiä

kuin väritettyjä paperiveneitä ohi.

Olen rannalla hiljaa pitkään

vain katselen, kuuntelen

tätä kaikkea ihmeellistä.


Runo 21.9.2017

Kahlaan läpi runonraakileita,

35 vuoden ajalta,

pudonneiden lehtien mattoa.

Poimin niitä koriin

kuin sienimetsässä.

Tai kerään linnunsulkia nurmikolta.

Askartelen, puuhaan.

Tuleekohan mistään valmista?

Runo 22.9.2017

Syyspäiväntasaus.

Auringonkehä korkeimmalla kohdallaan taivaalla,

kun kävelen joen äyräälle

ja pysähdyn siihen.

Lehtien parvia ui uomaa pitkin alas.

Aurinko siilautuu puun lehtien läpi

tähän missä olen.

Vastarannan puut kertautuvat vedestä,

joka syventää niiden värit.

Tätä peilipintaa pitkin lipuvat lehdet joenkaarteeseen,

jossa ne tekevät rantaan lauttaa

veteen kaatuneen haavan avustuksella.

Vesimittari kirii pitkin pintaa

hitaasti virtaavassa vedessä.

Pikkukalat nyppivät vedenpintaan

laajenevia renkaita.

Tuntuu aivan kesäiseltä vielä

ja silti tietää,

että taas yksi vuodenaika on menetetty.

Syyspäiväntasaus.

Tässä on hyvä pysähtyä hetkeksi,

tehdä inventaariota kaikesta siitä

mikä on ollut ja mitä olen nyt.

Runo 24.9.2017

Kuulaankirkkaana syyspäivänä

pyöräilin sienimetsään.

Aluksi en löytänyt mitään,

mutta sienestäessähän olennaista

ei ole löytäminen vaan oleminen,

sitten löysin suppilovahveropaikan.

Kirkonkylän lähellä lakeudella

on vaikea löytää metsään

ja vielä vaikeampaa päästä ihmisistä

näkymättömiin, kuulumattomiin.

Olin Kalmarinmäellä,

parin hehtaarin metsässä.

Asfaltin jälkeen sammalpohjainen maa

tuntui pehmeältä jalkojen alla.

Ilta-aurinko paistoi viistosti kuusiin

ja sai niiden kyljet hohtamaan

valkoista valoa.

Hengitin sitä, hengitin metsää.

Posti palvelee - mutta ketä?

Olen kirjoittanut aiemmin blogitekstin “Itella palvelee - mutta vain autoilijoita”. Posti oli siirretty hevonkuuseen yhteensä 9 kilometrin kävelymatkan päähän Seinäjoen Törnävältä.

Tällä kertaa ongelmani on tällainen: Olen saanut Jämsänkoskelle kirjatun kirjeen, mutta olen itse Kauhajoella. Koko päivän olen yrittänyt saada kirjettä käännettyä tänne. Ei onnistu.

Ensinnä googletin Jämsänkosken postin puhelinnumeron. Postihan entisestä kaupungista on lakkautettu ja se toimii nykyään City-Marketin yhteydessä. Mutta soittamani netistä löytynyt numero ei ole enää voimassa, vaikka se on postin omalla sivulla. Minua opastettiin uuteen numeroon, mutta ainoastaan ruotsiksi, englanniksi, ruotsiksi, englanniksi, ruotsksi... Kuka perkele Jämsänkoskella osaa ruotsia tai englantia. Eikö olisi kohtuullista että uusi numero kerrottaisiin myös suomeksi?

Fonectasta löysin lopulta oikean numeron. Sieltähän postissa lopulta vastaa automaattinen mukavaääninen vastaaja Helsingistä tai jostain helkkarin Panamasta. Vastaushinta 1,82+ppm/min. Siellä seurustellaan suomeksi (sentään), ruotsiksi ja englanniksi. Luetellaan kolmella kielellä mitä numeroa missäkin asiassa pitää painaa, mutta kun tää niiden automaattivaihde oli sökönä, painelin nelosta vaikka kuinka pitkään mutta tää vastaaja vaan jaarittelee edelleen samaa litaniaa yhdestä yhdeksään.

Soitin Jämsänkosken City-Markettiin joka on postin noutopiste, mutta he eivät voineet tehdä lähetyksen suhteen mitään, vaan kehottivat soittamaan postiin. Kiitos, sinnehän jo tunnin olin yrittänyt soittaakin. Päätin kävellä Kauhajoen postiin selvittämään asiaa, mutta eihän täälläkään enää mitään postia ole vaan se toimii samalla tavalla City-Marketin yhteydessä. He eivät voi tehdä lähetyksen suhteen mitään, vaan antoivat minulle postin puhelinnumeron, jonka siis sain jo kolmannen kerran. Mutta kun se perkeleen vaihde ei toimi.

Yritin katsoa jotain lähetykseen liittyvää netistä, mutta siinä kysyttiin lähetystunnusta. Soitin noin 80-vuotiaalle lähettäjälle ja kysyin tunnusta. Hän katsoi vanhoilla silmillään ensin väärin ja lukuisten turhien yritysten jälkeen soitin uudelleen tädilleni. Sain oikean tunnuksen. Nyt tiedän missä lähetys on (minkä tiesin jo alunperin) ja lopulta jopa lähetystunnuksen, mutta edelleenkään en tiedä miten minä saan käännettyä sen tänne, koska sen paremmin Jämsänkosken kuin Kauhajoenkaan toimipisteistä ei postia saada käännettyä ja sinne Panaanisaarille ei saa yhteyttä.