Tämä Arvenmäki on historiallisesti hyvin mielenkiintoinen asuinseutu,
noin 2 kilometriä entisen kaupungin Jämsänkosken keskustasta.
Tuossa
viereisessä talossa on aikanaan ollut jäätelötehdas. Sen alapuolella
pesula. Asuntoni yläpuolella on tyhjä tontti. Muuan mummo alko
peruskorjaamaan siinä taloaan, mutta rakennusmies pisti vaan kerran
lapion saveen ja hirtti ittensä. Mummokin sittemmin kuoli.
Asuntoni vintillä on pidetty pyhäkoulua. Alakerrassa (alapuolella olevassa
talossa) asuu kaks jehovantodistajaa, mukavia ihmisiä. Heittää minut
sillon tällön kaupunkiin.
Arvenmäellä on myös oma kansallislaulu, jonka
yhden muusikkopojan äiti on säveltänyt ja sanottanut. Minulta pyydettiin
tilauksena Kellokalliosta Arvenmäen muistoesinettä liikelahjaks.
Sieltä
kansanperinteen mukaan upotettiin kirkonkellot veteen ettei vainolaiset
vie niitä. Kellokalliolla on kasvanut aikanaan myös myyttinen
Maailmanmänty.
torstai 8. helmikuuta 2018
lauantai 3. helmikuuta 2018
Aktiivimallista ja sen vastustamisesta
Perjantaina 2.2.2018 Suomi oli kiinni. Isänmaamme oli meille harvinaisessa poliittisessa lakossa. Edellistä näin suurta ammattiyhdistysliikkeen mielenilmausta saa etsiä 1990-luvun alusta, Esko Ahon hallituksen ajalta. Tuolloin maa oli pankkikriisin seurauksena joutunut ensimmäiseen suureen lamaan ja joukkotyöttömyyden aikakauteen.
SAK järjesti samana päivänä suurmielenosoituksen Helsingissä Senaatintorilla. Joukkoliikenteen työnseisauksesta huolimatta paikalle kerääntyi noin 8000 aktiivimallin vastustajaa. Enemmänkin olisi torille mahtunut. Paikalle kokoontunut joukko oli kuitenkin vakavamielistä ja ilmeisen tosissaan asiansa takana. Asiana oli eduskunnan hallituspuolueiden äänin hyväksymän ja 1. tammikuuta voimaan tulleen työttömien aktiivimallin vastustaminen. Ainakin ennakkotietojen mukaan vastaavia mielenosoituksia järjestettiin muuallakin Suomessa.
Itse tilaisuuden sisältö oli hieman erikoinen. SAK oli tasapuolisuuden nimissä kutsunut paikalle myös elinkeinoelämän ja hallituspuolueiden edustajat. Hallituksen ministerit loistivat kuitenkin tilaisuudesta poissaolollaan. Ja aivan aiheellisesti joku mielenosoitukseen osallistujista kyseli ja monikin mielessään varmaan ihmetteli, miksi hallituspuolueita yli päätään paikalle oli raahattu aktiivimallia puolustamaan, kun itse mielenosoitus oli suunnattu juuri hallitusta ja sen aktiivimallipäätöstä vastaan.
Lopputuloksena SAKn mielenosoituspuuhassa olikin pari vanhaa työväenlaulua ja kolme hallituksen ja opposition edustajien välistä “debattia”, jotka kuihtuivat tyhjänpäiväiseen sanahelinään, joka sekin haihtui kuulumattomiin yleisön buuausten tai kannustushuutojen sekaan.
Aktiivimallin yhtenä takapiruna kokoomuksessa häärivä Juhana Vartiainen sentään oli uskaltautunut paikalle ja toden totta sai mielenosoittajat raivostumaan. SDP:stä Kokoomukseen loikannut Vartiainen on aiemminkin ajanut Suomeen ns. Tanskan mallia aivan erilaisista lähtökohdista huolimatta. On selvää, että Suomen kaltaisessa suur- ja pitkäaikaistyöttömyyden maassa Tanskan malli ei toimi. Vartiainen oli yksinkertaistanut Tanskan mallin “keppiä ei porkkanaa”-linjaksi, josta vastaväittäjä Li Andersson (vas.) häntä ja hallitusta aiheellisesti kritisoi.
Juhana Vartiaisen mielipiteet ovat minun mieestäni muuttuneet täysin käsittämättömiksi hänen takinkääntönsä jälkeen SDPstä Kokoomuksen oikeaan laitaan. Kansalaisrohkeutta Vartiainen kuitenkin osoitti hyökkäämällä suoraan tilaisuuden järjestäjiä SAKta ja ay-liikettä vastaan. Vartiainen esitti suomalaisen työvoimapolitiikan perimmäiseksi ongelmaksi on, että siitä on vuosikymmeniä sovittu työmarkkinajärjestöjen kesken. Sanalla sanoen hän näytti kaipaavan koko ammattiyhdistysliikkeen lakkauttamista Suomessa.
Vartiaisen mukaan Suomeen on syntynyt passivoiva työttömyysturva, joka on sopinut järjestöille hyvin, ja josta hallitus pyrkii nyt eroon lisäämällä työvoimapalveluita ja kehittämällä pohjoismaiseen tapaan työttömiä aktivoivia toimia. Andersson syytti Vartiaista työttömyyden näkemisestä ay-liikkeen, suomalaisen työehtosopimusjärjestelmän ja työttömyysturvajärjestelmän aiheuttamaksi. Hänen mukaansa hallituksen työvoimapolitiikan ongelma on, että se lisää keppiä ja byrokratiaa, mutta unohtaa palvelujen kehittämisen ja kannustimet.
Erikoinen oli myös Sinisten kansanedustaja Matti Torvisen puheenvuoro. Hän kehotti iäkkäämpiä pitkäaikaistyöttömiä hakeutumaan ryhmätoverinsa, työministeri Jari Lindströmin vuonna 2016 junaileman ns. Lex Lindströmin piiriin. Torvinen tuntui olevan kokonaan tietämätön siitä, että Lex Lindström oli “kertaluontoinen poikkeusmenettely”, joka koskee vain ennen 1.1.2016 60 vuotta täyttäneitä ja astui voimaan viime kesäkuussa. Minun tietämäni mukaan koko Lex Lindström ei siis enää ole voimassa.
Tapahtuman järjestävinä tahoina SAK ja ay-liike joutuvat hieman outoon valoon. Hienoa tietenkin on, että ay-liike ryhdistäytyy puolustamaan työttömiä, jopa pitkäaikaistyöttömiä, joista monet eivät ammattiliittoihin enää kuulu. Esimerkiksi itse putosin työyhteiskunnan kelkasta jo ensimmäisen laman aikaan 1992 “kun firma myytiin alta”. Sen jälkeen olen SAKlta ja ay-liikkeeltä kovin niukasti kuullut puolustuspuheita tai nähnyt tekoja liittoihin kuulumattomien pitkäaikaistyöttömien tukemiseksi.
Mistä siis nyt tämä äkillinen herääminen? Johtuuko se aktiivimallia vastustavasta kansalaisaloitteesta, joka ennätysajassa keräsi 130 000 allekirjoitusta? Vai onko kysee enemmänkin meneillään olevasta liittokierroksesta ja käynnissä olevista työehtosopimusneuvotteluista? Onko taustalla pelkästään hallituksen aktiivimallilla rikkoma kiky? Vai onko vihdoinkin todella niin, että ay-liike vakavasti on lähtenyt yhteisrintamaan työttömien ja ennen kaikkea pitkäaikaistyöttömien kyykyttämisen lopettamiseksi?
Joka tapauksessa joukkomielenosoitus yhdessä päivän mittaisen “suurlakon” kanssa noteerattiin mediassa päivän toiseksi suurimpana tapahtumana. Suurinhan oli tietenkin presidentti Sauli Niinistön vauvauutinen. Mutta ennen vauva syntymää esimerkiksi YLE ehti lähettää televisiossa suoran lähetyksen suurmielenosoituksen tapahtumista Senaatintorilla.
Seurasin lähetystä suorana YLE Areenassa. Banderolleja oli tehty runsaasti ja niitä liehui mahtavana merenä torin laidasta laitaan. Jo niistä näki, että mielenosoituksen pääjoukko oli työssäkäyvää väkeä, joka oli tullut osoittamaan solidaarisuutta työttömille. Itse työttömien ääntä jäin kuitenkin tilaisuudesta kaipaamaan. Eipä tuntunut YLEkään juuri työttömiä löytävän haastattelumikrofonin eteen. Vai oliko kyseessä linjavalinta.
Haastatateltiinko eri liittojen edustajia heidän painoarvonsa takia. Onko heidän sananvaltansa ja solidaarisuutensa painoarvoltaan suurempi kuin aktiivimallin alle musertuvien työttömien hätähuuto. Johtuuko tapahtuman järjestäjistä SAKsta ja ay-liikkeestä sekä näiden tähänastisesta välionpitämättömydestä se että niin moni aktiivimallin puserruksessa oleva työtön jäi mielenosoituspäivänäkin kotiin nukkumaan?
torstai 1. helmikuuta 2018
Toimittaja
Aamukokouksessa Antero istui hiljaa. Pitkästytti. Päätoimittaja jakoi päivän tekemisen. Huomenna se olisi lehdessä ja sitten unohdettaisiin. Hänen tehtävänsä oli jo. Piti vain odottaa, että ihmiset hajaantuisivat ja ryhtyä työhön. Antero unohtui katsomaan toimitussihteerin rintoja, jotka heiluivat estotta puseron sisällä. Niillä rinnoilla toimitussihteeri oli nyt toimitussihteeri. Päätoimittajan sängyn kautta loppututkinnon suorittanut. Siitä puhuttiin takanapäin niin kuin asioista puhutaan. Kaikki olivat kuulleet puheet paitsi päätoimittaja, toimitussihteeri ja päätoimittajan vaimo. Kaikki muut tiedivät paitsi päätoimittajan vaimo. Rinnoissa ei ollut mitään vikaa. Niitä katseli mielikseen ohuen puseron läpi. Antero hätkähti nimeensä joka mainittiin. - Mitäs sinulla oli tänään? Niin se turkistarhajuttu. Pistetään perjantain lehteen.
Hän seisoi kameralaukku olkapäällään linja-autoaseman edessä ja odotti. Kellon viisari kiertyi niin hitaasti että sitä ei huomannut. Hän katseli rehutehtaan yli lentävää puluparvea ja sitten auto oli jo siinä. Hän paransi kameralaukun asentoa olkapäällään ja sinousi bussiin, maksoi tasarahan. Keväällä pitäisi mennä autokouluun, hankkia kortti. Keväällä, kun saisi tarvittavat rahat. Sitten tulisi kesä ja vuosi täyteen tätä paikalleenjuuttuneen toimitusharjoittelijan elämää. Auto nykäisi liikkeelle. Hän nojasi penkkiä vasten ja yritti pitää silmiä kiinni. Auto kaartoi pohjoiselle menotielle ja liikenteen sekaan. Moottori otti kierroksia ja vauhti kasvoi.
Antero katsoi ikkunasta miten lakeus levisi. Pellot tulivat vaakasuorina vastaan ja niiden väliin leikkautui vaöltatien ura. Tie suora kuin puukon terä. Lokakuun mustaksi paleltunut maa. Se narisi jalkojen alla kevyesti kun astui. Ja pellosta nousivat harmaat ladonkokoiset kivet. Pilvien peitossa harmaa taivas uhkasi sateella. Lakeus karkasi alta ja tultiin taas metsään, jossa ruskeanvihreiden mäntyjen pystysuora matto vilisi ikkunan ja silmien ohi. Kymmenkunta kilometriä ja taas peltoja, ojia, latoja ja maisemaa, jota hän oli kävellyt joskus. Kylä näkyi ja auto kääntyi sivutielle, mitä pitkin keinuttiin hitaammin muutaman kymmenen metriä. Postin edessä jarrut suhahtivat ja etuovi aukesi.
Hän katsoi kaksi vanhaa naista, jotka kömpelösti halusivat autoon sisään, istuivat etummaisiin penkkeihin. Tuon ikäisert naiset istuivat aina eteen, Antero ajatteli. Kuljettaja katsoi, että ketään ei tullut, ovi sulkeutui ja auto kääntyi takaisin tielle, kulki risteykseen ja uudelleen vaöltatielle.
- Se paunulainen ei tänään tullutkaan. Jouduin odottamaan toista tuntia aamulla. Ja myöhässä tämäkin on.
Mustalakkinen nainen puhui marmattavalla äänellä toiselle naiselle ja kuljettajalle niin, että ei ollut pitkälle menossa ja tunsi kuljettajan entuudestaan.
- Niin ei tullut. En min'äkään päässyt aamulla silloin kun påiti. Otin taksin, kun en sentään toista tuntia ala seuraavaa autoa odottamaan, huivipäinen vahvisti.
Kuljettaja katsoi tietä ja Antero katseli kuljettajan niskaa.
- Tullaan kun keretään. On isäntä pistänyt niin tiukaksi nämä aikataulut, että kahvitaukoa ei meinaa ehtiä pitää silloin kun olisi aika. Ja nyt nämä perkeleen ajopiirturitkin, kenen lie keksintö. Ota siinä sitten aikataulua kiinni, kun jokainen ylinopeus näkyy piirturilla.
- Sillä Romppaisella vaan ei koskaan tunnu olevan kiire. Hyvin ehtii ja on aikataulussaan. Mutta paunulainen ei tullut aamulla ollenkaan. Kyllä se pisti vihaksi. Saisit sanoa kuskille, kun näet, että mitä tupo tuollainen peli on.
- En minä paunulaisesta tiedä, kun on eri firma. Eikö sen pitäisi tulla joka arkipäivä.
- Ei tullut tänään. Matkahuollosta sanoivat, että kun koululaisilla on vapaa. Joku taksvärkki. Mistä sitä meikäläinen kaiken maailman taksvärkit tietää, mustalakkinen mesoi.
- Niin, taksvärkki niillä on. Johonkin kommunistimaahan menevät tietenkin nekin rahat ja sitten ei autot kulje, huivipää vahvisti.
- Eihän se silloin kulje, jos ei koulupäivää ole. Koululaisautohan se paunulainen on, yritti kuljettaja.
- Mutta olisihan sen voinut etukäteen ilmoittaa, että ei kulje. Toista tuntia jouduin odottamaan aamulla ennen kuin seuraava auto tuli. Ja sitäkin ajoi sellainen nuori kloppi. Ei se mitään puhunut, vaikka en minä sillä autolla yleensä kulje, mustalakkinen lopetti.
Antero katsoi ikkunasta ulos. Oli ollut huono vuosi. Katokorvauksista puhuivat. Ei sitä katoa nyt näkynyt, kun pellot oli ajettu matalaksi sängeksi ja routa suli hitaasti auringon lämmöstä. Ensimmäisten yöpakkasten jälkeen ilma oli erilainen, helpompi hengittää. Maan tuoksu hävisi, mutta alkoi tulla vähitellen savun hajua talojen lämmityksistä ja kevyt hengitys muuttui kosteaksi ja huurtui. Hän käveli metsänlaitaa haulikko olallaan ja sitten kalliorinteen yli ja syvemmälle metsän sisään, ja polku vei Jaakkimanaapaa kohti ja puolukanvarpuihin tarttui aamun kastetta. Hän pysähtyi hengittämään ja huusi Jeriä. Metsä oli erilainen kuin täällä, missä kaikki oli samaa tasaista. Pellot ja peltojen takana metsät.
Hän käveli metsää pitkin ja käveli välillä pienet mäet ja alamäet, vaikka polku enimmäkseen mutkitteli matalampia paikkoja påitkin. Puiden juurista oli hankautunut kaarna moneen kertaan astuttujen saappaiden alla. Hän oli saanut jäädä syksyllä lehteen, kun tiesi maataloudesta. Ei niillä ollut varaa palkata pätevää toimittajaa, jos sellaisia sitten olikaan. Hän oli tullut lähelle suon laitaa ja varovasti otti haulikon esiin.
Linja-auto jarrutti äkkiä vähän, väisti sitten vasempaan. Antero näki tien oikeassa laidassa juoksevan ruskeanmustan ajokoiran. Koira jolkotti omaa vauhtiaan äsken ohitettua kylää kohti.
- Perkele kun noista koirista on riesaa. Irrallaan juoksevat pitkin kyliä. Meidänkin pihalla kävi kaksi kertaa naapurin isännän koira. Lapsia hätyytteli, kuljettaja kirosi.
- Juoksevathan ne koirat, jos vapaiksi lasketaan, huivimummu tupisi.
- Tämä ei juokse enää. Kaksi kertaa kävi pihassa. Lupasin ampua, jos tulee kolmannen.
- NInkö?
- Soitin sille isännälle, että jos lasket irralleen lapsia hätyyttelemään, niin ammun sen.
- Mitäs isäntä?
- Nauroi perkele puhelimessa, että eihän se koira mitään pahaa tee. Tahallaan laski sen irralleen juoksemaan.
- No mitäs sanoitte?
- Sanoin, että sai olla viimeinen kerta, kun irrallaan juoksee meidän pihassa lapsia hätistelemässä. Pelkäävät isoa koiraa.
- Kiinnihän koirat täytyy lain mukaan pitää. Mitä ne irrallaan juoksuttavat, mustahattuinen ihmetteli.
- Soitin saatana poliisille, että jos vielä kerran päästävät koiran irralleen juoksemaan ja lapsia hätistelemään, niin minä ammun sen.
- Mitäs poliisi, huivipää kyseli.
- Sanoi että ampua sellaisen irtokoiran saa, jos tulee pihalle lapsia hätistelemään.
- No mitäs te.
- Odotin että jos vielä päästää koiran meidän pihalle lapsia hätistelemään, niin kuula kalloon vaan.
- Väärinhän se on, kun lapsetkin pelkäävät. Ei niistä irtokoirista tiedä vaikka purisivat, mustahattuinen kommentoi.
- Ei mennyt kuin pari päivää, niin taas oli koira meidän pihassa. Oli saatana naapurin isäntä tahallaan laskenut meidän pihalle juoksemaan. Minä hain pienoiskiväärin ja avasin kamarin ikkunan. Laskin saatana suoraan siitä ikkunasta koiraa.
- Ihanko siitä vain ikkunan läpi ammuitte, huivimummo ihmetteli.
- No avasinhan minä sen ikkunan ensin. Sitten lasautin koiraa keskelle päätä. Korvan taakse osui ja koira kellistyi aivan portaiden eteen. Kun naapurin isäntä kuuli, että olen koiran ampunut, uhkasi saatana poliisin soittaa.
- Niinkö teki, mitäs te?
- Sanoin että saatana soita vaan. Katsotaan kuka tässä maksaa, kun irtokoiria lasketaan juoksemaan toisten pihaan.
- Soittiko se?
- En tiedä. Ei ole sen jälkeen mitään puhunut. Koiranraatonsa haki pihasta eikä puhunut mitään.
Jeri juoksi sopivasti edellä ristiin pitkin rämettä. Antero oli sen niin kouluttanut. Hän tiesi, että lintuja oli tähän aikaan vuodesta, lokakuussa. Hän varmisti vielä kerran, että haulikko oli ampumakunnossa. Käveli varovammin. Jeri nuuski kuono maassa ja häntä suorana. Tumman hännän päässä oli valkea laikku. Rahkasammal rahisi kuivana jalkojen alla. Mättäissä oli ensimmäisten pakkasöiden puremia puolukoita. Antero piti haulikkoa edessä maata kohti. Jeri juoksi matalaa käkkärämäntyä kasvava suon laitaa. Alle miehenmittaiset männyt eivät estäneet näkymistä, siksi harvassa niitä kasvoi. Suo oli ojitettu vähän toistakymmentä vuotta sitten, mutta Antero tiesi, ettei se koskaan kasvaisi kunnon puuta. Hän ehti juuri ajatuksissaan Hanneleen, kun Jeri hätkähti ja jäykisti, jäi asentoon. Se oli saanut hajun. Antero hiipi varovasti lähemmäs. Oikealta räsähti äkkiä siivilleen kolme ruskeanvalkoista lintua. Hän heitti haulikon pskelleen ja sai takimmaisen halolle. Ensimmäinen laukaus kajahti pitkin syysilmaa terävänä, ase potkaisi olkapäähän, lintu heilahtti ilmassa ja alkoi pudota kierteistä lentoa. Antero heitti asetta vasemmalle, toiseen lintuun, laukaisi uudelleen. Lintu sävähti ilmassa, mutta jatkoi lentoaan suon yli metsän laitaan. Jeri ampaisi liikkeelle maahan pudonneen riekon perään. Anteron huulille nousi hymy. Hän paineli Jerin perään nyt nopeampaan tahtiin ja komensi koiran takaisin. Jeri tuli hetken kuluttua takaisin kantaen suussaan lintu, jonka siivet ja kaula roikkuivat hervottomina alaspäin.
- Hyvä Jeri, Antero kehui. Katsoi lintua, joka oli saanut hyvän osuman. Veritipat tahrasivat valkoisia höyheniä. Riekko, kaunis lintu. Vielä kauniimpi se oli talvella valkoisena, mutta kaunis nytkin, kun puvunvaihto vielä oli keske. Hän otti linnun Jeriltä, tunsi sen lämpimän ruumiin kädessään, katsoi silmää, joka tuijotti mitäännäkemättömänä hänen ohitseen. Silitti lintua kaulahöyhenistä ja pisti reppuunsa.
Antero katseli linja-autonkuljettajan niskaa ja ajatteli hänet halikon tähtäimeen.
Hän seisoi kameralaukku olkapäällään linja-autoaseman edessä ja odotti. Kellon viisari kiertyi niin hitaasti että sitä ei huomannut. Hän katseli rehutehtaan yli lentävää puluparvea ja sitten auto oli jo siinä. Hän paransi kameralaukun asentoa olkapäällään ja sinousi bussiin, maksoi tasarahan. Keväällä pitäisi mennä autokouluun, hankkia kortti. Keväällä, kun saisi tarvittavat rahat. Sitten tulisi kesä ja vuosi täyteen tätä paikalleenjuuttuneen toimitusharjoittelijan elämää. Auto nykäisi liikkeelle. Hän nojasi penkkiä vasten ja yritti pitää silmiä kiinni. Auto kaartoi pohjoiselle menotielle ja liikenteen sekaan. Moottori otti kierroksia ja vauhti kasvoi.
Antero katsoi ikkunasta miten lakeus levisi. Pellot tulivat vaakasuorina vastaan ja niiden väliin leikkautui vaöltatien ura. Tie suora kuin puukon terä. Lokakuun mustaksi paleltunut maa. Se narisi jalkojen alla kevyesti kun astui. Ja pellosta nousivat harmaat ladonkokoiset kivet. Pilvien peitossa harmaa taivas uhkasi sateella. Lakeus karkasi alta ja tultiin taas metsään, jossa ruskeanvihreiden mäntyjen pystysuora matto vilisi ikkunan ja silmien ohi. Kymmenkunta kilometriä ja taas peltoja, ojia, latoja ja maisemaa, jota hän oli kävellyt joskus. Kylä näkyi ja auto kääntyi sivutielle, mitä pitkin keinuttiin hitaammin muutaman kymmenen metriä. Postin edessä jarrut suhahtivat ja etuovi aukesi.
Hän katsoi kaksi vanhaa naista, jotka kömpelösti halusivat autoon sisään, istuivat etummaisiin penkkeihin. Tuon ikäisert naiset istuivat aina eteen, Antero ajatteli. Kuljettaja katsoi, että ketään ei tullut, ovi sulkeutui ja auto kääntyi takaisin tielle, kulki risteykseen ja uudelleen vaöltatielle.
- Se paunulainen ei tänään tullutkaan. Jouduin odottamaan toista tuntia aamulla. Ja myöhässä tämäkin on.
Mustalakkinen nainen puhui marmattavalla äänellä toiselle naiselle ja kuljettajalle niin, että ei ollut pitkälle menossa ja tunsi kuljettajan entuudestaan.
- Niin ei tullut. En min'äkään päässyt aamulla silloin kun påiti. Otin taksin, kun en sentään toista tuntia ala seuraavaa autoa odottamaan, huivipäinen vahvisti.
Kuljettaja katsoi tietä ja Antero katseli kuljettajan niskaa.
- Tullaan kun keretään. On isäntä pistänyt niin tiukaksi nämä aikataulut, että kahvitaukoa ei meinaa ehtiä pitää silloin kun olisi aika. Ja nyt nämä perkeleen ajopiirturitkin, kenen lie keksintö. Ota siinä sitten aikataulua kiinni, kun jokainen ylinopeus näkyy piirturilla.
- Sillä Romppaisella vaan ei koskaan tunnu olevan kiire. Hyvin ehtii ja on aikataulussaan. Mutta paunulainen ei tullut aamulla ollenkaan. Kyllä se pisti vihaksi. Saisit sanoa kuskille, kun näet, että mitä tupo tuollainen peli on.
- En minä paunulaisesta tiedä, kun on eri firma. Eikö sen pitäisi tulla joka arkipäivä.
- Ei tullut tänään. Matkahuollosta sanoivat, että kun koululaisilla on vapaa. Joku taksvärkki. Mistä sitä meikäläinen kaiken maailman taksvärkit tietää, mustalakkinen mesoi.
- Niin, taksvärkki niillä on. Johonkin kommunistimaahan menevät tietenkin nekin rahat ja sitten ei autot kulje, huivipää vahvisti.
- Eihän se silloin kulje, jos ei koulupäivää ole. Koululaisautohan se paunulainen on, yritti kuljettaja.
- Mutta olisihan sen voinut etukäteen ilmoittaa, että ei kulje. Toista tuntia jouduin odottamaan aamulla ennen kuin seuraava auto tuli. Ja sitäkin ajoi sellainen nuori kloppi. Ei se mitään puhunut, vaikka en minä sillä autolla yleensä kulje, mustalakkinen lopetti.
Antero katsoi ikkunasta ulos. Oli ollut huono vuosi. Katokorvauksista puhuivat. Ei sitä katoa nyt näkynyt, kun pellot oli ajettu matalaksi sängeksi ja routa suli hitaasti auringon lämmöstä. Ensimmäisten yöpakkasten jälkeen ilma oli erilainen, helpompi hengittää. Maan tuoksu hävisi, mutta alkoi tulla vähitellen savun hajua talojen lämmityksistä ja kevyt hengitys muuttui kosteaksi ja huurtui. Hän käveli metsänlaitaa haulikko olallaan ja sitten kalliorinteen yli ja syvemmälle metsän sisään, ja polku vei Jaakkimanaapaa kohti ja puolukanvarpuihin tarttui aamun kastetta. Hän pysähtyi hengittämään ja huusi Jeriä. Metsä oli erilainen kuin täällä, missä kaikki oli samaa tasaista. Pellot ja peltojen takana metsät.
Hän käveli metsää pitkin ja käveli välillä pienet mäet ja alamäet, vaikka polku enimmäkseen mutkitteli matalampia paikkoja påitkin. Puiden juurista oli hankautunut kaarna moneen kertaan astuttujen saappaiden alla. Hän oli saanut jäädä syksyllä lehteen, kun tiesi maataloudesta. Ei niillä ollut varaa palkata pätevää toimittajaa, jos sellaisia sitten olikaan. Hän oli tullut lähelle suon laitaa ja varovasti otti haulikon esiin.
Linja-auto jarrutti äkkiä vähän, väisti sitten vasempaan. Antero näki tien oikeassa laidassa juoksevan ruskeanmustan ajokoiran. Koira jolkotti omaa vauhtiaan äsken ohitettua kylää kohti.
- Perkele kun noista koirista on riesaa. Irrallaan juoksevat pitkin kyliä. Meidänkin pihalla kävi kaksi kertaa naapurin isännän koira. Lapsia hätyytteli, kuljettaja kirosi.
- Juoksevathan ne koirat, jos vapaiksi lasketaan, huivimummu tupisi.
- Tämä ei juokse enää. Kaksi kertaa kävi pihassa. Lupasin ampua, jos tulee kolmannen.
- NInkö?
- Soitin sille isännälle, että jos lasket irralleen lapsia hätyyttelemään, niin ammun sen.
- Mitäs isäntä?
- Nauroi perkele puhelimessa, että eihän se koira mitään pahaa tee. Tahallaan laski sen irralleen juoksemaan.
- No mitäs sanoitte?
- Sanoin, että sai olla viimeinen kerta, kun irrallaan juoksee meidän pihassa lapsia hätistelemässä. Pelkäävät isoa koiraa.
- Kiinnihän koirat täytyy lain mukaan pitää. Mitä ne irrallaan juoksuttavat, mustahattuinen ihmetteli.
- Soitin saatana poliisille, että jos vielä kerran päästävät koiran irralleen juoksemaan ja lapsia hätistelemään, niin minä ammun sen.
- Mitäs poliisi, huivipää kyseli.
- Sanoi että ampua sellaisen irtokoiran saa, jos tulee pihalle lapsia hätistelemään.
- No mitäs te.
- Odotin että jos vielä päästää koiran meidän pihalle lapsia hätistelemään, niin kuula kalloon vaan.
- Väärinhän se on, kun lapsetkin pelkäävät. Ei niistä irtokoirista tiedä vaikka purisivat, mustahattuinen kommentoi.
- Ei mennyt kuin pari päivää, niin taas oli koira meidän pihassa. Oli saatana naapurin isäntä tahallaan laskenut meidän pihalle juoksemaan. Minä hain pienoiskiväärin ja avasin kamarin ikkunan. Laskin saatana suoraan siitä ikkunasta koiraa.
- Ihanko siitä vain ikkunan läpi ammuitte, huivimummo ihmetteli.
- No avasinhan minä sen ikkunan ensin. Sitten lasautin koiraa keskelle päätä. Korvan taakse osui ja koira kellistyi aivan portaiden eteen. Kun naapurin isäntä kuuli, että olen koiran ampunut, uhkasi saatana poliisin soittaa.
- Niinkö teki, mitäs te?
- Sanoin että saatana soita vaan. Katsotaan kuka tässä maksaa, kun irtokoiria lasketaan juoksemaan toisten pihaan.
- Soittiko se?
- En tiedä. Ei ole sen jälkeen mitään puhunut. Koiranraatonsa haki pihasta eikä puhunut mitään.
Jeri juoksi sopivasti edellä ristiin pitkin rämettä. Antero oli sen niin kouluttanut. Hän tiesi, että lintuja oli tähän aikaan vuodesta, lokakuussa. Hän varmisti vielä kerran, että haulikko oli ampumakunnossa. Käveli varovammin. Jeri nuuski kuono maassa ja häntä suorana. Tumman hännän päässä oli valkea laikku. Rahkasammal rahisi kuivana jalkojen alla. Mättäissä oli ensimmäisten pakkasöiden puremia puolukoita. Antero piti haulikkoa edessä maata kohti. Jeri juoksi matalaa käkkärämäntyä kasvava suon laitaa. Alle miehenmittaiset männyt eivät estäneet näkymistä, siksi harvassa niitä kasvoi. Suo oli ojitettu vähän toistakymmentä vuotta sitten, mutta Antero tiesi, ettei se koskaan kasvaisi kunnon puuta. Hän ehti juuri ajatuksissaan Hanneleen, kun Jeri hätkähti ja jäykisti, jäi asentoon. Se oli saanut hajun. Antero hiipi varovasti lähemmäs. Oikealta räsähti äkkiä siivilleen kolme ruskeanvalkoista lintua. Hän heitti haulikon pskelleen ja sai takimmaisen halolle. Ensimmäinen laukaus kajahti pitkin syysilmaa terävänä, ase potkaisi olkapäähän, lintu heilahtti ilmassa ja alkoi pudota kierteistä lentoa. Antero heitti asetta vasemmalle, toiseen lintuun, laukaisi uudelleen. Lintu sävähti ilmassa, mutta jatkoi lentoaan suon yli metsän laitaan. Jeri ampaisi liikkeelle maahan pudonneen riekon perään. Anteron huulille nousi hymy. Hän paineli Jerin perään nyt nopeampaan tahtiin ja komensi koiran takaisin. Jeri tuli hetken kuluttua takaisin kantaen suussaan lintu, jonka siivet ja kaula roikkuivat hervottomina alaspäin.
- Hyvä Jeri, Antero kehui. Katsoi lintua, joka oli saanut hyvän osuman. Veritipat tahrasivat valkoisia höyheniä. Riekko, kaunis lintu. Vielä kauniimpi se oli talvella valkoisena, mutta kaunis nytkin, kun puvunvaihto vielä oli keske. Hän otti linnun Jeriltä, tunsi sen lämpimän ruumiin kädessään, katsoi silmää, joka tuijotti mitäännäkemättömänä hänen ohitseen. Silitti lintua kaulahöyhenistä ja pisti reppuunsa.
Antero katseli linja-autonkuljettajan niskaa ja ajatteli hänet halikon tähtäimeen.
tiistai 30. tammikuuta 2018
Raippaluoto ja taolaisuus
En näköjään olekaan julkaissut täällä tekstiä jolla voitin niin&näin lehden filosofisen kirjoituskilpailun vuonna 1998.
Tässä linkki.
http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn974-15.pdf
Tässä linkki.
http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn974-15.pdf
maanantai 29. tammikuuta 2018
Merkki
- Sinäkö se olet?
- Ei. En usko. Minun pitää odottaa. On tapaaminen.
- Miten kauan aiot odottaa? Ehkä olen jo paikalla.
- Tämä on sovittu etukäteen. On merkki. Odotan häntä.
- Istut puistonpenkillä yksin. On yö, syksy pitkällä. Tästä ei kulje paljon ihmisiä ohi. Eikö sinun ole kylmä? Etkö pelkää?
- Mitä minä pelkäisin enää? Kaikki on jo tapahtunut. Siitä on monta vuotta, silloin pelkäsin vielä.
- Minkälainen merkki? Minulla on ruusu napinlävessä.
- Joka yö merkki on ollut erilainen. Siitä lähtien kun se tapahtui. Tänä yönä se on täysikuu ja maapallon varjo peittämässä hitaasti kuuta niin että se lopulta muuttuu kokonaan punertavanruskeaaksi hämäräksi. Joka yö joku on tullut.
- Merkkisi on out. Eikö tulija voi olla kuka tahansa? Enkö se voisi olla minä?
- Tulija on aina ruma, raaajarikko, arpinaamainen tai perverssi pukeutuneena naisten vaatteisiin. Matkustajakoti on halpa ja vanha, ja joku yskii seinän takana. Hän yskii joka yö. Siinä talossa kaikki kuuluu seinän läpi. Sinä olet nuori. Näytät viattomalta. En minä sinua odota.
- Sinä itse olet kaunis. Miksi odottaisit jotain rumaa? Kun näin sinut, ajattelin että sinä voisit olla hän. En ole tottunut tällaiseen. Olen elänyt yksin. Liian yksin. Halusin että olisi joku.
- En minä enää ole kaunis. Kaikki minussa on rumaa nyt. Näiden vuosien jälkeen. Joka yö jokin osa minussa vanhenee, pilaantuu ja kuolee. Mutta joka yö joku tulee ja ottaa minut. Vie aina samaan majataloon, samaan huoneeseen. En kestä sitä yskää. Miten joku voikin yskiä niin.
- Saanko istua tähän, vähäksi aikaa. Kun kerran odotamme molemmat. Minullakin on tapaaminen. Piti kohdata tässä puistossa.
- Jokainen tuleer tänne ensimmäisen kerran, niin minäkin vuosia sitten. Silloin minä olin vielä puhdas kuten sinä nyt. Ja jokaisella on oma merkki. Sinulla ja ystävälläsi se on ruusu.
- Entä sinä? Puhut ensimmäisestä kerrasta. Mitä silloin tapahtui?
- Minunkin merkkini oli kukka. Tulin ja uskoin. Hän odotti penkillä samalla tavoin kuin minä nyt. Minusta hän oli kaunis. Hän vei minut majataloon. Huoneeseen. En pitänyt siitä. Joku yski seinän takana. En olisi tahtonut, mutta hän pakottti. Ajattelin, että rakastan. Annoin riisua. Sillä hetkellä inhosin itseäni. Jokin meni rikki. Aamulla hän lähti. Jätti pöydälle rypistyneern rahan. Ei puhuta siitä. Kaikesta on jo kauan.
- Itse asiassa en tiedä mikä on minun merkkini. Siitä unohdettiin sopia. Vastasin vain lehti-ilmoitukseen. Ajattelin että ruusu napinl'ävesssä olisi sopiva. Ehkä sittenkin olisi pitänyt valita jokin muu kukka. Vaikka neilikka.
- Lehdissä ilmoitetaan niin paljon nykyään. Kaikkeen ei kannata uskoa. Monet tulevat lehti-ilmoituksen perusteella. Ja monet tulevat tänne ensimmäistä kertaa. Minä olen nähnyt niitä vuosien varrella paljon. Ruusu on hyvä merkki. Uskon että hän tulee vielä.
- En tiedä. Ehkä koko ajats oli huono. Minä olisin tahtonut lötää jonkun. Minä odotan häntä, enkä tiedä kuka hän on. Onko hänellä edes ruusua? Sinä odotat ja olet minusta kaunis. Minä pidän siitä, mitä sinä olet. Miksi sinun pitäisi odottaa jotain rumaa? Miksi en yhtä hyvin voisi olla sinun kanssasi.
- Ei, minun merkkini on täysikuu, ja kuunpimennys, tänä yönä.
- Kuu on niin kaunis nyt. Se on melkein kokonaan pimennossa. Ruosteenruskea varjo pettää sen ja vain oikeassa kulmassa on jäljellä ohut keltainen valonkajo. Muutamassa hetkessä sekin menee peittoon. On täysi pimennys. Kuun meret erottuvat selvästi. Merkkisi on yhtä kaunis kuin sinä.
- Kuu on kolikko, halpa metalliraha. Varjo joka kulkee sen yli on neitsyys ja veri. Kun veri on vuotanut, jäljellä on pelkkä raha. Ei siinä ole mitään kaunista. Sen yön jälkeen jokaisena yönä joku on tullut. Mutta nyt uskon, että tänä yönä ei tule ketään. Ehkä ei yhtenäkään yönä tämän jälkeen. Minun täytyy lähteä. Olen ollut täällä jo liian kauan.
- Entä minä? Minä pidän sinusta. Minulla ei ole ketään. Tahtoisin lähteä sinun kanssasi. Kävelisimme tuota puiston läpi kulkevaa puronvartta, puhelisimme. Tahtoisin rakastaa sinua.
- Ei se ole mahdollista. Ei mikään ole mahdollista nyt enää. Minun täytyy käydä vielä rautatieasemalla. Ehkä joku kulkumies on jäänyt sinne. Ehkä olen tullut väärään paikkaan. Sitten minun on jatkettava majataloon. En sedä sitä yskää. Sinulla on ruusu. Sinun ystäväsi tulee vielä joskus.
- Ei. En usko. Minun pitää odottaa. On tapaaminen.
- Miten kauan aiot odottaa? Ehkä olen jo paikalla.
- Tämä on sovittu etukäteen. On merkki. Odotan häntä.
- Istut puistonpenkillä yksin. On yö, syksy pitkällä. Tästä ei kulje paljon ihmisiä ohi. Eikö sinun ole kylmä? Etkö pelkää?
- Mitä minä pelkäisin enää? Kaikki on jo tapahtunut. Siitä on monta vuotta, silloin pelkäsin vielä.
- Minkälainen merkki? Minulla on ruusu napinlävessä.
- Joka yö merkki on ollut erilainen. Siitä lähtien kun se tapahtui. Tänä yönä se on täysikuu ja maapallon varjo peittämässä hitaasti kuuta niin että se lopulta muuttuu kokonaan punertavanruskeaaksi hämäräksi. Joka yö joku on tullut.
- Merkkisi on out. Eikö tulija voi olla kuka tahansa? Enkö se voisi olla minä?
- Tulija on aina ruma, raaajarikko, arpinaamainen tai perverssi pukeutuneena naisten vaatteisiin. Matkustajakoti on halpa ja vanha, ja joku yskii seinän takana. Hän yskii joka yö. Siinä talossa kaikki kuuluu seinän läpi. Sinä olet nuori. Näytät viattomalta. En minä sinua odota.
- Sinä itse olet kaunis. Miksi odottaisit jotain rumaa? Kun näin sinut, ajattelin että sinä voisit olla hän. En ole tottunut tällaiseen. Olen elänyt yksin. Liian yksin. Halusin että olisi joku.
- En minä enää ole kaunis. Kaikki minussa on rumaa nyt. Näiden vuosien jälkeen. Joka yö jokin osa minussa vanhenee, pilaantuu ja kuolee. Mutta joka yö joku tulee ja ottaa minut. Vie aina samaan majataloon, samaan huoneeseen. En kestä sitä yskää. Miten joku voikin yskiä niin.
- Saanko istua tähän, vähäksi aikaa. Kun kerran odotamme molemmat. Minullakin on tapaaminen. Piti kohdata tässä puistossa.
- Jokainen tuleer tänne ensimmäisen kerran, niin minäkin vuosia sitten. Silloin minä olin vielä puhdas kuten sinä nyt. Ja jokaisella on oma merkki. Sinulla ja ystävälläsi se on ruusu.
- Entä sinä? Puhut ensimmäisestä kerrasta. Mitä silloin tapahtui?
- Minunkin merkkini oli kukka. Tulin ja uskoin. Hän odotti penkillä samalla tavoin kuin minä nyt. Minusta hän oli kaunis. Hän vei minut majataloon. Huoneeseen. En pitänyt siitä. Joku yski seinän takana. En olisi tahtonut, mutta hän pakottti. Ajattelin, että rakastan. Annoin riisua. Sillä hetkellä inhosin itseäni. Jokin meni rikki. Aamulla hän lähti. Jätti pöydälle rypistyneern rahan. Ei puhuta siitä. Kaikesta on jo kauan.
- Itse asiassa en tiedä mikä on minun merkkini. Siitä unohdettiin sopia. Vastasin vain lehti-ilmoitukseen. Ajattelin että ruusu napinl'ävesssä olisi sopiva. Ehkä sittenkin olisi pitänyt valita jokin muu kukka. Vaikka neilikka.
- Lehdissä ilmoitetaan niin paljon nykyään. Kaikkeen ei kannata uskoa. Monet tulevat lehti-ilmoituksen perusteella. Ja monet tulevat tänne ensimmäistä kertaa. Minä olen nähnyt niitä vuosien varrella paljon. Ruusu on hyvä merkki. Uskon että hän tulee vielä.
- En tiedä. Ehkä koko ajats oli huono. Minä olisin tahtonut lötää jonkun. Minä odotan häntä, enkä tiedä kuka hän on. Onko hänellä edes ruusua? Sinä odotat ja olet minusta kaunis. Minä pidän siitä, mitä sinä olet. Miksi sinun pitäisi odottaa jotain rumaa? Miksi en yhtä hyvin voisi olla sinun kanssasi.
- Ei, minun merkkini on täysikuu, ja kuunpimennys, tänä yönä.
- Kuu on niin kaunis nyt. Se on melkein kokonaan pimennossa. Ruosteenruskea varjo pettää sen ja vain oikeassa kulmassa on jäljellä ohut keltainen valonkajo. Muutamassa hetkessä sekin menee peittoon. On täysi pimennys. Kuun meret erottuvat selvästi. Merkkisi on yhtä kaunis kuin sinä.
- Kuu on kolikko, halpa metalliraha. Varjo joka kulkee sen yli on neitsyys ja veri. Kun veri on vuotanut, jäljellä on pelkkä raha. Ei siinä ole mitään kaunista. Sen yön jälkeen jokaisena yönä joku on tullut. Mutta nyt uskon, että tänä yönä ei tule ketään. Ehkä ei yhtenäkään yönä tämän jälkeen. Minun täytyy lähteä. Olen ollut täällä jo liian kauan.
- Entä minä? Minä pidän sinusta. Minulla ei ole ketään. Tahtoisin lähteä sinun kanssasi. Kävelisimme tuota puiston läpi kulkevaa puronvartta, puhelisimme. Tahtoisin rakastaa sinua.
- Ei se ole mahdollista. Ei mikään ole mahdollista nyt enää. Minun täytyy käydä vielä rautatieasemalla. Ehkä joku kulkumies on jäänyt sinne. Ehkä olen tullut väärään paikkaan. Sitten minun on jatkettava majataloon. En sedä sitä yskää. Sinulla on ruusu. Sinun ystäväsi tulee vielä joskus.
lauantai 27. tammikuuta 2018
Mietin mitä mietin
Lumeton uudenvuodenpäivä.
Jonkin tyhjän sivun aloittaminen alusta. Ennakkoehtojensa rasittamana. Tyhjiä kuvitelmia. Enää ei ole mitään alkua. Vain pyrkimys vapauteen. Meissä on vain ohuita vapauden kerrostumia. Olemme hajanaisia rakenteita, joita heikko tieto ylläpitää. "Ihminen on kuin nuora, eläimen ja yli-ihmisen välille jännittynyt." (Nietzsche)
Ajatus on maalitaulu. Sanat nuolia. Koskaan ei sana voi muuttua maalitauluksi, olla tähtäyksensä kohde.
Ainoa mitä voi saavuttaa, on osua maalitauluun, ampua ajatuksen ytimeen, mutta ei itse olla ydin.
Tärkeintä on tietää, miltä etäisyydeltä kannattaa ampua, onko mahdollista osua, onko maali nuolen arvoinen.
Nuolen menetys on joskus ratkaisevaa, puhumalla menetämme jopa hiljaisuude.
Silloin tällöin tarvitaan uhkarohkeutta ampua lähes pimeässä.
Pitäisi elää tyhjissä puhtaissa huoneissa.
Pelko meitä hallitsee, pelko synnyttää jumalat, usko on pakoa pelosta, pelon tiheikkö.
Aika on jatkumo, hetki tämän keston tihentymä.
Me emme ole vain tässä ja nyt, pysähtyneenä kesken askelen vaan olemme kävely menneisyydestä tulevaisuuteen.
Kaikki hetket ovat jo olemassa neliulotteisessa avaruudessa, kaikki mahdollisuudet, myös ne, jotka eivät toteudu.
Me olemme vastuussa omien mahdollisuuksiemme toteutumisesta.
"Jumala on kuollut." (Nietzsche) Nyt ihminen on vastuussa itsestään.
Raskas voimattomuus. Tämän synkän ajan läpi pitäisi kulkea. Keitän kahvia. Yritän pysyä vireillä. Mietin mitä mietin. Elämä on helvetin yksinäine tapahtuma.
Onko nykyihmisellä mitään toivoa? Mitä on toivo?
Mahdollisuus. Unelmien ei välttämättä tarvitse toteutua, mutta tahto pitää ihmisen hengissä, pyrkimys johonkin päämäärään. Ja tahtoa ei ole epätoivossa.
Ennemmin elää harhakuvitelmiensa puolesta kuin ilman mitään kuvitelmia.
Toisaalta - ihmisen täytyy uskaltaa elää myös toivottomuudessa.
Muodostuuko siitä silloin elämän itseisarvo?
Ihminen rakentaa, kyselee, yleistää, erikoistuu, etsii, hapuilee, epäonnistuu. Tämäkin on ihmisen ominaisuus.
Ihmisoikeus. Onko meillä tällä hetkellä jäljellä enää imisyyttä, jossa ihmisoikeus voisi toteutua, onko meillä tahtoa, joka tarvitsisi vapautta, rajoittamattomuutta?
Jos pyrimme vain pysymään orjuudessa, mitä merkitystä on julistuksilla ihmisen vapaudesta.
Milloin mies ryhtyy omaaan vapaustaisteluunsa. Mlloin muodostavat miehet omia tiedostamisryhmiä, joissa pohditaan, mikä on vikana heidän sukupuolielämässään, suhteessa naiseen, suhteessa yhteskuntaan.
Milloin muodostavat miehet ja naiset tedostamisryhmiä yhdessä.
Kysymys pitäisi olla minun omista mahdollisuuksistani, siitä miten toteutan itseäni, miten toteudun suhteessa maailmaan, jossa elän.
Ja maailman mahdollisuudesta toimia järjestelmänä.
Mutta missä on luovuus, hätkähdyttävä aavistelu, oikukas into.
Yhteiskunta. Aikaisemmin yhteiskunnassa oli vastakkainasettelu oikeisto, vasemmisto. Säilyttävä ja kumouksellinen aines. Nyt kaikki puolueet ovat liittoutuneet samalle vallan säilyttämisen puolelle. Vastakkain on valtarakenne ja kansa.
Mutta kansassa on enää kovin vähän kumouksellisuutta. Se on tyytyväinen orjuuteensa. Kun ruumiin tarpeet on tyydytetty, ei enää tunnu olevan mitään, mikä jäisi tyydyttämättä.
Kirkko on etäinen laitos, joka vaatii veronsa, lupaa lunaststa, mutta ei vaadi hengen tai aineen olemassaoloa.
Tämä on pimeä seutu, kumma kaamos, jossa kukaan ei tunnu edes kaipaavan valoa.
Meidän aikamme kirjoittaa ahdistuneisuuden ja vieraantuneisuuden runoelmaa. Aika synnyttää nämä maailmanlopun manaajat.
Runoilija aistii muita herkemmin sen ajan, jota hän elää.
Hän tulkitsee muille sen ahdistuksen, jota massat eiväty itse enää jaksa tiedostaa.
Ihmisen olisi noustava vapaustaisteluun oman itsensä orjuudesta.
Koko maailman proletariaaatti, erotkaa massoista!
Yksilöt, pysykää yksilöinä!
Instituutiot on aika romuttaa. Niiden romuttaminen on meidän selviytymisemme edellytys.
Sade vain jatkuu.
(1.1. vuonna 0)
Jonkin tyhjän sivun aloittaminen alusta. Ennakkoehtojensa rasittamana. Tyhjiä kuvitelmia. Enää ei ole mitään alkua. Vain pyrkimys vapauteen. Meissä on vain ohuita vapauden kerrostumia. Olemme hajanaisia rakenteita, joita heikko tieto ylläpitää. "Ihminen on kuin nuora, eläimen ja yli-ihmisen välille jännittynyt." (Nietzsche)
Ajatus on maalitaulu. Sanat nuolia. Koskaan ei sana voi muuttua maalitauluksi, olla tähtäyksensä kohde.
Ainoa mitä voi saavuttaa, on osua maalitauluun, ampua ajatuksen ytimeen, mutta ei itse olla ydin.
Tärkeintä on tietää, miltä etäisyydeltä kannattaa ampua, onko mahdollista osua, onko maali nuolen arvoinen.
Nuolen menetys on joskus ratkaisevaa, puhumalla menetämme jopa hiljaisuude.
Silloin tällöin tarvitaan uhkarohkeutta ampua lähes pimeässä.
Pitäisi elää tyhjissä puhtaissa huoneissa.
Pelko meitä hallitsee, pelko synnyttää jumalat, usko on pakoa pelosta, pelon tiheikkö.
Aika on jatkumo, hetki tämän keston tihentymä.
Me emme ole vain tässä ja nyt, pysähtyneenä kesken askelen vaan olemme kävely menneisyydestä tulevaisuuteen.
Kaikki hetket ovat jo olemassa neliulotteisessa avaruudessa, kaikki mahdollisuudet, myös ne, jotka eivät toteudu.
Me olemme vastuussa omien mahdollisuuksiemme toteutumisesta.
"Jumala on kuollut." (Nietzsche) Nyt ihminen on vastuussa itsestään.
Raskas voimattomuus. Tämän synkän ajan läpi pitäisi kulkea. Keitän kahvia. Yritän pysyä vireillä. Mietin mitä mietin. Elämä on helvetin yksinäine tapahtuma.
Onko nykyihmisellä mitään toivoa? Mitä on toivo?
Mahdollisuus. Unelmien ei välttämättä tarvitse toteutua, mutta tahto pitää ihmisen hengissä, pyrkimys johonkin päämäärään. Ja tahtoa ei ole epätoivossa.
Ennemmin elää harhakuvitelmiensa puolesta kuin ilman mitään kuvitelmia.
Toisaalta - ihmisen täytyy uskaltaa elää myös toivottomuudessa.
Muodostuuko siitä silloin elämän itseisarvo?
Ihminen rakentaa, kyselee, yleistää, erikoistuu, etsii, hapuilee, epäonnistuu. Tämäkin on ihmisen ominaisuus.
Ihmisoikeus. Onko meillä tällä hetkellä jäljellä enää imisyyttä, jossa ihmisoikeus voisi toteutua, onko meillä tahtoa, joka tarvitsisi vapautta, rajoittamattomuutta?
Jos pyrimme vain pysymään orjuudessa, mitä merkitystä on julistuksilla ihmisen vapaudesta.
Milloin mies ryhtyy omaaan vapaustaisteluunsa. Mlloin muodostavat miehet omia tiedostamisryhmiä, joissa pohditaan, mikä on vikana heidän sukupuolielämässään, suhteessa naiseen, suhteessa yhteskuntaan.
Milloin muodostavat miehet ja naiset tedostamisryhmiä yhdessä.
Kysymys pitäisi olla minun omista mahdollisuuksistani, siitä miten toteutan itseäni, miten toteudun suhteessa maailmaan, jossa elän.
Ja maailman mahdollisuudesta toimia järjestelmänä.
Mutta missä on luovuus, hätkähdyttävä aavistelu, oikukas into.
Yhteiskunta. Aikaisemmin yhteiskunnassa oli vastakkainasettelu oikeisto, vasemmisto. Säilyttävä ja kumouksellinen aines. Nyt kaikki puolueet ovat liittoutuneet samalle vallan säilyttämisen puolelle. Vastakkain on valtarakenne ja kansa.
Mutta kansassa on enää kovin vähän kumouksellisuutta. Se on tyytyväinen orjuuteensa. Kun ruumiin tarpeet on tyydytetty, ei enää tunnu olevan mitään, mikä jäisi tyydyttämättä.
Kirkko on etäinen laitos, joka vaatii veronsa, lupaa lunaststa, mutta ei vaadi hengen tai aineen olemassaoloa.
Tämä on pimeä seutu, kumma kaamos, jossa kukaan ei tunnu edes kaipaavan valoa.
Meidän aikamme kirjoittaa ahdistuneisuuden ja vieraantuneisuuden runoelmaa. Aika synnyttää nämä maailmanlopun manaajat.
Runoilija aistii muita herkemmin sen ajan, jota hän elää.
Hän tulkitsee muille sen ahdistuksen, jota massat eiväty itse enää jaksa tiedostaa.
Ihmisen olisi noustava vapaustaisteluun oman itsensä orjuudesta.
Koko maailman proletariaaatti, erotkaa massoista!
Yksilöt, pysykää yksilöinä!
Instituutiot on aika romuttaa. Niiden romuttaminen on meidän selviytymisemme edellytys.
Sade vain jatkuu.
(1.1. vuonna 0)
Joki
Pilvien kuparinpunertava heijastus oli muuttunut vähitellen valjuksi hamaudeksi. Taivas himmeni hitaasti yötä kohti. Metsän ja taivaan rajapinta oli auringonlaskun puolelta vielä heikosti keltainen. Katuvalot alkoivat puhkoa kaupungin ilmaan vaikutusalueeltaan laajenevia reikiä.
Isto ei nähnyt tätä kaikkea. Hän tiesi sen kokemuksesta. Hän makasi sängyllään ja mietti silmät puoliummessa. Tehtävä odotti häntä ensi yönä. Hän yritti olla ajattelematta koko asiaa. Kaikki oli suunniteltu viimeistä piirtoa myöten valmiiksi. Varusteet olivat kunnossa. Kukaan ei osannut epäillä mitään, joten kiinnijäämisen vaara oli vähäinen. Hänen yksinkertaisesti täytyi onnistua.
Vaikeudet tulisivat vasta jälkeenpäin. Tutkimukset, syyllisen etsiminen, johtolankojen keräily, kiinnijääminen, tuomio. Mutta hän oli varautunut tähän kaikkeen jo ennakolta. Vaikka suunnitelmaan kuului myös johtolankojen hävittäminen, teon salaaminen ja mahdollisesti pako kokonaan toisaalle, ei se hänestä tuntunut mitenkään ratkaisevalta. Olivat seuraukset mitkä tahansa, hän olisi lopulta onnistunut tehtävässään, mikäli vain saisi sen suoritettua. Tuomion kärsiminen olisi jälkeenpäin helppoa, kun hän tukisi tunne teon oikeudenmukaisuudesta. Hänhän tekisi rikoksen nimenomaan päästäkseen omantunnontuskista, joita toimettomuus oli aiheuttanut. Rikos tuottaisi hänelle mielenrauhan.
Hän muisti joen, jonka rantoja oli kuljeskellut lapsesta lähtien. Talo oli aivan jokivarressa, eikä mikään lakeuden maisemassa kuulunut niin vankasti hänen elämänpiiriinsä kuin tuo epämääräinen ja samalla rajattu vesialue. Rajattu, koska siinä oli selvä uoma, penkereet, virtaus, veden määrätyt ominaisuudet, jäätyminen ja sulat koskipaikat talvella. Rajattu, koska se oli hänen kiintopisteensä; joen penkereerstä, jokivarresta hän oli ottanut mittaa elämässään, siihen suhteuttanut muuta todellisuutta. Epämääräinen kuin tulvat, jotka tulivat keväisin, veivät joen penkereet näkyvistä, laajensivat vesialueen, peittivät alleen peltoja, jotka sitten nousivat veden alta vljan kasvaa. Epämääräinen, koska se sai vetensä jostain alkulähteistä, sateesta, soilta, pelto-ojista yläjuoksulta, koska vesi virtasi sitä pitkin aina samaan suuntaan, alaspäin ja silti vettä riitti, ja koska tähän ihmeeseen liittyi koko luonnon moninainen kiertokulku.
Tätä Isto ei ollut ymmärtänyt lapsuudessaaan. Hän oli tyytynyt rakentamaan koskeen vesimyllyjä ja tekemään majoja jokivarren pensaikkoon, etsimään harakanpesiä ja heittämään rastaanmunia kiviin, viskomaan kiviä veteen, koittamaan voimiaan kivenmurikoiden ja jääpaakkujen heittämisessä joen yli, mulahtelemaan silloin tällöin veteen liian kovista leikeistä, uhkarohkeasti keinottelemaan jäälautoilla ja kasvamaan tästä kaikesta irti, niin että jäljelle tarttumakohdiksi menneisyyteen jäivät vain muistot ja joki, joka jatkoi ulkuaan lakeuden halki.
Joki oli kasvattanut hänestä miestä, nuorukaista, joka vähitellen kiintyi syvästi luontoon, katseli keväisin kurkien muuttolentoa innostuneena, alkoi vaeltaa luonnossa: metsissä, soilla, merenrannalla, johon joki laski. Hän oli kiinnostunut linnuista ja hankki kameran, jolla alkoi kuvata ensin tiaisia lintulaudalla, vähitellen taitojen karttuessa harvinaisempia ja vaikeampia kohteita, kunnes oli lopulta saavuttanut mainetta luonnonkuvaajien keskuudessa. Hän viihtyi metsissä enemmän kuin asutuksessa. Hän kasvoi irti vanhemmistaan ja muutti kaupunkiin, jossa valokuvaajan työskentelymahdollisuudet paranivat, hän sai niukan toimeentulonsa aikakauslehden luonnonkuvaajana. Mutta juuriaan, jokea ja taloa joen rannalla hän ei unohtanut, siellä hän vietti lomansa ja vapaa-aikansa, joen varrelta käsin teki retkiä metsiin ja soille.
Kun allassuunnitelmasta ensimmäisen kerran puhuttiin hän tunsi kuin jysähdyksen ja sitten pelkkää tyhjää. Hän kyseli hankkeesta äänellä, josta kaikki tunneliikutukset tuntuivat kuolleen. Kun hänelle selvisi että talo joen rannalla jäisi altaan alle, hän tuntui täysin välinpitämättömältä. Jokin oli koskenut niin kipeään, pistänyt niin syvälle, että koko tuntaisti turtui. Hän oli tuntenut ensimmäisen iskun, huimauksen ja sitten ei mitään.
Jokivarressa ne, jotka hänen tavallaan menettivät menneisyyttään, kotiaan, elämänpiiriään, omaa itseään, nousivat lujaan vastarintaan. Isto oli toiminut vastarintaliikkeessä, joka pyrki estämään allashankkeen toteutumista. Hän oli tutkinut asiakirjoja, tehnyt valituksia, laskenut kustannuksia ja yrittänyt todistaa koko hankkeen kannattamattomaksi. Aikakauslehtiin syntyi useita kuvasarjoja joesta, sen elämästä, virtauksesta, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa elämänpiiristä. Hän oli menettänyt kamppailussa monta vuotta ja hävinnyt kaiken, kuten kaikki uutkin akennuskoneistoa vastustavat. Koneisto oli liian voimakas, sen takana liikkui niin iso raha ja valtapeli, että Isto ei osannut edes kuvitella.
Vanhempien muutto, talon tyhjeneminen oli hänelle katkera päivä. Mutta vuosien kamppailussa hän oli niin lppuun astio rastettu, että tämäkään hetki ei enää tuntunut hukkumiselta. Isä ja äiti tuntuivat samalla tavalla tyhjiltä kuin hän kuullessaan ensimmäisen kerran rakentamisesta. He olivat alistuneet. Heidän elämänkokemukseenssa kuului niin monia tappioita, että tämä yksi muiden j0oukossa ei tuntunut mitenkään musertavalta. Mutta Istoa pisti vihaksi hänen ma vimattomuutensa, ihmisen tyhjyys ja toivottomuus järjestelmän edessä. Mitään yksittäistä käännepistettä ei tullut, mutta kun altaan ja voimalan rakennstyöt aloitettiin, Isto oli alkanut jo suunnitella tekoa. Kun rakenteet valmistuivat ja alkoivat syöttää, jossa Isto asui, johon vanhemmat olivat muuttaneet, teko oli kypsynyt hänen mielessään. Hänellä ei ollut enää muuta tietä kuin varmuus tästä yhdestä.
Suunnitteleminen oli vaatinut aikaa, se oli raskasta ja kiduttavaa aikaa. Hänen täytyi varoa paljastamasta ajatuksiaan lähimmille ihmisille, niille, jotka ajattelivat samanhenkisesti, joiden mielestä järjestelmässä jokin oli mennyt kohtalokkaasti vikaan. Hän yritti välttää keskusteluja vastaavista aiheista, tapahtumista, jotka lähtökohdiltaan mustuttivat sitä, mihin hän itse oli matkalla. Hän hiljeni ja sulkeutui. Oli pakko saada etäisyyttä itseensä ja muihin.
Epävarmuus vaivasi aluksi. Mutta omien ajatustensa kiihdyttämänä hän vähitellen selkeni varmuuteen teon välttämättömyydestä, siitä tuli hänen ajattelunsa ja elämänsä koko sisältö. Päivästä päivään Isto eli vain tekoa varten, suunnitteli, valmisteli, pohti, ja rakensi tekoa kohti sen toteutumishetkeä. Viimeisen puolen vuoden aikan hänen elämässään ei ollut enää mitään muuta. Mitä siinä oli ollut aikaisemmin, sitä hän ei tiennyt, joen lisäksi ehkä ei mitään.
Hän oli puntaroinut erilaisia vaihtoehtoja, voimalakanaalia, itse turbiinilaitosta tai yläpatoa. Itse voimalaitos oli aluksi tuntunt liian uskalletulta, mutta vähitellen Isto päätyi juuri tähän vaihtoehtoon. Viikonloppuisin laitos seioi ja keräsi vesivaroja altaaseen, lauantain ja sunnuntain vlinen yö olisi sopiva hetki. Laitoksessa ei olisi ketään. Pimeässä tällä alueella ei liikkuisi ainoatkaan kuntoilijaa. Hän pystyisi sijoittamaan panokset yläkanavaan, turbiinin sulkuluukkuun, vesi syöksyisi konehuoneeseen ja aihettaisi tarvittavat vahingot. Se saisi vallanpitäjät vähäksi aikaa ajattelemaan jokea ja taloa, joka oli jäänyt altaan alle. Se olisi esimerkki toiminnasa, jota syntyisi laajemmin, valtakoneiston ulotettua lonkeronsa liian pitkälle, liian monen ihmisen oikeudentunnon ylitse. Hän pakenisi paikkakunnalta, matkustaisi ehkä toiseen maahan, mutta hänen jälkeensä tulisi muita, jotka tekisivät samoja tekoja, toimisivat niin, että järjestelmän ja rakennuskoneiston olisi loputa pakko taipua. Mutta se ei häntä enää kiinnostanut. Hänelle oli vain tämä joki, tämä menneisyys, tämä allas, joka oli hukuttanut kaiken, mikä häntä sitoi mihinkään paikkaan.
Taivas oli tummunut pimeäksi, kaupungin valot olivat nyt ainoa, joka ulkona valaisi. Kaupungista oli tullut voimalan sähkön varassa elävä. Mutta siellä minne hän menisi, olisi pimeää. Itse laitos oli valasematon. Ja siinä työssä, jota hän oli lähdössä suorittamaan, ei tarvinnutkaan valoa. Hänen silmänsä näkivät tarpeeksi tässä pimeässäkin.
Kun hän lähti ulos, hän tunsi äkkiä, että näin varma ja rauhallinen hän ei ollut ollut koskaan aikaisemmin. Hän oli lähdössä tekemään tekoa, joka oli välttämätön kuin kusella käynti aamuisin. Hän tekisi sen mikä oli itsestään selvää. Hän tekisi ainoan merkityksellisen teon elämänsä aikana. Hän yekisi sen mitä häneltä vaadittiin ja odotettiin. Hän täyttäisi paikkansa elämässä. Kaikki menneisyydessä oli kuljettanut häntä kohti tätä määränpäätä. Se oli kuin virtaava joki, monimutkainen ja itsestäänselvä kokonaisuus. Epämääräinen ja yhteen uomaan, yhteen tekoon rajattu elämä. Hän oli varma onnistumisesta. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi. Hän pystyisi pakenemaan huomaamatta paikalta, kävelemään kaikessa rauhassa metsän kautta pois. Minne hän oikein metsän kautta kävelisi, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.
(ilmestynyt pohjalainen kulttuurilehti Lakeuden Kutsu no 1/84:ssa)
Isto ei nähnyt tätä kaikkea. Hän tiesi sen kokemuksesta. Hän makasi sängyllään ja mietti silmät puoliummessa. Tehtävä odotti häntä ensi yönä. Hän yritti olla ajattelematta koko asiaa. Kaikki oli suunniteltu viimeistä piirtoa myöten valmiiksi. Varusteet olivat kunnossa. Kukaan ei osannut epäillä mitään, joten kiinnijäämisen vaara oli vähäinen. Hänen yksinkertaisesti täytyi onnistua.
Vaikeudet tulisivat vasta jälkeenpäin. Tutkimukset, syyllisen etsiminen, johtolankojen keräily, kiinnijääminen, tuomio. Mutta hän oli varautunut tähän kaikkeen jo ennakolta. Vaikka suunnitelmaan kuului myös johtolankojen hävittäminen, teon salaaminen ja mahdollisesti pako kokonaan toisaalle, ei se hänestä tuntunut mitenkään ratkaisevalta. Olivat seuraukset mitkä tahansa, hän olisi lopulta onnistunut tehtävässään, mikäli vain saisi sen suoritettua. Tuomion kärsiminen olisi jälkeenpäin helppoa, kun hän tukisi tunne teon oikeudenmukaisuudesta. Hänhän tekisi rikoksen nimenomaan päästäkseen omantunnontuskista, joita toimettomuus oli aiheuttanut. Rikos tuottaisi hänelle mielenrauhan.
Hän muisti joen, jonka rantoja oli kuljeskellut lapsesta lähtien. Talo oli aivan jokivarressa, eikä mikään lakeuden maisemassa kuulunut niin vankasti hänen elämänpiiriinsä kuin tuo epämääräinen ja samalla rajattu vesialue. Rajattu, koska siinä oli selvä uoma, penkereet, virtaus, veden määrätyt ominaisuudet, jäätyminen ja sulat koskipaikat talvella. Rajattu, koska se oli hänen kiintopisteensä; joen penkereerstä, jokivarresta hän oli ottanut mittaa elämässään, siihen suhteuttanut muuta todellisuutta. Epämääräinen kuin tulvat, jotka tulivat keväisin, veivät joen penkereet näkyvistä, laajensivat vesialueen, peittivät alleen peltoja, jotka sitten nousivat veden alta vljan kasvaa. Epämääräinen, koska se sai vetensä jostain alkulähteistä, sateesta, soilta, pelto-ojista yläjuoksulta, koska vesi virtasi sitä pitkin aina samaan suuntaan, alaspäin ja silti vettä riitti, ja koska tähän ihmeeseen liittyi koko luonnon moninainen kiertokulku.
Tätä Isto ei ollut ymmärtänyt lapsuudessaaan. Hän oli tyytynyt rakentamaan koskeen vesimyllyjä ja tekemään majoja jokivarren pensaikkoon, etsimään harakanpesiä ja heittämään rastaanmunia kiviin, viskomaan kiviä veteen, koittamaan voimiaan kivenmurikoiden ja jääpaakkujen heittämisessä joen yli, mulahtelemaan silloin tällöin veteen liian kovista leikeistä, uhkarohkeasti keinottelemaan jäälautoilla ja kasvamaan tästä kaikesta irti, niin että jäljelle tarttumakohdiksi menneisyyteen jäivät vain muistot ja joki, joka jatkoi ulkuaan lakeuden halki.
Joki oli kasvattanut hänestä miestä, nuorukaista, joka vähitellen kiintyi syvästi luontoon, katseli keväisin kurkien muuttolentoa innostuneena, alkoi vaeltaa luonnossa: metsissä, soilla, merenrannalla, johon joki laski. Hän oli kiinnostunut linnuista ja hankki kameran, jolla alkoi kuvata ensin tiaisia lintulaudalla, vähitellen taitojen karttuessa harvinaisempia ja vaikeampia kohteita, kunnes oli lopulta saavuttanut mainetta luonnonkuvaajien keskuudessa. Hän viihtyi metsissä enemmän kuin asutuksessa. Hän kasvoi irti vanhemmistaan ja muutti kaupunkiin, jossa valokuvaajan työskentelymahdollisuudet paranivat, hän sai niukan toimeentulonsa aikakauslehden luonnonkuvaajana. Mutta juuriaan, jokea ja taloa joen rannalla hän ei unohtanut, siellä hän vietti lomansa ja vapaa-aikansa, joen varrelta käsin teki retkiä metsiin ja soille.
Kun allassuunnitelmasta ensimmäisen kerran puhuttiin hän tunsi kuin jysähdyksen ja sitten pelkkää tyhjää. Hän kyseli hankkeesta äänellä, josta kaikki tunneliikutukset tuntuivat kuolleen. Kun hänelle selvisi että talo joen rannalla jäisi altaan alle, hän tuntui täysin välinpitämättömältä. Jokin oli koskenut niin kipeään, pistänyt niin syvälle, että koko tuntaisti turtui. Hän oli tuntenut ensimmäisen iskun, huimauksen ja sitten ei mitään.
Jokivarressa ne, jotka hänen tavallaan menettivät menneisyyttään, kotiaan, elämänpiiriään, omaa itseään, nousivat lujaan vastarintaan. Isto oli toiminut vastarintaliikkeessä, joka pyrki estämään allashankkeen toteutumista. Hän oli tutkinut asiakirjoja, tehnyt valituksia, laskenut kustannuksia ja yrittänyt todistaa koko hankkeen kannattamattomaksi. Aikakauslehtiin syntyi useita kuvasarjoja joesta, sen elämästä, virtauksesta, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa elämänpiiristä. Hän oli menettänyt kamppailussa monta vuotta ja hävinnyt kaiken, kuten kaikki uutkin akennuskoneistoa vastustavat. Koneisto oli liian voimakas, sen takana liikkui niin iso raha ja valtapeli, että Isto ei osannut edes kuvitella.
Vanhempien muutto, talon tyhjeneminen oli hänelle katkera päivä. Mutta vuosien kamppailussa hän oli niin lppuun astio rastettu, että tämäkään hetki ei enää tuntunut hukkumiselta. Isä ja äiti tuntuivat samalla tavalla tyhjiltä kuin hän kuullessaan ensimmäisen kerran rakentamisesta. He olivat alistuneet. Heidän elämänkokemukseenssa kuului niin monia tappioita, että tämä yksi muiden j0oukossa ei tuntunut mitenkään musertavalta. Mutta Istoa pisti vihaksi hänen ma vimattomuutensa, ihmisen tyhjyys ja toivottomuus järjestelmän edessä. Mitään yksittäistä käännepistettä ei tullut, mutta kun altaan ja voimalan rakennstyöt aloitettiin, Isto oli alkanut jo suunnitella tekoa. Kun rakenteet valmistuivat ja alkoivat syöttää, jossa Isto asui, johon vanhemmat olivat muuttaneet, teko oli kypsynyt hänen mielessään. Hänellä ei ollut enää muuta tietä kuin varmuus tästä yhdestä.
Suunnitteleminen oli vaatinut aikaa, se oli raskasta ja kiduttavaa aikaa. Hänen täytyi varoa paljastamasta ajatuksiaan lähimmille ihmisille, niille, jotka ajattelivat samanhenkisesti, joiden mielestä järjestelmässä jokin oli mennyt kohtalokkaasti vikaan. Hän yritti välttää keskusteluja vastaavista aiheista, tapahtumista, jotka lähtökohdiltaan mustuttivat sitä, mihin hän itse oli matkalla. Hän hiljeni ja sulkeutui. Oli pakko saada etäisyyttä itseensä ja muihin.
Epävarmuus vaivasi aluksi. Mutta omien ajatustensa kiihdyttämänä hän vähitellen selkeni varmuuteen teon välttämättömyydestä, siitä tuli hänen ajattelunsa ja elämänsä koko sisältö. Päivästä päivään Isto eli vain tekoa varten, suunnitteli, valmisteli, pohti, ja rakensi tekoa kohti sen toteutumishetkeä. Viimeisen puolen vuoden aikan hänen elämässään ei ollut enää mitään muuta. Mitä siinä oli ollut aikaisemmin, sitä hän ei tiennyt, joen lisäksi ehkä ei mitään.
Hän oli puntaroinut erilaisia vaihtoehtoja, voimalakanaalia, itse turbiinilaitosta tai yläpatoa. Itse voimalaitos oli aluksi tuntunt liian uskalletulta, mutta vähitellen Isto päätyi juuri tähän vaihtoehtoon. Viikonloppuisin laitos seioi ja keräsi vesivaroja altaaseen, lauantain ja sunnuntain vlinen yö olisi sopiva hetki. Laitoksessa ei olisi ketään. Pimeässä tällä alueella ei liikkuisi ainoatkaan kuntoilijaa. Hän pystyisi sijoittamaan panokset yläkanavaan, turbiinin sulkuluukkuun, vesi syöksyisi konehuoneeseen ja aihettaisi tarvittavat vahingot. Se saisi vallanpitäjät vähäksi aikaa ajattelemaan jokea ja taloa, joka oli jäänyt altaan alle. Se olisi esimerkki toiminnasa, jota syntyisi laajemmin, valtakoneiston ulotettua lonkeronsa liian pitkälle, liian monen ihmisen oikeudentunnon ylitse. Hän pakenisi paikkakunnalta, matkustaisi ehkä toiseen maahan, mutta hänen jälkeensä tulisi muita, jotka tekisivät samoja tekoja, toimisivat niin, että järjestelmän ja rakennuskoneiston olisi loputa pakko taipua. Mutta se ei häntä enää kiinnostanut. Hänelle oli vain tämä joki, tämä menneisyys, tämä allas, joka oli hukuttanut kaiken, mikä häntä sitoi mihinkään paikkaan.
Taivas oli tummunut pimeäksi, kaupungin valot olivat nyt ainoa, joka ulkona valaisi. Kaupungista oli tullut voimalan sähkön varassa elävä. Mutta siellä minne hän menisi, olisi pimeää. Itse laitos oli valasematon. Ja siinä työssä, jota hän oli lähdössä suorittamaan, ei tarvinnutkaan valoa. Hänen silmänsä näkivät tarpeeksi tässä pimeässäkin.
Kun hän lähti ulos, hän tunsi äkkiä, että näin varma ja rauhallinen hän ei ollut ollut koskaan aikaisemmin. Hän oli lähdössä tekemään tekoa, joka oli välttämätön kuin kusella käynti aamuisin. Hän tekisi sen mikä oli itsestään selvää. Hän tekisi ainoan merkityksellisen teon elämänsä aikana. Hän yekisi sen mitä häneltä vaadittiin ja odotettiin. Hän täyttäisi paikkansa elämässä. Kaikki menneisyydessä oli kuljettanut häntä kohti tätä määränpäätä. Se oli kuin virtaava joki, monimutkainen ja itsestäänselvä kokonaisuus. Epämääräinen ja yhteen uomaan, yhteen tekoon rajattu elämä. Hän oli varma onnistumisesta. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi. Hän pystyisi pakenemaan huomaamatta paikalta, kävelemään kaikessa rauhassa metsän kautta pois. Minne hän oikein metsän kautta kävelisi, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.
(ilmestynyt pohjalainen kulttuurilehti Lakeuden Kutsu no 1/84:ssa)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)