Jaan Kaplinskin (22.1.1941-8.8.2021) muistolle

Virolainen kiirjailija Jaan Kaplinski on kuollut 8.8.2021 80-vuotiaana. Hän kirjoitti runoutta, proosaa, ja esseitä. Viron itsenäistymisen jälkeen Kaplinski valittiin Viron parlamentin jäseneksi.

Itse tutustuin hänen tuotantoonsa Anja Salokanteleen vuonna 1984 suomentaman runokokoelman "Sama meri kaikissa meissä" kautta. Kirja ajautui käsiini tuoreeltaan ja ihastuin siihen heti. Kaplinskin runoudessa minua kosketti sen zeniläinen kevyt hengitys ja henkevyys yhdistyneenä buddhalaiseen tyyneyteen ja hieman Gary Snyderin tyylisesti virtaavaan lauseeseen. Itse olin tuolloin ja edelleen kiinnostunut zen-buddhistisesta ja buddhalaisesta filosofiasta ja niinpä Kaplinskin runot kolahtivat tajunaani kuin metrin halko päähän.

Heti tämän lukuelämyksen jälkeeen lainasinkin vuonna 1982 suomeksi ilmestyneen Kaplinskin esseekokoelman "Olemisen avara hiljaisuus". Kokoelman alaotsikkona on "Ihmisestä, luonnosta, runoudesta". Itse nimiessee käsittelee taolaisuutta, taolaista filosofiaa ja ennen kaikkea taolaisuuden peruskiveä, Kiinan klassisella kaudella kirjoitettua Tao te chingia, jota on väitetty myyttisen Laotsen kirjoittamaksi. Suomeksi Tao te ching on ilmestynyt Pertti Niemisen "Keskitie - kiinalaista viisautta" antologiassa. Aihevalinta tuntuu melko rohkealta vielä entiseen Neuvostoliittoon kuuluneen, sen vallan ja valvonnan alla olleen Viron kirjailijalta.

Muuten kirjan esseet liikkuvat laajalla akselilla. Hän kirjoittaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja ennen kaikkea runoudesta, mutta kokoelman toisessa keskiössä ovat ympäristökysymykset sekä ihmisen ja luonnon suhde. Luonnon tuhoutumista Kaplinski katselee ja kuvaa surumielisen synkästi.

Esseehän nykyisessä koululaitoksessamme käsitetään ensisijaisesti asia-aineeksi, mutta Kaplinski kirjoittaa vapaata ja vapaasti hengittävää esseeetä, jossa koko ajan kuulee runoilijan kielen ja puheen. Itselleni "Olemisen avara hijaisuus opetti proosankin kirjoittamisessa sen, että tärkeintä kirjoituksessa - oli se sitten runoutta, proosaa tai esseitä - on tekstin hengittäminen ja kielen kirkkaus. Mitä on runous, Kaplinski kysyy yhden esseen otsikossa. Ja vastaa lopussa: "Oleminen ja muuttuminen, merkki ja ajatus, sääntö ja vapaus, kivi ja rauta synnyttävät yhteen iskiessään kipinän, elävän tulen, jotakin mikä ei ole kiveä eikä rautaa, merkki eikä ajatus, ei olemista eikä muuttumista." Ja toisaalla "Runous tuo mieleemme jotakin, jonka olemme unohtaneet tai jota emme ole tähän asti edes huomanneet."

Itselläni oli tilaisuus tavata Jaan Kaplinski yhden kerran 13.4.1986. En tietenkään muistaisi päivämäärää, mutta googletin sen. Tapasimme nimittäin Lapuan patruunatehtaaan räjähdysonnettomuuden muistomerkin "Yhteinen tuska" paljastustilaisuudessa. Minä olin paikalla toimittajan ominaisuudessa, hän juhlapuhujana. Tai ei se ollut varsinainen puhe, hän oli tilaisuutta varten kirjoittanut esseen "Idän ja lännen raja Euroopassa", missä hän asetteli niin Viroa kuin Suomeakin Euroopan kartalle idän ja lännen rajamaastoon. Haastattelin Kaplinskia lyhyesti Pohjanmaan Kansa -lehteen. Hän antoi minulle esseensä ja minä Kaplinskille esikoiskokoelmani Lintujen silmissä kivien kylmyys." Hän lupasi lukea kirjan ja viedä sen Viron Kansalliskirjastoon. En ole tarkistanut, löytyykö runokokoelmani kyseisestä paikasta. Satuin löytämään kyseisen esseen vain muutama viikko sitten muuttoa tedessäni, mutta nyt se on jälleen kadonnut jonnekin arkistojen syövereihin kuten kaikki muukin Kaplinskista kirjoittamani.

Jaan Kaplinski on minulle tietämättään opettanut kirjoittamisesta paljon ja siksi hänen kuolinuutisensa kouraisee oudosti, vaikkakin buddhalaiselta kannalta ajateltuna hän ei ole suinkaan kuollut vaan elää... Jaan Kaplinskin merkittävyyttä kirjailijana kuvaa se, että hän on useita kertoja ollut Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaana, vaikka ei ole palkintoa koskaan lopulta saanutkaan.

Runo 18.5.2021

 Runo

Istun puistonpenkillä Kajaaninjokivarressa ja mietin

sellaistakin, että

ihmisen elämä tai ihmisyys yleisemmin

on aika vaikea ammattiurheilulaji,

vaikka lähes jokainen meistä on sen lajin ammattilainen,

ehkä vaikein kaikista urnheilulajeista,

en ymmärrä miksi sitä ei ole hyväksytty Tokion olympialaisiin.

istun kauan,

pari haarapääskyä lentää pään yli,

on alkukesä, kalalokit huutavat korvaan-

Muuan elämää nähnyt mies tunkeutuu väkisin viereeni

puistonpenkille istumaan ja sanoo:

en ole sarjamurhaaja,

olen 47-vuotias eläkeläinen,

mutta tiedätkö mitä on olla suomalainen.

Luulen nyt että versio on Jorma Eton runosta,

mutta hän vastaa itse:

Yksikään matu ei tule tähän puistonpenkille istumaan!

Nousen ylös ja lähden kävelemään johonkin toiseen suuntaan elämässäni.

Ettei Eeva-Liisa Manneria unohdettaisi

Näin sopii unohtaa

Kajaanin Kaupunginteatterin esitys Seminaarin näyttämöllä

Runot: Eeva-Liisa Manner

Ohjaus: Helka-Maria Kinnunen

Musiikki: Anna-Mari Kähärä ja Juho Hannikainen

Näyttämöllä: Antti Hovilainen, Maija Pihlajanoja ja Teija Töyry

sekä muusikot Juho Hannikainen ja Sinikka Isoniemi

Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Kajaanin Kaupunginteatterin johtaja Helka-Maria Kinnunen on ohjannut Seminaarin näyttämölle läpileikkauksen Eeva-Liisa Mannerin runoudesta. Esityksen pohjana ovat Eeva-Liisa Mannerin kootut runot kokoelmasta Kirkas, hämärä, kirkas, sekä Anna-Mari Kähärän ja Juho Hannikaisen runoihin säveltämä musiikki. Näyttämöllä runoja esittävät laulaen ja lausuen Kajaanin Kaupunginteatterin näyttelijät Antti Hovilainen, Maija Pihlajanoja ja Teija Töyry, muusikkoina Juho Hannikainen ja Sinikka Isoniemi.

Eeva-Liisa Manner (5.12.1921 - 7.7.1995) on suomalaisen runouden modernismin edelläkävijöitä ja ehdoton mielirunoilijani kotimaisessa lyriikassa. Mannerin ensimmäinen runokokoelma Mustaa ja punaista ilmestyi jatkosodan aikana 1944. Vuonna 1949 ilmestyi toinen kokoelma Kuin tuuli tai pilvi. Nämä kokoelmat olivat vielä perinteistä loppusointuista lyriikkaa, mutta seitsemän vuoden tauon jälkeen ilmestynyttä kolmatta kokoelmaa Tämä matka (1956) pidetään Mannerin oman runotuotannon läpimurtoteoksena ja runouden suomalaisen modernismin uranuurtajana (lähde:Wikipedia).

Itse synnyin vuosi Eeva-Liisa Mannerin kokoelman Tämä matka ilmestymisen jälkeen. Tutustuin hänen runouteensa lukioikäisenä ja tärkein lähteeni Mannerin runouteen on ollut parikymppisenä jostain divarista hankkimani Eeva-liisa Mannerin kirja Runoja 1956-1977, joka sisältää kootut runot kokoelmista Tämä matka (1956), Orfiset laulut (1960), Niin vaihtuivat vuodenajat (1964), Kirjoitettu kivi (1966), Fahrenheit 121 (1968), Jos suru savuaisi (1968), Paetkaa purret kevein purjein (1971) ja Kuolleet vedet (1977) hänen runoutensa keskeisen tuotannon.

Eeva-Liisa Mannerin runous on pääsyyllinen siihen, että kirjoittamisharrastukseni ja ymmärrykseni runoudesta lukioaikoina ja sen jälkeen lisääntyi ja julkaisin esikoisrunokokoelmani ”Lintujen silmissä kivien kylmyys” vuonna 1982 omakustanteena sekä sittemmin viisi muuta kustannettua runokokoelmaa. Manner on syy, miksi ”ammatiltani” olen ensisijaisesti runoilija. Mannerin runous itsessään on myös pääsyy siihen, miksi olen täysin kyvytön ja jäävi arvostelemaan Kajaanin Kaupunginteatterin toteuttamaa runoesitystä Kajaanin Seminaarin näyttämölle. Manner on minulle liian läheinen, olen lukenut runot omalla tavallani, en kykene arvioimaan toista tulkintaa.

Lievästi järkytyin kun vasta näytelmän ohjelmalehtisestä tajusin, että suuren suomalaisen runoilijan Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta. ”Hyvä Jumala, niinkö kauan siitä on?” Äkkiä tunnen itsenikin hyvin vanhaksi. Olenhan ollut kiinnostunut hänen runoudestaan jo lähes 50 vuotta, elänyt sitä läpi: mystistä, syvällistä, filosofista ja ainutlaatuista Eeva-Liisa Mannerin runoutta, josta itse olen kirjoittanut 1995 välittömästi hänen kuolemansa jälkeen Pohjolan Sanomiin esseen Eeva-Liisa Mannerin runoudesta, joka sittemmin on ilmestynyt blogissani osoitteessa:

https://nevaranta.blogspot.com/2009/09/eeva-liisa-mannerin-syva-matka-in.html

Hautajaiset

Antero nosti housunpunttejaan ja käveli tutulta pihalta pois. Hän pysähtyi katsomaan lurua, jonka oli kaivanut lapiolla maahan. Kevät veti sulanutta lunta, vedeksi muuttunutta, hitaasti maan sisään. Naapurin vanhapiika oli tullut sanomaan, että lapiolla kaivettu ura oli liian leveä, eikä sen tähden vetänyt. Oli itse vetänyt lapionsyrjällä syvän ja kulkevan uran.

Oli mennyt päiviä ja luru veti. Aurinko paistoi talvella luotua lumikasaa pihan perältä matalammaksi. Ensimmäiset kärpäset ilmestyivät huusin seinälle. He tulivat kotiin kyläpaikasta niihin aikoihin, jolloin ilta muuttui pitkäksi ja hämäräksi. Naapurin vanhapiika oli ovella vastassa.

- Täällä kävi kaksi poliisia ja sanoi, että teidän äitinne on kuollut, nainen sanoi isälle.

- Vai niin, hän meni sitten, isäni sanoi.

He avasivat ulko-oven, menivät sisään ja tuli hiljaista. Viikkoa myöhemmin Anterolle ostettiin uudet housut, suorapunttiset, joissa oli vähän kasvunvaraa. Piti lähteä hautajaisiin. Hän ajatteli, että muutamassa päivässä luru vetäisi pihan kuiviin. Hän käveli isänsä ja äitinsä kanssa tutulta pihalta pois. Kadulla odotti auto.

Hautajaiset olivat vaatimattomat. Sitä hän ajatteli vasta vuosia myöhemmin. Muisti vain, miten pienellä joukolla kokoonnuttiin kappelin eteen. Hän ajatteli, että isoäiti on kuollut. Oli leikkinyt tuossa paikassa monena kesänä. Tuntui kummalta, että jotain sellaista ihmistä vietiin hautaan, jonka oli nähnyt ja tunsi. Täti pidätti itkua ja kiitti siitä, että ihmisiä oli tullut paikalle.

- Nyt ne jo menevät, joku huomasi.

Haudankaivajalta näyttävä oli työntänyt saattokärryt ulos kappelista ja sukulaiset hätäilivät vainajan perään. Pienellä hautausmaalla kuljettiin lyhyt matka ja isä oli nostamassa arkkua hautaan. Tummapukuinen mies piti lyhyen puheen. Sen päälle uskonsisaret lauloivat laulun, jota saattoväki ei tuntenut. Antero muisti, että mummu oli antanut luettavaksi lehtiä, joita isä sanoi lahkolaisten höpinöiksi.

Hän muisti rannekellon, jonka oli käynyt mummun kanssa ostamassa kaupungista. Viimeiset kilometrit oli kävelty linja-autolta kotiin. Yhtä mittaa piti katsoa kelloa, paljonko aikaa oli kulunut. Nyt hän vilkaisi samaa kelloa, ja tuntui että sekuntiviisari ei liikkunut lainkaan. Jokin liikkui kurkussa, vaikka hän ei sittenkään oikein ymmärtänyt.

Istuttiin kahvipöydässä. Paikalla olivat serkut, jotka olivat paljon vanhempia kuin hän itse. Vähän hän heitä tunsi. Isä, äiti, täti ja papinvirkaa toimittanut mies. Uskonsisaret kävivät, mutta lähtivät hätäisesti ensimmäisen kupin jälkeen.

Isä otti puhuakseen papin kanssa. Antero katsoi kirjoja, joita mummu oli hankkinut kirjahyllyynsä. Hän muisti lukeneensa niin kauan kun oli ollut koulussa ja kesällä satoi. Nuortenkirjojen loputtua menivät klassikot. ”Poikia ja rakastajia” oli ensimmäinen joka otti eteen. Hän muisti tilanteen ja häpesi. Jäkeen päin hän ihmetteli, miten mummun kirjastosta löytyi tämäkin. Vartiotornit tuli luettua siinä sivussa.

- Vedenpaisumus voidaan selittää sillä, että Jumalan luotua taivaan ja maan jäi ilmakehään vielä vesihöyryä, joka aiheutti sademetsän kaltaisen tasaisen paratiisin kaikkialle maailmaan. Valo siivilöity pilvien läpi niin, että syntyi samanlainen tila kuin kasvihuoneessa. Vedenpaisumuksessa tämä vesihöyry satoi alas ja ihmisten olosuhteet muuttuivat. Sen tähden ihmisten elinikäkin lyheni sen jälkeen, kun Noakin arkki laskeutui Araratin vuorelle.

Papinvirkaa toimittanut mies selitti isälle sitä, miten Raamatun sana voidaan todistaa tieteeksi. Vuosia myöhemmin Antero muisti tämän ajatuksen, joka hänestä tuntui järkevältä. Hän muisti uskonnonopettajan, joka selitti miten autiomaassa elää käärmelaji, joka kosketuksesta jäykistyy kuin keppi. Näin voidaan selittää Mooseksen ihme, miten keppi muuttuu käärmeeksi. Mutta miten kivestä isketään kepillä vettä, tätä ihmettä uskonnonopettajakaan ei selittänyt. Yleensäkin ajatukset, joita hänelle esitettiin tuntuivat järkeviltä. Ei hän koskaan ollut pysähtynyt miettimään miksi.

Kotimatkalla isä kehui papinvirkaa toimittanutta varsin järkeväksi mieheksi. Hänen kanssaan oli mielenkiintoista jutella. Tieteellisistä kysymyksistä isä ei ollut halunnut kovin paljon väitellä. Antero ei silloin vielä ymmärtänyt, että hautajaispäivänä on turha tehdä riitaa tällaisista asioista. Uskoi pitkään, että vedenpaisumus on syntynyt maailmaa ympäröivästä vesikehästä. Ajatus ei ollut hullumpi vieläkään. Hautajasten jälkeen heillä kävi muutaman kerran jehovalaisia kahvilla. Sitten lakkasivat.

Luru veti pihan kuivaksi. Seuraavana kesänä hän osasi jo itse tehdä kulkevän väylän. Kasvoi ulos suorista housuista, joihin oli jätetty kasvunvaraa. Muutti vanhempien mukana toiseen kaupunkiin. Unohti huusin ja kärpäset ja vanhanpiian, joka oli opettanut tekemään luruja. Piti kelloa kädessään. Aina kun katsoi kelloa, muisti.

Korona 2021

Noin vuoden verran olemme viettäneet korona aikaa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen koronapäivitykseni. Elämä on korona-aikana muuttunut monin tavoin toisenlaiseksi. Itse en ole rakasta äitiäni käynyt tapaamassa viiteen kuukauteen. Odotan että rokotukset tulevat. Pyrin olemaan vastuullinen kansalainen.Täytyy tunnustaa että en ole Kajaanissa käyttänyt maskia julkisissa kulkuneuvoissa tai kaupoissa aiemmin. Syynä oli ainoastaan maalaisjärki, Kajaanissa ei ollut koronaa enkä itse käynyt missään mistä voisin sen saada. Asun muutaman kilometrin päässä keskustasta ja käyn vain harvoin kaupungilla.

Nyt tilanne on vähän muuttunut toiseksi. Kaikkiaan Kajaanissa on tavattu 89 koronatartuntaa vuoden aikana. Viimeiset tulivat yllättäen hoitokodista jossa puolet henkilöstöstä ja 2/3osaa asukkaista sai tartunnan. Eilen hallitus esitti päivitetyn koronastrategian. Maskin käyttöön tuli niin vahva suositus että minäkin uskoin. En jatkossa käy julkisissa tiloissa ilman naamaria.

Rokotteita odotetaan ja toimitukset viivästyvät. Pelin politiikkaa. Samaan aikaan pieni osa kansalaisista jaksaa vastustaa rokotteita. Uutisissa tänään julkistetun kyselyn mukaan 86 prosenttia kansalaisista ottaisi varmasti rokotteen tai harkitsee myönteisesti sen ottamista ja 9 prosenttia vastustaa niitä. Itse vaikka olen rokotteen ottamisjonossa lähellä häntäpäätä otan ilman muuta rokotteen heti kun se on mahdollista.

En ota rokotetta itseni vuoksi, koska tuskin minä perusterveenä koronaankaan kuukahdan. Otan sen lähimmäisteni, kuten iäkkään äitini ja vanhusten vuoksi. Ja sen tähden, että ilman riittävää rokotesuojaa tauti jää muhimaan näihin vastarinnan kiiskien joukkoihin. Minusta rokotteen ottaminen on kansalaisvelvollisuus enemmän kuin äänestäminen. Ilman sitä koronaa ei nujerreta. 

Olen 85-vuotiaalle äidilleni sanonut, että viime syksyisen jälkeen tapaamme taas, kun olet saanut ne rokotukset.

Alkuvuoden runot 2020

 

Runo 10.1.2020

Metsässä on raja,

se on muuri

joka ei johda mistään mihinkään.

Raja kahden saman välissä:

metsän toisella puolella ja metsän toisella puolella.

Se on jo rakentuessaan raunio,

vanhoista käytetyistä tiilistä muurattu,

se on suora linja muutaman metrin mittainen

vailla mitään käytännön tarkoitusta.

Symbolisesti se merkitsee kuitenkin erottamista, rajaa

ihminen rakentaa näitä rajoja

ikäänkuin suojakseen,

määritelläkseen omistamisen rajan,

metsän väki nauraa rauniomuurille,

tuhoontuomitulle yritykselle

jakaa metsä kahteen osaan,

linnut lentelevät sen ylitse miten tahtovat

puut kasvattavat juuriaan muurin alitse

kenttäkerros kasvaa molemmin puolin muuria samaa.

Ei keskellä metsää voi olla luonnollista rajaa

Mutta muurilla istuu Donald Trump kuin räsynynukke

lasten leikkikonetuliase kädessään,

kullattuna pönkitettynä räsynukkena, vartioimassa rajaa,

vartioimassa maata jonka valtiaaksi hän itsensä kuvittelee,

vartioimassa tiluksiaan ja osakesalkkujaan maailmassa,

joka on ihmiskunnan yhteinen yritys

kasvaa, kehittyä, sivistyä

löytää tasapaino vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.

Tämä raja, tämä muuri on jo murenemassa hänen allaan,

mutta vielä tämän hetken hänen vartiopaikkansa kestää:

fasismin ja rasismin vartioasema.

Muurin toisella puolella hätääntyneitä käsiä,

käsineitä seipäiden nenässä ja muuriin maalattuima

graffiteja Birkenaun seinästä,

ihmisjoukkoja pyrkimässä muurin yli

parempaan tulevaisuuteen.

Muurin toisella puolella pönöttää pylväinä musta armeijakunta

hakaristit, rasismin tunnukset ja iskulauseet muurissa:

Arbeit macht frei!

Hitlerin natsiarmeija, Trumpin tinasotilaat

kaikki ihmisyyden vastainen.

On kamppailu muurin ääressä kahden maailmankuvan välillä;

pimeyden ja valon veljeskuntien välillä

ihmisyyden ja epäihmisyyden,

humanismin ja totalitarismin,

antifasismin ja fasismin,

luonnon tuhoamisen ja luonnon tasapainon välillä.

16.1.2020

Hetken

tunsin läheisyyttä tänään.

Se saattoi olla hiuksen kosketus,

läheinen katse,

sellainen lämpö,

joka läheltä välittyy.

Sita voisi nimittää

vaikka rakkaudeksi.

21.1.2020

Tänään ajattelin sanoja ja merkityksiä

sanan takana on aina jotain, historia ja nykyisyys,

tarkempi tieto, merkitys,

joka ei ehkä heti käy ilmi.

Se liittyy aikaan ja paikkaan

kuten muisti ja kaikki tulevaisuuden odotukset.

Sana oli alussa

ja sen pitää olla jotain kestävää,

se ei saa lipsua iljanteilla,

sen pitää olla täsmällinen ja tarkka.

Ja siksi,

koska etsin sanoja kulkiessani

ostin nastakengät.

25.1.2020

Vähän surulliselta tuntuu

kun ihminen ikääntyy

varsinkin jos ikääntyjä olen minä itse.

Katson 30 vuotta vanhaa valokuvaa

siinä mies syöttää kuukkelia

leipäpalalla ja margariinilla kädestä.

Ei sitä miestä enää ole,

keho on sama,

puvuntakkia ei enää ole

yhteiskuntakelpoisuudessa olen vajonnut alemmas

mutta yhdestä pidän kiinni

omantunnon oikeuden mukaan en elämääni

häpeä enkä kadu

21.2.2020

Tänään mietin tupakan verran

kerrostalon pihamaalla.

Mietin menneitä.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee,

sitä kauemmas hän muistelee ja muistaa taakse.

Mietin elämääni,

polkuja ja polun risteyksiä

tehtyjä ja tekemättömiä tekoja.

Mahdollisuuksia on lukemattomia,

missä muualla voisin olla nyt,

en missään muualla kuin tässä.

Tupakan verran

kerrostalon pihamaalla.

22.2.2020

Helmikuussa

olen päättänyt kiertää Karankajärven

lähden kiertämään toiselta puolelta

tietä pitkin joka nopeasti muuttuu traktoriuraksi

ja lopulta jalkapoluksi

joka päättyy liikennemerkkiin:

“yksityisalue, pääsy kielletty!”

Minua ällistyttää tämä ihmisen omistushalu,

haluta omistaa omat maansa,

orjakapitalismin aikaan maanosansa

tai ajateltaa minkälainen sota syntyy

jos jokin kynsiviila joutuu vahingossa vääriin käsiin.

Polku on ummessa, ohuet vanhat askelmanjäljet siinä

yritän eteenpäin, välillä hanki kantaa, välillä pettää

koukata saappaansa lumesta. Jatkaa

Yllättäen tulla lähteelle “mitä ihmettä?”

Lähteellä nappo ja puro joka virtaa karankajärveen,

siitä ylitse tukipuut ja jatkan

oravanjälkiä tulee vastaan

ei mitään muuta elämää,

kunnes löydän sähkölinjan ja sitä pitkin kompuroiden takaisin kotiin.

Vasta kotipihaa lähestyessä

alkavat linnut uudelleen laulaa.

25.2.2020

Vaikenen liikaa, peläten, ahdistuen.

Jokainen sana ja lause on mahdollisuus

vilpittömin sydämin:

tie uuteen alkuun, keskitiehen tai loppuun,

on vain uskallettava.

Mitä minun on uskallettava?

Varovasti puhun totuudesta,

totuuksia on paljon,

niistä ei ole edes vessapaperiksi.

Kirjoita paremmin, kevyemmin ja tarkemmin!

Sodista, julmuuksista, pakolaisista,

valtioiden hallinnosta, vallasta,

luonnon tuhoamisesta

ja miten kaikki lopulta luhistuu ja luisuu käsistä.

Ei, mieluummin istun olohuoneen lasioven äärellä

ja katselen lasin läpi maailmaa,

urpiaisparvea ruokintamökillä

ja pidän kaukana kaiken mikä minua pelottaa.

27.2.2020

Olen valmis lähtemään koko ajan

lähtemään minne, se on epäselvää,

taidekuljetuksia, linturetkiä vai se lopullinen.

Ajattelen että olemmehan me ihmiset energiaolentoja

sähköä ja jännitteitä, sen tuntee olkapäästäni

jossa kiertäjäkalvosinlihas on revennyt

ja hermopinteestä joka saa sormet kramppeihin,

jostain jonka tuntee sähköiskuina kädessä

tai rintakehässä.

Mitä me ihmiset olemme,

kirjoitusvirheitä korjaillessani

unohdin jo ajatuksen lopun.

Runo 6.3.2020

Tapahtumattomuus, tyhjänpäiväisyys, merkityksettömyys

sitä kaikkea saa aikaan

kun ryhtyy vain puuhaamaan.

Siksi enimmäkseen makaan sohvalla

ja katselen kaikkeutta

suljettujen silmäluomieni läpi..

5.3.2020

Kierrän Karankajärven.

Tie järven ympäri muuttuu ensin poluksi

ja sitten loppuu kokonaan.

Kulkemattomassa paikassa on lähde,

umpihangen keskellä.

Kepin nokassa korvo,

satunnaista kulkijaa varten.

Pysähdyn siihen ja jatkan matkaa

umpihangessa joka kantaa.

Jäniksen ja oravan jälkiä siellä täällä.

Edes lintujen elämää ei kuulu,

ennen kuin löydän uuden polun

ja siitä jäiselle tieuralle ja kotia kohti.

Ja vasta asutusta lähestyessä

näen ensimmäiset punatulkut, tiaiset,

tikat ja harakat,

ihmisen ruokinnan varaan talvisin sopeutuneet

kulttuurilinnut.

15.3.2020

Kolme vuotta olen kulkenut polkuja pitkin

yhä syvemmälle metsään,

kunnes lopulta olen ollut kokonaan metsän peitossa,

eksyksissä runouteni suhteen&olen vaiennut.

Opettelin kirjoittamaan haikuuta,

haikeutta lyhyeen ja täsmälliseen,

kuten klassisessa japanilaisessa haikurunoudessa.

Tarkensin ja täsmentin sanaa, kunnes huomasin

hukanneeni merkitykset

ja että tämä tie on umpikuja.

Eilen illalla muuan jo toissavuosisadalla syntynyt runoilija

Ezra Pound herätti näkemään minut taas siihen

mihin oikeastaan koko ajan olen tähdännyt,

tarkkaan muistin arkeologiseen ja eeppiseen runoon

jolla on sisältö ja merkitys.

Niitä runoja odotellessa julkaisen tämän,

tyhjän, koska juuri nyt tänään

ajatukseni menivät moninkertaiseen umpisolmuun.

18.3.2020

Säätiedotus.

Etelä ja pohjoinen tappelevat nyt keskenään

täällä Kainuussa: kuka omistaa ilmavirrat?

Etelästä lämmintä ja pohjoisesta kylmää.

Meillähän on jo koronavirus ja tuhansia

telttaan jäätyviä pikkulapsia Kreikan ja Turkin rajalla,

rajat ovat kiinni kun lisäksi on korona,

antaa ihmisyyden jäätyä sinnekin,

nyt on tärkeintä pitää huolta omistamme

ja omistamisistamme.

Aforismi 26.3.2020

Jos suupieliltämme katoaa hymy

kuolemme kaikki.

Runo ystävälle 28.12.2020

”Vuodet kuin lehdet”

Bo Carpelan kirjoitti voimiensa päivinä.

”Lehtiä syksyn arkistosta”

hän kirjoitti elämän jo hitaasti ehtyessä.

Se jäi hänen viimeisekseen.

Sinä elät kesän ja syksyn välissä,

elämässäsi, vuosi vuodelta

kuljettua polkua kertyy lisää,

tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,

parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.

Onnellisuutta siitä,

että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.

Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet

me kaikki jatkamme tahoillamme.

Tieto määränpäästä kyllä on,

mutta koska ja missä,

sitä emme aavista,

kaukana edessä sumussa vielä

se mitä kutsutaan lopulliseksi,

vaikka ei se ole lopullinen,

jossain muodossa jatkumme jälkeenkin.

Sinun ei näitä tarvitse vielä ajatella,

sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,

kaikki mennyt ja nykyisyys

ja tulevaisuuden mahdollisuudet'

lehdet vielä vihreät,

vasta aavistus siitä,

miten neste suonien kuljettama

hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,

vasta illansuussa, yöpuolessa

syksy paljastaa kaikki kauneimmat värinsä,

sitä kauneutta kohti meidän on alati kuljettava.

Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,

oleminen ei tarkoita: oltava tässä,

vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,

kohti jotain, mikä on joka aamu uusi, hätkähdyttävä, outo

ja ihastusta täynnä,

la dolce vita.