Taiteen henkisestä sisällöstä

Mieleni on jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa nykytaiteen henkisestä sisällöstä. Wassily Kandinskyhan kirjoitti tästä käänteentekevän teoksen jo 1912. Hieman yli sata vuotta myöhemmin joudun toteamaan, että me emme ole vielä päässeet puusta pitkään. Tämä koskee varsinkin nykyisintä nykytaidetta. En kerta kaikkiaan käsitä mikä sen funktio on.

Perinteinen maalaustaide, kuvanveisto ja grafiikka tuntuvat olevan minun sukupolveni muinaisjäänteitä, nykyään taiteen kovana ytimenä on jäte. Kierrätämme ja uusioimme. Viime vuosina olen nähnyt Taide-lehden ja Taidemuseoiden henkisen rappion. Olen nähnyt museotasoisia näyttelyitä, joissa naiset kylpevät alasti, kuivuneista pitsoista on tehty perhosia ja kotkia sekä pullonkorkeista alttarimaalausten kopioita, muovipussinsulkijoista lintuja olen nähnyt apurahatuotettuja hiekkakasoja, hylättyjä ja pinottuja pinnatuoleja ja lipputangossa liehuvia virttyneitä t-paitoja.

Uusinta Kajaanin taidemuseon näyttelyä en ole vielä nähnyt. Sen mainoksessa joku on näköjään katkaissut muovisuksen. Mainoksissa kerrotaan miten näyttely on syntynyt uusio- ja kierrätysmateriaaleista. Näyttelyn tiimoilla voi myös harrastaa taidejoogaa.

Anteeksi vaan, että en välttämättä viitsi käydä katsomassa tätä näyttelyä enkä lähteä sinne joogaamaan. Ehkä siellä olisi alastonvideoitakin? Muistankin kun erään taannoisen näyttelyn julisteessa kylpevä alaston nainen herätti bussipydäkillä kommentteja: ”Hyi olkoon! Äiti sä oot ihan ton näkönen!” muuan noin 8-vuotias tyttö kommentoi.

Miksi puhun taiteen henkisestä sisällöstä. Näen ja koen että jopa 40 000 vuotta vanhoilla tekniikoilla voi tehdä modernia taidetta. Tiedän että kalliopiirrokset ja -maalaukset ovat olleet ihmiskunnan vanhinta kerrontaperinnettä, maailman vanhimpia sanomalehtiä, jotka kuitenkin sisältävät myös rituaalisen ja kulttuurisen perinteen.

Elämme nykyään taiteellisesti uusiojäteyhteiskunnassa. Kaiken tämän taiteellisen linjanvedon ansiosta, jolla vain moderni jätetaide on modernia, kadotamme kuitenkin yhteyden taiteen tekemisen perinteeseen ja sen henkiseen sisältöön. Ja muistutan, että Marcel Duchamp keksi viedä pisuaarin taidenäyttelyyn hänkin jo 100 vuotta sitten.

Readymadessa ei siis kerta kaikkiaan ole mitään uutta eikä pesäpalloräpylöistä, nurmikentällä pyörivistä potkupalloista, katkenneista suksista tai muusta krääsämateriaalista ole helppo taiteen katsojan löytää sisällöllistä merkitystä vaikka ne itse taiteilijan narsismia ruokkisivatkin.

Avoin kirje Kajaanin TE-keskuksella ja TYPIille

Kajaanin TE-keskus ja TYP

 

Moi! Rupattelen tässä vain aikani kuluksi ja ollakseni aktiivisesti työtön.

Olen kuvataiteilija ja runoilija. Vuonna 1992 pankkikriisin seurauksena, kun työpaikkani myytiin jalkojen alta tein tietoisen päätöksen ryhtyä kuvataiteilijaksi. Se on huono ammatti, se ei tuo vaan vie rahaa. Hyvä ammatti se on siinä mielessä, että tekeminen on mielekästä. Muuan kuvataiteilijaystäväni Kemissä aikanaan totesikin, että tämä on niin hauska ammatti että tämän työn tekemisestä kannattaa maksaa. 

 

En nyt kerro teille paljonko olen maksanut viimeisen 25 vuoden aikana ammattini harjoittamisesta, mutta laskekaa itse jos työttömyyskorvauksesta tai toimeentulotuesta vähintään kolmasosa on mennyt materiaalikustannuksiin ja näyttelykuluihin.

 

Olin Koijärvellä vuonna 1979. Sittemmin Suomussalmella Äiti Maan -puolustusleirillä. Siellä synnytettiin vihreän liikkeen ideologiaa Suomeen. Ampumaradalla järjestetyn maanpuolustusleirin sisääntuloportin yläpuolella oli valtava banderolli: ”Mielekästä työtä kaikille!”

 

Tämä yhteiskunnallisessa keskustelussa on unohdettu: että työn pitäisi olla paitsi työtä sen pitäisi olla myös mielekästä työtä, Hyvin vähän keksin ammatteja joissa tehtäisiin mielekästä työtä. No hoitoala ja siivouspuoli nyt kuitenkin. Niin ja taide, joka pyrkii tuottamaan ihmisille hyvinvointia.

 

Olen ilmoittanut teille että en lähde 9 euroa päivässä kuntoutuvaan työtoimintaan enkä mihinkään muuhunkaan tarjoamaanne työllistämistoimenpiteeseen. Oottelen eläkeikkää! Ehkä voisin mennä johonkin kankurikurssille kansalaisopistoon? Eläkehän häämöttää vasta puolentoista vuoden päässä.

 

Kuvataiteilijaksi ryhtymiseni jälkeen vuonna 1992 sain olla työvoimaviranomaisilta kohtuullisen rauhassa vuoteen 2006 asti, sain tehdä kuvataidetta ja olla työtön. Tuolloin 2006 erään itse tekemäni töppäyksen vuoksi jouduin karenssiin, joka osoittautui ikuiseksi ja jota kesti 10,5 vuotta, kunnes minut 2017 lopulta armahdettiin takaisin työvoimatoimiston syliin.

 

Nyt teillä työvoimapoliittisen selontekoni yhteydessä oli sellainen linja, että työttömyyttäni ei voitaisi jatkaa enää työttömyytenä, koska koko ajan teen taiteellista työtä ja esimerkiksi haastattelua seuraavana päivänä olin viemässä taidenäyttelyäni Jämsään. Ehdotitte minulle lääkärintarkastusta koska en omasta mielestäni ole mielenterveydellisesti työkykyinen. 

 

Kuulin kyliltä että tämä on yleisempi linjaus te-keskusten toiminnassa. Henkilöitä jotka ovat väliinputoajia siinä kuopassa että ovat työkyvyttömiä mutta eivät pääse sairaseläkkeelle vaaditaan työttömyyden sijaan olemaan sairaita ja hakemaan sairaslomaa. Tämä on kuitenkin köyhimmille taloudellisesti mahdotonta. Sairaslomarahat tulee takakäteen.

 

En nyt muista mikä varsinainen asiani oli, mutta mielestäni työvoimapalvelujen alkuperäinen yhteiskunnallinen idea oli tarjota ihmisille töitä. En ole aikoihin kuullut kenestäkään joka näiden te-keskusten tarjoamana olisi oikeaa palkallista työtä saanut. Minusta tekin voisitte lähteä mielekkäämmän työn etsintään ja johonkin hoivapiiriin sukkaa kutomaan.

Vermeer, Griet ja helmikorvakoru

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

suom. Arja Gothoni, 335 s., Otava 2001

Tracy Chevalier on kirjoittanut pari vuosikymmentä sitten kehutun ja kohutun kirjan hollantilaisen kuvataiteilijan Vermeerin elämästä. Kirjasta tehty elokuva on ollut Oscar-ehdokkaanakin kolmessa eri kategoriassa. Kuvataiteilijana luin kirjan mielenkiinnolla.

Vermeer on minulle melko vieras taiteilija 1600-luvun loppupuolelta, wikipedia määrittelee hänen tyylisuunnaksen laatukuvamaalauksen ja barokin. Itse Vermeerin tuotannosta jäljellä on nykyään 32 aitoa teosta ja 5 mahdollisesti aitoa/väärennöstä Hänen kuuluisin teoksensa lienee Turbaanipäinen tyttö, josta kimmokkeen on saanut kirja Tyttö ja helmikorvakoru.

Romaani Vermeeristä ja hänen taiteestaan on mielenkiintoinen palvelijatar Grietin näkökulmasta katsottuna. Grietillä on näkökulmaa taiteeseen koska hänen tapaturmaisesti sokeutunut isänsä oli kaakelin tekijä ja -kuvittaja.

Näin kuuluisaksi romaaniksi kirja ei kielellisesti tai rakenteellisesti ole mitenkään mielenkiintoinen. Se on tyypillinen viihde- tai historiallinen romaani, jonka päähenkilöstä kuitenkaan tavallinen lukeva yleisö ei ole koskaan kuullutkaan. Kirjoittajan kerronnassa on kuitenkin jotain, joka ottaa lukijan otteeseensa. Se tulee ehkä Vermeerin maalausten kautta.

Kirjassa ei siis kerrota itse taiteilija Vermeeristä paljoakaan, hänen perheestään kyllä. Vermeer oli melko intohimoinen taiteilija, joka sai kaikkiaan 15 lasta, joista neljä menehtyi pian syntymän jälkeen. Taiteilijana hän oli laiskempi: maalasi noin kolme maalausta vuodessa mesenaateilleen. Lopulta Vermeer ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja kuoli.

Kuviteltu Griet oli Vermeerin palvelustyttönä ehkä hänen tuotantonsa huippukautena 1664-1666, hän ajautui ensin isänsä sokeutumisen jälkeen Vermeerin palvelijattareksi, sittemmin avustajaksi ja malliksi. Hän on kansikuvan helmikorvakoruinen tyttö. Jälkisanoissaan Tracy Chevalier perustelee miksi Turbaanipäisen tytön malli ei hänen mielestään ole tavanomainen malli vaan palvelijatar.

Chevalier on alunperin tietokirjatoimittaja. Hänen romaanissaan historialliset, taidehistorialliset ja aikakautiset kulissit ovat kohdallaan. Niiden välissä romaani ryhtyy elämään siinä maisemassa, ajassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa missä romaanin henkilöt elävät. 1660-luvun Hollannissa, Delftissä, erään nykyään melko kuuluisan taidemaalarin ja hänen palvelijattarensa kotikaupungissa.

Syksyn ja talven värejä Keijo Nevarannan näyttely Taikavakassa

Keijo Nevarannan näyttely ”Syksyn ja talven värit” on esillä Taikavakassa tammikuun loppuun. Näyttelyssä on esillä lähes 30 teosta: pääosin akvarelleja, mutta myös grafiikkaa ja öljyvärimaalauksia. Lisäksi myynnissä on Nevarannan runokirjoja sekä taidekortteja.

• Muutin Jämsänkoskelle syksyllä 2016. Tupaantuliaisiksi järjestin kotinäyttelyn ”Muutos”, mutta tuolloin kovin moni ei rohjennut tulla juuri paikkakunnalle muuttaneen taiteilijan kotiin näyttelyä katsomaan. Tämä on puolestaan jäähyväisnäyttelyni Jämsässä. Viihdyin Jämsänkoskella, mutta elämäntilanteen muuttuessa tuli lokakuun vaihteessa eteen muutto Kajaaniin, Nevaranta kertoo.
• Tulin Jämsänkoskelle Etelä-Pohjanmaalta, jossa olin tottunut ihmisten mykkyyteen ja puhumattomuuteen. Keskisuomalainen välittömyys hämmästytti aluksi. Oudotkin ihmiset saattoivat alkaa keskustelemaan vaikkapa linja-autossa, jossa usein kuljin Jämsänkosken ja Jämsän väliä. Samoin ällistytti, kun jotkut lapsetkin saattoivat tervehtiä kadulla. Tähän oli itsellä aluksi hieman opettelemista.
• Näyttelyä minulta kysyttiin Jämsän Taikavakkaan, kun olin itse jo ehtinyt kuljettaa muuttokuorman Kajaaniin. Ripustimme Taikavakkaan ensin kajaanilaisen taiteilijan Maija Keräsen näyttelyn, joka oli esillä loka-marraskuussa. Kuun vaihteessa purimme Maijan näyttelyn ja nyt on oman näyttelyn vuoro.

Taikavakan näyteikkunaseinämässä on esillä Nevarannan 15 akvarellia, joista 12 on valmistunut tänä vuonna. Juuri ne ovat viime talven, tämän syksyn ja alkutalven tuotantoa, syksyn ja talven värejä luonnosta. Kolme kookkaampaa ja ja abstraktimpaa akvarellia on 2000-luvun alusta.

Näyttelyn toisen osaston muodostaa Taikavakan takaseinälle ripustettu pienimuotoinen retrospektiivinen näyttely. Tällä seinämällä on öljyvärimaalauksia, carborundum-grafiikkaa ja akvarelleja vuosien varrelta 1990-luvulta 2010-luvulle. Nämä työt ovat kaikki valmistuneet ennen Jämsänkoskelle muuttoa.

• Nämä maalaukset ovat tavallaan poikkileikkaus tuotannostani. Tosin tällä kertaa takautuvassakin näyttelyosastossa akvarellit ovat keskeisessä asemassa. Syksyisiä ja talvisia värejä löytyy näistäkin teoksista vaikka aiheet ja tekniikat vaihtelevat. Mielestäni juuri värit ovat se kantava teema, jonka pohjalta näyttelyn teokset olen valinnut, Nevaranta korostaa.

Tärkeimpänä teoksenaan Jämsänkoskella asumisen ajalta Nevaranta kuitenkin pitää kuudetta runokokoelmaansa ”Aika”, joka on läpileikkaus hänen julkaisemattomasta runotuotannostaan 35 vuoden ajalta vuosilta 1981-2016. Siihen ehti mukaan yksi osasto Jämsänkosken runojakin vuoden 2016 syksyltä ja alkutalvelta. Kirjan saaminen julkaisuvalmiiksi kesti pari vuotta, ennen kuin se lopulta vuosi sitten syksyllä ilmestyi kustantaja Kesuura Oyn kautta ja se on Nevarannan kuudes julkaistu runokokoelma. Myös sitä ja aiempaa, vuonna 2008 ilmestynyttä kokoelmaa ”Rajakivet” on myynnissä Taikavakan näyttelyn yhteydessä.

• Sekä runoudessani että maalaustaiteessani luonto on lopulta koko ajan kaiken keskiössä. Se antaa myös motiivin taiteen tekemiseen. Jos kirjojeni ja taidenäyttelyjeni välityksellä saan sanottua pienenkin sanasen luonnon puolesta julkisuudessa ja havahduttamaan ihmisiä kerskakulutusta ja nykyistä jatkuvan kasvun ideologiaa vastaan, koen taiteen tekemiseni mielekkäänän ja merkityksellisenä, vaikka toisaalta pyrin välttämään paatoksellista saarnaamista. Jos ihmiset havahtuvat katsomaan, kokemaan ja ajattelemaan itse, koen onnistuneeni.
  
  
  
  
  

Hyännäkönen mies valloitti yleisön Kajaanin Raatihuoneella

 

 Topi Mikkola kunnanlääkärinä.

Topi Mikkola: Hyännäkönen mies

Kajaanin Raatihuone 24.11.2019

Käsikirjoitus: Rosa Liksom

Alkuperäisohjaus: Pekka Milonoff

Ensiesitys: Kom-Teatteri 24.11.1998

Topi Mikkola (s.Sodankylässä 1949) viettää tänä vuonna tavallaan kolminkertaista juhlavuotta, Rosa Liksomin monologeja hän on esittänyt naftit 30 vuotta, taihteen tiellä hän on kulkenut 50 vuotta ja elämän matkaa tehnyt 70 vuotta. Juhlamonologinaan Mikkola kiertää nyt esittämässä Rosa Liksomin varta vasten Topi Mikkolalle kirjoittamaa monologia ”Hyännäkönen mies”, joka sai ensiesityksensä KOM-teatterissa Mekka Milonoffin Topille ohjaamana 22.11.1998.

Kajaanin Raatihuoneelle oli ahtautunut yleisöä enemmän kuin siellä koskaan ennen on yhdessä tilaisuudessa ollut. Tuoleja kannettiin lisää sekä eteen että taakse, taempaan huoneeseenkin, jonka avatuista ovista näki esityksen, niin että kaikki katsojat juuri ja juuri saatiin mahdutettua sisään, vaikka itse näyttämötilakin siinä kapeni juuri Topin kuljettavaksi kaistaleeksi. Tunnelma oli siis jo esityksen alkaessa harvinaisen tiivis.

Rosa Liksomin Hyännäköinen mies käsittää vajaa kymmenkunta humoristista monologia pienen pohjoisen paikkakunnan miehisestä elämästä. Esillä on persoonallisuuksia kunnansihteeristä ja viinaan menevästä nimismiehestä tai kehityksen kelkasta pudonneesta kunnanlääkäristä napakymppimatkan voittaneeseen poikamieheen tai tyttärensä maailman turuille pistäneeseen yksinäiseen uskovaiseen vanhukseen.

Topi Mikkola on syntynyt ja kasvanut Sodankylässä. Hän asettui 1970-luvulla Kuhmoon kulttuurisihteeriksi ja elää siellä edelleen. Monologikiertueita Mikkola tekee edelleen ahkerasti, vaikka mittariin on tullutkin jo 70 vuotta. Hoon päälle puhuminen häneltä sujuu luonnostaan ja muutenkin eri roolihahmoihin eläytyminen käy sutjakkaasti vain takkia vaihtamalla.

Mikkolan esityksestä paistaa läpi, että hän ei esitä monologeja vaan elää niitä. Monologin teho ei synny tekstin ”lausunnasta” vaan näiden henkilöiden nahkoihin asettumisesta ja kerronnan vilpittömyydestä. Surkuhupaisiahan nämä kuvitteellisen pohjoisen pikkupaikkakunnan henkilöt ovat ja kunnansihteeristä napakymppimieheen haaveet ja halut pyörivät pitkälle saman asian ympärillä.

Rosa Liksomin pohjoisen miehen ja mielenmaiseman parodiat Topi Mikkolan eläytyvästi esittämänä saavat yleisön purskahtelemaan nauruun tämän tästä eikä tunnin mittaisessa tiiviissä henkilögalleriassa ehdi pitkästymään. Tunnustan, että tämä esitys kyllä huvitti ja kosketti syvemmin kuin mikään television sketsiviihdesarja.

Topi Mikkola itse kertoi jaksavansa ja jatkavansa näitä esityksiä, koska vuorovaikutuksesta yleisöön hän itse saa energiaa. Ei voi kuin toivoa että hän jaksaa ja jatkaa vielä pitkään. Siihen viittaa ainakin ”encorena” kuultu pätkä tulevasta monologiesityksestä, jossa Mikkola vaihteeksi eläytyy syntiä tekemhän ruvenneen naisen nahkoihin. Sekin on uudelleen uunissa lämmitettyä Rosa Liksomin tekstiä.

Sulka

Yöllä mies ei enää jaksanut. Viimeiset päivät hän oli tehnyt linnunsulalla akvarelleja. Improvisaatiota sarjasta kalalokille. Epäonnistunutta sarjaa kasaantui nurkkaan. Jälki oli liian heikkoa ja kuitenkin siitä jäi puuttumaan sulanomainen luonnosmaisuus. Tekemisen kohteena oli jotain, johon hän ei päässyt kiinni eikä irti. Tahdon ja toteutuksen välillä piili ero. Kerta kerralta idea pakeni kauemmas, kunnes hän ei enää tiennyt mihin pyrki. Hän makasi selällään sängyssä ja tuijotti laatoitettua kattoa yläpuolellaan. Äkkiä jokin tuntui halkeavan. Kattoon syntyi ohut epätasainen railo kuin negatiivi pimeällä taivaasta iskevästä salamasta. Hän kiskaisi nyrkkinsä seinään, veti vihoissaan takin päälle ja lähti.

Mies käveli varastoalueen ohi ja vilkaisi vartiokoppiin, jossa paloi valo. Ajatus liikahti toiseen ihmiseen, siihen mitä tämäkin mahtoi miettiä, miten sai aikansa kulumaan yön pitkäveteisinä tunteina, iskikö mieleen koskaan pelko. Tie jatku radan yli tasoristeyksestä, jossa kaksisilmäinen liikennevalo vilkkui valkoista. Radan jälkeen mies kääntyi oikealle, kulki peltotietä jokivarteen, saapui penkereelle paikassa, jossa joki teki jyrkän mutkan. Vesipiirin miehet olivat tästä paikasta mitanneet oikaisu-uoman niin, että vesi kulki pahimpien tulvapaikkojen ohi alavirtaan. Alajuoksulle suunniteltiin voimalaitosta. Näiden tekojen edessä taide oli voimaton, kuten kaikki muukin vastustus. Jokin ihmistä hahmottomampi kone oli laatinut suunnitelmat, joita toteutettaisiin epäinhimillisellä teholla.

Hän oli ottanut kanootin ja vienyt sen autolla yläjuoksulle, pakannut tavarat ja ryhtynyt laskemaan alaspäin. Matkan varrella hän oli katsellut jokivarsia. Välillä pysähtynyt rantaan, ottanut akvarellipaperin ja värit, kastellut paperin jokivedessä, luonnostellut nopeasti kynällä ja sutinut pensselillä vaikutelmia joesta, vesikasveista ja valon hetkellisistä heijastuksista vedessä. Matka oli kestänyt pari viikkoa. Pahimmat koskipaikat hän kiersi rannan kautta, uitti kanootin niiden ohi. Alajuoksulta hän palasi kotiin mielessä jotain yhtä vaikeaa kuin nyt. Hän oli jäsjestänyt akvarelleista näyttelyn taidehalliin. Lehdissä asiaan kiinnitettiin huomiota, sanottiin että se oli konkreettinen teko joen suojelemisen puolesta.

Nyt taivas oli elokuun yönvärinen. Ohuet pilvet olivat jähmettyneet taivaanrajassa. Vielä oli se aika vuodesta, jolloin tähtiä ei voinut nähdä. Kohta, kohta olisi syksy ehtinyt siihen asti, että taivas kävi yöllä tummaksi ja sitä puhkoivat valoisat pisteet. Kauempaa jokivarresta kuului rantasipin yksitoikkoinen surumielinen tihitys. Oikaisu-uomasta nousi ohut läpinäkyvä utukerros. Pajut uoman varressa taipuivat raskasmielisinä vettä kohti. Hän lähti kulkemaan pengertä pitkin kauemmas, pienelle nevalle jonka reunat oli ojitettu.

Hän oli kulkenut tuntikausia. Rusakko oli pelästynyt liikkeelle penkereen reunasta, puolikasvuinen, keväisiä poikasia. Neva oli keväästä kuivunut ja taivaanvuohien mäkätys hiljentynyt. Mies oli löytänyt rimmen laidasta puolittain uponneen irtopuun, kelottuneen ja alta mädän. Hän oli nostanut sen kuiville ja iskenyt pystyyn. Olkalaukkuun hän pisti muutaman riekonuntuvan ja kirjoitti muistikirjaan tarpeettoman merkinnän.

”Mitä merkitsee linnunsulalla tehty akvarelli? Mitä sisältyy sulan tarkoitukseen, mikä on tekijän päämäärä? Joki on menetetty, suo on menetetty. Riekonsulka on jäänne jostain, joka on hipaissut meitä ja hävinnyt. Minä nostan kelon vedestä ja nostan toteemiksi niille, jotka ymmärtävät ja osaavat nähdä. Ehkä jokin lintu joskus pysähtyy sen päähän, jonain keväänä kuovi varoittaa poikasiaan samanlaisesta kulkijasta kuin minä. Vaikka jokin muuttuu, jokin jatkuu yhä. Tulee toisia kulkijoita, tehdään toisia tekoja. Linnunsulka-akvarellit unohdetaan, kalalokin lennon jäljiltä ilmassa heilahtaa yksinäinen untuva.”

Mies seisoo penkereellä, paikassa jossa joki tekee mutkan. Oikaisu-uoman vesi tuoksuu levältä, joka tuo mieleen kuolleet kalat. Hän katselee vettä ja sille pudonneita lehtiä, niiden liikkumattomuutta. Yön ja aamun välissä, hämärässä joka sisältää aavistuksen kirkkautta, väsyneiden silmien pakottaessa, hän tuijottaa veteen, yrittää todistella, että se liikkuu tai pysyy paikallaan. Lehdet tuntuvat jähmettyneen kahden olomuodon väliin. Vedestä on tullut pimeää, raskasta massaa. Miehen silmät ponnistelevat, hänen tahtonsa on veden pinnassa, lehtien liikkeessä tai liikkumattomuudessa. Hän ei pääse selville tilanteesta. Hän ottaa riekonsulan laukustaan, puhaltaa sen lentämään vettä kohti.

Fundamentalistit - kohupappi ja lahkolainen

Kajaanin Kaupunginteatteri:

Fundamentalisti
käsikirjoitus: Juha Jokela
ohjaus: Helka-Maria Kinnunen
rooleissa:
Janne Kinnunen ja Salla Loper
Generaattori 12.10.2019

Kajaanin Kaupunginteatteri on merkillisessä tilanteessa. Muistan kun teatterin toimintaa yritettiin tukehduttaa poliittisin voimin melko tasan 10 vuotta sitten. Valtakunnallinen uutinen oli Kajaanin teatterilta vaaditut miljoonan euron säästöt. Se olisi merkinnyt toiminnan puolittamista. Nyt saman tekee home Kajaanin Kaupungintetterin sivunäyttämöllä Sissilinnassa. Se on suljettu ja toiminta on jouduttu siirtämään väistötiloihin milloin Hyrynsalmelle milloin Piippolaan tai Ristijärvelle. Tämä on melko tuhoisaa teatterin tulevaisuuden kannalta.

Kajaanissakin teatteria sentään vielä voi nähdä. Kävin katsomassa Fundamentalistit Eläkeläisten viikolla Generaattorin tiloissa. Eläkeläiset saivat alennusta ja tupa oli täynnä. Juha Jokela on nykyisten kotimaisten teatterikäsikirjoittajien ajankohtaisimppia nimiä. Fundamentalistitkin tarttuu tähän aikaan. Näyttämöllä on iltapäivälehtien kohupappi ja kiihkeä lahkolaisryhmän uskonsisar, joiden uskonkäsityksistä kädenvääntöä käydään.

Generaattorin valosuunnittelu oli upea. Muutamalla mustalla verholla  ja niihin heijastettavilla valokuvilla ja videoilla tehty.  Janne Kinnunen Markuksena ja Salla Loper Heidinä yrittävät parhaansa mukaan käännyttää toisiaan koko esityksen ajan, radikaalipappi ja kiihkouskovainen. lopputulos on arvattava: yhtä tyhjän kanssa. Tosin Markus lopulta päätyy tajuamaan kaikkien uskonnollisten kiistojen jälkeen, että jokaisessa meistä asuu pieni fundamentalisti.

En tiedä mitä mieltä erilaiset uskonnolliset tai ateistiset ryhmät ovat Fundamentalistista. Oliko katsomossa uskovaisia, joita se kenties loukkasi? Pääosassahan oli kuitenkin kohupappi Janne Kinnunen, joka on roolissaan riipaisevan rehellinen. Salla Loper joutui olemaan hieman kuin taustalla verhoissa, kiihkoilijana ja fundamentalistina.

Esityksen teksti valottaa syvästi sekä lahkolaisuuden että liberaaliteologian ajatusmaailmaa ja niiden ristiriitoja. Ja lopussa sovitetaan tavallaan kaikki. Kajaanin Kaupunginteatteri on toteuttanut hienon esityksen ajatuksia herättävästä käsikirjoituksesta Kajaanin Kaupunginteatterin nykyisistä tilaongelmista ja hengissäsäilymistaistelusta huolimatta.