Pöytälaatikon runot IX – seitsemännet kymmenen runoa

LXI

1

Vuori on taivaan yläpuolella

taivas pyrkii ylöspäin ja vuoren sisään

on latautunut energiaa

muutosten kirja puhuu:

”jos sinulla on kolme tietä

valitse niistä keskimmäinen

vaikein taito

on kulkea kohtuullisen hyveen

ja paheen tie”

LXII

2

Kuljen lumiseen metsään

närhi rääkäisee jossain

ja näin kylmänä talvena

hippiäiset ovat vaikeuksissa

liian pienet linnut

mutta hiljaisessakin metsässä

kuuluu vähän ääntä, näkyy liikettä

ja nämä tapahtumat huomaa paremmin

orava heilahtaa oksien suojaan

LXIII

3

Katselen taivasta

ajattelen vuoren sen yläpuolelle

miten korkealle on kiivettävä

ohut lasi erottaa minut kaikesta

se on sivistyksen mitta

kuin iho

”noudata taivaan taoa”

ikkunasta näen vain lumisen metsän

hippiäiset

tätä talvea ne eivät selviydy

LXIV

Rannalla heilahtaa illan tihentyessä

hitaan miehen varjo

mies mittaa menneisyyttään

pimeyttä

jalan kuljettua matkaa

syksy on tässä ja nyt

myöhäinen ilma

aamulla vesi on jäätynyt

jään läpi tuijottavat

läpitunkemattomat

aukijähmettyneet silmät

ilmaan jää kaikumaan

hidastuvien askelten ääni

LXV

Olisi helpompi hengittää

jos ei olisi tätä pimeyttä ympärillä

uhkaavaa taivasta

että kohta on talvi

ikkunasta näkee vain omaan huoneeseensa

kirjoituskoneen jota vieras ihminen kirjoittaa

paperilla näkyy takaperoista tekstiä

sanataas, sanataas

haluan kehittää filosofian

että kaikki ei tapahdu ikuisesti

uskonnon

että olen olemassa vain yhden kerran

ikävän

että joku tulisi ja koskettaisi

sittenkin kun nämä sormet on nostettu pois

kirjoituskoneen näppäimistöltä

vieras on lähtenyt ovesta

eikä tässä huoneessa ole ketään

tuijottamassa pimeään lasin läpi

LXVI

1

Sieniaikaan keräsin sieniä

kuivasin niitä

vanhasta ladosta löysin astemitan

kuvittelin että sitä on käytetty

auringon mittaamiseen

se oli vesipumpusta

kaivo jäätyi

hakkasin kirveellä avantoa

kannoin puita

lepakot talvehtivat mökin vintillä

huoneessa minulla oli sienet

ja vesipumpun astemitta

kerros kerrokselta vesi ehtyi

postikortissa

pyhä fransiscus saarnasi linnuille

lintulaudalla hömötiaiset ja punatulkut

metsähiiri kirjoittamassa uuteen lumeen

pienet jäljet, metsän kieltä ja kirjoitusta

kun osaisi kuunnella niin tarkasti

että kuulisi, aina on vähän ääntä

aavistettava liike männyn juurella

kun pyy tai teeri säntää lentoon

säikähdys!

LXVII

2

Haluan selviytyä tämän talven yli

asun huonetta, ikkunan takana metsä:

se on minulle kaikki

päivät, valo, pienet eläimet

joita on vaikea nähdä

pohjoinen maisema ja kylmät ehdot

joiden varassa mittaan päiviä

mittaan auringon korkeutta

se jaksaa taas muutaman asteen

ehkä pari tuntia pidempään

mitä minä teen kahdella tunnilla valoa?

LXVIII

Tulla itsekseen kuin runo

heikentyneen sillan yli kantava ajatus

japanilaiset rakentavat sen niin

että se jännittyy

sortuu lopulta ylöspäin

minä kuljen jyrkänpartaan yli riippusiltaa

hätkähdän kosken energiaa, vesiputousta

ihmiset osaavat kyllä kahlitsemisen

mutta entä jos päämääränä

onkin vapaus, riippumattomuus

näistä rakenteista

silloista

eläimillä on aikaa paljon enemmän

etsiä kahluupaikka

ylityskohta

vaikka tämän elämän piti olla pitkä

muutaman vuosikymmenen mittainen

unohdan sen heti

nähdessäni koskikaran vesikivellä

LXIX

Jäniksenverellä

maalaan ruskean ristin ovenpieleen

että talo varjeltuisi

pahoilta hengiltä, historialta

vedän sälekaihtimet ikkunan eteen

ja munkkiudun

ajattelen mooseksen ihmettä

miten paljon väkivaltaa ja verta

yhtä käsinkosketeltavaa

kuin uutiset suurvaltojen suhteista

ei minulla ole näkyä, ilmestystä

että kirjoittaisin evankeliumin

uhraisin poikani

ei minulla ole edes poikaa

pesen ovenpieliä puhtaaksi

kadun että jänis oli ammuttava

näin vähäpätöisen asian tähden

eivät ne tule tänäkään yönä

todet, painajaiset

lopulta muistan

ettei risti ole kuoleman ja kiellon merkki

vaan matkan ja määränpään

LXX

Harakka lentää risu nokassaan

kuuseen joen rannalla

eikä joki välitä

minä kuljen penkereitä

puhallan viime kesän heinään

ohutta ääntä, etsin lintujen pesiä

istun pesäpuun juurelle odottamaan

sataa räntää, tulee vettä

välillä päivät ovat aurinkoisia

yöllä maa vetää jäähän

ja minä näen painajaisia

tästä ajasta

kunnes pesän pohjalle kierähtää muna

istun ja puhaltelen käsiini

hitaat päivät nousevat pystyyn

kaatuvat

kuoren sisältä olen kuulevinani koputusta

en ole odottanut turhaan – ja olen:

ei synny munasta miestä

kaatamaan maailmantammea vieläkään

sade jatkuu, pesästä

lähtee lentoon korkeintaan sana, ajatus

jonka painosta väsyneenä harhailen

etsin uusia pesiä

eikä joki välitä

jäät tekevät lähtöä

Vaelluskirjaa – Vaellus Seinäjoelle 22.7.2014

I

Lähden vaellukselle. Vaellus kaupunkiin täältä kaksion yksinäisyydestä. Odotan asemalla. Soitan puhelun mutta kukaan ei vastaa. Sitten jo junassa. Nämä lakeusmaisemat tällä välimatkalla alkavat olla liian tutut, vain varisten harmaat takit vaihtaneet paikkaa pelloilla. Kirjoitan aikani kuluksi runovihkoon:

Runon mieltä odotan,

että se tulisi.

Ja ennen kaikkea,

että olisi mieli.

Liian usein olen eksynyt

kielelliseen keikarointiin.

Nyt pyrin yksinkertaisimpaan.

Aina siinä ei tarvita sanoja.

Ja runo kirjoittuu viidessätoista minuutissa. Kun nostan katseeni ja Jouppilanvuori näkyy jo. Huomaan että runossa on liikaa sanoja ja odotan malttamattomana päästäkseni asemalle korjaamaan sen. Ja juna tulee asemalle ja minä tulen junasta ulos ja tunnelin kautta asemalle ja eteenpäin. Rakennuksen suojassa korjaan:

Pyrin yksinkertaisimpaan:

sanattomaan.

Ja paljon myöhemmin kotona:

Olen matkalla yksinkertaisimpaan,

sanattomaan.

II

Olen matkalla eräänlaiseen terapiaan raviradan liepeillä ja matkalla sinne päin, kävelyteitä pitkin, askel on tänään kevyempi kuin aikoihin, vuosiin. Ysähdyn aina välillä katsomaan jotain ja tilannerunot kirjoittuvat itsestään:

Kirjoitan tiloja ja kuvia,

pysähtyneitä. (vai pysäytyskuvia?)

Hämmästyn,

kun kehitän negatiivin.

Kuvassa on aina jotain,

jota en tiedä nähneeni.

Vähän matkaa minun kanssani kulkee ilmassa voikukanhöytyvä samaan tahtiin, samaan suuntaan, kunnes se lopulta katoaa omille teilleen. Kirjoitan:

Elämä

Hetken olen tuulen puhallus;

voikukanhöytyvä tuulessa.

Ja mieleen tulee vielä toinen:

Vihkooni lennähti runo

höytyvästä joka vähän matkaa

kulki ilmavirrassa kanssani

samaan suuntaan, samaa vauhtia

omaa päämääräänsä kohti.

Kävin tämän tavallaan terapian. Selitin tunnin missä kaikessa elämässäni olen epäonnistunut ja mitä kaikkia syitä minulla on masennukseeeni. Kun hoitaja alkoi haukotella, älysin vihdoin lopettaa. Hän pisti korviini akupunktioneulat ja jätti minut vartiksi pimeään huoneeseen neulat korvissa. Rentouduin. Akupunktioneuloista en sentään kirjoittanut runoa.

III

Tässä kirjoituksessa heittää aikamuodot. No olkoon. Palailen mieli rauhoittuneena kiireettä takaisin päin. Pajuluoma laskee täältäkin ohi kohti Kyrönjokea. Poistun polulta ja kuljen puron vartta eräänlaista puistoniittyä pitkin. Siellä on pieni metsäsaareke joka on kasvanut nokkosta ja talventörröttäjää läpitunkemattomaksi. Siihen pysähdyn:

Menin Pajuluoman rantaan

etsimään vielä yhtä runoa.

En löytänyt sitä tänään.

Tuo lehtipuupuisto on ollut laajempikin. Puut on melkein kokonaan hakattu nurmikentän tieltä. Muistan saman puiston kymmenen vuoden takaa, kun sitä ei oltu vielä raivattu, silloinen naisystäväni näytti sen minulle ensimmäisen kerran. Sitä kutsuttiin Enkelipuistoksi:

Enkelipuisto

Muuan nainen oli ripustanut puiston puihin

enkelitauluja ja pieniä enkeleitä;

hän oli tehnyt niin

jo parikymmentä vuotta

ja enkeleitä oli satoja.

Pysähdyin puistoon ja ällistelin tätä.

Enkelipuistoon sisältyi tragedia,

naisen oli muistaakseni menettänyt lapsensa

ja ryhtynyt kantamaan hänelle puistoon

näitä enkeleitä.

Nyt nainen on kuollut, puut kaadettu,

enkelipuisto hävitetty.

Puita on jäljellä vain pieni saareke.

Mietin pitäisikö minun tehdä

siihen saarekkeeseen uusi Enkelipuisto,

nyt tämän naisen muistoksi.

Mutta kesällä kasvillisuus on niin tiheä

että metsän seinästä ei pääse sisään.

Ehkä talvella sitten.

Pysähdyn koivun varjoon, suojaan kuumuudelta ja soitan pitkän puhelun. Kaksi madonlakkia kasvaa koivun varjossa. Alkaisi olla sieniaika, jos viilentyisi vähän ja sataisi vielä. Nyt sienet ovat kuitenkin enimmäkseen vain sienen ideana, maan alla piillen.

IV

Ja minä jatkan matkaa ja tulen radan varteen ja radan yli takaisin asemalle ja kaupunkiin. Reunimmaisella radoilla kiskojen välissä kasvaa heinää ja vanhat venäläiset junanvaunut ruostuvat asemalla. Mutta minä olen jo keskustassa ja ratakiskoista tehdyn Rautatieläisten patsaan äärellä ja siitä eteenpäin:

Asioita kaupungilla

Ostin uimahousut

menin Seinäjoen varteen

söin puoli litraa herneitä

fasaani lensi raskaasti räpistellen joen yli

ja putosi vastarantaan

löysin vadelmapensaan

ja söin yhden vadelman

menin seamkin kirjastolle katsomaan aukioloaikoja

se on kiinni vielä viikon

kaupungin kesätyöntekijätyttö

irrotti sammalta kivilaatasta

kävin uimahallilla

se oli auki mutta en mennyt sinne

katsoin eero hiirosen vesiaiheista veistosta

uimahallin edesssä

kaikki hiirosen veistokset ovat vesiaiheisia

tulin kaupunginkirjastoon

(keräsin naakansulkia matkalta)

löysin kirjastosta eläinten arkkitehtuurin

lainasin sen

tulin pajuluoman varteen istumaan penkille:

sorssia seisoskelemassa lietesaarekkeella

ja lepäämässä vedessä

odotin junaa aikani

luin vähän kirjaa

katselin vain suvannossa ummehtuvaa vettä

kävelin asemalle

juna oli jo siellä

astuin siihen

+35 astetta vaunussa

etelän juna oli taas myöhässä

mutta kondyktööri puhui mukavia

ja kävi avaamassa ikkunan

kun juna vihdoin pääsi liikkeelle

katselin pellot ja joenuomat matkan varrelta

ja olin asemalla ja kotona.

V

Iltayöstä vielä jokin outo lintu lauloi:

Kesäyössä laulaa

lintu jota en tunne.

Lintu pysyy pensaikossa,

mutta sen metallinen viserrys lentää kuistille.

Vaelluskirjaa – runovaellus Seinäjoelle 25.7.2014

Ajatus kulkee junassa

selkä menosuuntaan.

Tuuletusta ei ole.

Paperikin hikoilee helteessä

Juna kulkee nopeammin

kun kirjoitan.

Äkkiä olen jo murron oikoosella

Kerään linnunsulkia matkan varrelta

ei mitään erityistä tarkoitusta varten.

On alkamassa lintujen sulkasadon kuukausi

Tulen jokivarteen tuttuun paikkaan.

Täällä olen istunut monesti hiljaa yksin.

Ja usein ohi ajelehtii runoja

jokea pitkin.

Kaksi kajakkia meloo ohi.

Olisi hienoa kulkea tuota jokea

tällaisena päivänä.

Päätän liittyä Seuraan.

Kolme kaaliperhosta

tanssii vastarannalla.

Rastaanpoikasten ääni on alituinen.

En väsy katsomasta

veden väreilyä joen pinnassa,

puiden heijastuksissa.

Ja miten vesi syventää

kaiken vihreän värit.

Kävelin poliisiasemalle.

Afronainen pyöräili vastaan, kaunis.

Kilikello soi, kun hän ohitti minut.

Jäin miettimään

oliko se jokin merkki, kutsu.

Istun yksin tässä odotushuoneessa.

Olen kohta lukenut

Aku Ankan taskukirjan läpi.

Onkohan tuolla löytötavarapalve...

Oho, tuli minun vuoroni.

Palasin takaisin.

Haarapääsky lensi ja lauloi yksinäisenitselleen iloksi.

Västäräkki juttelee poikasilleen.

Näin sepän joka tarjosi pullollisen olutta.

Onnen päivä!

Löysin askillisen tulitikkuja

puistokäytävälle viskottuna

juuri kun olin polttanut viimeisenkin

oman tikkuni.

Tulitikut ovat kallista ulkolaista puuta.

Ei niitä kannata R-kioskista ostaa,

jos puistosta löytää ilmaiseksi.

Mitähän minä tuolla sosiaalitoimistossa selitin,

kun virkailija jäi hymyilemään kun lähdin.

Kirjastossa:

Katsoin mitä Tat tvam asille kuuluu;

se oli lainassa! Jo neljäs lainaus,

ihan hyvä, jos jokainen lukee kirjaa kuukauden.

Eihän se kovin montaa kuukautta

vielä ole ilmestynytkään.

Lainasin Gary Snyderin

Erämaan opetukset

ja Virtaavan veden musiikkia.

Istun Pajuluoman rantaan

puron partaalle lukemaan niitä.

Risteyksessä

musta jatkettu Cadillac ajoi ohi.

Ikkunalasit oli pimennetty.

Puistossa

kaksi västäräkkiä pakeni eri suuntiin.

Istuin tähän miettimään:

Taipale-Vuosalmi taistelun patsas,

katkenneita puita, menetettyjä elämiä

melkein parasta ja surullisinta

mitä Seinäjoella on.

Juon Pirkka-oluen vainajien muistolle

ja ajattelen, että jokainen sota on turha.

”Taipaleen ja Vuosalmen raivoisissa

taisteluissa 1939 – 1940 torjuivat

Etelä-Pohjanmaan miehet osaltaan

vihollisen ankarat hyökkäykset

raskain menetyksin. Hinta oli kallis,

mutta uhrin ansiosta isänmaa on vapaa.”

Myöhästyin taidenäyttelystä,

kun jäin pohtimaan

näitä turhia sotia.

Siellä olisi ollut Outi Heiskasen grafiikkaa

toisenlaisesta maailmasta.

Ehkä ehdin nähdä

senkin maailman vielä,

mutta vain kuviteltuina kuvina.

Käthe Kollwitzin testamentti

ei ole toivomus vaan huuto:

”Siemenviljaa ei saa jauhaa!”

Isorintaisia nuoria naisia

kävelee ohi.

Onko elintaso parantunut näin,

vai onko kaikilla nykyään silikonit.

Minä olen pudonnut

ajan ulkopuolelle.

Muistan vain nuoruuteni lautarinnat

lukioajalta.

Kuulin että puistoporukka

on siirtynyt uuteen paikkaan.

Vaihtelua sekin.

Ei ole ihme että en ole nähnyt ketään

pitkään aikaan.

Kuusitoista naakkaa

pölähti puiston nurmikolle.

Niillä on meneillään jokin konferenssi.

Vaikka ovatkin kulttuurilintuja,

luultavasti äänestäisivät

luonnon tuhoamista vastaan.

Istun tässä vain.

Odotan junan lähtöä.

Muuan mielisairas

tuli vastakkaiselle penkille istumaan,

juuri koivun taakse.

Hänellä on tapana

olla omassa rauhassa.

Ei paennutkaan,

siirtyi viereiselle penkille istumaan.

”Piti lähteä kun jarrut kirskuivat.”

Minä vaikutin kuulemma fiksulta mieheltä.

Se johtui siitä, että en puhunut mitään.

Hän halasi lähtiäisiksi.

En ole kuullut puhuvan kenellekään ennen

paitsi itselleen.

Mutta minulla oli jo kiire junaan.

Luotin kyllä siihen,

että etelän juna myöhästyisi.

Kuten se myöhästyikin.

Junassa + 37 astetta.

Ei tuuletusta.

Näinkin hoikka henkilö hikoilee.

Tämä kalpa on päättymässä,

mutta edes hinduparviainen ei tiedä

milloin se tapahtuu.

Paperi on märkää

eikä siihen kohta enää voi kirjoittaa.

Tässä sitä mennään

mielialalääkkeiden voimalla

kotia kohti

- ja yritetään ajatella että se on koti.

Harakka ruispellon yläpuolella,

pyrstö ja siivet levällään,

lensi kuin helikopteri

kaartaen ylös.

Risuja aumallinen.

Noista voisi tehdä jotain,

jos olisi kuljetusväline.

Traktorinvana ruispellossa.

En ymmärrä maataloutta.

Viljan kypsyyttäkö siinä tutkitaan.

Mutta traktori polkee jalkoihinsa

enemmän kuin jalka.

Otan laatikosta postin

ja olen kotona.

Pöytälaatikon runot VIII – kuudennet kymmenen runoa

LI

Ikkunalaudalla valkoinen buddha nauraa

koira on levoton mieli

tuhkimo lapsuutensa unelmat hylännyt

ei kenkäni muutu kultaiseksi

ei temppeli, jumalaan usko auta

merenrannalla lapsuus, harmaa kivi

nyt vesi on noussut

minä uupunut vene muualla

pudotan buddhan sirpaleiksi

otan koirani hihnaan

harhailen mieleni mukaan

michiman armeija hyökkää

LII

Hän miettii nyt

hän on marjastaja ja miettii

karhun unta, talvimarjoja

ja säilömisen vaikeutta kerrostalossa

jos hänellä muuta ajateltavaa on

hän miettii muita

eikä itseään tavoita ikinä

hän miettii ajattelijoita

jotka ovat olleet ennen häntä

ja tulevat hänen jälkeensä

hänellä on tämä aika ajatella

hän miettii

lintuja ja linnuille puhuvaa fransiscusta

hänellä on hänen koiransa

joka ei ymmärrä tai jota hän ei ymmärrä

hän miettii

kaupunkia ja kaupungin rakenteita

itkumuuria ja itkupajuja

jotka kasvavat muurin vieressä

surua jota ei saa sanoiksi

eikä sanotuksi

että mitä virkaa on tällaisen ihmisen

miettimisellä ja matkanteolla

hän miettii nyt

on ilta

ja yöllä hän saattaa tulla toisiin ajatuksiin

toisen ihmisen ajatuksiin

LIII

Syystalvi ja ihmisen puhe

on hitain vuodenaika

kylmyys murtaa luita

puut vaikenevat ytimiään myöten

metsään mennyt mies

ja ajatukset kulkevat kirkkomaata

levottomat vainajat

näkee vasta kudotut myyrän jäljet

pöllön siivet ja tuoreen verenohuen kirjoituksen

hän aavistaa kohtalonsa:

olla viikkokin metsässä

ja hänestä ei ole edes myyrää, ei jälkeäkään

muisti on hauraan vastuuton,

mieli ihmisessä vähiten sankaruutta

kaikesta kirjoituksesta tulee negaatiota

kuin elämästä

joka lensi ohi ihoa koskettamatta

tuuleen taipuva savu

hän kokoaa käsikirjoitustaan

jotta näin ei kävisi

mutta aika on huono kustantaja

lukee kirjoitusta aikansa

ja kun se on muuttunut pölyksi

palauttaa olemattoman tekstin

minä hengitän tupakkaa keuhkot lommoilla

epäröin

aspenströmin kirjoitusten

mannerkorven jälkikuvan edessä

jos sanon että sanoistani tulee

lauseita jotka lomittuvat

onko sekään todempaa

kuin hamletin kuolema missä näytöksessä?

LIV

Haluaisin hylätä nämä pessimismit

olemisen kipeyden

että kaikki liukenee hämärään

lyhyt talvinen päivä pimeään

ettei se ole syli

vaan kohtu

elämä ennaltamäärätty

että se toteutuisi meissäkin

syvällä on ehkä kirkkautta

jonka vain sokeat kalat tietävät

salaavat tietonsa

kuolevat noustessaan pintaan

mikä minä olen puhumaan

edes ahvenelle tietoisuudesta

katselen sen sameaa silmää avannon reunalla

omissa silmissäni sama sameus

LV

Kahdeksan vuotta sitten sataneeseen lumeen

on kahlattu yksinäisen miehen jäljet

pienen metsän poikki

pellon yli ja joenvartta merenrantaan

kaupunkiin, katujen labyrinttiin

joka talvi ne ilmestyvät uudelleen

kuin samaa reittiä kulkisi aina sama ihminen

ja istuu metsässä kivellä palelematta

tuntee kiven voiman

pelästyttää peltopyyparven pellolta lentoon

hätkähtää rintojen kavioita

näkee sulapaikassa koskikaran nykivän levottomuuttaan

sukeltavan enää palaamatta

pysähtyy merenrantaan pimeässä

lumen epätodellisuudessa

kuin lumeenhaudatusta tulisi inkarnaatio

etsimään sitä mikä meni vikaan ja miksi

ei sitä miestä enää ole

huopahattu päässä lumen keskellä

ihmettelemässä talven ja elämän ankaruutta

labyrintin mahdottomuutta

LVI

Minun ihanteeni, irtautuminen

ihmisen näköinen vapaus

mitä siitä on jäljellä

metsänkävijästä:

linnut istuvat kattojen antenneissa

strix aluco on vaiennut

merenkulkijasta:

kahlaajaranta kaukana, vuosien takana

haaksirikkoutuneiden muistomerkki

maisema lumen peittämä

metsänkävijä on kasvanut pieneksi

korsien korkeudelle ja pienemmäksi

ruohontasallaeläjäksi

hän kerää energiansa pienimpään tilaan

säikeiden kymmeneen ulottuvuuteen

kaipaa itsensä kokoista voimaa

kunnes talvi hautaa hänet

merenkulkija muistaa vain haaksirikot

muistokiveen kirjoitetut nimet

kotiloiden kielen laitureiden arkuissa

meri on sydäntään myöten jäässä

kaikki lähteminen mahdotonta

matkat vieraisiin maihin

horisontit joissa saarten voima

nostaa ne meren yläpuolelle

jään kahlitsema nyt

minun ihanteeni

olen luopunut paljosta

ehkä jo kaikesta

kuin joulukuun toinen päivä

valon hidas kuolema

LVII

Metsässä näen tarkemmin

katsomalla vähän ohi

huomaan liikahduksen, liikkeen

hahmotan koko eläimen

oravan oksien suojassa

mutta jokaisessa silmässä on sokea piste

monena yönä

näen ison karhun jäljet taivaalla

tässä metsässä ei ole

niin isoja eläimiä

mutta en minä karhun jälkiä pelkää

vaan pimeyttä niiden välissä

yön sokealla hetkellä

pelkään unia

monena yönä

kaukaa kuulen kuin ihmisten ääniä

Mutta kun olet löytänyt etsimäsi

tähtää suoraan kohti, metsästäjä

eläimen silmään

sen sokeaan pisteeseen kuin omaasi

LVIII

1

Leväluhdan uhrilähteestä

kaivettiin kuudenkymmenen suohonhaudatun ihmisen luut

pieniaivoinen kansa

maatuneita luita, pääkallonkappaleita

kokonainen kallo vietiin kyrön kirkkoon

mutta ketä olivat vainajat

vai rappeutuiko väki itsestään

uhrasivat ja söivät toisiaan

tällä jumalaapelkäävällä seudulla

palvoivat omia jumaliaan

vainajan henki vaelsi

yhden kuunkierron kotiseudulla

kerrottiin örtin kulkemisesta

henki ei jaksanut lähteä

olivatko valloittajat se maanalainen kansa

joka tarujen mukaan palaisi kerran:

jumalten pojat naivat maan tyttäriä

ja kastamattomana kuollut äpärä

muuttuu koskikaraksi

lentää vesikivelle ja katselee minua

kivellä on lapsi

jonka rinnasta valuu verta

en muista kaste- taikka maahanpanosanoja

LIX

Kaikissa metsissä on talvimarjojaja lumi peittää suohaudan

käpytikka koloaa puuta männikössä

minun kohtalon lintuni?

Ei, niitä on paljon

ennemmin ajattelen toukkien

uhanalaista elämää kuoren alla

kansanlaulussa heinäsirkat

ovat laiskoja eläimiä

sirittelevät vielä silloinkin

kun ensimmäiset yöpakkaset tulevat

mutta seuraavana kesänä

kuulen taas sirkat samalla niityllä

ja sittenkin kun en enää itse ole

kun ört lähtee kuten se lähtee

unessa tai kuolemassa

luut mätänevät lähteessä

lapsi parkuu kauhealla äänellä

ja porotokka säntää laukkomaan

kuin kurmulinnun ajamana

koskikara syöksyy veteen

sukeltaa ja häviää

lapsen itkua en saa korvistani

LX

Alkutalvi on outo, surumielinen

en muista että näin olisi aikaisemmin

minulla ei ole radiota tai levysoitinta

kuunnella musiikkia

sen on pakko johtua ilmasta

poltan liikaa tupakkaa

minua muistutetaan

hengittämisen tärkeydestä

yritän hengittää sillä luonnollisella tavalla

mihin minut on opetettu

ensin pääskyset eivät muuttaneet

ajoissa pois

odottivat kylmien tuulien tulla

viimeiset löytyivät kohmettuneina

lokakuun lopussa, marraskuun vaihteessa

ne elivät vielä, hengittivät heikosti

opin että kevyt ei ole sama kuin heikko

hengityksen on jatkuttava

ettei lintu kuole

Vaelluskirjaa 23.7.2014

Pieni kylävaellus 21.7.

I

Lähdin vaellukselle. Laitoin saappaat jalkaan ja lähdin. Selässä reppu ja repussa pullonpohjallinen kivennäisvettä. Kassissa runovihko ja kynä. Lantsin maantietä pitkin metsän laitaan. Asvaltti kosketti jalkapohjia. Jalassa ei ole ollut saappaita pitkään aikaan eikä ne ole parhaat mahdolliset jalkineet + 27 asteessa, kun ne on sen verran isot että sukkien lisäksi jalassa pitää olla villasukat. Mutta tuossa metsänlaidassa on soinen metsätienura, josta on vaikea päästä yli ilman kumisaappaita. Menin siitä ja pääsin polun alkuun. Metsä oli hiljainen ja valtatien äänet häiritsivät tänne.

Kuljin polkua pitkin raskaasti eteenpäin. Polun reunoilta löysin kolme hillaa, täysin raakileita, söin niistä yhden. Se maistui hyvältä itse poimittuna. Myöhemmin kotona luin Wikipediasta, että hilla kuolee kun suo ojitetaan. Täällä koko pitäjä on ojitettu viimeistä neliösenttimetriä myöten pelloiksi tai soisiksi puupelloiksi, joissa kasvaa ruotuun istutettua mäntyä ja kenttäkerros on suopursua joka on tukahduttanut kaiken muun kasvillisuuden. Rämeitä halkovat muutaman kymmenen metrin välein parin metrin syvyiset suo-ojat, joista on mahdoton päästä yli. Polku on ainoa, jota pitkin pääsee kulkemaan. Hillanlehtiä löytyy vain metsäojien ja polun varresta. Marjoja siis vain nämä kolme.

Pääsen istutusmetsän yli ja tulen pienelle kallioiselle saarekkeelle, jossa avautuu luonnonmetsää, lahoja lehtipuitakin. Toisella sivulla peltoaukea. Lähden kiertämään saareketta tuttua reittiä riihenraunioille päin. Tuolla oli keväällä käpytikan pesä, jossa poikaset huutelivat: ruokaa, ruokaa! Yhytän metsäkirvispoikueen, emot vielä ruokkimassa poikasiaan. Suomen yleisimpiä lintuja jonka hauska laululento ja kaunis viserrys keväisin virkistävät mieltä, kun sitä huhtikuussa alkaa nähdä ja kuulla. Katselen kirvisiä melko läheltä aikani, kunnes linnut lähtevät. Olisin halunnut nähdä paremmin, mutta unohdin että kannan kiikareita kaulassani.

Tulin riihelle. Ensimmäinen levähdyspaikka. Istuin kiveä ja tankkasin kivennäisvettä. Istumapaikkaan näkyi kaksikin rastaanpesää, toinen katajanäreessä, toinen lehtipuun haarukassa. Menin katsomaan toista pesää lähemmin. Luultavasti punakylkirastaan pesä, varsin taitavasti muotoinen malja, jonka oksainen ulkoreuna on taitavan pesänrakentajan vaatimattomuutta, viimevuotinen. Kirjasta Eläinten arkkitehtuuri saan tietää, että esimerkiksi laulurastas reunustaa pesäkuoppaansa lahoavilla puukuiduilla ja saa aikaan eräänlaista selluloosaa, joka kovettuu pahvimaiseksi aineeksi.

II

Jatkan matkaani eteenpäin. Tästä menee kulku-ura viljapeltojen halki. Vasemmalla sivulla kasvaa kauraa, oikealla ruista. Tulen metsän laitaan ja siitä metsän sisään. Täällä menee varsinainen kuntopolku tai hiihtoladun pohja, josta etäältä näkyy maamerkkinä puinen ulkohuussi. Vaikka olen kulkenut tätä kautta jo pariin kertaan, huomaan vasta nyt huussin funktion. Ylempänä pienellä mäellä on nuotiopaikka ja katos levähdyspaikkana, katoksessa ”pirtinpöytä” ja istumapenkit. Vaikka olen kulkenut läheltä ohi, en ole huomannut nuotiopaikkaa aiemmin. Pysähdyn sinne koska mihinkään ei ole kiire. Minulla on vain aikaa tänään.

Nuotiopaikalla on käynyt muitakin. Tyhjiä pantillisia oluttölkkejä löytyy kahdeksan. Katoksesta avaamaton makkarapaketti. Viikonlopun jälkiä. Muovilusikoita ja veitsiä viskottu sinne tänne, jokin kuivikepaketti, metalliroskaa kaikenlaista. Joku tohelo on tarvinnut askillisen tikkuja tulen sytyttämiseen. Roskis on neljän metrin päässä. Päätän liittyä ”kerää roska päivässä” -ryhmään ja kerään saman tien ennakkoon muutaman viikon roskat. Päätän viedä tyhjät kauppaan ja otan makkarapaketin evääksi. Viimeinen myyntipäivä 8.8. eikä aurinkokaan ole ehtinyt pilata niitä kun ovat katoksen suojassa. Istun siinä nuotiopaikan ääressä tovin, mutten viitsi sytyttää tulta.

Kuuntelen metsän ääniä. Polttelen tupakkia. Annan ajatusten ajelehtia sinne tänne.

III

Jatkan matkaa nevapolkua toista kautta kuin tavallisesti. Löydän jopa pikkuruisen mäen ja mäen rinteestä kesän ensimmäisen kangashaperon. Jätän sen kasvamaan. Tulen kahdelle pitkälle kulkusuoralle. Leveän polun pohja puuhaketta, hieman epämukavaa kävellä. Polun varrella lisää lakan raakileita. Syön niistä kaksi. Ei makeaa mahan täydeltä. Aurinko räköttää pilvettömältä taivaalta päin pläsiä.

Ei mitään mainittavaa. Näitä suopursumetsiä joka suuntaan. Tulen polun päähän ja polulta pois. Lähden kapeaa polkua ojan vartta tietämättä minne polku johtaa. Parvi räkättejä räpistelee pusikosta lentoon. Muuten metsä on edelleen hiljainen kuin hauta. Tulen jonkinlaiselle kunnan varastokopille ja polku päättyy. Alkaa niitty jonka sivua kuljen metsänreunaa pitkin eteenpäin.

En tarkkaan tiedä missä olen ja tulen jonkin talon takapihalle. Pitää mennä pihan poikki, muuten tästä ei takaisin palaamatta pääse ulos. Oven suussa seisoo mies ja katselee aurinkolasien takaa pitkään. Rohkaisen mieleni ja puhun paikalliselle: ”Anteeksi, tulin tänne vahingossa, kun en tiedä miten tuolta metsästä pääsee pois.” Olen kuulevinani vastauksen tapaisen: ”mööööh”.

IV

Olen kylätiellä, tai sen reunassa tutulla kävely- ja pyörätiellä. Kerään keskeltä risteystä mukaan vielä tyhjän juomatölkin. Tästä löysin joskus aiemmin kuolleen leppälinnun, mutta myöhemmin näin parven eläviäkin pihapuissa. Pidän leppälinnuista. Minulla oli Seinäjoella yksi pari pihassa monena vuotena. Ne pesivät kylläkin jossain kauempana, mutta viihtyivät pihamaallamme.

Tulen kaupalle, ladon tyhjät tölkit automaattiin, 1,35 euroa. Ostan parin päivän ostokset reppuuni. Tekisi mieli uimaan, mutta olen hukannut muutossa uimahousut. En lopulta mene koko Kaukolanrantaan istumaan tällä kertaa, van käyn kirjastossa katsomassa onko siellä vielä kirjoja euron kasillinen. On. Minuun iskee rohmukuoriainen. Ladon kassiin 24 kirjaa, joukossa puolet runokirjalaatikosta.

Runolöytöjä Aila Meriluodon talvikaupunki, Paavo Haavikon viisi pientä draamallista tekstiä - jaa siinä onkin näytelmiä, mutta luen mielelläni näytelmiä kun ne saa kuvitella itse näyttämölle – ja Gösta Ågrenin Tääl, Finlandia-palkittu, josta en aikanaan pitänyt kun luin sen, ajattelin siksi lukea uudestaan. Harmi että Heikki Hemmingin Kiiltomadon testamenttikin oli joutunut poistoon, vaikka hän on melkein paikallinen kirjailija. Pakkaan kirjaostoskassin kirjat uudelleen reppuun ja kasseihini ja lähden kotia kohti.

V

Kotimatkalla saan maksaa ahneudestani, en onneksi rahalla. Kirjayt on huonosti repussa, reppu painaa ja hiertää selkää kuin Hetta-Pallas vaelluksella konsanaan. Pysähdyn ensimmäiseen siimekseen tauolle. Täällä oli keväällä varpushaukan reviiri, mutta luulen että psä jäi tekemättä tänne, tai mistä minä tiedän. Mietin kun polttelen tupakkia. Yritän olla sytyttämättä nurmikkopaloa tumpilla.

Jatkan edelleen kolmen kilometrin taivalta kotiin, joudun pysähtymään kahdesti tai kolmasti lepotauolle. Kuumalla asvaltilla mustat kumisaappaat on entistä huonompi jalkine. Asvaltti sattuu jalkoihin. Varpaanvälit hikoavat pieniä järviä saappaisiin. Varisten ja rastaiden lisäksi ei oikeastaan mitään lintuelämää. Kai nekin pitävät siestaa jossain varjossa tämmöisenä päivänä.

Tulen kotiin. Tarkastan saaliin. Laitan sapuskat jääkaappiin ja pakastimeen. Kaikkia kirja-aarteita en viitsi vielä käydä läpi. Olennoidun loppupäivään tietokoneen ääressä.

Kirjoitusvihko on pysynyt tyhjänä:

Ei runoakaan.

Pöytälaatikon runot VII – Viidennet kymmenen runoa

XLI

Yö on salaliitto,

vaarallisten unien,

liian pitkän valvomisen aika

käärme sulattelee saalistaan

kehäksi kiertyneenä minun pääni piirissä

olo on jotenkin levoton

vaikka istun kynttilän valossa

viinin varjossa

murehdin kaikkia tekemättömiä lauseitani

käärme talvehtii yli talven

meri punoo jäänalaisia juoniaan

ihmisen poikaan tulee ristin väsymys

tappuran piikeistä valuu käämeen tumma veri

kavaltaja suutelee kaupungin varjoja

Yksin on kuljettava

ihmisen tie

tietäjät ovat piiloutuneet

teosofit kääntyneet salaiselle matkalle

aamun maahan

ja paperiuskonnoksi

erämaan tuuli syö gibranin kirjoitukset

turha on odottaa profeettoja

korkeita profiileja

käärme pesii minun päässäni

se lämmittelee kivillä

jotka olen kirjoittanut muistiin

kundaliini on käpertynyt syvälle

toisen ajan odotukseen

ja mahahaava antaa merkkejä itsestään

lukumagiaan ei uskota

se on viihdettä

kaikki täällä niin todellista

että siihen ei jaksa uskoa

vain antautua jaksaa

ainoa tapa selviytyä

olisi kai kävellä puistoon

ja puistosta metsään

ja unohtua sinne

ainoa tapa selviytyä

ihmisen puolustaa voimakkaintaan

löytää michiman rohkeus

hävittää kultainen temppeli

XLII

”sitä miten eräät torvimaiset kukat putoavat

nimittävät japanilaiset mestaukseksi”

kukkien mestaus,

miten kaunista, jäistä

sodan jälkeisen sukupolven trauma

elää näkemättä itse sotaa

tai televisiouutiset

maailman tapahtumisen kauheus

melkein koskettamatta virtaa ohi

lokakuun harakankellot

kukkien mestaus

lapinharakka

keihästämässä järripeippoa

kuivan oksan kärkeen

miten kaunista, viiltävää, jäistä

”kristallisoituuko minussa nyt jotain”

sodan jälkeiset tyhjät huoneet

hiilihappotasangot taiteessa

mark rothkon tie

ikkunaan lentää västäräkki

musta kissa kävelee ikkunan ohi

löytää linnun, ottaa hampaisiinsa

miten kaunista, viiltävää

XLIII

Sinä veistit kivestä kauneutta

etsit graniitista siihen kätketyn muodon

kuin sokea ennustaja

joka unissaan on hylännyt nykyisyyden

ja kulkenut hiljaisuuden porttien läpi

hän näkee läpi ajan kuin kirkkaan veden

pohjassa taipuvan auringon kirjon

Sinä veistit kivestä kauneutta

etsit kuolleesta materiasta

sen elävän ytimen esiin

tuskaa ja iloa ikuisesti heijastavat hahmot

rakastuit kovaan ja kärsivälliseen aineeseen

sen ehjään ja pyyteettömään olomuotoon

Mutta kivien maailmasta täydellisyyttä etsiessäsi

hylkäsitkö, hylkäsitkö

ne elävät rikkinäiset ja kipeät tunteet

joita minä sinulle kerran tarjosin

epätäydellisenä, kärsimyssilmäisenä

ihmisen kaltaisena, inhimillisenä

vai minä itsekö tein itsestäni

kuvan jota et kestänyt

mahdottoman kohteen rakkaudellesi

XLIV

Kivinen huuto

kiven sisästä purkautuva

sen sydämestä kasvava valitus

missä on nyt äidin ylpeys lapsistaan

liika rakkausko tähän kiviseen tilaan johdatti

kharon kuljettaa jo lautallaan

kuolleiden maahan lapsiasi

hämmennystä ja surua: äiti, äiti?

graniittikasvoihin on jähmettynyt

tuskan ja menetyksen kaikki sävyt

XLV

Kyselen, olen melkein varma

meissä on syvempi, yhteinen muisti

sama viesti hyönteisen tikapuuhermostossa

alkueläimen solussa, myyrän tajunnassa

jäljitän sitä

miten eläimen käytävä

kupruilee ohuen hangen pinnassa

käytävän suusta jatkuvat pienet jäljet

pintaa pitkin, nekin päättyvät

pieneen veritahraan, karvatukkoon

yön läpi on lentänyt

jäljet päättyvät, mutta jokin jatkuu

niin kauan kuin helmipöllöt, myyrät

muurahaiset keoissaan, nokkosperhoset

niin kauan kuin joku tässä maisemassa

kuljettaa viestiä, muistaa

uudelleensyntymää ei ole, miksi syntyisimme

jos olemme eläneet aina

kyselen, olen aivan varma

sittenkin kun taivaanraja

nielee viimeisen valon

pimeä varastaa maiseman

XLVI

Elokuun yön savu

verhoaa maiseman

joka on kuva

puut ovat pysähtyneet hämäränpimeään

kesken vuosisadan kierron

oksat ojentuneet tavoittamaan usvaa

nyt kun eurooppa on yhdentynyt

minä olen paennut sen äärimmäisyyksiin

vietän aikaa norra vallgrundissa

talossa jonka takana on sienimetsä

lossimatkan päässä mantereesta

ikkiunan takana alkaa metsä

neuvostoliitto on hajonnut

se ei kosketa tätä maisemaa

syksyä joka on aavistus

pudonneiden lehtien sateenmärkä

tuoksu yli puolenyön

hirvi on tullut pihaan

sen märkä turpa nuuhkii ilmaa

menen ulos kuselle

ja törmään melkein eläimeen

hätkähdän, alkukantainen pelko

eläin loittonee taholleen

tämä epärealistinen kohtaaminen

unenkaltainen

syöpyy mielen paperiin

XLVII

Kylmä ja kova talvi

joki on jäätynyt pohjaan

hukkuneiden ruumiit

eivät enää ajelehdi virtaa ylös

jäähileiset silmät

tuijottavat jään läpi taivaalle

näkevät tähdet, tähdet

XLVIII

Musta aukko on todistettu

mitä tapahtuu nyt

ensimmäisenä sen keksi runoilija

kirjoitti maagisen kappaleen ikuisuutta tyhjään

valokuvaaja tähtäsi kamerallaan taivasta

valmis kuva söi valoa ympäriltään

ihmiskunnan muisti

alkoi hitaasti luhistua

järjen valot sammuivat, tähdet

lapsuus, rakkaimman syleily

valkoinen kääpiö tai mustan koiran sydän

XLIX

Kaupunki on naisen nimi

hän laittaa vaatteet päälleen ja lähtee

huone on yönhajuinen

koira jää nuuhkimaan lakanoita

rakkaus on meissä kaikki oli

minusta tulee sijaton, paikaton

viraton imperfekti

XLX

Nopea hämärä kausi

aloitan päivien laskemisen joulukuusta

ehkä ehdin kesään

ja mitä sitten, syksy kyselee

en pääse yli vuodenaikojen muutoksesta

lumi arkistoi vanhoja lehtiä

minä laitan lumipallon pakastimeen

palelen yhden yön ulkona

taivaan tuli ei lämmitä mieltä

on pysyttävä liikkeessä

hengissä, hengitettävä

euroopan reunalla tuulee idästä

hän joka lähtee etsimään

menemään juurilleen

putoaa maailman laidalta

tai harmaa karhu syö

urisee: ural, ugrit

ört tekee lähtöä

minä etenen

hengitän vuodenaikojen rytmin

ankaran ajan läpi

taivaan karhu pitää häitään

revontulet tanssivat

sudet läpsyttävät käpälillään tahtia

Pöytälaatikon runot VI – Neljännet kymmenen runoa

XXXI

Olen kävellyt maailmaani läpi

ohimoita särkee

linnut kirkuvat tuuleen

kaupunki rakentuu ympärille elementeistään

tuulimyllyn siivet harovat tyhjää ilmaa

ja naakkaparvi kajahtaa lentoon

raatihuoneen tornista

olen valvonut pitkään

mitannut menneisyyttäni, jalan kuljettua matkaa

istun myllyn siipien suojaan ajattelemaan

miten vähän elämällä on kosketuskohtia

runojen kanssa

joissa kevät puhuttelee meren rantaa

huhtikuun tuuli

olen tullut kääntymispisteeseen

juon viiniä, unkarilaisen härän verta

kaupungin moottori käy vaimeasti

täältä mäeltä voi katsoa kauas

pikkukaupungin ja sen rakenteiden yli

merenlahden ja hautausmaan yli metsään

olen vähemmän kirkkautta nyt

enemmän viinin sameaa makua

ja jälkiviisaita sanoja, post scriptum

olen lähdössä pois

olen lähdössä kysymään nimeäni toisaalta

ajattelen ilman raskautta

jonka läpi linnut lentävät hitain siivin

istun ja kirjoitan kunnes viini loppuu

ja tuuli tulee ihoon kylmänä

maisema ei kaipaa mitään hyvästijättöjä

pakkaan tavarani

tulevaisuus on jokin toinen portti ja ovi

XXXII

Syksyn valo

Kannoin kiveä mukanani

minne meninkin,

pistin sen välillä housuntaskuun

ja otin uudestaan käteen,

valkeni ja pimeys tuli.

Aika kulki kaarevaa rataansa

ja vuodenajat,

päivän ja yön suhde muuttui,

valo väheni,

taivaalla näkyivät tähdet.

Otin kiven käteen,

pistin sen takaisin taskuun,

kuljin ja kuljin,

aamulla tuli sumua, tähdet hävisivät,

heinäsirkat kävivät hellittämättömiksi,

kangistuivat, kuolivat.

Päivät lyhenivät, kuluivat,

en tiennyt mitä kivellä tekisin,

kannoin sitä turhaan taskussa,

otin sen käteen, puntaroin, mietin

ja viskasin menemään.

Seisoin räntäsateessa, pimeässä, yksin,

en tiennyt mihin olin matkalla,

ehkä tehtäväni oli kantaa kiveä.

XXXIII

Minulle annettiin kauhea:

näkemisen lahja

silmät joissa asuu toinen katsoja

Kaili, noitasilmäinen kissa

joka näkee tyhjän ja sen läpi

en pyytänyt sitä, en toivonut

rukoilin että se menisi pois

en ymmärtänyt vielä

kun maalasin luolan seinään kuvioita

jotka pakottuivat ulos

ne pelottivat minut lauman ulkopuolelle

veistin kiveä

enkä tiennyt mitä olin tekemässä

sairastuin

ruumistani käytti joku toinen

kuola valui suupielestä

kuin meressä vaahto

valveilla minä muutuin linnuksi

riekoksi tai koskikaraksi

ja sukelsin kaksipohjaisen järven läpi

näin ensimmäistä kertaa kivisen portin

elävien ja kuolleiden maan rajan

harmaa kuutio vei minut

pelottavan voiman pisteeseen

kipu lävisti minut kuin keihäs

kasvoton mies näytti minulle

sen mikä sokaisi minut

koneellisen maailman

kauheamman kuin kivimaailman

jossa kuolleet varjottomina vaeltavat

sairastuin että paranisin

mutta se kipu jatkui pitkään

vuosia, kunnes lopulta

uskalsin tarjota tietoani muille

ne sitoivat minut köysiin

ja veivät poltettavaksi

synkintä kuvaa en koskaan kertonut

XXXIV

Hapan sade

Valkotukkainen intiaani

kantaa selässään risutaakkaa

vuorille joilla kansa palvoo

auringon rohkeutta.

Sokea mies,

joka ei koskaan käynyt mantereella

kirjoittaa muistiin

hänen viimeiset hetkensä.

Yksinkertaisin pyhä paikka

on se missä istut,

ainoa asia josta kannattaa puhua,

on hiljaisuus sanojen takana.

Sokeasta miehestä ja intiaanista

muistin heidän sankarillisuutensa:

ratkaisevalla hetkellä

aurinko0 oli jähmettynyt korkealle,

maa ei liikkunut.

Aikojen päästä joku väitti

valkotukkaisen intiaanin

liikkuvan pohjoisen metsissä,

satoi hapanta vettä, sateessa

sokea mies odotti yhä.

XXXV

Vaellus

Todellinen tieto on syvällä.

Ugrien hautakummut,

kiviröykkiöt,

heijastavat jotain kaikesta

mihin olen matkalla.

Tahdon kulkea kauemmas

kuin takaisin,

lähteen vesi on kirkasta,

vaikka kukaan ei hae ämpärillä vettä.

Myyttien takana on sittenkin jotain,

johon selittäjät eivät ole yltäneet.

Saan tietoni toisista lähteistä,

siksi olen varma ja epävarma yhtä aikaa.

Pitelen kädessäni

satojen vuosien ikäistä pääkalloa.

Se on merkki jostain menneestä,

merkit ovat kirjoitusta

niin pitkälle kuin mielikuvitus riittää.

XXXVI

Vankilanrannassa pysähdyn koskettamaan

pystyyn kuollutta puuta

ja elävää versoa sen kyljessä

kunnes talvi puhaltaa ainoan lehden

talvi, lumeenhaudattu elämä

jää ja jäänalainen maailma

taivas ja taivaanalainen maailma

sulapaikat joihin heijastuu yön mustuus

ja kaipaavan ihmisen hyppy spiraalina

tähtien sumu

linnunmaito

ehkä vuoden kuluttua olen taas täällä

metsästän toisenlaista vapautta

vauhkosilmäistä hirveä

tavoitan höyryävää turpaa

linnunradan mittaista peuran unta

vain vankila ja ranta ovat samoja

ja niissäkin

liikkuvat nyt toiset ihmiset

kaikkeus en uskalla mainita sinun nimeäsi

mahtipontista, ylistävää

XXXVII

Kielen merkitys hämärtyy

muisti

koiranhampaiden jälkiä negatiiveissa

valoa ja vastakohtia syövä koira on käsitteiden

hämärtämä ilta

metsä on hakattu aukoiksi

palokärki lakannut koloamasta puita

jotka ovat nyt tukkeja ja paperia

keskeneräistä kirjoitusta

jos lähden tänään lähdenkö lopullisesti

ja lähteekö talvi minun mukanani

sulapaikat ja jää niiden ympärillä

kaikki on sulaa mahdollisuutta

että ihminen kerran on itsensä kokoinen tai suurempi

ja istuu metsässä kivellä kaiken ajan

tuntee maan voiman

XXXVIII

Aamu on moottorisaha ja mies

puhkomassa taivaan mahalaukkua

jos minusta ei jää muuta kuin ajatukset kun lähden

mitä minusta jää

ja voiko sen jälkeen ajatella onnellisia ajatuksia

päivää murhataan

taas yhtä päivää

eikä huoneen pimeydessä

suljettujen verhojen takana

kukaan lohduta hämärää

yksinjätettyä ikävää pässinpökkimissä kalsareissa

kieleen rakennettu labyrintti

teke siitä salakirjoitusta

kuin yrittäisi tulkita unien kaavaa

metsä on runoilija

runoilijan kaipaus täältä

sydän, kylkiluita kolisuttava kivi

loitsu jota jään kuulemaan

joku pystyttää kotapylvään ympyrän keskelle

rannalla leikkivien lasten leikkiin

kemiaa

muuan janhunen opiskeli kemiaa pakkolaitoksessa

jota kutsutaan elämäksi

ja keksi lukkoja

joita kukaan ei osaa avata

sellaisessa huoneessa minä nyt olen

pään piirissä

hiekkaan piirretyssä ympyrässä

teen alkeellisen kodan

risumajan metsään

lintujen tulla ja nokkia jyviään

puhkoa unia

vyöhykkeetöntä aikaa

ja jättää joitain takautuvia valokuvia eletystä

naarmuisia negatiiveja

koiranhampaanjälkisiä

valoa syövä koira on yritys

taluttaa hihnassa sellaista mitä ei tahdo

kuin ostaisi huvipuistosta hattaran

eikä kukaan aikuinen tervehtisi niin lasta

XXXIX

Minulla ei ole muuta mytologiaa kuin metsä

mihin mennä istumaan yksin

monen vuoden takaista iltaa

sulkeutua huoneeseensa kuuntelemaan

ulkoatulevia ääniä

kaupunkia

jonka olen juuri rakentanut

metsän puista ja kivistä

pelottanut pimeän pois polultani

tuomionpäivänä selittäjät jäävät sanojensa hämärään

jokainen metsuri tuomitaan siitä

mitä hän on tehnyt metsän kielelle

mutta isoäiti on vain marjastanut

ja liimannut nimilappuja mehupulloihin

varoittaaksen sudenmarjaviinistä

että sen erottaisi herukasta

isoäiti on elänyt niin kauan

että vuosisata haisee hänen vaatteissaan

kodilta kauan sitten hylätyltä

ja kaivolta

lähteeltä metsän keskellä

käärmeet juovat sen vettä ja lipovat kieliään

käärmeen kieleen liimataan nimilappu:

olen syönyt korillisen omenoita

ja sulattelen niitä nyt talven yli

keväällä on toinen vuodenaika, kevät

sanat menettävät silloin tarkoituksensa

ja niistä tulee lintujen pesiä

harakan varoittavaa naurua

että mene käki muualle

minun poikasistani kasvaa harakoita

XL

Epäilen mahdollisuuksiani niin kuin hirtettävän pitää

epäillä rasvattua köyttä

miten eläisi kaikella painollaan oppiakseen lentämisen

keksiäkseen mahdottoman koneen

ja kaikki oleminen

on ankaraa kaipausta tavattomaan

joka sarastaa silmänurkassa

että paina pää maahan

ja nuku tuulen lauluun

kuuntele pääsi ääntä

kuuntele pääsi ympäri on vedetty orjantappurakruunu

ja sen yläpuolelle kirjoitettu kaikki tieto

sinusta, vaakasuoraan haudatusta

muistokirjoituksesi on ajan lyhyt historia

niistä paikoista joissa olet käynyt

ja niistä joihin et koskaan päässyt

koska niitä ei ole olemassa

mene kotiin minulle sanotaan, puhumaan itseksesi

minä menen ja vedän peiton pääni yli

eikä minua ole missään sillä olen lapsi

ja jokainen lause on lapsen kieltä

eikä sitä ymmärrä

ellei ole vihkiytynyt salaisuuksiin

siankärsämöihin

joita jaetaan neljän kasoihin

kunnes niitä ei enää jaettavaksi ole

ja viimeiset

tulevat ensimmäisiksi kuin ilmestyskirjassa

uunista ulos