Ja taas on eräs syksy
päivien ja öiden, valon ja pimeän vyöhykkeitä.
Minä kuljen vaellusta
niin kuin jäniksen henki, kuu,
yötä pitkin muuttaa asemapaikkaansa.
Ja päiviä valuu ohi kuin akvarelleja,
käteen jää vähän maailman värejä,
sävyjä kuin sammalta
metsän valo- ja varjopaikoissa,
sen sisimmässä.
Hiljaisuutta, minkä jokin lintu,
tiaisparvi havupuiden oksistossa,
tai tikka, tai pyy...
Ensilumi on satanut
ja kulkijan jäljet jäävät lumeen
syvälle, syvemmälle.
Minä etsin merkityksiä ja hetkiä,
hetkiä kun valo siilautuu
hämähäkinseittiin, joka on kuin
pumpulinen köysi, joka sitoo
puun paikalleen.
On vaellus metsän silmässä,
kenttäkerroksen moninaisuus,
ja aikaa ajatella paljon, hetkiä,
miten lopullisesti ne kulouvat,
miten suhteellisesti.
On aikaa kulkea, kulkea
syvemmälle, syvään.
sunnuntai 19. lokakuuta 2014
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Kirjasampo - jotain itsestäni
Nevaranta, Keijo
Nimi
Nevaranta, Keijo
Elämäkertatietoa
Keijo
Nevaranta on syntynyt 18.11.1957 Nurmijärvellä. Hän on opiskellut
Oriveden Opiston kirjoittajakoulutuksessa 1986 ja Kemin Taidekoulun
iltalinjalla 1993-1997.
Hänen harrastuksiinsa kuuluu elämän ja luonnon ihmettely, ongenkohon tuijotus, erilaisilla poluilla käveleminen, marjastus ja sienestys syksyllä.
Myönnetyt palkinnot
I palkinto Kristiinankaupungin kultt.ltk:n kirjoituskilpailussa n. 1980,
II palkinto Lippu-lehden runokilpailussa n. 1980
II palkinto Kansallisen kulttuurin kulttuurin juhlavuoden tv-elokuvan käsikirjoituskilpailussa Sevettijärven kolttia käsittelevällä käsikirjoituksella ”Viimeiseen hengenvetoomme asti/tuulen laulua rakastamme” 1994. (Esit. MTV 3 1995).
I palkinto Niin&Näin lehden kirjoituskilpailussa ”Polkuja filosofiaan” runoesseellä ”Taolaisuus ja Raipppaluoto 1997
Kemin kaupungin taidepalkinto 1998
Kirjailijantyöstä
"Yksinäisyyden syvyys
Ja kuitenkin yksinäisyys kirjoitti lopultakin omakustanteeni. Sillä kun muistelen noin kuuden vuoden aikaa, jolloin runonipuista lopulta kasvoi kokoelma, muistan ensimmäisenä ja pysyvimmin yksinäisyyden. Muistikuvissa asun puutaloasunnossa, joka lämpenee puilla, mutta on ilman muita mukavuuksia. Puutalo sijaitsee puiston reunalla, meren äärellä. Jonakin kesäisenä päivänä ovesta tulee sisään kissa, joka asettuu asumaan kanssani. Keitämme puuhellassa perunoita ja makaroonia ja tonnikalaa tai vaihtoehtoisesti hernekeittoa. Syömme yhdessä ateriaan ja annan kissalle näkkileipää, jota itsekin pureskelen ruuan kanssa.
Olen työttömänä ja on kesä. Kävelen merenrantoja pitkin yksin. Katselen aaltojen rantaan kuljettamia kaisloja, tuulta joka tuo etelästä aaltoja rantaan, löydän onttoja, jostakin purjelaivasta parinsadan vuoden aikana kotirantaan kulkeutuneita paarlastikiviä. Kuljen öisin paljain jaloin puistossa ja istun meren äärellä pyykinpesulaiturilla tai jollakin kivellä. Olen ihastunut kiviin, niiden jykevään kauneuteen, niiden ajattomuuteen. Meri on pimeä, mutta kaupungin valot heijastuvat lahdelle.
Kuljen pois kaupungin valoista, savustamon rantaan ja kauemmas. Maisema hengittää minussa. Kuljen vapaan ja riippumattoman ihmisen tavoin, olen onnellinen elämästä, johon sisältyy vain olennainen: perunoita ja silakoita itselleni ja kissalle, meren rannalta löytyneitä esineitä - kulunut verkonpola ja jokin linnunsulka -, kävelemiset rantoja pitkin öisin, meren ja kaislojen tuoksu, syksyllä muuttomatkalle pian lähtevien lokkien kaarteleva lento.
Luen, mutta lukeminen ei ole olennaista. Hiljaisuus, hiljaisuudessa eläminen on. Sillä puutaloasunnossani ei ole radiota tai televisiota, siinä ei ole mitään mukavuuksia kylmää vettä ja puuhellaa lukuunottamatta. Juuri siksi siinä on kaikki mukavuudet.
Valvon yöt ja lepään päivisin. Pikkukaupungin elämän häly on lakannut merkitsemästä. Elän omaa elämääni, nuoren runoilijan elämää omilla ehdoillani. On pimeä ja pinnistelen pimeässä näköäni meren reunalla. Kävelen, kävelen yhtä runoa. Kaikki tämä minussa kirjoittaa, en itse muista kirjoittavani. Merenranta, linnut, maisema, kyyryisenä veneen alle juokseva kissa; ne kirjoittavat kokoelman "Lintujen silmissä kivien kylmyys".
Mutta henkisintä, pyhintä tässä olemisen alueessa on hiljaisuus. Hiljaisuus sisällä huoneessa ja öinen hiljaisuus meren rannoilla. Hiljentynyt oleminen, jonka voi rikkoa jokin linnunhuuto tai kiven heitto tyyneen veteen, jossa renkaat hitaasti laajenevat. Linnunhuuto joka syventää hiljaisuuden. Minä olen onnellinen saadessani olla yksin ja kuvitellessani olevani runoilija ja runot syntyvät luonnollisesti kuin hengitys ja kertovat siitä vähästä mikä ympärilläni tapahtuu.
Painan pääni viileään veteen. Kaste.
Nostan pääni ja tunnen
miten vesi valuu hiuksista
hartioitani pitkin alas.
Olen kirjoittanut muutaman vuoden runoja, mutta nyt niiden kirjoittaminen on hyvin tietoista, välttämätöntä ja luonnollista. Niin luonnollista kuin hengitys. Luonnollista niin että nyt jälkeenpäin en edes muista kirjoittaneeni niitä. Asun puutaloasunnossa saunapuistossa, kunnes jonakin päivänä joudun muuttamaan toiseen vielä alkeellisempaan asuntoon, purkumökkiin jota ei ole mahdollista edes lämmittää. Muuttokuormassa minulla on kassillinen tavaroita, omaisuuteni. Kesken muuttomatkan kissa kyllästyy ja hyppää kassista ulos, lähtee omille teilleen salaperäisesti niin kuin on tullutkin vain yhtenä kauniina päivänä luonnollisesti ovesta ja asettunut asumaan kanssani.
Asun nyt purkumökissä, ravintola Kissanpiiskaajan pihapiirissä. Syksy tulee kohti ja saan puolipäiväisen työpaikan kirjastossa. Työaika järjestetään niin, että joka toinen viikko on vapaata ja joka toinen töitä. Luen kaupunginkirjastoa läpi ja kirjoitan syksyn. Vapaina viikkoina kävelen meren rantoja ja mieli kirjoittaa veteen runojaan. Elän yksin, kuljen rantoja ja kävelen öisin paljain jaloin meren rantaan. Syksy kasvaa ja yöt kylmenevät. Huoneen lämpö on usein aamuisin vain viisi astetta. Kohmeisena käyn aamulla istumassa kahvilassa, juon kupin kaakaota ja menen kirjastoon töihin. Tämä syksy, aamujen koleus ja vapaat viikot valmistavat käsikirjoitukseni.
Vuonna 1981 ilmestyy omakustannekokoelma "Lintujen silmissä kivien kylmyys"."
Jotain omakohtaista, lempikirjanne, mielisäveltäjänne, suosikkielokuvanne, mikä teille on elämässä tärkeintä…
"James Joycen Odysseus opetti minut kirjoittamaan. Eeva-Liisa Mannerin runous opetti kirjoittamaan runoja. Samuel Beckettin Ensi rakkaus, Suomessa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema ja Paavo Rintalan 90-luvun tuotanto, Erkki Ahosen tieteisromaanit.
Mielisäveltäjäni/mielimusiikkini: Johann Sebastian Bach, Preisnerin elokuvamusiikki Kieslowskin Sinisessä, Van der Graaf Generator ja Peter Hammillin soololevyt.
Mielielokuvani: Pier Paolo Pasolini: Teoreema, Jean Cocteau: Orfeuksen testamentti, Annaud: Ruusun nimi, Luis Bunuel: Simon ja viettelykset, Akira Kurosawa: Köyhän pikajuna, Ingmar Bergman: Huutoja ja kuiskauksia. Kotimaisista Mirjam Kuosmanen: Valkoinen peura, Aki ja Mika Kaurismäki: Valehtelija, Klaani.
Mikä on elämässä tärkeintä:
Ennen se oli meren rannalla istuminen, ongenkohon tuijotus – ja katsella miten kaislat kasvavat. Olen menettänyt sen. Nykyään ehkä erilaisilla poluilla käveleminen. Marjastus ja sienestys syksyisin."
Hänen harrastuksiinsa kuuluu elämän ja luonnon ihmettely, ongenkohon tuijotus, erilaisilla poluilla käveleminen, marjastus ja sienestys syksyllä.
Myönnetyt palkinnot
I palkinto Kristiinankaupungin kultt.ltk:n kirjoituskilpailussa n. 1980,
II palkinto Lippu-lehden runokilpailussa n. 1980
II palkinto Kansallisen kulttuurin kulttuurin juhlavuoden tv-elokuvan käsikirjoituskilpailussa Sevettijärven kolttia käsittelevällä käsikirjoituksella ”Viimeiseen hengenvetoomme asti/tuulen laulua rakastamme” 1994. (Esit. MTV 3 1995).
I palkinto Niin&Näin lehden kirjoituskilpailussa ”Polkuja filosofiaan” runoesseellä ”Taolaisuus ja Raipppaluoto 1997
Kemin kaupungin taidepalkinto 1998
Kirjailijantyöstä
"Yksinäisyyden syvyys
Ja kuitenkin yksinäisyys kirjoitti lopultakin omakustanteeni. Sillä kun muistelen noin kuuden vuoden aikaa, jolloin runonipuista lopulta kasvoi kokoelma, muistan ensimmäisenä ja pysyvimmin yksinäisyyden. Muistikuvissa asun puutaloasunnossa, joka lämpenee puilla, mutta on ilman muita mukavuuksia. Puutalo sijaitsee puiston reunalla, meren äärellä. Jonakin kesäisenä päivänä ovesta tulee sisään kissa, joka asettuu asumaan kanssani. Keitämme puuhellassa perunoita ja makaroonia ja tonnikalaa tai vaihtoehtoisesti hernekeittoa. Syömme yhdessä ateriaan ja annan kissalle näkkileipää, jota itsekin pureskelen ruuan kanssa.
Olen työttömänä ja on kesä. Kävelen merenrantoja pitkin yksin. Katselen aaltojen rantaan kuljettamia kaisloja, tuulta joka tuo etelästä aaltoja rantaan, löydän onttoja, jostakin purjelaivasta parinsadan vuoden aikana kotirantaan kulkeutuneita paarlastikiviä. Kuljen öisin paljain jaloin puistossa ja istun meren äärellä pyykinpesulaiturilla tai jollakin kivellä. Olen ihastunut kiviin, niiden jykevään kauneuteen, niiden ajattomuuteen. Meri on pimeä, mutta kaupungin valot heijastuvat lahdelle.
Kuljen pois kaupungin valoista, savustamon rantaan ja kauemmas. Maisema hengittää minussa. Kuljen vapaan ja riippumattoman ihmisen tavoin, olen onnellinen elämästä, johon sisältyy vain olennainen: perunoita ja silakoita itselleni ja kissalle, meren rannalta löytyneitä esineitä - kulunut verkonpola ja jokin linnunsulka -, kävelemiset rantoja pitkin öisin, meren ja kaislojen tuoksu, syksyllä muuttomatkalle pian lähtevien lokkien kaarteleva lento.
Luen, mutta lukeminen ei ole olennaista. Hiljaisuus, hiljaisuudessa eläminen on. Sillä puutaloasunnossani ei ole radiota tai televisiota, siinä ei ole mitään mukavuuksia kylmää vettä ja puuhellaa lukuunottamatta. Juuri siksi siinä on kaikki mukavuudet.
Valvon yöt ja lepään päivisin. Pikkukaupungin elämän häly on lakannut merkitsemästä. Elän omaa elämääni, nuoren runoilijan elämää omilla ehdoillani. On pimeä ja pinnistelen pimeässä näköäni meren reunalla. Kävelen, kävelen yhtä runoa. Kaikki tämä minussa kirjoittaa, en itse muista kirjoittavani. Merenranta, linnut, maisema, kyyryisenä veneen alle juokseva kissa; ne kirjoittavat kokoelman "Lintujen silmissä kivien kylmyys".
Mutta henkisintä, pyhintä tässä olemisen alueessa on hiljaisuus. Hiljaisuus sisällä huoneessa ja öinen hiljaisuus meren rannoilla. Hiljentynyt oleminen, jonka voi rikkoa jokin linnunhuuto tai kiven heitto tyyneen veteen, jossa renkaat hitaasti laajenevat. Linnunhuuto joka syventää hiljaisuuden. Minä olen onnellinen saadessani olla yksin ja kuvitellessani olevani runoilija ja runot syntyvät luonnollisesti kuin hengitys ja kertovat siitä vähästä mikä ympärilläni tapahtuu.
Painan pääni viileään veteen. Kaste.
Nostan pääni ja tunnen
miten vesi valuu hiuksista
hartioitani pitkin alas.
Olen kirjoittanut muutaman vuoden runoja, mutta nyt niiden kirjoittaminen on hyvin tietoista, välttämätöntä ja luonnollista. Niin luonnollista kuin hengitys. Luonnollista niin että nyt jälkeenpäin en edes muista kirjoittaneeni niitä. Asun puutaloasunnossa saunapuistossa, kunnes jonakin päivänä joudun muuttamaan toiseen vielä alkeellisempaan asuntoon, purkumökkiin jota ei ole mahdollista edes lämmittää. Muuttokuormassa minulla on kassillinen tavaroita, omaisuuteni. Kesken muuttomatkan kissa kyllästyy ja hyppää kassista ulos, lähtee omille teilleen salaperäisesti niin kuin on tullutkin vain yhtenä kauniina päivänä luonnollisesti ovesta ja asettunut asumaan kanssani.
Asun nyt purkumökissä, ravintola Kissanpiiskaajan pihapiirissä. Syksy tulee kohti ja saan puolipäiväisen työpaikan kirjastossa. Työaika järjestetään niin, että joka toinen viikko on vapaata ja joka toinen töitä. Luen kaupunginkirjastoa läpi ja kirjoitan syksyn. Vapaina viikkoina kävelen meren rantoja ja mieli kirjoittaa veteen runojaan. Elän yksin, kuljen rantoja ja kävelen öisin paljain jaloin meren rantaan. Syksy kasvaa ja yöt kylmenevät. Huoneen lämpö on usein aamuisin vain viisi astetta. Kohmeisena käyn aamulla istumassa kahvilassa, juon kupin kaakaota ja menen kirjastoon töihin. Tämä syksy, aamujen koleus ja vapaat viikot valmistavat käsikirjoitukseni.
Vuonna 1981 ilmestyy omakustannekokoelma "Lintujen silmissä kivien kylmyys"."
Jotain omakohtaista, lempikirjanne, mielisäveltäjänne, suosikkielokuvanne, mikä teille on elämässä tärkeintä…
"James Joycen Odysseus opetti minut kirjoittamaan. Eeva-Liisa Mannerin runous opetti kirjoittamaan runoja. Samuel Beckettin Ensi rakkaus, Suomessa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema ja Paavo Rintalan 90-luvun tuotanto, Erkki Ahosen tieteisromaanit.
Mielisäveltäjäni/mielimusiikkini: Johann Sebastian Bach, Preisnerin elokuvamusiikki Kieslowskin Sinisessä, Van der Graaf Generator ja Peter Hammillin soololevyt.
Mielielokuvani: Pier Paolo Pasolini: Teoreema, Jean Cocteau: Orfeuksen testamentti, Annaud: Ruusun nimi, Luis Bunuel: Simon ja viettelykset, Akira Kurosawa: Köyhän pikajuna, Ingmar Bergman: Huutoja ja kuiskauksia. Kotimaisista Mirjam Kuosmanen: Valkoinen peura, Aki ja Mika Kaurismäki: Valehtelija, Klaani.
Mikä on elämässä tärkeintä:
Ennen se oli meren rannalla istuminen, ongenkohon tuijotus – ja katsella miten kaislat kasvavat. Olen menettänyt sen. Nykyään ehkä erilaisilla poluilla käveleminen. Marjastus ja sienestys syksyisin."
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Kirjallista toimintaa ja julkaisuja:
Pohjanmaan Kansan avustaja 1978 - 1981
Pohjanmaan Kansan toimittaja 1981 - 1991
Lakeuden Kutsun toimituskunta 1981 - 1985
Freelance-toimittaja Pohjolan Työ 1991 - 1993
Pohjolan Sanomien kuvataidekriitikko 1994 - 1997
Vapaa kirjoittaja 1991 –
(kirjoituksia, juttuja, artikkeleita eri lehtiin)
Lehtikirjoituksia, kritiikkejä, artikkeleita, esseitä, runoja ym:
Suupohjan Sanomat, Pohjanmaan Kansa, Lakeuden Kutsu, Pohjanmaan Demari ja Demari, Pohjolan Työ, Kansan Tahto, Lippu-lehti, Pohjolan Sanomat, Ilta-Sanomat, Kauhajoen Kunnallislehti, Ilkka, Pohjalainen, Vasabladet, Seinäjoen Sanomat, Suomen Luonto, Terve elämä, Uusi Nainen, Niin&Näin, Tiede 2000, Taiteen maailma
Tärkeimmät lehtijulkaisut (artikkelit, kritiikit, esseet, runot):
Lakeuden Kutsu 1981-1985
”Eroottisia kertomuksia”, Oriveden opiston kirjoittajakurssin antologia 1986
Lippu-lehden runoavustaja n.1995
Uusi Nainen: Kolttakansa elää sukupuuton partaalla n. 1994
Suomen Luonto: Kuohuvasta kuohituksi – Kemijoen lohen kuolema n.1995
Niin&Näin: Taolaisuus ja Raippaluoto 4/1997
Tiede 2000: Kierikissä eletään kivikautta n.1998
Elokuva, teatteri, poikkitaiteelliset projektit, julkaisut:
”Jumalat puhuvat öisin”, mysteerinäytelmä Eddan teksteihin (tuottaja, käsikirjoitus, kokonaissuunnittelu Keijo Nevaranta, toteutus Kambri-ryhmä),esit. Kemin Kaupunginteatterin studionäyttämö 1994
”Viimeiseen hengenvetoomme asti/tuulen laulua rakastamme”, tv-elokuva (tuottaja, käsikirjoitus, toimitus Keijo Nevaranta, ohjaus Rike Jokela) esit. MTV3 1995
Kivirunobändi Nevaranta&Co 1995 -
”Uusiutumisen jatkuva pysyvyys” Kuvataiteilija Olavi Korolaisen pienoiselämäkerta ja 40-vuotisjuhlanäyttelyn näyttelyluettelo (käsikirjoitus, toimitus, taitto), Kemin Taidemuseo 1997
”Stone Age” pysyvä ympäristötaideteos (140 000 kg punaista graniittia), painavin runoni, Kemi 1998
”Maailman synty”, runomusiikkiteos, minidisc, tilausteos Yli-Iin Kierikki-keskukselle (käsikirjoitus Keijo Nevaranta, musiikki Juha Paakkola, toteutus Kambri-ryhmä) 1998
“Totta”, internet-kulttuurijulkaisun toimituskunnassa 2005-2006
”Todellisuuden ulottuvuudet” kuvanveistäjä Teuvo Ypyän pienoiselämäkerta ja näyttelyluettelo, Non Art Books 2008.
Omakustanteisia pien- ja runolehtiä 1981 -
Pohjanmaan Kansan avustaja 1978 - 1981
Pohjanmaan Kansan toimittaja 1981 - 1991
Lakeuden Kutsun toimituskunta 1981 - 1985
Freelance-toimittaja Pohjolan Työ 1991 - 1993
Pohjolan Sanomien kuvataidekriitikko 1994 - 1997
Vapaa kirjoittaja 1991 –
(kirjoituksia, juttuja, artikkeleita eri lehtiin)
Lehtikirjoituksia, kritiikkejä, artikkeleita, esseitä, runoja ym:
Suupohjan Sanomat, Pohjanmaan Kansa, Lakeuden Kutsu, Pohjanmaan Demari ja Demari, Pohjolan Työ, Kansan Tahto, Lippu-lehti, Pohjolan Sanomat, Ilta-Sanomat, Kauhajoen Kunnallislehti, Ilkka, Pohjalainen, Vasabladet, Seinäjoen Sanomat, Suomen Luonto, Terve elämä, Uusi Nainen, Niin&Näin, Tiede 2000, Taiteen maailma
Tärkeimmät lehtijulkaisut (artikkelit, kritiikit, esseet, runot):
Lakeuden Kutsu 1981-1985
”Eroottisia kertomuksia”, Oriveden opiston kirjoittajakurssin antologia 1986
Lippu-lehden runoavustaja n.1995
Uusi Nainen: Kolttakansa elää sukupuuton partaalla n. 1994
Suomen Luonto: Kuohuvasta kuohituksi – Kemijoen lohen kuolema n.1995
Niin&Näin: Taolaisuus ja Raippaluoto 4/1997
Tiede 2000: Kierikissä eletään kivikautta n.1998
Elokuva, teatteri, poikkitaiteelliset projektit, julkaisut:
”Jumalat puhuvat öisin”, mysteerinäytelmä Eddan teksteihin (tuottaja, käsikirjoitus, kokonaissuunnittelu Keijo Nevaranta, toteutus Kambri-ryhmä),esit. Kemin Kaupunginteatterin studionäyttämö 1994
”Viimeiseen hengenvetoomme asti/tuulen laulua rakastamme”, tv-elokuva (tuottaja, käsikirjoitus, toimitus Keijo Nevaranta, ohjaus Rike Jokela) esit. MTV3 1995
Kivirunobändi Nevaranta&Co 1995 -
”Uusiutumisen jatkuva pysyvyys” Kuvataiteilija Olavi Korolaisen pienoiselämäkerta ja 40-vuotisjuhlanäyttelyn näyttelyluettelo (käsikirjoitus, toimitus, taitto), Kemin Taidemuseo 1997
”Stone Age” pysyvä ympäristötaideteos (140 000 kg punaista graniittia), painavin runoni, Kemi 1998
”Maailman synty”, runomusiikkiteos, minidisc, tilausteos Yli-Iin Kierikki-keskukselle (käsikirjoitus Keijo Nevaranta, musiikki Juha Paakkola, toteutus Kambri-ryhmä) 1998
“Totta”, internet-kulttuurijulkaisun toimituskunnassa 2005-2006
”Todellisuuden ulottuvuudet” kuvanveistäjä Teuvo Ypyän pienoiselämäkerta ja näyttelyluettelo, Non Art Books 2008.
Omakustanteisia pien- ja runolehtiä 1981 -
Tekstinäyte
”Elämän pienuus ja luonnon suuruus,
se tuo mieleen tähdenlennon:
vain hiekanjyvän kokoinen siru
välähtää hetken avaruudessa,
piirtää ratansa tähtikarttaan
ja katoaa.
Se saa toivomaan.”
(Rajakivet s. 56)
”Kuuntelen kuusten alla niiden hiljaista viisautta.
Metsässä hengitän metsän henkeä.
Odotan että vanhemmat veljet
ympäröivät minut
ja antavat rauhan,
kun myöhäiset äänet häipyvät mustenevaan iltaan.”
(Joet palaavat lähteilleen s. 72)
se tuo mieleen tähdenlennon:
vain hiekanjyvän kokoinen siru
välähtää hetken avaruudessa,
piirtää ratansa tähtikarttaan
ja katoaa.
Se saa toivomaan.”
(Rajakivet s. 56)
”Kuuntelen kuusten alla niiden hiljaista viisautta.
Metsässä hengitän metsän henkeä.
Odotan että vanhemmat veljet
ympäröivät minut
ja antavat rauhan,
kun myöhäiset äänet häipyvät mustenevaan iltaan.”
(Joet palaavat lähteilleen s. 72)
perjantai 29. elokuuta 2014
Stone Age ja paikkasidonnaisuus
”Patsas on piste. Ympäristötaideteos
on kenttä.” Näinkin taidehistoriassa on määritelty veistoksen
ja ympäristötaideteoksen ero. Lyhyesti tämän veistoksen ja
ympäristötaideteoksen eron voi nähdä niin, että veistos on
itsenäinen teos joka on sijoitettu johonkin tilaan tilapäisesti tai
pysyvästi. Ympäristötaideteos taas on suunniteltu nimenomaan
tiettyyn ympäristöön, se ottaa huomioon ympäristön ja käy
vuoropuhelua tämän ympäristön kanssa. Jos ympäristö jollakin
tavalla tuhotaan, tuhoutuu samalla merkittävä osa
ympäristötaideteoksen kokonaisideasta.
Stone Agen historiaa
Suunnittelin ”Kiviaika – Stone Age”
-ympäristötaideteoksen Kemiin vuosina 1997-1998. Teoksen
kokonaissuunnittelu kesti lähes 1,5 vuotta, kunnes silloinen
kulttuuriministeri Suvi-Anne Siimes vihki teoksen käyttöön
syyskuussa 1998. Teoksen mesenaatiksi ryhtyi Mäntylä Mining Systems
ja sen hallituksen puheenjohtaja, edesmennyt louhintaurakoitsija Ahti
Mäntylä ja teos lahjoitettiin paikalleen kuljetettuna Kemin
kaupungille kesällä 1998.
Kiviaika ympäristötaideteoksen
lähtökohtana on Englannin Wiltshiressä sijaitseva aurinkotemppeli
ja neoliittinen kulttipaikka Stonehenge, jota on rakennettu eri
vaiheissa 3000 – 1500 eaa. ”Kiviaika – Stone Age” -teosta
voidaan pitää Stonehengen pikkuserkkuna ja sen tarkoitus oli kantaa
viestiä ihmiskunnan henkisestä perinnöstä yhtä pitkään kuin
Stonehenge on paikallaan pysynyt.
Suunnittelun lähtökohdaksi otin
Stonehengen edelleen pystyssä olevat kivet, jotka on toteutettu
Kemiin 1:2 alkuperäisteoksesta ilmansuuntien mukaan, kuitenkin
1900-luvun lopun tasakattoista kaupunkiarkkitehtuuria mukaillen. Näin
Stone Age on paikassaan käynyt vuoropuhelua muun muassa Kemin
kulttuurikeskuksen ja muun ympäröivän olemassaolevan
rakennuskannan kanssa.
Stonehengen ensimmäisenä
rakennusvaiheena on noin 115 metriä halkaisijaltaan ollut puukehä
(noin 3000 eaa), jota Stone Agessa vastaa halkaisijaltaan 50-metrinen
”henkinen ympyrä”, joka on merkitty myös rakennuslupahakemuksen
yhteydessä kaupungin kaavakarttaan. Koska Stone Age on nimenomaan
ympäristötaideteos kiinnitin suurta huomiota alusta lähtien
teoksen sijoituspaikkaan.
Muun suunnittelutyön ohessa vaelsin
kesän 1997 pitkin Ruutinpuiston rantoja etsien teokselle henkisesti
hyvää paikkaa. Makoilin välillä maassa ja kuuntelin maan puhetta
siitä mihin teos haluaa tulla rakennetuksi. Sen sijoituspaikassa on
monia muitakin funktioita kuin yhteys ympäröivään matalaan
tasakattoarkkitehtuuriin, mutta kaikkia tässä on mahdoton luetella.
Mainittakoon kuitenkin että teos käy keskustelua myös Tuula
Pyykkö-Tuisku-Bekkarin sen läheisyyteen toteuttaman Enkelikehdon
kanssa.
Stone Age on suunniteltu myös
henkiseksi tapahtumakeskukseksi, josta esimerkkinä mainittakoon
Stone Agen vihkiäisiin suunnittelemani poikkitaiteellinen ohjelma.
Hollantilaissyntyinen nykytanssija Jaap Klevering tanssi kivillä,
perulainen intiaani Jose Moncada soitti harppua, jota hän soittaa
myös perulaisissa hautaholveissa ottaen näin yhteyttä vanhempiin
henkiin maan päällä, kivillä esitettiin otteita Eddaan
perustuvasta mysteerinäytelmästäni ”Jumalat puhuvat öisin”
runo-musiikkiteoksena ja oma Kivirunobändini
Nevaranta-Tiihonen-Paakkola esiintyi vihkiäisissä.
Nykyisin nuoriso tuntuu ottaneen Stone
Agen omakseen, käsittämättömällä tavalla nuoret kiipeilevät
ilman tikkaita teoksen kivipaasien päälle matalimmillaan 2,4 metrin
korkeuteen ja viettävät teoksella vapaa-aikaansa. Teoksessa on
keskeisenä elementtinä vaakasuora alttarikivi, jolla niin tämän
teoksen kuin sen englantilaisen esikuvan Stonehengen henkisen
merkityksen voi aistia. Alttarikiven alla on titaanikapselissa viesti
ihmiskunnalle mahdollisesti parin tuhannen vuoden päähän
tulevaisuuteen.
Mitä Kiviajalle kuuluu nyt?
Jo vuonna 1997, kun oli löytänyt
teokselle ”oikean” paikan, kaupunkikuvatyöryhmä tutki myös
kolmea muuta sijoitusvaihtoehtoa, muun muassa Meripuiston kulmaa
sairaalan kerrostalorakennusten lähistöllä. Kaikkkien näiden
vaihtoehtoisten sijoituspaikkojen ongelmana oli, että ne olivat
ahtaita ja niitä ympäröivä kaupunkirakenne tai maisema söi
teokselta sen vaatimaa henkistä tilaa. Niinpä
kaupunkikuvatyöryhmäkin päätyi lopulta lähes tarkalleen
esittämääni paikkaan.
Koska kyseessä oli monumentaalinen
teos, jonka lahjoituksen kokonaisarvo oli yli miljoona markkaa,
halusin kaupungilta jonkinlaisen vakuuden teoksen säilymisestä.
Sainkin suullisen lupauksen, että ”Kyllä tämä teos ainakin yhtä
kauan kuin Stonehenge tällä paikalla pysyy. Tämä on paremmin
perustettu.” Siinä on betonivalu pohjana. Tosin jo tuolloin
ystäväni Keijo Ahlqvist tehdessään minusta ja
ympäristötaideteoksesta juttua kaupungin tiedotuslehteen
Sortteeriin totesi kyynisesti: ”Tarvitaan vain yksi uusi valtuusto
ja yhdet uudet vaalit, niin sinun 2000 vuoden takuusi on syöty.”
Silti en ollut uskoa korviani ja
silmiäni, kun vuonna 2007 sain tietää, että kaupunki on myynyt
käytännössä koko Ruutinpuiston kaavoitusoikeuksineen
Rakennusliike M. Kurtti Oylle 5 miljoonalla eurolla. Lähes
viimeisinä töinään ennen eläkkeelle siirtymistä silloinen
yleiskaava-arkkitehti Sinikka Ulander-Rauma laati alueelle täysin
grynderi Mikko Kurtin pillien tahdissa uuden osayleiskaavan, joka
merkitsee osakerivitalojen rakentamista Suomen parhaan koirapuiston
päälle ja kolmen 8-kerroksisen osakekerrostalon rakentamista muuhun
puistoon, muun muassa osittain Stone Agen päälle
kaupunkirakenteellisesti täysin koko muun alueen arkkitehtuurin
vastaisesti.
Kaavasta valittivat Lapin
hallinto-oikeuteen Kemin luonnonsuojeluyhdistys ja useat yksityiset
henkilöt. Lisäksi kahdessa eri adressissa noin 1000 henkilöä
vastusti kaupungin keskeisen virkistysalueen Ruutinpuiston tuhoamista
merinäköalatalojen rakentamisella. Lapin hallinto-oikeus kumosikin
kaavan perustellen päätöstä mm. sillä että kaupunkikuvaan
keskeisesti kuuluvan yleisen ranta-alueen kaavoitusta ei voi antaa
yksityisen rakennusyhtiön käsiin.
Kemin kaupunginhallitus valitti
päätöksestä ja Korkein hallinto-oikeus on nyt puolestaan kumonnut
Lapin hallinto-oikeuden päätöksen ja alkuperäinen osayleiskaava
astuu voimaan. Kurtti saa rakentaa kerrostalonsa jos rahkeita
riittää. Se merkitsisi väistämättä myös sitä että Stone Age
pitää siirtää ja se menettää oman henkisen olinpaikkansa
Kemissä. Tätä nimitän taideteoksen tuhoamiseksi ja tulen
vaatimaan siitä tekijänoikeuslain perusteella korvauksia Kemin
kaupungilta ja M. Kurtti Oylta jos ympäristötaideteosta siirretään
sijoiltaan piiruakaan minnekään.
8-kerroksiset kivitalot Hahtisaaren
puistossa (ts. Ruutinpuistossa) merkitsevät ympäristötaideteokseni
tuhoamista monellakin tavalla:
1. Ne on suunniteltu paikkaan ja tilaan sen ympärillä, se tila käsittää koko merenreunan kaikkine nykyisine toimintoineen.
2. Siihen on maisema-arkkitehti Anneli Ruohonen myös 80-luvulla tehnyt erinomaisen rantasuunnitelman, jota nyt ollaan uhraamassa lyhytnäköisen kaupunkisuunnittelun alttarilla.
3.Lisäksi kerrostalot veisivät Stone Agelta nyt esitetyssä uudessa sijoituspaikassa sekä näkymän kaupungista käsin (se peittyisi kerrostalojen taakse näkymättömiin) että itse puiston ja henkisen tilan teoksen ympärillä.
1. Ne on suunniteltu paikkaan ja tilaan sen ympärillä, se tila käsittää koko merenreunan kaikkine nykyisine toimintoineen.
2. Siihen on maisema-arkkitehti Anneli Ruohonen myös 80-luvulla tehnyt erinomaisen rantasuunnitelman, jota nyt ollaan uhraamassa lyhytnäköisen kaupunkisuunnittelun alttarilla.
3.Lisäksi kerrostalot veisivät Stone Agelta nyt esitetyssä uudessa sijoituspaikassa sekä näkymän kaupungista käsin (se peittyisi kerrostalojen taakse näkymättömiin) että itse puiston ja henkisen tilan teoksen ympärillä.
Jatkan taistelua Stone Agen ja sen
paikan puolesta loppuun asti, sillä tämä ranta nykyisellään on
teoksen henkinen kotipaikka ja kaikki muu merkitsee taideteoksen
tuhoamista. Jos se joskus siirretään väkisin, osoitteena sitten
saakin olla mieluummin kaatopaikka kuin mikään muu vaihtoehto. Olen
lahjoittanut Stone Agen yhteydessä 1,5 vuotta elämästäni
ympäristötaideteokseen, jonka luulin löytäneen pysyvän kodin
Kemistä ihmiskunnan henkisen kehityksen muistomerkkinä.
tiistai 26. elokuuta 2014
Vaelluskirjaa ja vaellusrunoja 2.8. - 6.8. 2014
2.8.Välikylän mökki
Heräsin puoli kahdeksalta ja lähdin
ulos aamutoimenpiteisiin. Metsä ympärillä ja kauempanakin oli
aluksi hiljainen. Intiaanikyykyssä kuuntelin. Pelloilta alkoi kuulua
kurkien aamuhuudot. Niihin yhtyi sepelkyyhkyn huhuilu. Variksia
raakkui tien varressa, ne olivat löytäneet jotain. Kaukaa peltojen
takaa kuului palokärjen pitkä korotus. Pihaan ja sen ympärille
alkoi kerääntyä linnunääniä. Jokin sinnikäs, loputtoman
tuntuinen tsiih, siellä lentopoikanen kerjäsi ruokaa. Talitiaisia
ja sinitiainen etäämmällä puissa, pari pajulintua lauloi lyhyttä
vienoa syyssäveltä.
Alkoi kuulua punarinnan teräviä
napsahduksia, kuin jokin kieli katkeaisi, ja muuttui teräväksi
korkeaksi jännitteiseksi rätinäksi, kireämmäksi mitä voi
kuvitella, vastasin siihen vahingossa kun potkaisin haravanpiikit
särisemään. Poltin kaksi tupakkaa siinä kuunnellessa, toinen oli
jo liikaa. Vein tyhjennetyn kahvipannun sisään, lisäsin veden
pannuun ja liedelle. Äiti nousi ja tuli keittämään kahvin
loppuun.
Käyn ulkona. Menen tienreunaan
katselemaan. Mustarastas pakenee kuusennäreestä loitommas.
Tienvarressa lupiinit ovat täynnä siemenpalkoja. Ei ihme, että ne
leviävät kuin kulovalkea. Äiti ei niitä haittakasveiksi hyväksy
vaan istuttaa pihan multakasaan, jossa syysleimut kukkivat kauniin
valkoisina. Hakkuuaukea on punainen horsmankukista.
Kukkapenkissä äidillä kukkivat
orvokit, punainen syysleimu, kehäkukat jotka on siemenistä
istutettu, jokin pitkä kukkakasvi on nupussa vielä, tuoksuvadelmat
lilassa kukassa; ne ovat kasvaneet yli kolmen metrin korkuisiksi.
On liian myöhäistä lähteä pyörällä
linturetkelle. Lähden halkomaan puita halkomakoneella. Muutaman
tunnin halon välillä puita liiteriin, välillä istun ja kuuntelen
luontoa. Grillaamme lihaa ja perunoita. Lähden pyörällä Myrkkyyn
maauimalaan ja käyn uimassa. Unohdan pukukoppiin uimahousut ja
pyyhkeen.
Paluumatkalla hakkuuaukean laidasta
lähtee lentoon kaksi korppia ja jokin haukka nousee lentämään
korppien yläpuolella samaan suuntaan. Iltapalaksi syön
ahomansikoita.
3.8.Välikylän mökki
Aamurituaali. Heräsin. Kävin kusella.
Menin tupakalle tienvarteen ja katselin hakkuuaukean yli. Horsmat
hohtivat aamuvalossa aukean täydeltä punaisina. Linnut olivat
heränneet jo aiemmin. Lentopoikanen jatkoi loputonta kerjäämistään
psiih – psiih jatkui katkeamattomana nauhana. Sepelkyyhky huhuili
taas. Hakkuuaukean takana huusi jokin haukka. Pikkukäpylinnun ääni
lensi aukean yli.
Tulin takaisin sisälle. Äiti oli
laittanut kahvin kiehumaan liedelle. Yhteisvoimin sytytimme hellan
pesään tulen. Se ryhtyi vetämään heti hyvin.
Ja päivän mittaan vaellusrunoja alkoi
kertyä vihkoon:
1.
Kurkien huudot pelloilla:
ne kokoontuvat jo
syysmuuttoa varten.
Kaksi kurjenpoikasta
lentokyvyttöminä
kurkottelevat kaulojaan pellolla,
kyllä ne ehtivät vielä.
Punarinta tiputtaa pontikkaa
oksastossa.
Aamulla se otti aurinkoa koivunoksalla,
oranssi rinta valaistui,
hohti kirkasta väriä.
Haarapääskyn lennon jäljet taivaalla
ovat kirjoitusta.
Pihanlaidan puut
täyttyvät lintujen kutsuäänistä.
Mustan linnun siivet suhisevat,
kun se lentää puuhun,
sulkasatoinen varis?
Luonto on täynnä pientä ihmettä,
kun viitsii katsoa, kuunnella,
ihmetellä.
2.
Pienet hyönteiset viihtyvät
tuoksuvatukassa.
Sudenkorento käy metsästämässä
niitä,
ja pikkulintu syö sudenkorennon,
haukka pikkulinnun.
Näin luonnon kierto jatkuu,
ellei ihminen tule sotkemaan kaiken.
Kuten tuo tuoksuvatukka,
eihän se ole mikään alkuperäiskasvi.
3.
Joku kysyy minulta
miksi kirjoitan niin yksinkertaista
runoa.
Mutta yksinkertaisin on usein tosinta.
Ja kaikki mitä runoilija kirjoittaa
on runoa, jos hän niin sen päättää,
parempaa tai huonompaa lyriikkaa.
Kuten kaikki taidemaalarin maalaama
on taidetta, olkoon vaikka huussin
seinä,
jos hän niin sen haluaa.
Ja yksinkertaisimmastakin aukeaa aina
kuva.
4.
Laiskahkona runoilijana
halon vain halkoja halkomakoneella:
se on kaikkein kevyintä täällä.
Äiti saa tehdä kaiken raskaamman:
tiskata, laittaa ruokaa, siivota,
imuroida
ja kitkeä kukkapenkit.
Opetan häntä käyttämään
halkomakonetta,
jos hän innostuisi tekemään senkin
puolestani.
5.
Katselen lehmälaumaa
sähköpaimenaitauksessa.
Ne oppivat sähköpaimenen,
eikä se ole edes päällä.
Lehmän mieli on puhdasta zeniä.
Ne eivät paljon hötkyile:
syövät vain, märehtivät ja
paskovat,
katsoa möllöttävät
isoilla viisailla silmillään.
6.
Halon halkoja halkomakoneella.
Liiteri täyttyy pikku hiljaa.
Työ on helppoa ja kevyttä.
Siinä ehtii mietiskellä kaikenlaista
eikä tekemisellä ole kiire.
Istun välillä ja kirjoitan
päähän pälkähtänyttä muistiin.
Nimitän näitä tapahtumarunoiksi;
ne ovat uusia lehtiä vaelluskirjaan.
7.
Istun porraspäässä.
Katselen kevyttä kesäsadetta,
ehdimme grillata juuri ennen sitä.
Olo täällä on leppoisaa,
ei minulla ole mihinkään kiire.
Mustikat pitäisi ehkä käydä
katsomassa
yhdestä paikasta.
Halkomakoneen päällä
on tältä päivältä huppu.
8.
En ole kuunnellut uutisia.
Maailman kauheudet eivät yllä
tänne asti.
9.
Palokärki lentää hakkuuaukealle
pystyynkuolleeseen surkeaan
männynräähkään
joka eu-normien mukaan on jätetty
kaatamatta
ties minkä tähden.
Se istuu puun hennossa latvassa
jäykässä pystyasennossa
ja huutaa haikeaa pitkää valitusta.
Se itkee kai menetettyä metsää
ja ihmettelee kuka tämänkin
kotiseudun
on tuhonnut.
Ja samalla hetkellä
auringonvalo tulee sädekimppuina kuin
ilmestys.
10.
Käyn lähimetsässä katsomassa
mustikkapaikan,
on siellä mustikoita jonkin verran,
paljon vähemmän kuin viime vuonna.
Hyttyset ovat iltasyönnillä,
ruokin niitä vähän aikaa
ja lähden takaisin tupaan.
Huomenna, helteellä
käyn hikoilemassa siellä pari litraa.
”Tarkoitatko todella, että tällä
kaikella (luonnolla) on oma senaattorinsa?” (Allen Ginsberg
vuoristoretkellä Gary Snyderille)
4.8.Välikylän mökki
1.
Heräsin ja lähdin ulos.
Punarinnan napsuttelu kuului
pihanreunan vakiopaikasta.
Minullakin on aamuisin vakiorutiinit.
Tienvarresta lensi sepelkyyhky
hakkuaukean yli koivumetsään.
Vaikka halon täällä halkoja,
en minä tuota hakkuuaukeaa ole tehnyt.
Tontinrajalta vain kaadettiin kolme
isoa kuusta
joiden juuret kasvoivat äitini torpan
alle
ja uhkasivat nostaa mökin ilmaan
tai kaatua jossain myrskyssä päälle.
Yksinäinen harmaalokki, nuori
lensi matkalentoa merta kohti.
Nuorten pikkulintujen kutsuäänet
ympäröivät minut, en tunne niitä
äänestä.
Kun auto ajoi ohitse.
tulin takaisin sisälle
ja ryhdyin aamukahvin keittoon.
Äiti heräsi ja keittää kahvin
valmiiksi.
2.
Palokärki huutaa pihakoivussa.
Ei, en usko että se ennustaa kuolemaa,
kuten vanha kansa tietää.
Pikemminkin se kertoo,
että täällä on vielä rippeitä
elävää luonnollista metsää.
Tai ehkä se valittaa sitä, tietää
jo,
että nekin tullaan kaatamaan aukoiksi
vielä,
valittaa kaikkien metsiemme kohtaloa
ja oman lajinsa kohtaloa
niiden tuhoutuessa.
3.
Gary Snyderin runot täällä
matkalukemisena
ovat loputtomasti virtaavaa musiikkia
laulua luonnon
ja ekologisemman elämäntavan
puolesta.
Hän itse epäilee, etteivät
Kilpikonnasaaren
maahanmuuttajat edes tiedä
mitä ekologinen elämäntapa on.
Snyder itse kertoo, mitä pitää
tietää:
”Villin luonnon poluton maailma on
ylittämätön koulu... Ulkona ollessaan ihminen on jatkuvassa
yhteydessä lukuisten kasvien ja eläinten kanssa. Hyvä koulutus
tarkoittaa, että tuntee ne laulut, sananlaskut, tarinat, sanonnat,
myytit (ja tekniikat), jotka liittyvät paikallisen ekologisen
yhteisön kanssa elämiseen.”
4.
Halkomakone hajosi ja työmaa loppui
siihen.
Kävin poimimassa metsästä mustikat
kadesta paikasta, niitä oli vähän,
sain vain vajaat puoli litraa.
Otin pyörän ja pyöräilin
Myrkkyyn, jonne EU-tuella
on rakennettu maauimala.
Uima-altaassa polski joukko lapsia
ja syvässä päässä iso sammakko,
joka ei päässyt altaasta ylös.
Menin uimaan ja pelastin sammakon
vedenvaihtoputkesta, otin sen
kämmenelle,
se oli rupikonna, nostin altaan
reunalle,
josta rupikonna lähti loikkien
ruohikon suojaan. (Ne voivat
loikkiakin.)
Palasin takaisin. En saanut
pyyhettä ja boksereita, jotka olin
unohtanut
edellisellä kerralla, ne oli kai viety
kioskiin,
joka oli kiinni.
Lähellä torppaa tyhjeni takakumi
ja jouduin taluttamaan loppumatkan.
Istuskelin pihassa, luin Snyderia,
kaksi korppia lensi ronkkuen pihan yli.
Ennen tavarat tehtiin niin,
että ne kestivät,
sitten niin että ne kestivät
takuuajan,
nykyään näköjään niin,
että ne ovat jo ostettaessa valmiiksi
hajalla.
5.8. Välikylän mökki
1.
Yöllä ulkona.
Huutaako pellolla pöllö lennossa:
huu-huu-huu-huu-huu.
Kun olen pidempään,
tähtiä alkaa ilmestyä näkyviin:
ne muistuttavat, että kohta tulee
syksy
ja lintujen sulkasadon kuukauden
jälkeen
tulee jo tähtienkatselukuu.
Ilmastonmuutos on pidentänyt syksyt.
Viime vuonnakin syksyä kesti
tammikuuhun asti.
2.
Aamutupakalla,
sillä välin kun äiti keittää
kahvit,
punarinta napsuttelee pihan reunassa,
sepelkyyhkyn huhuilu kauempana.
Ne ovat kuin kotonaan täällä,
ja kotonaan ne ovatkin,
myöhäissyksyyn asti punarinta.
Me olemme vain vierailulla
ja lähdemme illalla.
3.
Käpytikka kiertää mittaamassa
metsätyömaataan.
4.
Kun halkomakone hajosi,
minulla ei ole oikeastaan mitään
töitä
täällä tänään.
Luen Snyderin Erämaan opetusta,
kirjoitan siitä muistiinpanoja.
Välillä istun vain, katselen puita,
kitken vähän rikkaruohoja
omenapuun alta, ajan trimmerillä
korkeaa heinää torpan seinustalta
ja luen taas joitakin kappaleita
edelleen.
6.8. Kotimatkalla
1.
Kurikkalainen vanha hippi,
ei hänellä ole pyörässä
ketjulukkoa,
intialainen päähuivi päässä
ja siinä pystyssä naakansulka,
polttelee pysäkillä sätkää,
pyörä on vihreäksi maalattu,
Greenpeace, vihreä liike,
mahtaako hän tulla kyytiin?
Juttelee tuossa bussikuskin kanssa,
Rolex kuitenkin kädessä.
sunnuntai 17. elokuuta 2014
Pöytälaatikon runot XIII – Yhdennettoista kymmenen runoa
CI
Kylähullu
Väsynyt shamaani
nojaa baaritiskiin
ja tilaa uuden oluen.
Mies on hukannut taikakalunsa,
eikä loveenlankeaminen onnistu,
naaraat eivät suostu astuttaviksi.
Väsynyt shamaani
on istunut kapakassa kauan,
kirjoittanut pieniin vahakantisiin
vihkoihin
lajinsa historiaa, elämäkertaa
siitä alkaen,
kun ensimmäisen kerran tähysti
taivaalle,
huomasi taivaanvalot
ja alkoi palvoa niitä.
Pedot ovat ahdistaneet öisin,
päivällä hän on huomannut,
että unet ovat olleet totta,
tuhon uhka koko ajan samanlainen.
Tämä pelko on kerrostunut syvälle,
vaikka vuosien varrella
luola on muuttunut,
kapakasta tullut toisenlainen.
Ulkopuolella on yhä se,
mitä ei uskalla kohdata.
Sameassa vedessä kaikki liikkuu
hitaammin,
kuin katselisi jotain vedenalaista,
hidasta,
hän on pääsemäisillään näille
lähteille,
tiedon ja unohduksen syviin vesiin,
kun tarjoilija herättää.
CII
Sieniaikaan keräsin sieniä
kuivasin niitä
vanhasta ladosta löysin astemitan
kuvittelin että sitä oli käytetty
auringon mittaamiseen;
se oli vesipumpusta
kaivo jäätyi
hakkasin kirveellä avantoa
kannoin puita
lepakot talvehtivat mökin vintillä
huoneessa minulla oli sienet
ja vesipumpun astemitta
kerros kerrokselta vesi ehtyi
postikortissa
pyhä fransiscus saarnasi linnuille
lintulaudalla hömötiaiset ja
punatulkut
metsähiiri kirjoittamassa uuteen
lumeen
pieniä jälkiä, metsän kieltä ja
kirjoitusta
kun osaisi kuunnella niin tarkasti
että kuulisi, aina on vähän ääntä
aavistettava liike männyn juurella
säikähdys
kun pyy tai teeri säntää lentoon
CIII
Haluan selviytyä tämän talven yli
asun huonetta, ikkunan takana metsä
se on minulle kaikki:
päivät, valo, pienet eläimet
joita on vaikea nähdä
pohjoinen maisema
ja kylmät ehdot
joiden varassa mittaan päiviä
mittaan auringon korkeutta
se jaksaa taas muutaman asteen
ehkä pari taas pari tuntia pitempään
mitä minä teen kahdella tunnilla
valoa?
CIV
Ulrika Eleonora
Hän on lähtenyt sellaisesta
kaupungista
että sen kertoo kolmella kadulla
tuulimyllynmäellä ja kahdella
kirkolla
joista toisen sotilaat ovat rakentaneet
läntisiä tuulia vastaan vinoon
Ulrika Eleonora!
Kirkko on nainen, sitä pitää tuulen
hyväillä
kirkon sisällä tekstejä:
”åhr... blef denna kyrka härad
och åhr... fienden illa spolierad”
puiset urkupillit ja harmooni
Sodan aikana
kuparipillit myytiin österbottens
köttille
makkaranpäiksi,
makkarankiinnipitimiksi
niin ankea aika on ollut
hän ei tiedä siitä mitään
Hän istuu kirkon etupenkissä
joka on nimetty lahjoittajiensa mukaan
ja katselee puista kristusta
alttaritaulu on viety uuteen kirkkoon
niin köyhä aika tämä on
köyhempi kuin kirkontekijöiden, hän
ajattelee
Hän on täällä nyt, kirkon
etupenkissä
ihmettelemässä kaiken maailman
asioita
kirkko on aina vaan ja vino
kun hän on lähtenyt kokonaan
onko heistä enää kumpaakaan
Hän ihmettelee miten surullista
tekstiä
tuuli uruissa soittelee
Hän on matkalla kaikissa paikoissa
ja joutuu ajattelemaan kaiken maailman
asioita
CV
Ristiriitaiset ehdot
Viisaat eivät ole koskaan yksimielisiä
he kulkevat vaikeapääsyisiä,
syrjäisiä teitä
aina lähes eksyksissä
tutkimattomat polut tulevat tutkituiksi
ajatuksen kantomatka
on mittaamaton mutta rajallinen
tietäjät etsivät viisautta unesta
päivät puhkovat yötä
leikkaavat aukkoja unen vyöhykkeisiin
loitsut
ovat vertauskuvallisia kysymyksiä
kaiken tietämisen
kysymysten ja vastausten jälkeen
käteen jää mätänevä poronluu
jolla joku rummuttaa
rumpukalvoa
kuulet äänen
mutta et osaa selittää sitä sanoin
mielessä on pelkkä kuva:
mahdoton mutta paikkansapitävä
väite
CVI
Valheenpaljastaja
Työpöydällä
poronluu ja maalattu kivi
ovat merkkejä joiden selitys
löytyy esineistä itsestään.
Vaellus on päättynyt,
Vaellus on päättynyt,
mutta tuuli jatkuu yhä.
Ajassa tapahtuu jotain
jonka suhteellisuus
paljastuu tällä hetkellä.
On pakko lähteä uudestaan ulos,
saaren rantaan, veden lähelle,
mutta tuuli jatkuu yhä.
Tuijotan veden läpi,
yritän nähdä pohjaan,
mutta esineet pakenevat merkityksiä.
Sokean miehen kirjoituksista löytyy
virhe:
hänen lähtökohtansa ovat väärät.
Poronluu paljastaa historian,
maalattu kivi valheen,
mutta tuuli jatkuu yhä.
Olen levoton,
tekisi mieli paeta,
yössä tulevat painajaiset,
tuuli on pelkkää hämäystä.
CVII
I
Näitä rantoja ei kirjoita
enää kukaan, seutu on kolkko
ainoa runoilija täältä lähtenyt
muuttui maan voimaksi
puiden kirkkaaksi iloksi
elämätön lupaus kyyristyi kiveen
liian heikko jaksamaan jokapäiväistä
liian vahva luopumaan tavattomasta
silmien läpi tunkevasta pimeästä
tiedosta:
”menen metsään
vedän päälle väsyneen manttelin
etsin voimakkaan kiven
makaan siinä, annan taivaan
ja ajan kulua
maadun”
hän asetti päänsä maata vasten
antoi kynttilän syttyä ja palaa
loppuun
alkutalven satoi lunta, maa jäätyi
syvään
yhden elävän ihmisen sydän ehtyi
merenranta, metsä ja kivet vaikenivat
hautoja kävellessä tunsi maan voiman
CVIII
II
Hän käveli metsään kynttilä
kädessään
kulki pois:
kivestä irronnut varjo
yritti lentää
CIX
Mies veistää puuta
puisia kasvoja
vaikka hänen pitäisi tehdä talo
mies veistää sillä hän on nähnyt
eikä kaasvoista tule minkään
muotoiset
kuun oikealla puolella
silloin yöllä hän on nähnyt
hän ei enää tarvitse taloa
hän kantaa kahta lautaa
mittaa ristiin ja näkee
jumalan kasvot
olisi pitänyt veistää koko ruumis
kädet levälleen, jalkojen läpi naula
kuin joku hymyilisi kolkosti hänelle
”sinä se olet, sinä itse
naulaa!”
CX
Entä jos hylkäsin turhaan
ilon ja surun kaupungit
kuljin tuntemattomaan metsään
keräsin marjoja talven varalle
kävin karhunpesään
nukkumaan elämätöntä unta
en tiennyt että pesää asuttiin
karhunaaras kömpi viereeni
söi talvimarjat, himoitsi minua
makasin karhun vieressä
ihmisten ilmoja minun oli ikävä
karhu synnytti kevään
uros elämöi pohjoisella taivaalla
jätti jälkensä tähtien väliin
taivaan nälkä oli huimaava
minun nälkäni ihmisten iloa
jos osaisin takaisin tästä metsästä
ehkä lähtisin
mutta metsän sydämeen kerran
eksyttyään
siinä harhailee ikänsä kaiken
ihmisen tieto käy turhaksi
eläimen vaistoa selviytyä ei ole
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)