Robert Smithsonin kaksinkertainen katoamispiste - poissaolevan todellisuutta kartoittamassa

Mies juoksee Spiraaliaallonmurtajaa pitkin kompastellen kiviin. Helikopteri lähestyy uhkaavasti, sen varjo heilahtaa miehen ohi juuri kun tämä on pääsemässä ympyränkehän valon toiselle puolelle. Helikopteri heittäytyy ohi. Hengästynyt mies juoksee eteenpäin pitkin yhä tiheämmin kaartuvaa spiraalia, helikopteri pysyttelee uhkaavasti perässä.

Tilanne muistuttaa Hitchcockin filmiä, kauhu tihentyy, katsoja tiivistyy tuolissaan jännittämään epätodellista tilannetta. Mies horjuu aallonmurtajan päähän ja pysähtyy. Hän on juossut loppuun oman kujanjuoksunsa. Helikopteri ei enää uhkaa. Hengästynyt mies tuijottaa hetken veteen, pyyhkii hiukset silmiltään, ei suorita mitään merkittävää rituaalia, lähtee sitten kävelemään takaisin.

Helikopteri saapuu lähellä maanpintaa nopeasti lentäen. Helikopteri heittäytyy pienen kukkulan yli ja äkkiä edessä on Spiraaliaallonmurtaja. Helikopterin vauhti hidastuu, kun se lähestyy aallonmurtajaa. Se lentää suoraan päin aurinkoa, valo kimmeltää vedessä aallonmurtajan ympärillä. Helikopteri pysähtyy lähes paikalleen ja alkaa keskittää auringon heijastusta aallonmurtajan keskipisteeseen. Mutta aurinko ei taivu teoreettiseen täydellisyyteen. Valo heilahtaa yhä uudelleen aallonmurtajan sisimmän kehän yli.

O

"Olen vakuuttunut, että tulevaisuus on kadonnut jonnekin epähistoriallisen menneisyyden jätteiden sekaan; sen kohtaa eilisen lehdessä, science-fiction elokuvan ikävystyttävissä mainoksissa, hylättyjen unelmiemme vääristävissä peileissä. Aika muuttaa vertauskuvat esineiksi ja kasaa ne kolkkoihin huoneisiin tai sijoittaa esikaupunkien taivaallisille leikkikentille."
(The Writings of Robert Smithson)

I

Tilanteet ovat Robert Smithsonin elokuvasta Spiraaliaallonmurtaja, joka kuvaa Smithsonin kuuluisinta maataiteellista hanketta Spiraaliaallonmurtajaa. Kyse on kokonaisvaltaisesta tapahtumasta , jossa taideteos ei ole vain valmis Spiraaliaallonmurtaja Ison Suolajärven rannalla. Taideteokseen kuuluu myös aallonmurtajan valmistusprosessi, ensimmäiset luonokset, kaivinkoneet ja soran louhinta, elokuvat ja esseet sekä valokuvat tapahtumasta.

Tampereella saattoi Sara Hildenin taidemuseossa (1983) nähdä Smithsonin elokuvan, piirrosluonnoksia ja valokuvia. Itse aallonmurtaja on jo huuhtoutunut Ison Suolajärven nieluun.

Robert Smithsonin retrospektiivinen näyttely on henkisiltä mitoiltaan paljon laajempi kuin tuntemattoman amerikkalaisen ympäristötaiteilijan Dale Eldredin Helsingin puistoihin asentamat peilit. Vaikka suuri osa Smithsonin 60-luvun lopulla aloittamista maataideprojekteista jäi pelkiksi ideoiksi, hän oli kuitenkin kokonaisten uusien taidekäsitysten luoja, epäpaikkojen edelläkävijä.

Smithson oli ensimmäisenä huomaamassa hiekkakuoppien ja kaivosten mahdollisuudet. Hänen jäljissään kuljettiin tavallaan myös Lehtimäellä vuosi sitten järjestyssä ympäristötaidetapahtumassa. Ja vaikka Lehtimäki-symposium ehkä paikan päällä näyttää vaikuttavammalta kuin Sara Hildenin sisätiloihin ahdetut hiekkakasat, on Robert Smithsonin jäämistö ehdottomasti pienen pyhiinvaellusmatkan arvoinen.

Yksinkertaisesti. Robert Smithsonin elämäkerta on lyhyt mutta sitäkin merkittävämpi: Syntyi 2.1.-38, kuoli vuonna -73, lento-onnettomuudessa kuvatessaan keskeneräiseksi jäänyttä teostaan Amarillo Rampia. Lyhyeksi jääneen elämänsä aikana Robert Smithson ehti tehdä niin uraauurtavia tutkimuksia taiteen ja todellisuuden suhteista, paikoista ja epäpaikoista, että hänen nimensä on jäävä taidehistoriaan.

II Ajattomuuden mittainen kuollut vertaus

"Viimeinen monumentti oli hiekkalaatikko tai malliaavikko. Passaicin iltapäivän kuolleessa valossa aavikosta tuli rajattoman hajoamisen ja unohtamisen kartta. Tämä pienistä osista koostuva monumentti hehkui kalpeana loistavassa auringonvalossa ja muistutti kokonaisten maanosien jatkuvasta hajoamisesta, valtamerten kuivamisesta - enää ei olisi vihreitä metsiä eikä korkeita vuoria - olisi vain miljoonia hiekanjyväsiä, valtava määrä luita ja kiviä pölyksiä jauhautuneena. Jokainen hiekanjyvänen oli ajattomuuden mittainen kuollut vertauskuva ja tuollaisten vertauskuvien käsittäminen vie ikuisuuden vääristävän peilin tuolle puolen. Tämä hiekkalaatikko oli kuin avoin hauta - hauta jossa lapset iloisina leikkivät."

Robert Smithsonin omassa tekstissä ilmenevät oikeastaan hänen taiteensa oleellisimmat elementit. Hiekkalaatikot, aavikot, kartat, kivet, peilit ja todellisuuden vääristyminen. Kaikki tämä liittyy Robert Smithsonin taiteelliseen työhön. Ja hänen näyttelynsa Sara Hildenin taidemuseossa oli kuin hauta, avoin hauta jolla lapset iloisesti leikkivät, jonne taiteentuntijat saapuvat kumartamaan gurun maallista jäämistöä.

60-luvun puolivälissä Smithson suoritti ensimmäiset teoreettiset ja käytännölliset kokeilut sekä epätilojen että maataiteen alueella. Kun taiteen iskusanoja tähän aikaan olivat läsnäoleva, pinta tai välitön näkövaikutelma, etsi Smithson epätilaa, joka muodostui näiden vastakohdasta. Epätila oli sitä mikä on poissa, mistä ei voinut saada välitöntä näkövaikutelmaa. Epätilat olivat peilejä jotka vääristävät todellisuuden. Ne sisältävät kaksinkertaisia katoamispisteitä tai sitten katoamispiste on kadonnut. Epäpaikka on kartta, jossa on jäljellä vain kehykset tai kiviä, laavaa, tuhkaa siirrettynä laatikoihin tai laatikoiden ympärille. olennaisena osana epätilaan kuuluvat Smithsonin kirjalliset selvitykset, tutkimukset todellisen tilan ja epätilan vuorovaikutuksesta.

Vuonna 1966 Smithson kiinnitettiin taiteelliseksi neuvonantajaksi suunnittelemaan maateoksia Dallas For Worthin lentokentälle. Tässä oli merkitävä kehitysaskel hänen tiellään maataiteen uranuurtajaksi. Smithson teki peilimatkoja Jukataniin Meksikoon, hän asetteli peilejä kivierämaihin, rannoille, soille ja puihin. Roomassa Smithson aiheutti asfalttivyöryn kaatamalla maansiirtoautolla asvalttia hylätyn sorakuopan seiniä pitkin alas. Hän hautasi osittain puuvajan, rakensi Spiraaliaallonmurtajan ja kolme saarta. Smithson suunnitteli kelluvan saaren, jota hinaajalla vedettäisiin Manhattanin ympäri. Saari olisi suunnitelman mukaan sisältänyt Manhattanilla tuhoutunutta kasvistoa. Smithson suunnitteli hypoteettisia mantereita kuten Mu, Lemuria, Cathasia ja Atlantis.

Vuonna 1971 Smithson aloitti maanvaltaustaiteen. Smithsonin ainoa säilynyt maanvaltaustyö oli Murtunut kehä/Spiraalikukkula, joka ilmentää keskipakoisuuteen pyrkivän murtuvan kehän ja keskihakuisuuteen pyrkivän Spiraalikehän välistä vastakohtaa.

Olennaisena osana Smithsonin taiteellista toimintaa olivat kaivokset. Kaivoksista hän sai teostensa materiaalia kiveä, niissä hän toteutti myös ensimmäiset todelliset underground-elokuvat, jotka esitettiin yleisölle maan alla. Hän suunnitteli teoksia avolouhituille ja saastuneille alueille ja pyrki saamaan kaivosyhtiöitä mukaan näihin hankkeisiin, mutta kaivosyhtiöt eivät olleet halukkaita esittämään maanryöstöään taiteena.

Jotenkin olennaista Smithsonin elämälle oli, että hän sai surmansa lentokoneen maahansyöksyssä viimeisen taideteoksensa, Amarillo Rampin, kuvauksen yhteydessä. Jotain olennaista ilmenee Spiraaliaallonmurtajafilmissä, missä ääni lähes loputtomasti toistaa, että aallonmurtaja on eri suunnista vain "maata, suolakiveä, mutaa, vettä". Jotain olennaista on siinä, että Robert Smithsonin muistonäyttelyssä joku katselee kauan ja hartaasti epäpaikkaa, näyttää pohtivan jotain, kumartuu sitten alas, ottaa nopeasti kiven ja pistää sen taskuunsa. Sillä:

"Jokainen hiekanjyvä on ajattomuuden mittainen kuollut vertauskuva ja tuollaisten vertauskuvien käsittäminen vie ikuisuuden vääristävälle puolen. Tämä hiekkalaatikko oli kuin avoin hauta - hauta, jossa lapset iloisena leikkivät."


(Lakeuden Kutsu II/83)

Lähteet:

Robert Smithson: Retrospektiivinen näyttely (R.Hobbs)
Taide 1/83

Richard Long ja kävelemisen taide

Richard long: Walkingh a Line in Peru, 1972
I
Richard Long (s.1945) on englantilainen käsitetaiteilija ja brittiläisen ympäristötaiteen pioneereja. Hän edustaa yhdessä toisten tunnettujen englantilaisten ympäristötaiteilijoiden Hamish Fultonin ja Andy Goldswothyn kanssa ympäristötaiteen pienimuotoista maanläheistä linjaa, jos akselin toisessa päässä on amerikkalaisen maataiteen kaivinkoneilla ja puskutraktoreilla, ympäristöä maanmuokkauksella ja teknologian keinoin toteuttava suureellinen linja, jonka edustajia ovat vaikkapa Robert Smithson ja Alice Aycock, joiden teoksia on nähty suomessakin - tai mikseipä vaikka oma Kiviaika-Stone Age -ympäristötaideteokseni Kemissä.

Longin teoksissa keskeisintä, sen käsitteellinen ydin, on käveleminen ja kartat. Long käyttää geometrisia perusmuotoja, kuten muun muassa maagisia ympyröitä, spiraaleja, viivoja tai viivastoja. Oleellisinta on kuitenkin, että hän kävelee. Siinä hän on Henry David Thoreaun "kävelemisen taidon" ideologisilla linjoilla.

II
"Longille keskeistä on käveleminen - metaforiset vaellukset ja muut karttaan liittyvät teokset. Long toteutti ensimmäisen viivakävelyn "A Line Made by Walking" vuonna 1967, minkä jälkeen hän on työskennellyt systemaattisesti. Long matkustaa harvaanasutuille seuduille ja tekee luontoon teoksia kävelemällä ja veistoksia paikallaolevista materiaaleista. Kokemuksen välittämisen osana ovat myös valokuvat ja tekstit."

Näin kuvailee Wikipedia Richard Longin taidetta. Haluaisin tehdä ansiokkaaseen mutta lyhyeen esittelyyn eräitä lisäyksiä ja täsmennyksiä. Long on vuodesta 1967 tehnyt kävelemisen filosofiaan liittyviä teoksia eri puolilla maapalloa. Hän on kävellyt muun muassa Perun Andeilla, Afrikan Kilimanjarolla, Britannian Wiltshiressä, Stonehengen liepeillä, Arizonan autiomaassa, Bolivian vuoristoissa, Australian aavikolla, Kanadan preerialle, Japanin Honshun metsissä, Islannin laava-alueilla, Alaskassa, Sveitsin Alpeilla, Ladakhissa Intiassa, Nepalissa Himalajalla, Afrikan Malawissa, Fuji-vuorella Japanissa, Suomen Lapissa 1983, muun muassa. Muun muassa, sillä kävelyreittejä on toistaiseksi kertynyt satoja ellei tuhansia, mutta jo kyseinen luettelo osoittaa, että paikat on tarkkaan harkittu.

Long kävele useimmiten suoria linjoja, linjat määritellään etukäteen karttojen avulla. viivojen lisäksi Long kävelee myös muita geometrisia perusmuotoja, neliöitä, ympyröitä, spiraaleja jne. "Varsinaiset taideteokset" Long toteuttaa matkan varrella, itse kultakin paikalta löytämästään materiaalista kuten kivistä tai oksista. Teokset noudattavat jälleen maagisia perusmuotoja. "Teokset ovat tulosta pysähtymisestä ja paikalleen asettumisesta: jokainen sen paikan merkkinä, joka oli maailman keskipisteenä silloin kun hän oli täällä." Kävelyssä matkan lisäksi myös käytetyllä ajalla on usein merkittävä osuus teoksen toteutuksessa.

Longin vaikuttavimpia teoksia on omasta mielestäni "Walking a Line in Peru, 1972", kilometrien mittainen kävelty polkulinja Andien ylätasangolla kohti tiettyä pistettä kahden vuorenhuipun välissä. Wiltshiressä hän käveli keskikesän päivän kävelyn Stonehengen auringonnoususta Glastonburyn monoliitin auringonlaskuun 45 mailia aurinkoa seuraten.

III

Long kävelee yksin, matkan varrella reittiin kävellyt polut, kivi- ja risuteokset jäisivät ilman katsojia, ellei Long dokumentoisi teoksiaan valokuvin ja kirjallisin tekstein. Ulkotilaan toteutetut teokset Long julkistaa näyttelyissä valokuvina ja muina teosdokumentteina. Long toteuttaa myös samoihin materiaaleihin ja ideoihin pohjautuvia tilataideteoksia, jollainen oli nähtävissä myös Porin taidemuseossa 1986, ilmeisesti Longin Lapissa muutamaa vuotta aiemmin suorittaman kävelyn seurauksena.

Richard Longin taidetta voisi nimittää ekologiseksi sanan äärimmäisessä merkityksessä. Ekologinen jalanjälki pelkästään suoran linjan kävelemisestä on lähes nolla. Mitä nyt kengät kuluvat, jokunen kivi (yleensä noin 1000 kiveä) tai risu siirtyy toiseen paikkaan, jokin polku saattaa syntyä. Toivon kuitenkin vilpittömästi, että Long jaksaa jatkaa kävelyjään vielä pitkään tulevaisuuteenkin.

(JK. No sitä en varmuudella tiedä, lentääkö hän Himalajalle, Kilimanjarolle, Japanin Honsuun tai Andeille sun muualle, mutta luultavasti kyseiset lentokoneet lentäisivät reittejään ilman Richard Longiakin.)

Norra vallgrund, Replot

I

elokuun yön savu
... verhoaa maiseman
joka on kuva
puut ovat pysähtyneet hämäränpimeään
kesken vuodenajan kierron
oksat ojentuneet tavoittelemaan usvaa

nyt kun eurooppa yhdentyy
minä olen paennut sen äärimmäisyyksiin
vietän aikaani Norra Vallgrundissa
talossa, jonka takana on sienimetsä,
neuvostoliitto hajoaa,
se ei kosketa tätä maisemaa,
syksyä joka on sateenmärkä
tuoksu yli puolenyön

hirvi on tullut pihaan
sen märkä turpa nuuhkii ilmaa
menen ulos kuselle ja törmään eläimeen
hätkähdän
alkukantainen pelko
eläin loittonee tahoilleen
tämä epärealistinen kohtaaminen
unenkaltainen

metsä on lukinverkko
kaste nostaa hämähäkinseiti näkyviin
heinikosta
maan ekologinen kriisi
ihmisen ulkopolitiikka
miten suhtautua metsän puolustukseen
kun sanat eivät irtoa

(Norra Vallgrund, Replot, 1990)

Kynttilämielenosoitus Fukushiman uhrien muistolle

Tänään 15.3.2012 järjestettiin Helsingin Senaatintorilla useiden kansalaisjärjestöjen toimesta kynttilämielenosoitus Fukushiman ydinvoimaonnettomuuden vuosipäivän tiimoilta. Tosin itse ydinvoimaonnettomuus sattui jo 11.3.2011, mutta ensimmäinen Kynttilämielenosoitus sen johdosta saatiin järjestettyä vuosi sitten.

Sytytin itse kynttilän kotonani Fukushiman uhrien muistoksi vähän myöhässä kello 18.30, suljin netin ja mietin noin puolen tunnin ajan kaikenlaista, enimmäkseen Fukushimaa. Ihmisillä nykymaailmassa ja netissä on niin kiire, että on henkisesti hyvä olla silloin tällöin puoli tuntia hiljaa niitä näitä miettien vain kynttilän hidasta palamista tuijottaen, huomasin.

Huomasin että suurin ihmiskuntaa koskaan kohdannut onnettomuus ei ole mikään Japanin tai Thaimaan tai Etelä- ja Väli-Amerikan rantoja autioksi pyyhkäissyt tsunami, ei mikään tulivuorenpurkaus tai muu luonnonkatastrofi. Yksittäisenä ilmiönä suurin onnettomuus ei ole edes Hiroshima tai Tsernobyl vaan Fukushima. Ja laajemmin: Ydinvoiman käyttöönotto ihmiskunnan jatkuvan taloudellisen kasvun tarpeisiin.

Japanilaiset tulevat kärsimään Fukushiman seurauksista tulevan 100 000 vuoden ajan. Fukushiman onnettomuudessa tuhoutuneet ja sulaneet reaktorit eivät tänä päivänä vuosi onnettomuuden jälkeen ole ihmisen hallinnassa. Uskon että ainoa keino saada ketjureaktio jollakin tavalla "suojatuksi" on Fukushiman betonoiminen ikuisiksi ajoiksi jonkinlaisen ydinarkkuun. Tsernobylissa sellainen jo rakennettiin kerran kymmenkunta vuotta onnettomuuden jälkeen. Nyt rakennetaan Venäjälle uutta arkkua arkun päälle.

Harry Martinson julkaisi vuonna 1956 - vuotta ennen syntymääni - runoelman Aniara, katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa. Se kertoo ihmiskunnan pakoyrityksestä ydinsodan tuhoamasta maasta avaruuskapselilla avaruuteen, jossa pakopaikka Marsin sijaan kapseli eroutuu miehistön hallinnasta ja suuntaa kohti Lyyraa. Se on ihmiskunnan tuhon odysseia ja ennustus.

Tätä aikaa elämme juuri nyt. Ihmiskuntaa suurin tähän asti kohdannut onnettomuus ei ole edes Fukushima vaan ydinenergian käyttöönotto sota- ja energiateollisuuden tarpeisiin - ja jo mainitsemani jatkuvan kasvun ideologia.

Vuonna 1999 maapallolla toimi 428 ydinvoimalaa. Ensimmäistäkään loppusijoituspaikkaa ydinjätteelle, joka tulee vaarattomaksi noin 100 000 - 200 000 vuoden kuluessa ei ole vielä kuitenkaan missään maailmassa päätetty. suuri ongelma on myös se että valtaosa ydinvoimaloista sijaitsee merten rannikoilla ja muille ilmastonmuutoksen jyrkentämille sääilmiöille alttiissa paikoissa, jatkuva ydinvoimaonjnettomuuksien uhka ei vähene vaan kasvaa tulevaisuudessa.

Koska pessimistinä uskon, että ihmiskunta kasvuideologiassaan moraalisen hyvän pyrkimyksen ja eettisen ajattelun ollessa kivikauden tasolla, on pääosin vetämässä jo viimeisiä henkäyksiään ja ehkä lajina kuolemassa sukupuuttoon seuraavan sadan tai viimeistään tuhannen vuoden kuluessa, kysyn mitä nyt toiminnassa oleville noin 400 - 500 ydinvoimalalle sen jälkeen tapahtuu.

Ehdimmekö loppusijoittaa ne ennen ihmiskunnan tuhoa vai jäävätkö ne säteilemään luontoon seuraavan 100 000 vuoden ajan?

Katson uudelleen kynttilään. Puhallan sen kokeeksi sammuksiin ja totean Kurt Vonnegutin Teurastamo n:o 5:n sanoin. Pyy-tii-huiit.

Keijo Nevaranta 15.3.2012

(Suonette anteeksi runoilijan vapaudella kirjoitetut monet mahdolliset asiavirheet)

Kalevala. 5. runo. Väinämöinen kohtaa Ainon kalana

Sana Ainon kuolemasta kiiri Väinölän ahoille. Vaka vanha Väinämöinen itkee illat, itkee aamut, yöt enemmän itkee. astuu ainoa huokaillen meren rannalle ja kysyy untamolta, unennäkijältä, maan alla asuvalta, missä on ahtolan asunto, missä Vellamon neidot elävät. tuossa ne asuvat, nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen, alla aaltojen syvien, päällä mustien mutien. väinämöinjen ottaa siimansa ja onkensa, soutaa sinne saaren päähän, laskee onkensa veteen. jo muutaman päivän päästä ottaa onkeen outo kala. Sen Väinämöinen vetää veneeseensä. ihmettelee kalaansa, kun ei tuota tunne. Liian sileä siiaksi, liian kapea kojamoksi, liian hailu haueksi, evätön emokalaksi. väinämöisellä on vyöllään hopeinen veitsi, aikoo sillä tappaa kalan ateriaksi, vaan silloin kala kimmahtaa takaisin veteen. Kala on heti seitsemännellä selällä, yhdeksännen aallon päällä. Sieltä ilmoittaa itsensä. ei ollut tuleva leikattavaksi loheksi vaan kainaloiseksi kanaksi, polviseksi puolisoksi.

En ollut merilohia,
syvän aallon ahvenia.
olin kapo, nuori neiti,
sisar nuoren Joukahaisen,
kuta pyysit kuun ikäsi,
puhki polvesi halasit.

Ohoh, sinua, ukko utra,
vähä mieli Väinämöinen,
kun et tuntenut piteä
Vellamon vetistä neittä,
ahon lasta ainokaista.

Väinämöinen pyytää toistekin tulemaan, vaan ei tule toiste sisar Joukahaisen. väinämöinen sitoo sulkkunuotan, sillä kalastaaa kaikki vedet, saa kaikkia kalalajea, vaan ei toiste tätä yhtä. siinä Väinämöinen pahoilla mielin miettii miehuutensa menneeksi, vähämieleksi muuttuneensa.

Kuta vuotin kuun ikäni,
kuta puolen polveani,
Vellamon vetistä neittä,
ikuiseksi ystäväksi,
polviseksi puolisoksi,
se osasi onkeheni,
vierähti venoseheni:
minä en tuntenut piteä,
en kotihin korjaella,
laskin jälleen lainehisin,
alle aaltojen syvien!

Väinämöinen siinä murehtii, käetkin ovat lakanneet kukkumasta, surusta sortaneet äänensä. ei tiedä enää Väinämöinen, miten olla, kuin eleä. Jos olisi emo elossa, sepä saattaisi sanoa, miten jaksaisi pystyssä pysyä, murheisiinsa murtumatta. emo havahtuu haudastansa, vastailee aaltojen alta neuvon murheen murtamalle: mene Pohjolan tyttäriin, siellä on tyttäret somemmat, neidot kahta kauniimpia.

Kalevala. 4 runo. Ainon kohtalo

Joukahaisen sisar Aino, neito nuori, on hakemassa lehdosta vihdaksia. Kun kulkee kotia kohti, vastaan astuu Väinämöinen. Tämä kosiskelee Ainoa, pyytää ettei Aino kantaisi korujaan, koristaisi itseään, muita kuin häntä varten. Aino inttää, ettei kanna koruja häntä varten, eikä muita varten, mieluummin asuu kotioloissa syöden leivän kannikoita. Aino tulee itkien kotia. Taatto kysyy, veli kysyy, lopulta emo kysyy, mitä Aino itkee. Emolle Aino kertoo surunsa, miten kohtasi Väinämöisen, miten viskasi pois korunsa. Emo ei tuosta huoli, käskee syödä vuoden voita, toisen sianlihaa, kolmannen kuorekokkareita, niin kasvaa entistä kauniimmaksi. Emolla on itsellä aitassa arkku, siinä kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta: ne on Kuutar kutonut, Päivätär kehrännyt. Sieltä Aino saa uudet silkit, korut entistä kauniimmat. aino ei tuosta ilostu, menee itkien pihalle, kulkee kaihoten kartanolle: miettii miten on mieeli poloisella, on kuin allien ajatus, on kuin hanki harjun alla, vesi kaivossa syvässä. Parempi olisi ollut syntymättä, kasvamatta, parempi kuolla jo kehdossa. Itkee päivän, itkee toisen, emo kysyy mitä itkee. Sitä itkee, kun emo oman lapsensa lupasi vanhalle varaksi, turvaksi tutisevalle. Parempi olisi olla meressä aaltojen alla, sisarena siikasilla. Aino hakee arkusta hopeavyöt, sinihameet, pukee ne ylleen, astuu ahon poikki, kulkee synkkiä saloja, miettii: jo olisi aika manalle mennä, ikä tulla Tuonelaan. Aino kulkee kolme päivää, kunnes saapuu meren rantaan, jää siihen vesikivelle istumaan, itkemään pitkin yötä. Aamulla anivarhain näkee näyn niemen nenässä.

kolme on neittä niemen päässä,
ne on merta kylpemässä!
Aino neiti neljuänneksi...
kivi on kirjava selällä,
paasi kullan paistavqainen.
Kiistasi kivelle uia,
tahtoi paaelle paeta...
asetaiksen istumahan
kirjavaiselle kivelle,
paistavalle paaterelle...
kilahti kivi vetehen,
paasi pohjahan pakeni,
neito kiven keralla,
Aino paaen palleassa.

Se oli loppu nuoren neidon, loppu kaunihin kanasen.

Kalevala.3. runo. Väinämöinen ja Joukahainen

Väinämöinen elelee väinölän ahoilla, laulaa syntyjä syviä. Laulut kiirivät aina Pohjolaan asti. Nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen, vanhempiensa varoituksista huolimatta päättää lähteä kilpalaulantaan: lupaa laulaa Väinämöiselle kiviset kengät, kivisen riipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille, päähän paatisen kypärän. Tulta turvasta iskevällä ruunalla, kultaisella reellä, Joukahainen tulee Väinölän ahoille, ajaa pahki väinämöisen hevoseen. alkaa kilpalaulanta, jossa Joukahainen kertoo tietonsa luonnosta, ne Väinämöinen pitää lapsen tietona, naisen muistina. Joukahainen kertoo tietonsa tulen, tuulen, raudan ja vasken synnystä, mutta se ei Väinämöiselle riitä. Joukahainen ylpistyy väittämään olleensa mukana aikojen alussa, merta kyntämässä, kalahautoja kaivamassa, taivaankaarta kantamassa, Otavaa asettelemassa. nyt Väinämöinen tietää joukahaisen varsin valehtelevan. joukahainen uhkaa kysyä mieltä miekaltaan, mutta tähänkään Väinämöinen ei ryhdy. Joukahainen uhkaa loitsia tietäjän siaksi, sortavan sontatunkioon. nyt julmistuu väinämöinen, loihee itse laulamaan, järvet järkkyy, maa vapisee. Laulaa Joukahaisen suohon suonivöistä, niittyyn nivuslihoista, kankaaseen kainaloista, jalkaan kivisen kengän. Siitä nuori joukahainen tuskaantuu, pyytää väinämöistä pyörtämään pyhät sanansa. lupaa tälle toisen kahdesta jousestaan, toisen kahdesta purrestaaan, toisen kahdesta hevosestaan, kultia kypärin, hopeita huovalliset, hietapeltonsa ja aumansa, mutta näistä ei huoli Väinämöinen, jolla kaikkea on jo monin verroin. Joukahainen yhä syvemmälle suohon uponneena tekee viimeisen tarjouksen.

Toki viimein tuskastui,
kun oli leuka liettehessä,
parran paikassa pahassa,
suun on suossa, sammalissa,
hampahin haon perässä.

Sanoi nuori Joukahainen:

Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen.
Kun pyörrät pois pyhät sanasi,
annan Aino siskoseni
sulle pirtin pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi,
kutojaksi kultavaipan,
mesileivän leipojaksi.

Siitä vajnha Väinämöinen ihastuu ikihyväksi, loitsii vapaaksi Joukahaisen, joka ajaa kotiinsa mieli murheen murtamana, parkua pidättäen, kun lupasi sisarensa vaimoksi vanhalle miehelle, turvaksi tutisevalle. Emo ilahtuu, on ikänsä toivonut sukuunsa suurta miestä, vävyksensä Väinämöistä. Vaan Aino itse itkulle apeutuu, tuota itkee ikänsä kaiken, jos nuorena joutuu peittämään huivilla hiukset, jättämään kotiolonsa.