Vuoden runot

Kaikki runous

marraskuu 2013 – joulukuu 2014

5.11.2013 

Runo 

Ei tarvita muuta
kuin poppeli joen rannassa
lehtensä riisuneena;
sen heijastus
ja virtaus joen kalvolla,
johon tihkusade puhkoo pieniä reikiä,
niiden ympärille hetkellisiä renkaita
jotka nopeasti katoavat.

Ei tästä saisi valokuvaa.
Luontovideo kulkee silmänpohjan valkokankaalla.
Tämä on yksi täydellisiä hetkiä elämässäni.



5.11.2013

Runo II

Varis pudottautui
rantapajun oksalta
vettä kohti
ja sieppasi saaliin
joen pinnalta.
Ensimmäistä kertaa näin variksen
kalastavan avovedessä.
Iskukoukkuja ne kyllä kokevat
Kristiinankaupungissa
avannoista talvisin.

1.3.2014

Vaellusruno

Pilven silmässä
aurinko välähtää
hetken

·

17.3.2014

2 runoa

Minä halusin niin rakentaa erakkomajani Bhutaniin
enkä oivaltanut,
että Bhutan on jo täällä:
Minun erakkouteni syvempi kuin koskaan.



Jo 30 vuotta sitten
minuun oli tullut tämä kaikki,
mutta olin unohtanut,
että se on minussa yhä:
vaatii vain pölyhuiskaa.

23.7.2014

Runo

Älä itke kuolleita kaloja.
Itke ihmistä,
joka tämänkin aiheuttaa.

25.7.2014

Runo (tavallaan)

Tuo musta kissa vihaa minua.
Sen vihreät silmät hehkuvat,
kun se katsoo.
Se yrittää livahtaa ohitseni asuntooni.
Se uskoo omistavansa tämän
ja aikoo häätää minut.



27.7.2014

Runo (kello 0.45)

 

Taivas, minkä värinen sinä olet nyt
ja mäntyjen pimenevät latvat sinua vasten

27.7.2014

Runo

Haarapääskyt rupattelevat keskenään innokkaasti.
Antaa niiden puhua.
Kohta on syksy.



28.7.2014

2 runoa

I


Katsoin peilistä itseäni.
En nähnyt siellä ketään.



II
 

 Eikö tämä ole epäluonnollista,
tällainen hyvä mieli,
jota on jatkunut jo monta päivää
maailman kauheudesta välittämättä.

30.7.2014

Runo

Banaanikärpäsiä;
ne ilmestyivät asuntooni
banaaninkuoresta kuin tyhjästä.



Näin kerran unta,
että pitää kävellä kaksi kertaa viikossa
ulkona paljain jaloin.
Kesäisin kävelen joskus.
En niin usein.



Pellon takana raksuttaa punarinta.

30.7.2014

Runo

Pajulintu on aloittanut syyslaulun.



18.8.2014

Vaellusrunoja

I
Lähdin Seinäjoelle ilman syytä
ikään kuin olisin halunnut
olla jossain toisessa paikassa missä olen
sinne asti en kai koskaan pääse.

II
Jokivarressa rastaita parveili
uhkaavia pilviä taivaalla
enteilevät syksyä.

III
Vesimittarit mittailivat rannassa
lumpeenlehtien ympärysmittaa
ei niillä ollut siinä työssä mihinkään kiire
eikä minullakaan; olin vain

IV
Siitepölylautta alempana joella
muuan taiteilija keräsi siitepölyä
ja teki siitä taideteoksen
näyttelysalin lattialle
sellaista väriä en ole missään nähnyt

V
Vihko oli mukana mutta kynän
olin unohtanut kotiin:
monta runoa ajelehti jokea pitkin ohi
ja unohduksiin.

26.8.2014

Runo

Tupakasta irtoaa tulipää,
lentää pihanurmikolle,
hohtaa vielä hetken
ja sammuu sateeseen
kuin elämä kerran.

7.9.2014

Runo

Istuin rannalla
aamusumu alkoi hälventyä joelta
joku oli tuonut sinne rottinkituolin
vihervarpusia lenteli parvittain ohi
osmankäämit olivat täydessä putkessa
eilen tiltaltti kävi ikkunalaudallani tervehtimässä
sieniä on metsässä
kohta on syksy

8.9.2014

Kaksi variaatiota

runo

fasaanin saha halkoi
aamusumua
ne olivat hätähuutoja
valtatie täyttyi
liikenteen äänistä

Tanka

fasaanin saha
halkoo aamusumua
hätähuutoja
poikasista huolissaan
liikenne virtaa ohi

31.9.2014

Runo (melkein tanka)

Lehdet lentävät
leijoina tuulessa
rastaat parvena
väritetyissä puissa
on tämä vuodenaika

20.10.2014

Runo

joen partaalla
kivipaadella
istun kuin rodinin ajattelija
käsi leukaan nojaten
kyynärpää polveen nojaten
mietin ajatuksiani
ja katselen jokea
joka on elämäni
joka virtaa
läpi

11.11.2014

runo

syksy lensi ohi
raskain siivin

22.11.2014

Haiku

koivun latvassa
harakat päivystävät
lumen tuloa

23.11.2014

Runo (tavallaan)

Seurailen yön ja aamun jälkiä
tuoreessa lumessa.
Kissa on tassutellut pihassa
omintakeisia reittejään.
Harakan lento on päättynyt tuohon,
jäljellä pää, siivet ja läjä sulkia.

23.11.2014

Runo

ensilumi eilen
yön jälkiä lumessa
maa valaistunut

25.11.2014

Tänään

Ystävällä aivoverenvuoto.
Lähden jokivarteen kävelemään.
Pysähdyn partaalle.
Joki vie ajatukseni jonnekin pois.

27.11.2014

Haiku

puut riisuutuneet
on tämä vuodenaika
lumen odotus

28.11.2014

Haiku

Pihlajanmarjat
puu niistä punaisena
taipuvat oksat

17.12.2014

Runo.

Pakkassavu verhoaa maiseman
ohut lumi kuin lakana maassa
paljaiden koivujen grafiikka
negatiivina taivasta vasten



19.12.2014

Runo 19.12.2014

Katuvaloissa rännänriekaleet
puhkovat taivaanpimeää
leijaillen putoavat tähdet

Vaelluskirjaa Vuosikirja 2010

Keijo Nevaranta: Vuosikirja

Runoilijan työpäiväkirja
lokakuusta lokakuuhun

Motto:
”Eihän tässä elämässä
loppujen lopuksi
vielä ole käynyt juuri kuinkaan”
          27.12.2006


                                         Lokakuu 2008
8.10. Hain eilen eu-pussin. Tänään kävin köyhien ruokailussa, vaikka en saanut unta ennen kuin yökolmen jälkeen. Väsyttää, mutta yritän kirjoittaa jotain. Ihmettelen, koska olen viimeksi kirjoittanut runon.

Haravoin lehtiä
löytämättä juuri mitään tärkeää
ellei sitten kuolemaa.

16.10. Olen väsynyt. Join eilen pullon viiniä. Tänään ostin kaupasta 12-pakin. Runokirjani ilmestyy huomenna. Sataa. Olen juonut neljä olutta. Yritän kirjoittaa sittenkin jotain.

Saankohan venettä tänäkään syksynä ylös.
Se makaa puolittain uponneena Kyrkösjärvessä.
En jaksa nostaa sitä yksin.
Pitäisi lappaa ämpäri ämpäriltä vesi pois.
Kaikki riippuu siitä, miten korkealla Kyrkösjärven pinta on.

28.10. Keitän aamukahvia.
  
                                         Marraskuu
4.11. Haisen kuselta. Vein pyykkiä koneellisen pesuun, mutta tähän hätään ne eivät ehdi auttaa. Vene on yhä järven pohjassa. Kello on nyt 0.00. USA:ssa on presidentinvaalit. Jos jaksaisin voisin mennä suihkuun.

11.11. Näin kaupungilla västäräkin ja varpushaukan.
12.11. Keitän kahvia. Mietin tämän päivän tekemisiäni.

                                         Joulukuu
13.12.                     
Mikään ei ole tarpeeksi vähän.
Paljon on liikaa.
Olen valvonut yön.
en keksinyt mitään
läheskään vanhaa
                     
Jostain on lähdettävä;
aloitan uuden sivun.
                     
luovun kuvista
välimerkeistä
merkityksestä



Olen jäänyt viime vuosituhannen asemalle.
Aikataulut ovat vanhentuneet.

Junat eivät pysähdy;
tuskin on raiteitakaan.
Olen tästä oudosti onnellinen.

Makaan vain
ja katselen kattoon.



Talvihiiri on tullut taloon.
Olen kauhuissani.
Säpsähtelen.

Kävelen yhtä jalkaa:
ideologia on
rasittava turha

Teen yhteenvetoa hyödyttömästä:elämättä jäänyt elämä

aforismiko?



Toivoa jatkan
tyhjältä pöydältä.
Aamu on jo,
ehkä myös päivä ja ilta.

Aika,
ei minulla ole kelloa.

Tyhjentävästi:
epämääräisyys
epätietoisuus
epävarmuus
ei riitä.

Vähenen.
Nukkuessa näen unta.
Heitän sikseen.
Kestävä jää.

13.12.
Lunta oli maassa jo kourallinen.
Nyt se taas sulaa.
Viime talvena sukset jäivät vinttiin,
sitä kesti vain viikon.

Yksinäinen jouluni on peruutettu,
en ole ollut kiltti,
vaikka ei sitä voi estää tulemasta
radion kautta sisään.

Jouluhiiri kävi jo,
rapisi keittiössä kaksi päivää.

Nyt on hiljaista,
en tiedä lähtikö nälkää pakoonvai hakemaan kavereita,
kun sisällä on kuitenkin lämmin.

Ne tulevat rappauksen reiästä
ja lämmitysputkea pitkin
vessan kautta keittiöön,
majailevat jääkaapin takana.

Pakastimessa on sentään sieniä,
puolukoita ja muita marjoja,
kaapissa jauhoja ja makaronia.
Jääkaapissa ei ole mitään,
vaikka sitä on vaikea uskoa,
kun aina oven avatessaan näkee valot.

En ole köyhä vaikka en omista mitään.

Ei metsähiirikään omistanut
muuta kuin vapautensa.

14.12.
Jonkin tutun ääreen on helpompi nukahtaa
olkoon se sitten vaikka radio
nyt kun olen taas kokonaan yksin
ja unet kommentoivat ohjelmia
surrealistisesti
niin että monesti aamulla herää ihmetellen



Olen aloittanut siivoamisen.
Pesin pyykkiä.
Yritin tehdä ensimmäistä kertaa elämässäni mustikkapiirakkaa.
Ei siitä mitään piirakkaa tullut:
kauhea sotku ja jotain epämääräisen muotoista
joka maistuu jonkin verran pullalta ja mustikoilta
ei kyllä ollut kaulintakaan
eikä desin mittaa
eikä reseptiä.
Olen kiertänyt kaupunkia ja etsinyt laukkuani.
Nyt on enää yksi paikka missä se voi olla:
puolitutun luona jonka nimeä en tiedä
ja osoitetta en muista.



Olin todistajana kahden tutun kohtaamisessa:
Vanhempi mies kulki kävellen.
Vastaan tuli toinen polkupyörällä
muovipussi pyöränsarvessa.
”Mitä Villellä on siinä muovipussissa?”
”Ei mitään… Tuulta!”



Kehitin pari ideaa runosta.
Olen unohtanut ne molemmat.
Oli hyvä päivä.



Kun on juuri nukahtamaisillaan,
muistaakin ärsyttävästi
ja on noustava uudelleen ylös,
käärittävä sätkä,
avattava tietokone
ja silti jokin jää aina vaivaamaan.

Minulta kysellään, mitä minä oikein teen.
Yleensä voin vastata rehellisesti:
en mitään.

Taivaalta sataa runon riekaleita.



Ja kun lopulta lähtee
alkaa supistuminen kohti kaukaista pistettä.
Ja ennen sitä tai sen jälkeen
on jo kokonaan toinen:
musta kääpiö, ehkä useampikin.Olen hylännyt järkeistymisen.
Tunnen eräitä ihmisiä
jotka osaavat suunnitella elämäänsä
jopa päiviä eteenpäin.
Minulle kaikki on vain nyt.

15.12.
Pihassa tänään 14 pyrstötiaista.
Muistan nähneeni äskettäin myös puukiipijän.
Missä se tapahtui?
Luultavasti unessa.

                                         Tammikuu 2009
9.1. Kirjoitan lintuhavaintoja muistiin.

10.1. Lintuhavaintoja ja lumenluontia pihassa.

11.1.  Kävelyretkellä Pajuluoman kautta Routakalliolle ja ratavartta takaisin.

Tein Tribal-viinipönikästä lintulaudan pihaan. Harakka sitä kävi heti ihmettelemässä mutta ei mahtunut syömään. Muut linnut eivät ole sitä vielä tajunneet lintulaudaksi. Suojakeli. Maassa noin 5 senttiä lunta. Yhdet lumityöt olen tehnyt.

12.1. Lumi on sulanut lähes kokonaan, sitä on vain pieninä laikkuina jäljellä. Säätiedotuksen mukaan 2 – 6 astetta lämmintä. Päivällä talitintti kävi ihmettelemässä ruokintapönikkääni, mutta ei uskaltanut sisälle. No, sulasta maastakin saa ruokaa. Linturintamalla ei muuten mitään kiinnostavaa.

Huomenna pitää hakea EU-lappu ja ruokaa, jos sitä on jaossa jo.

15.1. On pakastanut uudelleen. Maassa taas hitunen lunta. Nenää kipristi kun kävelin kaupungille. Pajuluoma oli jäätynyt uudelleen ja sorsat häipyneet. Venus loisti taivaalla hyvin kirkkaana kun kävelin kotiin.

Kaksi talitiaista pyöri aamuhämärissä ruokintapönikän ympärillä, en tiedä uskalsivatko jo sisään.

Orava juoksi viereisen talon ikkunalautaa edes takaisin. Hyppäsi lopulta seinää pitkin alas.

17.1. Eilen –15 astetta pakkasta. Kävin Törnävällä etsimässä koskikaraa. En löytänyt. Tänään melkein yhtä kylmää. Löysin koskikaran Sahalammin padon alapuolelta. Illalla olen kuunnellut oopperaa atominpommin kehittäjästä Oppenheimerista. Äsken keitin kahvit. Pitäisi vielä mennä suihkuun.

19.1. Keitän puolukkamehua. Olen pessyt keittiön lattian. Äiti tulee käymään tänään.

Päivällä kävelin taidehallin kautta kirjastoon. Vainiotien varrella lähellä Pajuluomaa oli kaksi turkinkyyhkyä.

Ilma on lauhtunut lähes nollaan. Illalla satoi himpun verran lunta. Nyt yöllä lumitihkua. Tein tässä välissä puolukkakiisselin.

20.1. Unettomuus on taas ongelmana, eilisaamuna nukahdin noin viideltä. Heräsin yhdeltä.

Matkahuollossa tapasin lasinpuhaltajan, joka kertoi tarinaa Simo Salmisesta, joka oli viikon oppipoikana Humppilassa.

Turkinkyyhkyjä ei näkynyt, ei paljon muutakaan tänään. On satanut himpun verran lisää lunta, sitä on pian 5 senttiä.

21.1. Nukuttaa, mutta unettomuus vaivaa. Suurensin ruokintapönikän suuaukkoa, uskaltaisivatkohan tiaiset jo? Ulkona sataa lunta, päivällä voi tehdä vähän lumitöitä ennen kaupunkiin lähtöä. Sukset pitäisi hakea vintistä. Kävelin kaupunkiin, tulin kotiin ja siinä päivän tekemiset sitten olivatkin. Pitäisi kirjoittaa kirja jossa ei mitään tapahdu. Yritän nukkumaan.

Kaupungilta tulon jälkeen keitin perunat ja porkkanan sekä söin niiden kanssa lanttulaatikon lopun. Päivällä sinitiainen uskalsi jo lintupönikälle. Kävelin kaupunkiin. Rastaita ja tilhiä ei näkynyt. Vein sosiaalitoimiston lapun. Pauli hakee minut perjantaina Kauhajoelle.

28.1. Masentaa. Kävin Kauhajoella.

                                         Helmikuu
8.2. Lumitöitä taukojen kanssa koko iltapäivän. Puukiipijä kävi pihakoivussa.

9.2. Taistelua. Pesen pyykkiä. Alkukuu meni juuri niin kuin ei pitänyt. Huomenna mahdollisuus hakea EU-pakettia.

10.2. Oli kaunis kevättalvinen päivä. Pihassa aamulla orava tappeli tiaisten kanssa. Oli kai mennyt omin luvin suurentamaan niiden yömajan oviaukkoa. Viihdyin puronvarrella kun oli joutilasta aikaa ennen eu-pakettien hakua. Köyhää tällä kerralla. Uni on ollut kateissa. Saa nähdä miten tänä yönä. Illalla nukuin 2 tuntia. Pitää lämmittää sopan loppu, jos täysi maha auttaisi nukkumaan.

Lähes valkoinen pulu kaupungilla.

11.2. Nukahdin vasta aamukahdeksalta. Pajuluoman rannassa 2 tikkaa rummutti innokkaasti. Kävelin ammattikorkeakoululle. Radiosta tuli tähti-ilta, mielenkiintoista. Yritän vaihteeksi nukkua.

12.2. Sain unen vasta aamulla. Päivällä kävelin Pajuluoman vartta ammattikorkean kirjastoon. Kuljin Itikan risteyksen yli peltoaukeille. Palasin takaisin ja kaupunginkirjaston lehtisaliin. Illalla paistoin jauhelihan ja makaronia. Saisikohan ensi yönä paremmin nukuttua? Ei uutisia linturintamalta.

13.2. Kävin Varikolla, missä Minna oli pakkaamassa tauluja Tampereen näyttelyyn. Taidehallissa tapasin Pirkko-Liisa Murtomäen. Ossi Polari on kirjoittanut Ilkassa, että Seinäjoki ei ole mikään kulttuurikaupunki. Totta.

14.2. Kävelin päivällä kaupunkiin katsomaan ystävänpäivätapahtumaa. Kävin kirjastossa. Huomenna on Alpo Keturin muistonäyttelyn avajaiset. Minä yritän löytää jostain hippiäisen.

15.2. Alpo Keturin näyttely on hieno.

Lintuhavaintoja pihassa.

                                         Maaliskuu
12.3. Olen toipunut Helsingin matkasta, Nurmon häpeällisestä käynnistä ja Seinäjoen krapuloista. Rahaa on noin 3 euroa loppukuuksi. Sätkäpussi on lähes täysi. Kahvia ostin tänään paketin. Ruokaa on parhaassa tapauksessa pariksi viikoksi. Onhan sitten vielä marjat ja sienet ja makaronia + kauraryyniä. Tupakan riittävyys tässä suurin ongelma on.

Kävelin Kyrkösjärvelle ja voimalaitokselle asti katsomaan sulaa. Kaksi kesyä joutsenta on tuotu sinne jostain. Näin 7 västäräkkiä, jotka ovat talvehtineet kasvihuoneilla. Jalat puhki kävelemisestä.
 
Kotona tiskasin pääosan ja aloin tutkia Onni Ojan Piirtämisen taitoa.

Kuuntelin Pekka Strengin Unen maata.

20.3. Masennusta ja ahdistusta rahattomuudesta. Tunnen yksinäisyyttä. Päivällä kävelin Heikkilänmäelle ja ratavartta pitkin takaisin osaksi lumihangessa kahlaten. Kyrönjoen risteyksessä lensi etäältä muuttava joutsen. Sahalammelta löytyi taas koskikara. Ratavarressa kävelytiellä Hallilan ja kaupungin välissä oli päätön pulu. Kaikki tuntuu tarkoituksettomalta. On ollut kevätpäiviä, plussaa, mutta tuulista. Vessa alkoi vuotaa ja korjaaja kävi aamulla. Olisipa edes televisio.

21.3. Pitäisi keskittyä nyt raittiuteen. Sepon kanssa haimme lautoja rakennustyömaalta. Osaisinko vielä tehdä linnunpöntön? Kävimme saunassa. Aamulla pitkähkö lenkki Kyrkösjärvelle ja Soukanjoen kautta kotiin. Kaksi joutsenparia nahisteli kiivaasti keskenään. Teerikukko ja kaksi naarasta näkyi hyvin kiikarilla uimarannan vieressä koivuissa.

Ruoka alkaa sieniä ja makaroneja lukuunottamatta olla vähissä. Huomiseksi vielä perunaa, kukkakaalia ja yksi pihvi. Seppo lainasi Beuysin kirjan. Olen ollut hyvin väsynyt koko iltapäivän. Huomenna sunnuntai.

                                         Huhtikuu 2009
10.4. Pitkäperjantai. Eilen oli todella pitkä päivä. Nukahdin aamulla noin tunnin ja lähdin sitten lintuvaellukselle. Kävelin Seinäjoki- ja Kyrönjokivartta Paukanevalle asti ja sieltä valtatietä takaisin. Ei ollut enää kovin lämmin, lähellä nollaa, tuulista. Paukanevalla rämpiessäni huomasin että oikeaan saappaaseen tihkuu vettä. Jalka ja sukat kastuivat täysin. Oli aikomus palata Nurmon kautta mutta lähdinkin siis takaisin. Alkoi sataa rakeita. Ne iskivät Murron oikoosella kipeästi silmiin. Palelin ja olin kuolemanväsynyt kun pääsin kaupunkiin.

Yritän rauhoittua tänään.

Lämmitän mikrossa makkarakeittoa.

Tänään olisi hyvä päivä kuolla tai tehdä linnunpönttö.

Minulla on nyt äkkiä taas kädet täynnä työtä. Aikaa on onneksi elämä.

21.4. Eilen kävin Askolla ja olin viemässä sosiaalitoimistoon raha-anomusta, joka olikin jäänyt kotiin. Tänään uusi reissu. Luonnostelen kirjettä.

Menen nyt nukkumaan.

22.4. Yritän nyt keskittyä johonkin. En ole jaksanut mitään, en siivota, en tiskata, kaikkea pitäisi. Yritän tänään. Äsken istuin kuitenkin tunnin verran kuistin portaalla ja katselin lintuja. Juuri mitään ei mennyt ohi. Harakat tekevät pesäänsä pöntön taakse naapurin pihakuuseen. Muuten lintuja ei juuri näkynyt, vaikka on aurinkoinen iltapäivä ja tuuli kääntynyt lämpimämmäksi lounaaseen. On taas kevät viikon takatalven jälkeen. Ajattelin pihassa ajatuksiani. Runonpoikasia (niin pitkästä aikaa!):

On kuistin portailla istumispäivä.
Maassa vielä lumen rippeitä.
Toiselle puolelle pihaa
olen kiinnittänyt haapaan linnunpöntön.
Odotan että tiaiset tulevat ja tekevät pesän.

Lintujen pihabongaus
on helppo ja mukava urheilulaji.
Tarvitsee istua vain portaalla
ja odottaa
että linnut ja pilvet lentävät yli.

Kun istuu riittävän pitkään hiljaa
yleensä lopulta tapahtuu jotain.

Minulla on henkinen kriisi. Tajusin kotimatkalla, että jos olisin töissä, olisin nyt pitkällä sairaslomalla tai mielisairaalassa. Mutta karenssissa olevaa työtöntä taiteilijaa ei yhteiskunnan terveyspalveluissa auteta millään tavalla. Mehän olemme vain painolastia ruumassa. Ketä me enää kiinnostaisimme, kuka meille haluaisi kustantaa terveys- tai mielenterveyspalveluja? Kaikessa ahdistuksessa saamme tulla toimeen omillamme. En minä pääse mielisairaalaankaan mitään kautta.

Toivon että kevät piristää mielen. Radiosta kuuntelin Harri Närhen haastattelua. Aivoinfarkti oli hänen elämänsä ihastuttavimpia kokemuksia. Vapauttava hetki. Minun on nyt taas kerran aloitettava kaikki täysin alusta ja keskityttävä vain olennaisimpaan. Yritän aloittaa siivoamisesta. Tämä on taas hirveä läävä. Sanoista tekoihin.

25.4. Vuoristopäiväkirjaa
Vuorelle kiivetäkseen
on ensiksi päästävä vuoren juurelle.

Olen kärsinyt unettomuudesta taas viikon. Nukahdin ja heräsin aivan liian myöhään linturetkelle. Aamupäiväkahvin jälkeen päätin lähteä tietämättä sen tarkemmin suuntaa johon olin matkalla.
 
Pakkasin olkalaukkuun kiikarin ja lähdin. Painoin oven lukkoon perässäni. Pihassa Tanninen haravoi ja juutuin kuuntelemaan esitelmää haravoimisen filosofiasta. Lopulta pääsin karkuun.
  
Kävelin talonmitan Villenraittia ja käännyin Liisanraitille, siitä Ruukintielle ja liikenneympyrään, jossa jouduin hetken pyörimään ympyrää. Olin menossa  Törnävälle päin, mutta päätin käydä katsomassa näkymän Pajuluoman kaupunginosaan vievältä sillalta. Puro virtasi vuolaana ja synkänruskeana sillan alitse. Vanhan omakotitalon katon pahimmat vuotokohdat oli peitelty sinisellä pressulla. Pihasaunasta nousi savu: sitä lämmitettiin.

Pihaan johtavalla kävelysillalla oli punainen lasten leikkiämpäri kuin matopurkkina tai orapihlajanpiikkinä silmässä.

Tuossa talossa tapettiin syksyllä mies. Savu nousi kauniin harmaana vasten kuusikon ikivihreyttä.

Näissä mietteissä jatkoin matkaa.

Liikennevalot ja linnunäänet:
kaikki sekaisin.
Pikkutikka huutelee oudossa paikassa.
Huhtikuu.

Kävelen Vuoritietä pitkin.

Yritän muistella haiku-runouden sääntöjä.
  
Haikurunous huolimatta lyhyydestään sisältää aina sekä luonnonhavainnon että vuodenajan, mutta myös yllättävän tapahtuman ja usein myös sen havaitsijan.

Minä olen havaitsija. Kävelen kohti Kyrkösvuorta ja pyrin matkan varrella tekemään luonnonhavaintoja.

Käveleminen ei sido ajattelemista. Käveleminen on ajattelemista, ajattelen.

Vielä viikko sitten pyrytti lunta takatalven tuiskussa. Nyt lämpömittarin patsas nousee osoittamaan kevään lämpimintä päivää ja noin 16 asteen lämpötilaa.
   
Mielessäni on kirkkaana Kyrkösvuori,
sen tavoittaminen.
Mutta matka ei edisty.
Koko ajan jään ajatukseen tai tapahtumaan kiinni.

Yritän eteenpäin.

Nyt kävelen ohi tien oikeassa sivussa olevan vanhan hylätyn puutalon. Sen ikkunoissa on verhot. Talo on vanha maatalo, mutta pellot on rakennettu kaupunkikuvaan. Talon historiaa joudun miettimään aina kulkiessani talon ohi. Sen puutarha on villiintynyt.

Pihan läpi kulkee hiekkatie kauempana oleviin jokirannan taloihin. Sitä pitkin nyt astelen pihassa, oikealla kädellä harmaantunut puutalo, vasemmalla kookas punainen piharakennus ja jossain etuviistossa joen suuntaan linnunlaulu puun latvassa.

                                         Toukokuu
25.5. Eilen Ilmajoelta ongella kesän ensimmäinen ahven.

                                         Kesäkuu 2009
24.6. Aforismi:
Jos ei tee koskaan mitään pahaa kenellekään
ei itsellekään voi käydä kovin hyvin.

26.6. Mietteitä:
Ilman virheitä ja mokia
koko elämä mahtuisi marginaaliin.

Maailma on valmis.
Työnteko tässä yhteiskunnassa on epäeettistä toimintaa.

Olen joutunut vahingossa facebookiin ja opettelen nyt käyttämään sitä:

Kun jouduin vahingossa tähän maailmaan,
opettelen nyt käyttäytymään siinä.

Olen lähdössä Kauhajoelle Virpin rippijuhliin. Löysin vanhan valokuvan Virpistä ja itsestäni Paulin mökin portailla. Teetän siitä suurennosta:

Ei aika kulu, ihmiset kuluvat.

Kivisiä ajatuksia.

                                         Elokuu 2009
22.8. Edellisenä iltana olin kuullut Pirkon kuolleen:
Kuultuani että olet kuollut
kävelin Pajuluoman rantaan,
istuin puistonpenkillä.
Katsoin miten vesi virtasi purossa
ja miten pilvet virtasivat taivaalla.
Kaikki virtaa
ja jatkaa kulkuaan edelleen.

Siinä Pajuluoman rannalla kasvoi puu,
jonka kaksi käppyräistä vartta
kiemurteli, kietoutui yhteen ja erosi
mennäkseen omiin suuntiinsa.

Ajattelin että se muistuttaa ihmiselämää,
sitoutumista ja eroa
joka lopulta aina on vääjäämätön,
vaikka vesi jatkaa virtaustaan purossa
ja pilvet jatkavat virtaustaan taivaalla.

25.8. Olen väsynyt mutta onnellinen. Nyt nukkumaan.

27.8. Valvon yötä.

31.8. Yöuutinen radiosta väsyneeseen korvaan. Vaatekaupoissa noin 5 prosenttia vaatteista jää myymättä. Ne mieluummin hävitetään kuin lahjoitetaan esim. kierrätykseen tai kehitysmaihin, koska vaatekaupan edustajan mukaan ”ei ole ylvästä todeta, että jonkin tietyn firman vaatteita jää myymättä.” Sehän olisi huonoa mainosta vaatefirmoille, että käyttämättömiä vaatteita kierrätettäisiin.

31.8. Mustikkaa illalla vajaa litra. Äsken puolukkamehun keittoa. Sihvilä on pahasti puhki.

                                         Syyskuu
13.9. Istun kirjoittamisen ääreen. Olen yrittänyt vältellä tätä koko illan. Tänään oli hyvin kaunis päivä, ilma kirkas ja kevyt hengittää. Syksyn ensimmäinen päivä.

Tänään mieli oli kirkas kuin syysilma. Lämmin ja tyhjä olo. Illalla juuri ennen pimeän tuloa kävin Kyrkösvuorella vilkaisemassa puolukoita. Sain kokoon vain litran ennen kuin pimeä tuli. Kyrkösjärvellä kaunis auringonlasku ja lokit siluetteina sitä vasten. Aamusta lähden Hallilanvuoren taakse. Helluntaikirkon ruuanjako kello 12. Toivon herääväni aamulla auringonnousuun. Nyt ei kuitenkaan enää ole kiire mihinkään. Pidän lomaa loppusyksyn ja teen pelkästään sellaista mikä tuntuu hyvältä.

Väsyttää. Yritän tupakan jälkeen unta.

16.9. Eilen Seinäjoella virallinen lämpötila + 20,5 astetta. Eläköön ilmastonmuutos! Etsin puolukoita Kyrkösvuoren oikealta sivulta enkä löytänyt mitään. Näin kolme kulorastasta muuttomatkalla. Tupakaton ja rahaton olo. Lähdössä kirjastoon.

18.9. Kurkien päämuutto on meneillään. Eilen n.30 ja 40 kurjen aurat lensivät marjapaikan yli. Pitäisi miettiä mikä minulle on elämässä tärkeintä. Ennen se oli ongenkohon tuijotus meren rannalla, ja katsella miten kaislat kasvavat. Nyt olen menettänyt meren. Ehkä erilaisilla poluilla käveleminen. Joutilaisuuden filosofia. Marjastus ja sienestys syksyisin.

Yönmusta on vaihtunut tummaan sinisyyteen joka ennakoi valostumista. Linnut ovat vielä hiljaa.

19.9. ”Biologisesti katsoen ihminen on kohtalaisessa määrin parveileva eläin, ei mikään täydellinen laumaeläin – enemmän sanokaamme suden tai norsun kuin mehiläisen tai muurahaisen kaltainen olento.”
(Aldous Huxley: Sääli uutta sukupolvea)

24.9. Yö on tähtinen. Nyt nukkumaan. Nukuin kyllä jo illalla. Tiskannut ja tehnyt puolukkakiisselin. Helluntaikirkolta 2 Mozzarellaa.

26.9. Nukahdin illalla aikaisin ja heräsin ennen klo 4:ää. Olen kasaillut papereita.

Taivaalla on aavistus valosta, kun kirjoitan tätä.

27.9. Syksyn mittaan olen kerännyt kolme ämpärillistä puolukoita Tikkuvuoren rinteiltä, kulkenut polkuja pitkin näitä rinteitä, vuoren huipulle edestakaisin. Olen löytänyt vuorelta mättäällisen kanttarelleja ja kerännyt puolukkaa. Vasta äsken tarkastin kartasta, että olen tosiaan samonnut Tikkuvuorta. Jonkun mielestä se olisi pelkkä mäki, mutta Seinäjoella ei mäkiä juuri olekaan. Tänne ei vuoren ja laakson väliin mäkeä edes mahdu. (Yksi Vuorimäki on, mikä sinänsä on hämmentävä paikannimi.) Tikkuvuori on Kyrkösvuoren vuoristoalueen kaakkoisin huippu. Se kohoaa yksinään korkeuksiinsa muutaman metrin Kyrkösjärven vedenpinnan alapuolelle, ainoana Kyrkösvuoren ja -järven tällä puolen.

Pidän taukoa Tikkuvuoren huipulla,
puolukkametsässä.
Makaan selälläni jäkälämättäällä.
Horisonttini muuttuu vertikaaliseksi.
Toisiaan kohti lähenevien puiden latvojen tunnelista
katselen taivasta, ohi purjehtivia pilviä.
Metsä on lähes hiljaa,
vain muutama keltasirkku
ylilennolla, syksyyn parveilevia rastaita,
käpytikan nakutus työmaallaan pienessä kelossa,
etäällä palokärjen merkkihuudot
(jotka jostain syystä tuovat mieleeni laivan sumutorven,
vaikka täältä puuttuu meri, laivat ja sumu.)
Ja sitten lentoonlähdön kry-kry-kry-ytys.
Jäkälä on kuivaa, ämpärissä muutama litra puolukkaa,
Ihmisiä ei kuulu, tässä on nyt hyvä, vain olen.



Tuuli puhaltaa koivunlehdet suoraan eteiseen
kun avaan ulko-oven.
Pihaan on ilmestynyt kellanruskea matto.
Minä viihdyn marjametsässä, sienimetsässä
nämä syksyn viikot.
Mitään näkyvää en saa aikaan.

                                         Lokakuu
19.10. Masennusta ja ahdistusta. Rahaa vähän yli 5 euroa. Pitäisi jaksaa mennä suihkuun ja pesemään pyykkiä. Lähtisikö kävelemään? Huomenna pitää yrittää hakea syksyn viimeiset eu-tuet. Haisen. En saa nukuttua enkä jaksa mitään. Menen suihkuun.

21.10. Yökävelyllä:
Kävelin Aapelinraittia pitkin
vain tupakanmitan
katulamput valaisivat kulkutieni
mutta peittivät tähdet
yömuuttajien ääniä ei kuulunut
käännyin takaisin.

Aamulla piha on huurteessa. Keitän kahvia. Ryhdyn taas kävelemään. Olen katsellut keskeneräistä pastellityötä niin, että se on kohta pakko nostaa työpöydälle. Siitä on pian vuosi kun aloitin luonnoksen. Luen kahvinjuonnin lomassa vähän Bashoa ja lähden pian Seurakuntakeskuksen ruokailuun.

22.10. Aamukahvilla tupakan jälkeen. Linnut ovat vielä yöpuulla.

Illan hämärtyessä:
Erikoinen näky
fasaani lensi korkealle
haavan oksalle
käänteli päätään
tarkkaillen, mitä?

Luontoillassa ratkesi
syksyinen ihmetyksen aiheeni:
Mikä tuo lakittomia kärpässienen jalkoja pihaan?
Sain kuulla oravien syövän kärpässieniä,
se ei ollutkaan Tanninen.

                                         Jälkisanat, Chuangtse
22.10.2009 Chuangtse kalasteli kerran P’u-joella, kun Ch’un ruhtinas lähetti kaksi korkeata virkamiestä viemään hänelle sanaa. He sanoivat: ”Meidän hallitsijamme haluaisi sinun ottavan osaa Ch’un hallitsemiseen hänen rinnallaan.”
    Chuangtse jatkoi onkimista eikä kääntänyt päätänsäkään. Vihdoin hän sanoi: ”Olen kuullut että Ch’ussa säilytetään pyhää kirjaa, joka kuoli aikanaan kolmentuhannen vuoden ikäisenä. Ruhtinas pitää kilpikonnaa arkussa esi-isiensä temppelissä. Mitä arvelette, kumpi olisi kilpikonnasta mieluisampaa, maata kuolleena ja palvottuna arkussa vaiko kuljeskella elävänä ja heilutella häntäänsä mudassa?”
    Virkamiehet vastasivat: ”Varmasti se mieluummin olisi elävä ja heiluttelisi häntäänsä mudassa.”
    ”Tiehenne!” huusi Chuangtse. ”Minäkin heilutan mieluummin häntääni mudassa!”
                                (Chuangtse: ”Joutilaan vaelluksesta” kirjassa ”Keskitie”)

Kiinalaisesta maalaustaiteesta (osa 1)

Taiteen maailmanhistoria. Kiinalainen maalaustaide.

© Editions Rencontre, Lausanne 1975

Kuva1. Kuo Hsi: Varhaiskevät vuoristossa. (v.1072)

Kuva 2. Qian Xuan: Varhaissyksy

I

Kiinalaisen maalaustaiteen perinne on pitkä. Jo 1000-luvulta eaa. on löydetty paitsi runsaasti pronssi-, keramiikka- ja jadetöitä myös värifragmentteja hautakammioiden seinämaalauksista. Perimätiedon mukaan maalaustaiteen juuret ulottuvat ainakin 2000-luvulle eaa., legendaarisen Keltaisen Keisarin, tarunomaisen Huang Tin hallitusaikaan, joka oli keksinyt lääketieteen ja ottanut käyttöön kuvakirjoituksen.

Varsinaisia maalauksia on kuitenkin löydetty vasta Taistelevien valtioiden ajalta 300-200 eaa. Näihin aikoihin Kiina sai nimensä ja rajansa ja tältä ajalta on peräisin vanhin löydetty silkkimaalaus. Tämän jälkeen seurasi neljä vuosisataa kestänyt rauhan aika 221 eaa. – 220 eaa. Tämä Han-dynastian ajanjakso oli kiinalaisen maalaustaiteen vilkkaan kehityksen aikaa. Näiden aikojen maalaustaide määräsi pitkälle kiinalaisen maalaustaiteen tulevat kehityssuunnat.

Kiinalainen maalaustaide on kehittynyt pääasiassa kirjoituksesta, sen kalligrafisista elementeistä. Sekä kirjoitus että maalaus tavoittelevat samanlaista ilmaisua ja ovat saaneet alkunsa sivellintekniikasta, joka vaatii käden ja käsivarren joustavaa hallintaa. Maalaaminen ja kirjoitus molemmat kuvasivat aineellisesta ja henkisestä maailmasta otettujen muotojen pelkistämistä ja abstrahoimista. Maalaaminen ja kirjoittaminen esittivät samaa runollista tapahtumaa, mistä johtui pelkän jäljittelyn ja samanlaisen muodon karttaminen.

II

Merkittävää on että kiinalainen maalaustaide on alusta lähtien ollut sitoutuneena filosofiaan. Se on perusolemukseltaan filosofista, olivatpa maalauksen aiheena sitten maisemat, mietiskelevät munkit tai kasvit ja eläimet. Kiinalaisessa filosofiassa on muinaisista ajoista alkaen korostunut kaksi pääsuuntaa, kungfutselaisuus ja taolaisuus.

Kungfutse on todellinen henkilö, joka on elänyt ”taistelevien valtioiden ja satojen filosofien aikakautena” 551-479 eaa. Hän korosti opetuksissaan hyvää hallintoa, oikeudenmukaisuutta, hyviä tapoja ja viisautta. Sen eräänlaiseksi vastapooliksi on jo ennen ajanlaskun alkua syntynyt taolaisuus.

Taolaisuuden perustajaksi sanottu Laotse on myyttisempi henkilö. Hän on mahdollisesti elänyt joko 500- tai 300-luvulla eaa., toisaalta ei ole varmuutta, onko häntä ollut lainkaan olemassa. Erään legendan mukaan hän on syntynyt 13 inkarnaatiossa, joista viimeisessä hän on elänyt 990-vuotiaaksi.

Taolaisuuden perusteoksessa Tao te chingissä korostetaan luonnon luonnollisuutta ja luonnollista toimintaa, se on oppia oikeasta tiestä ja tien kulkemisesta. Taolaisuus on luonteeltaan mystistä, mystisen naaraan metsästystä, kun taas kungfutselaisuudessa korostuvat arkielämän hyveet.

Kolmas kiinalaisen filosofian keskeinen suuntaus on buddhalaisuus, erityisesti tsan-buddhalaisuus (japanissa zen-buddhismi), joka levisi Kiinaan Intiasta legendan mukaan Boddhidharman tuomana noin 600-luvulla jaa. Tsanissa korostetaan puhdasta oivallusta, tietämistä vailla tietoa; siinä oivallus totuudesta löydetään paradoksien kautta, intuitiivisena valaistumisena.

III

Kiinalainen maalaustaide hylkää kokonaisuutena satunnaiset ainekset. Se pyrkii ikuistamaan vaikutelman ja hetkellisen havainnon taustalla olevan pysyvän todellisuuden, joka löytyy luonnon järjestyksestä. Kolmen eri filosofisen virtauksen sävyttämä maalaustaide ei pirstoudu kolmeksi jyrkästi erilaiseksi esteettiseksi suunnaksi. Kysymys on pikemminkin sävyeroista.

”Rationaaliseen ajatusjärjestelmään perustuva konfutselaisuus johti esimerkilliseen eettiseen ja kasvatukselliseen kuriin. Taolaisuus sen sijaan korotti intuition järjen yläpuolelle, herätti vapauden tarpeen ja yksilöllisyyden ja edellytti poeettista ja mystistä perusasennetta. Buddhalaisuus esiintyy profaanissa maalaustaiteessa vain taolaisuuden välityksellä varsinkin Tang-ajalla (618-917 jaa.), jolloin tsan-lahko loi mietiskelyyn ja spontaanisuuteen turvautuen intuitiivisen, yhdistävän ja kokonaisen maailmankuvan.” Näin kuvailee kiinalaiseen maalaustaiteen peruslinjoja Raoul-Jean Moulin.

Kiinalaisessa maalaustaiteessa ilmenee joitakin länsimaiselle ajattelulle ja taidekäsitykselle hieman omalaatuista piirrettä. Maalausten lähtökohdat ovat aina todellisuudessa, todellisessa luonnossa ja luonnonhavainnossa, jota maalauksssa sitten pelkistetään ja henkistetään. Länsimaisessa taiteessa Leonardon aikoihin kehitetty perspektiivi puuttuu kiinalaisesta taiteesta kokonaan ja se on korvattu ”ilmaperspektiivillä” tai kuten Raol-Jean Moulin toteaa se ”kääntää perspektiivin nurin projisoimalla horisonttiviivan katsojan taakse”.

Toisaalta kiinalainen taide on koko keisarikuntien ajan viime vuosisadalle asti hyvin perinteeseen pitäytyvää. Sitä hallitsevat läpi historian tietyt keskeiset aiheet: oppineet ja pyhät karikatyyrisesti maalatut henkilöt, vuoristo- ja jokimaisemat sekä linnut, kalat, kilpikonnat ja kukka- tai kaislamaalaukset. Mutta eivät pelkästään aiheet ole samoja vaan merkittäviä maalauksia on suoraan jäljitelty jopa sukupolvien ajan niin että monesti on vaikea tietää, milloin kyseessä on alkuperäinen maalaus, milloin myöhäisempi jäljitelmä. Näin taiteilijan identiteetti jää taka-alalle ja ikään kuin katoaa maalaukseen, jolla näin on oma identiteettinsä.

IV

Kiinalainen maalaustaide on kuvarullien ja silkkimaalausten, pensseleiden ja tussin taidetta. Sille ominaista on niukka väriasteikko. Läpi historian vallassa on ollut viiden värin sääntö; enemmän kuin viisi väriä olisi jo aivan liikaa... Ja monille taiteilijoille jo viisi väriäkin on turhuutta. Se on mestarillisen siveltimenkäytön ja niukkojen mutta herkkien värien taidetta. Niinpä esimerkiksi 600-luvun lopulla kuuluisuutta saavuttaneen Jin Tseng-jungin sanottiin ilmentävän ”ilmentävän jokaista viittä väriä yksinomaan tussin avulla.” Wang Wei ja Tang-kauden loppupuolen muut merkittävät taiteilijat herättivät ihailua taidollaan ”varjostaa tussia niin että viisi väriä tulevat näkyviin.” Tätä lausetta on lainattu usein monokromisen maalauksen yhteydessä samoin kuin seuraavaakin: ”Joka hallitsee tussin, hallitsee viisi väriä.”

Kivi, Ahlqvist ja sivistyneistön pelkuruus

Oiva Ketonen: Kohtalon vaihtoehdot
- Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus
WSOY 1989

I Hyvästijättö

"Kaikki he olivat nuorempia kuin 38-vuotiaana kuollut runoilija, kaikki olivat tuntemattomia miehiä ja melkein kaikki kuuluivat he pohjalaiseen ylioppilasosakuntaan", luonnehti Emil Nervander sen kourallisen Aleksis Kiven hartaita ystäviä, jotka täysin tunsivat, mitä Kivi oli ja oli oleva Suomen kansalle. He olivat päättäneet, että Kivi saisi niin juhlallisen hautauksen kuin niissä oloissa oli mahdollista.

Viisitoista nuorta miestä ynnä kolme lämminhenkistä koulunopettajatarta oli saapunut lauantaina neljäntenä tammikuuta 1873 Kiven veljen kotitaloon Tuusulan Syvälahteen saattamaan vuoden viimeisenä päivänä kuollutta runoilijaa hänen viimeiselle matkallaan.

Naiset koristivat arkun kannen murattiköynnöksin, sypressinoksin ja laakerein. Runoilijan päähän asetettiin tuoreista lehdistä solmittu laakeriseppele, "hyvin ansainnut kun hän oli saada tämän neron korkeimman palkinnon, vaikkei Kivi koskaan ollut uneksinut sellaisesta kunnianosoituksesta, joka silloin oli vielä niin tavaton ettei edes Suomalaisen Kirjallisuuden Seura" tullut sitä ajatelleeksi.

Tällä Aleksis Kiven hautajaisten kuvauksella aloittaa filosofi Oiva Ketonen -kirjansa ”Kohtalon vaihtoehdot – Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus”. Ketonen oli siis varsinaiselta ammatiltaan filosofi, joka tässä teoksessa astuu rohkeasti varsinaisen oman tieteenalansa ulkopuolelle.

Aleksis Kiven (1834 – 1872) elämästä ja kirjallisesta tuotannostahan on kirjoja ilmestynyt runsaastikin. Ja vaikka Ketonenkin teoksen perustaksi käy läpi Aleksis Kiven elämänvaiheet, on teoksen leikkauspiste toisaalla, Kiven ja Ahlqvistin välisessä konfliktissa. Alaotsikossa Ketonen selvittää teoksessa Kiven rinnalla yhtä painotetusti hänen tuomitsijansa August Ahlqvistin (1826 – 1889) taustoja, ja niitä syitä jotka saivat Ahlqvistin jyrkästi teilaamaan Kiven ”Seitsemän veljestä” – mutta ennen muuta sivistyneistön asennetta, sivistyneistön vähäistä kansalaisrohkeutta Kiven puolustamiseen tässä konfliktissa.

II Lähtökohdat

Ketonen asettaa kansalliskirjailijamme elämän ja tuotannon aikakauden yleistä taustaa vasten. Elettiin Venäjän vallan aikaa. 1860-luvun alussa kumottiin painoasetus, jonka mukaan suomeksi sai julkaista vain kirjallisuutta ”joka edisti uskonnollista hartautta tai taloudellista hyötyä.” Ruotsin- ja venäjänkielistä kirjallisuutta painoasetus ei koskenut, mutta suomenkielinen kaunokirjallisuus oli 1860-luvulle asti pannassa.

Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu oli avattu Jyväskylään 1858. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli vanhempaa perua, se oli aloittanut toimintansa jo 1831, mutta pääkielenä SKS:ssä oli 1870-luvulle asti ruotsi. Suomalainen romaani odotti 1860-luvulla vielä kirjoittajaansa. Kansallisromantiikka oli kuitenkin murtautumassa läpi Suomessa laajalla rintamalla. Tähän kansallisen heräämisen aikaan murtautui Aleksis Kivi täysin omaleimaisena kirjailijana tuotannollaan.

Kivi debytoi kirjailijana vuonna 1860 kahdella runolla. Vuonna 1864 ilmestyi omakustanteena näytelmä Nummisuutarit, joka sai ensiesityksensä kuitenkin vasta 1871 Oulussa. Kivi asui mamselli Charlotta Lönnqvistin luona Siuntiossa kaikkiaan kahdeksan vuotta ja kirjoitti tuona aikana Nummisuutarit, kahdeksan muuta näytelmää ja Seitsemän veljestä.

Ensimmäisenä suomenkielisenä romaanina pidetyn ”Seitsemän veljestä” Kivi lähetti SKS:lle 1869, mutta hänen elinaikanaan se ehti ilmestyä vain SKSn novellikirjaston tilaajille puolentoistasadan kappaleen painoksena. Sen jälkeen SKS pesi kätensä ”Seitsemän veljeksen” aiheuttamasta kohusta kolmeksi vuodeksi.

III Aleksis Stenvall

Vuonna 1834 Nurmijärven Palojoen kylässä syntynyt Aleksis Stenvall oli kyläräätälin poika, nuorin viidestä lapsesta. 12-vuotiaana vuonna 1846 hän lähti kouluun Helsinkiin, jossa oli mahdollista opiskella ylioppilaaksi ja opiskella myöhemmin papiksi, vaikka isä oli toivonut hänestä ammattinsa jatkajaa. Vuonna 1852 hän kuitenkin erosi koulusta ja luki ylioppilaaksi lopulta vuonna 1857 yksityisesti.

Oiva Ketosen mukaan ”Kivi ei sietänyt sen ajan raakaa koulua, jonka kestivät vain riittävän kovista ja karkeista aineksista rakennetut ihmiset”.

Samana vuonna hän päätti luopua pappishaaveesta ja ryhtyä suomenkieliseksi kirjailijaksi. Kivestä tulikin ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija. Päätuotantonsa Stenvall (kirjailijanimeltään Aleksis Kivi) kirjoitti asuessaan 8 vuotta suojelijansa, itseään 20 vuotta vanhemman Charlotta Lönnqvistin luona Siuntiossa. Tuona aikana Kivi muuttui ihmisaraksi ja saattoi paeta ikkunasta nähdessään vieraita tulevan taloon.

Vuonna 1869 ilmestyi Kiven pääteos ”Seisemän veljestä” - ”ensimmäinen suomenkielinen romaani” - jonka August Ahlqvist kuitenkin arvosteluissaan teurasti murskakritiikillä kaikkiaan kolmeen eri kertaan, viimeksi vielä Kiven kuoleman jälkeen.

1870-luvun alussa Kiven mielenterveys alkoi horjua. Kivi kärsi unettomuudesta ja pahenevasta alkoholismista. Vuonna 1871 hän joutui Lapinlahden mielisairaalaan, missä sen aikaiset hoitomenetelmät vain pahensivat potilaan tilaa. Täältä Kivi siirrettiin elätiksi veljensä luokse Tuusulaan, missä veli Albert sai kunnalta neljä tynnyriä rukiita mielisairaan kirjailijan hoitamisesta. Kivi kuoli uuden vuoden aattona  1872.

Laakeriseppeleen tuleva kansalliskirjailija sai vasta kuolemansa jälkeen hautajaistilaisuudessa, jonka nuoret ylioppilaat Kivelle nopeasti järjestivät. SKS:n edustajat ja suomalainen sivistyneistö oli Kivelle tässä vaiheessa kääntänyt selkänsä.

Arvonpalautus tuli lopullisesti vasta 1900-luvulla ja nykyisin Kiveä arvostetaan ”suomenkielisen huvi- ja murhenäytelmän sekä romaanin perustajana, kirjallisuutemme alkuvoimaisimpana runoilijanerona sekä eräänä maailmankirjallisuuden suurimmista humoristeista.” (Oiva Ketonen)

IV August Ahlqvist

Aleksis Kiven ja Seitsemän veljeksen teilaajana tunnetuksi tullut August Ahlqvist (1826 – 1889) kirjailijanimeltään A. Oksanen syntyi piika Maria Ahlqvistin aviottomana lapsena. Aviottomia lapsia piialla oli kaikkiaan neljä. August Ahlqvistin isä oli kuitenkin Suomen merkittävimmäksi poliittiseksi henkilöksi myöhemmin kohonnut kenraaliadjutantti, vapaaherra Johan Mauritz Nordenstam.

August Ahlqvist oli perustamassa vuonna 1847 Suometar-lehteä ja perusti myöhemmin oman kirjallisuustieteellisen lehtensä Kielettären. Vuonna 1863 hänet valittiin Elias Lönnrotin seuraajaksi Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen professorin virkaan.

Oiva Ketosen mukaan Ahlqvist oli luonteeltaan jäykkä henkilö, jonka totuus ilmeni usein pitkälle vietynä jyrkkyytenä. Se karkotti ihmiset hänen läheisyydestään, mikä joskus oli hänen tarkoituksensakin, ja oli osa hinnasta, jonka hän maksoi asemastaan yhteiskunnassa. Simelius on todennut aikalaisestaan, että ”hän oli jäykkä luonne, hänen elämänsä oli kulkenut milteipä suoraviivaisesti yhä suurempia sekä oppi- että muita arvoja kohti.”

Ahlqvistin mielestä Suomen kansan elämän kuvailu oli tieteellisesti katsoen tarpeetonta ja hyödytöntä. Hän ihaili runebergilaista idealistista ja kansallisromanttista kansankuvausta eikä tältä pohjalta olekaan ihme, että Kiven Seitsemän veljeksen raadollisuus oli tälle ihanteellisuudelle suoranaista rotanmyrkkyä.

V Seitsemän veljestä ja tuomio

Aleksis Kivi jätti Seitsemän veljeksen käsikirjoituksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle toukokuussa 1869. SKS:n runoustoimikuntaan kuuluivat tuolloin tunnetut sivistyneistön edustajat K. Bergbom, F. Cygnaeus, J. Krohn, O. Toppelius ja A. Törnblom. Ahlqvist ei ollut tullut valituksi tähän toimikuntaan, koska hän ei ollut seuran piirissä suosittu. Saman vuoden marraskuussa SKS päätti julkaista teoksen novellikirjastossaan neljänä vihkona.

Välittömästi neljännen osan ilmestymisen jälkeen seurasi August Ahlqvistin täyslaidallinen Finlands Allmänna Tidkriftissä. 12-liuskainen kritiikki oli murskaava. Ahlqvist tuomitsi sekä teoksen rakenteen, että kielen jollaista ei puhuta edes pahimmassakaan hollituvassa. Yhtään ainoaa positiivista asiaa Ahlqvist ei teoksesta löydä. Kuvaava koko Ahlqvistin teilaukselle onkin arvostelun loppu:

”Kaikeksi onneksi tekijän esitystapa on sellainen, että vain mitä lujin päätös tekee mahdolliseksi kirjan lukemisen.”

Oiva Ketonen pohtii Ahlqvistin kaunaisuuden syitä: ”Lukijalle se antaa vaikutelman kuin Ahlqvist olisi tietoisuutensa jossain nurkassa ollut selvillä siitä, että tässä oli todella etevä kirjailija, häntä itseään merkittävämpi. Hänen oli pakko todistaa itsellensä ja muille, että näin ei voinut olla asian laita.”

Ahlqvistin Kiveä ja Seitsemää veljestä kohtaan tunteman vihan syvyyttä kuvaa se, että Ahlqvist tuomitsi teoksen kaikkiaan kolmeen eri otteeseen lähes samansisältöisillä arvosteluilla, viimeksi vielä Kiven kuoleman jälkeen. Vuonna 1872 hän perusteli Kielettäressään velvollisuuttaan arvostelijana ”hellämielisenäkin kanssaihmisensä kuolijaaksi lyödä.”

VI Kivi jätetään yksin

Kivi kirjoitti syyskuussa 1870 K. Bergbomille ja toivoi ystäviensä kirjoittavan Finlands Allmänna Tidskriftiin puolustuskirjoituksen. Mutta mitään puolustajia ei tullut. Eliel Aspelin tosin piti merkittävän ja Kiven neroutta hyvin ymmärtävän esitelmän mutta vasta marraskuussa 1872 Pohjalaisten vuosijuhlassa. Esitelmä julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta se tuskin enää tavoitti Kiveä.

”Pelättiinkö, että Ahlqvist riittävästi ärsytettynä olisi esimerkiksi saanut aikaan syytteen nostamiseen Seitsemän veljeksen tekijää ja sen julkaisijaa kohtaan jumalanpilkasta”, Ketonen pohtii.

SKS reagoi murskakritiikkiin pesemällä kätensä koko sotkusta. Seura pisti kirjan oma-aloitteiseen takavarikkoon, jota kesti 3 vuotta. Novellikirjaston tilaajat olivat saaneet teosta puolitoistasataa kappaletta. Muu osa painosta 336 kappaletta jäi varastoon.

Vuoden 1871 aikana Kivi sairastui ja joutui mielisairaalaan, josta hänet parantumattomaksi katsottuna siirrettiin veljensä luokse Tuusulaan. Siellä hän kuoli vuoden 1872 viimeisenä päivänä.

”Ei tiedetä mikä hänen kuolemansa syy oli. Ehkä hän vain halusi jättää maailman, jossa hänellä ei ollut enää mitään henkistä eikä aineellistakaan sijaa.”

Järkyttävää Kiven kohtalossa ei Ketosen mukaan ole niinkään Ahlqvistin arvostelu tai kirjan vastaanotto vaan se, että suomalaisen kulttuurin edustajat, jotka aluksi olivat puoltaneet hänen työtään, eivät tukeneet tukeneet kirjailijaa ihmisenä. Mielisairaalaan joutuminen oli Kivelle viimeinen hänen elämänsä kovista koettelemuksista.

Vaelluskirjaa 23.11.2014 – Metsävaellus Ylistarossa

Eilen satoi ensi lumen, tai joitakin hippuja lunta on kyllä näkynyt aiemminkin, mutta maa on sulanut nopeasti taas pimeänmustaksi marraskuun ikäväksi. Minä katselin aamupäivällä kissan jälkiä pihassa, sen öistä kuljeskelua, ja tämä innosti minut kuljeskelemaan itsekin. Kolmen viikon syysväsymys-masennuksen jälkeen olin aamulla saanut aikaiseksi pari runonraakilettakin. Ripustin tiaisille kolme talipalleroa, otin olkalaukkuni, jalkaan kumisaaappaat ja lähdin.

Päivä oli lumisadeillan jälkeen kaunis ja kirkas. Lumi oli valottanut maan. Aurinkokin näyttäytyi puolipilvisellä taivaanrajassa. Oli iltapäivän kolmas tunti ja se hohti oranssina pallona vain hieman horisontin yläpuolella lehtensä menettäneiden puiden oksastojen läpi, pellon takana taivaaseen mustavalkoista grafiikkaa piirtävän metsikön läpi.

Minä raaputin mieleeni runon:

Yksinäinen naakka koivun latvassa

horisonttiin putoavan auringon yläpuolella.

Aurinko on naarmuuntunut

oranssinkarvaiseksi

lehdettömien puiden oksastoissa.

Jatkoin Möllintietä valtatielle ja sen yli metsän laitaan, vaikeasti kuljettavalle metsätraktorin uralle, ainoalle kirkonkylään johtavalle metsäreitille, jonka kuluneen vuoden aikana olen Ylistarosta löytänyt. Hanki oli täällä vielä koskematon, kukaan ei ollut kulkenut tätä hankalaa polkua vielä lumisateen jälkeen. Melkein koskematon: siellä täällä polun ylittivät myyrien pienet jälkijonot: kolosta koloon, polun toiselta puolen polun toiselle puolelle. Joskus jäljet olivat kiireettömät, kuin uutta lunta ihmettelevät, uutta reittiä etsivät. Toisaalla jäljet pinkaisivat polun yli kiireisinä, loikkivin askelin. Siellä täällä myyryläinen oli ahertanut polun yli edestakaisin, ehkä siirrellen talvivarastoja uuteen paikkaan niin että pienen eläimen moneen kertaan tallottu jälkijono toi mieleen myyrien moottoritien.

Talletin muistin verkkokalvolle kuvan:

Vastasataneen lumen pinta

on vielä kulkematon.

Vain myyrien ja päästäisten polut

risteilevät siellä täällä sen ylitse

sukeltaen esiin hangen alta

hukkuen takaisin hangen kätköihin.

Käännyin ja katselin taakseni, omia jälkiäni, jotka hieman hoippuen olivat merkinneet kulkuväylän auringonlaskun suunnasta tähän pisteeseen, jossa nyt olin. Valo tuli vielä kirkkaana oksien lomitse. Polun varrella molemmin puolin suopursuja, joiden latvukset olivat saaneet ohuen valkoisen vaipan:

Suopursujen latvoissa

valkoisia tähdistöjä:

ensi lumi on hunnuttanut ne

talven morsiamiksi.

Ohuen lumen peittelemänä

metsäojitettu puupeltokaan

ei näytä raiskatulta.

Jatkoin matkaani mäntymetsikön läpi ja pienen pellon reunaa kallioisen haavikon laitaan ja uudelle polulle, jossa joku oli jo kulkenut: hevosen, kärryjen ja ihmisen jäljet kiersivät metsikköä ja johtivat minut eteenpäin kattonsa menettäneen riihen ohi pellonylityskohtaan. Pellon halkaisi puro tai oja, jonka yli oma polkuni kulki lumen alle piiloutunutta puusiltaa pitkin. Pysähdyin sillalle katselemaan puroa.

Puro vielä sulana

lumisten mättäiden laikuttamana.

Puron sula on rajattu

puhtaan lumen, osmankäämien

ja pajupensaiden verkostolla.

Tulen alkuillan hämärtymössä nuotiopaikalle pururadan varteen. Pysähdyn siihen. Kaksi sauvakävelijää ohittaa minut lenkkipolkua pitkin. Tervehdin: ”Ette sitten vielä ottaneet suksia mukaan.” ”Ei mutta sauvat on.” Jään katselemaan, kun he sauvakävelevät näkymättömiin. Otan nuotiopaikalla kuvan.

Nuotiopaikka ohuen lumen peitossa.

Lumi kiipeää kallioita pitkin ylös

taivaaseen ojentuvien mäntyjen juuriin.

Tässä on makkaralenkin muotoisen pururadan kääntöpiste, josta puradan alkuun pääsee kahta kautta. Lähden siihen suuntaan mistä lenkkeilevä pariskunta oli tullut. Kiipeän pienen mäen yli ja tulen mäntyistutuksien pilaamalle uudelle rämeelle. Sen halki pururata on vedetty viivottimella viimeisen kilometrin. Viivottimen jälki näkyy mäntyjen reunustamana valkoisena suorana, jota reunustavat talven hiihtolatua varten pystytetyt valopylväät, jotka tekevät etäisyydelle perspektiivin. Vasta rämeen puolivälissä hiljaisuuden rikkovat ensimmäiset linnunäänet.

Puukiipijän kutsuääni

lentää männystä korvaani

lumihankea pitkin.

Tulen pururadan päähän, tai oikeammin alkuun. Täällä näen uudelleen sauvakävelijät jotka ovat perillä yhtä aikaa, mutta jatkavat hieman eri reittiä asutukseen. Jatkan metsikön poikki kylätielle. Metsikössä räkättää parvi alkutalveksi jääneitä rastaita, joita pihlajanmarjat ovat houkutelleet viipymään. Ne kokoontuvat yöksi männikköön kuin yömajaan.

Kirjoitan haikumittaan:

parvi rastaita

lentää metsän yömajaan

viipyvät vielä

Tulen asutukseen ja kauppakeskukseen ja kaupan kautta jatkan maantietä pitkin kotiin, kun ilta on jo pimentänyt maiseman ja maantien ja kävelytien laidassa tievalot puhkovat kalmankelmeitä valoreikäjonoja maiseman hämäränmustaan ja peltojen tummenevanharmaaseen lakanaan. Nivusissa ja munaskuissa alkaa tuntua kuljetut seitsemän kilometriä, kun kävelen viimeiset sadat metrit kotiin Ylistaron asemanseudun ankeuteen. Olen ostanut linnuille auringonkukan siemeniä ja täytän niillä piha-aidan päälle kiinnitetyn harjakattoisen lintulaudan.

Pöytälaatikon runot 111

Ja taas on eräs syksy
päivien ja öiden, valon ja pimeän vyöhykkeitä.
Minä kuljen vaellusta
niin kuin jäniksen henki, kuu,
yötä pitkin muuttaa asemapaikkaansa.

Ja päiviä valuu ohi kuin akvarelleja,
käteen jää vähän maailman värejä,
sävyjä kuin sammalta
metsän valo- ja varjopaikoissa,
sen sisimmässä.

Hiljaisuutta, minkä jokin lintu,
tiaisparvi havupuiden oksistossa,
tai tikka, tai pyy...

Ensilumi on satanut
ja kulkijan jäljet jäävät lumeen
syvälle, syvemmälle.

Minä etsin merkityksiä ja hetkiä,
hetkiä kun valo siilautuu
hämähäkinseittiin, joka on kuin
pumpulinen köysi, joka sitoo
puun paikalleen.

On vaellus metsän silmässä,
kenttäkerroksen moninaisuus,
ja aikaa ajatella paljon, hetkiä,
miten lopullisesti ne kulouvat,
miten suhteellisesti.

On aikaa kulkea, kulkea
syvemmälle, syvään.

Kirjasampo - jotain itsestäni

Main menu

• Etusivu
• Artikkelit
• Selaile sisältöjä
• Kirjahyllyt
• Kirjakalenteri
• Kirjablogit
• Linkit

KirjauduRekisteröidyRSS ja upokeInfoFAQPalaute

Olet täällä

Etusivu

Hae kansikuvia  

Hakulomake

Haku:

Nevaranta, Keijo

Lisätietoa verkossa

Seinäjoen taiteilijaseura

Keijo Nevarannan blogi

 

Nimi

Nevaranta, Keijo

Synnyinaika

18.11.1957

Synnyinpaikka

Nurmijärvi

Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat

Kemi

Orivesi

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Seinäjoki

Koulutus tai tutkinto

ylioppilastutkinto

Ammatti

kuvataiteilijat

runoilijat

Luottamustehtävät ja jäsenyydet

Kustannusosuuskunta Non Art Books

Pohjalainen Taiteilijaliitto r.y.

Seinäjoen taiteilijaseura

Taideyhdistys Spectra

Tekijän käyttämä kieli

suomi

Kansallisuus

suomalaiset

Maakunta-alue

Etelä-Pohjanmaa

Tekijä

Joet palaavat lähteilleen

Rajakivet

Kuvittaja

Pulkkinen

Kirjailijan omat sanat

Motto I: Maalaaminen ja kirjoittaminen ovat kävelemistä
Motto II: Eihän tässä elämässä/ loppujen lopuksi/ vielä ole käynyt juuri kuinkaan
Motto III: Olen vain oksaan puhaltava tuuli
Omat sanat: ”Jos joku suunnittelee vielä tämänkin lehdon läpi moottoritietä/ niin minä sitoudun neidonkenkään/ ja me taistelemme yhdessä loppuun asti.”

Elämäkertatietoa

Keijo Nevaranta on syntynyt 18.11.1957 Nurmijärvellä. Hän on opiskellut Oriveden Opiston kirjoittajakoulutuksessa 1986 ja Kemin Taidekoulun iltalinjalla 1993-1997.
Hänen harrastuksiinsa kuuluu elämän ja luonnon ihmettely, ongenkohon tuijotus, erilaisilla poluilla käveleminen, marjastus ja sienestys syksyllä.

Myönnetyt palkinnot

I palkinto Kristiinankaupungin kultt.ltk:n kirjoituskilpailussa n. 1980,
II palkinto Lippu-lehden runokilpailussa n. 1980
II palkinto Kansallisen kulttuurin kulttuurin juhlavuoden tv-elokuvan käsikirjoituskilpailussa Sevettijärven kolttia käsittelevällä käsikirjoituksella ”Viimeiseen hengenvetoomme asti/tuulen laulua rakastamme” 1994. (Esit. MTV 3 1995).
I palkinto Niin&Näin lehden kirjoituskilpailussa ”Polkuja filosofiaan” runoesseellä ”Taolaisuus ja Raipppaluoto 1997
Kemin kaupungin taidepalkinto 1998

Kirjailijantyöstä

"Yksinäisyyden syvyys

Ja kuitenkin yksinäisyys kirjoitti lopultakin omakustanteeni. Sillä kun muistelen noin kuuden vuoden aikaa, jolloin runonipuista lopulta kasvoi kokoelma, muistan ensimmäisenä ja pysyvimmin yksinäisyyden. Muistikuvissa asun puutaloasunnossa, joka lämpenee puilla, mutta on ilman muita mukavuuksia. Puutalo sijaitsee puiston reunalla, meren äärellä. Jonakin kesäisenä päivänä ovesta tulee sisään kissa, joka asettuu asumaan kanssani. Keitämme puuhellassa perunoita ja makaroonia ja tonnikalaa tai vaihtoehtoisesti hernekeittoa. Syömme yhdessä ateriaan ja annan kissalle näkkileipää, jota itsekin pureskelen ruuan kanssa.
Olen työttömänä ja on kesä. Kävelen merenrantoja pitkin yksin. Katselen aaltojen rantaan kuljettamia kaisloja, tuulta joka tuo etelästä aaltoja rantaan, löydän onttoja, jostakin purjelaivasta parinsadan vuoden aikana kotirantaan kulkeutuneita paarlastikiviä. Kuljen öisin paljain jaloin puistossa ja istun meren äärellä pyykinpesulaiturilla tai jollakin kivellä. Olen ihastunut kiviin, niiden jykevään kauneuteen, niiden ajattomuuteen. Meri on pimeä, mutta kaupungin valot heijastuvat lahdelle.
Kuljen pois kaupungin valoista, savustamon rantaan ja kauemmas. Maisema hengittää minussa. Kuljen vapaan ja riippumattoman ihmisen tavoin, olen onnellinen elämästä, johon sisältyy vain olennainen: perunoita ja silakoita itselleni ja kissalle, meren rannalta löytyneitä esineitä - kulunut verkonpola ja jokin linnunsulka -, kävelemiset rantoja pitkin öisin, meren ja kaislojen tuoksu, syksyllä muuttomatkalle pian lähtevien lokkien kaarteleva lento.
Luen, mutta lukeminen ei ole olennaista. Hiljaisuus, hiljaisuudessa eläminen on. Sillä puutaloasunnossani ei ole radiota tai televisiota, siinä ei ole mitään mukavuuksia kylmää vettä ja puuhellaa lukuunottamatta. Juuri siksi siinä on kaikki mukavuudet.
Valvon yöt ja lepään päivisin. Pikkukaupungin elämän häly on lakannut merkitsemästä. Elän omaa elämääni, nuoren runoilijan elämää omilla ehdoillani. On pimeä ja pinnistelen pimeässä näköäni meren reunalla. Kävelen, kävelen yhtä runoa. Kaikki tämä minussa kirjoittaa, en itse muista kirjoittavani. Merenranta, linnut, maisema, kyyryisenä veneen alle juokseva kissa; ne kirjoittavat kokoelman "Lintujen silmissä kivien kylmyys".
Mutta henkisintä, pyhintä tässä olemisen alueessa on hiljaisuus. Hiljaisuus sisällä huoneessa ja öinen hiljaisuus meren rannoilla. Hiljentynyt oleminen, jonka voi rikkoa jokin linnunhuuto tai kiven heitto tyyneen veteen, jossa renkaat hitaasti laajenevat. Linnunhuuto joka syventää hiljaisuuden. Minä olen onnellinen saadessani olla yksin ja kuvitellessani olevani runoilija ja runot syntyvät luonnollisesti kuin hengitys ja kertovat siitä vähästä mikä ympärilläni tapahtuu.

Painan pääni viileään veteen. Kaste.
Nostan pääni ja tunnen
miten vesi valuu hiuksista
hartioitani pitkin alas.

Olen kirjoittanut muutaman vuoden runoja, mutta nyt niiden kirjoittaminen on hyvin tietoista, välttämätöntä ja luonnollista. Niin luonnollista kuin hengitys. Luonnollista niin että nyt jälkeenpäin en edes muista kirjoittaneeni niitä. Asun puutaloasunnossa saunapuistossa, kunnes jonakin päivänä joudun muuttamaan toiseen vielä alkeellisempaan asuntoon, purkumökkiin jota ei ole mahdollista edes lämmittää. Muuttokuormassa minulla on kassillinen tavaroita, omaisuuteni. Kesken muuttomatkan kissa kyllästyy ja hyppää kassista ulos, lähtee omille teilleen salaperäisesti niin kuin on tullutkin vain yhtenä kauniina päivänä luonnollisesti ovesta ja asettunut asumaan kanssani.
Asun nyt purkumökissä, ravintola Kissanpiiskaajan pihapiirissä. Syksy tulee kohti ja saan puolipäiväisen työpaikan kirjastossa. Työaika järjestetään niin, että joka toinen viikko on vapaata ja joka toinen töitä. Luen kaupunginkirjastoa läpi ja kirjoitan syksyn. Vapaina viikkoina kävelen meren rantoja ja mieli kirjoittaa veteen runojaan. Elän yksin, kuljen rantoja ja kävelen öisin paljain jaloin meren rantaan. Syksy kasvaa ja yöt kylmenevät. Huoneen lämpö on usein aamuisin vain viisi astetta. Kohmeisena käyn aamulla istumassa kahvilassa, juon kupin kaakaota ja menen kirjastoon töihin. Tämä syksy, aamujen koleus ja vapaat viikot valmistavat käsikirjoitukseni.
Vuonna 1981 ilmestyy omakustannekokoelma "Lintujen silmissä kivien kylmyys"."

Jotain omakohtaista, lempikirjanne, mielisäveltäjänne, suosikkielokuvanne, mikä teille on elämässä tärkeintä…

"James Joycen Odysseus opetti minut kirjoittamaan. Eeva-Liisa Mannerin runous opetti kirjoittamaan runoja. Samuel Beckettin Ensi rakkaus, Suomessa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema ja Paavo Rintalan 90-luvun tuotanto, Erkki Ahosen tieteisromaanit.

Mielisäveltäjäni/mielimusiikkini: Johann Sebastian Bach, Preisnerin elokuvamusiikki Kieslowskin Sinisessä, Van der Graaf Generator ja Peter Hammillin soololevyt.

Mielielokuvani: Pier Paolo Pasolini: Teoreema, Jean Cocteau: Orfeuksen testamentti, Annaud: Ruusun nimi, Luis Bunuel: Simon ja viettelykset, Akira Kurosawa: Köyhän pikajuna, Ingmar Bergman: Huutoja ja kuiskauksia. Kotimaisista Mirjam Kuosmanen: Valkoinen peura, Aki ja Mika Kaurismäki: Valehtelija, Klaani.

Mikä on elämässä tärkeintä:
Ennen se oli meren rannalla istuminen, ongenkohon tuijotus – ja katsella miten kaislat kasvavat. Olen menettänyt sen. Nykyään ehkä erilaisilla poluilla käveleminen. Marjastus ja sienestys syksyisin."

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Kirjallista toimintaa ja julkaisuja:
Pohjanmaan Kansan avustaja 1978 - 1981
Pohjanmaan Kansan toimittaja 1981 - 1991
Lakeuden Kutsun toimituskunta 1981 - 1985
Freelance-toimittaja Pohjolan Työ 1991 - 1993
Pohjolan Sanomien kuvataidekriitikko 1994 - 1997
Vapaa kirjoittaja 1991 –
(kirjoituksia, juttuja, artikkeleita eri lehtiin)
Lehtikirjoituksia, kritiikkejä, artikkeleita, esseitä, runoja ym:
Suupohjan Sanomat, Pohjanmaan Kansa, Lakeuden Kutsu, Pohjanmaan Demari ja Demari, Pohjolan Työ, Kansan Tahto, Lippu-lehti, Pohjolan Sanomat, Ilta-Sanomat, Kauhajoen Kunnallislehti, Ilkka, Pohjalainen, Vasabladet, Seinäjoen Sanomat, Suomen Luonto, Terve elämä, Uusi Nainen, Niin&Näin, Tiede 2000, Taiteen maailma
Tärkeimmät lehtijulkaisut (artikkelit, kritiikit, esseet, runot):
Lakeuden Kutsu 1981-1985
”Eroottisia kertomuksia”, Oriveden opiston kirjoittajakurssin antologia 1986
Lippu-lehden runoavustaja n.1995
Uusi Nainen: Kolttakansa elää sukupuuton partaalla n. 1994
Suomen Luonto: Kuohuvasta kuohituksi – Kemijoen lohen kuolema n.1995
Niin&Näin: Taolaisuus ja Raippaluoto 4/1997
Tiede 2000: Kierikissä eletään kivikautta n.1998
Elokuva, teatteri, poikkitaiteelliset projektit, julkaisut:
”Jumalat puhuvat öisin”, mysteerinäytelmä Eddan teksteihin (tuottaja, käsikirjoitus, kokonaissuunnittelu Keijo Nevaranta, toteutus Kambri-ryhmä),esit. Kemin Kaupunginteatterin studionäyttämö 1994
”Viimeiseen hengenvetoomme asti/tuulen laulua rakastamme”, tv-elokuva (tuottaja, käsikirjoitus, toimitus Keijo Nevaranta, ohjaus Rike Jokela) esit. MTV3 1995
Kivirunobändi Nevaranta&Co 1995 -
”Uusiutumisen jatkuva pysyvyys” Kuvataiteilija Olavi Korolaisen pienoiselämäkerta ja 40-vuotisjuhlanäyttelyn näyttelyluettelo (käsikirjoitus, toimitus, taitto), Kemin Taidemuseo 1997
”Stone Age” pysyvä ympäristötaideteos (140 000 kg punaista graniittia), painavin runoni, Kemi 1998
”Maailman synty”, runomusiikkiteos, minidisc, tilausteos Yli-Iin Kierikki-keskukselle (käsikirjoitus Keijo Nevaranta, musiikki Juha Paakkola, toteutus Kambri-ryhmä) 1998
“Totta”, internet-kulttuurijulkaisun toimituskunnassa 2005-2006
”Todellisuuden ulottuvuudet” kuvanveistäjä Teuvo Ypyän pienoiselämäkerta ja näyttelyluettelo, Non Art Books 2008.
Omakustanteisia pien- ja runolehtiä 1981 -

Tekstinäyte

”Elämän pienuus ja luonnon suuruus,
se tuo mieleen tähdenlennon:
vain hiekanjyvän kokoinen siru
välähtää hetken avaruudessa,
piirtää ratansa tähtikarttaan
ja katoaa.
Se saa toivomaan.”
(Rajakivet s. 56)


”Kuuntelen kuusten alla niiden hiljaista viisautta.
Metsässä hengitän metsän henkeä.
Odotan että vanhemmat veljet
ympäröivät minut
ja antavat rauhan,
kun myöhäiset äänet häipyvät mustenevaan iltaan.”
(Joet palaavat lähteilleen s. 72)