Joulun odotus

Aloin ajattelemaan Timo Kemppaisen kirjoituksen johdosta (Vaarisaarna) niitä osattomia lapsia, joilla tosiaan voi olla suuri joulun odotus, jolta sitten vanhemmat vetävät maton alta ryyppäämällä, rellestämällä ja riitelemällä. Kunpa joulurauhan sanoma otettaisiin vastaan kaikissa kodeissa, mutta ei Jeesuskaan sentään ihmeisiin pysty.

Muistelen oman lapsuuteni jouluja ja ensimmäisenä mieleen tulevat vain ikävät joulut, vaikka meillä ei oltu kännis. Oltiin vaan niin perkeleen köyhii, että ei ollut varaa joulupukin naamariin. Niinpä minun Tampereella 7-vuotiaana kakarana piti viedä nuoremmat sisarukset puutalokorttelin pääkadun varteen katsomaan joko joulupukki näkyisi. Kadunvarressa laskin yhteensä 14 joulupukkia ja selitin nuoremmille että nuo kaikki eivät ole oikeita pukkeja, jollainen meille on luvassa.

Mutta yksikään joulupukeista ei tullut meille. Viimeisenä paikalle pyöräili hyvässä myötälaitaisessa joulupukki, joka kaatui pyörineen naapuritalon porraskäytävän eteen. Pukin toinen kulmakarva oli kadonnut, samoin viikset ja parta retkotti puolitangossa vain toiselta poskelta vähän kiinni. Pikkusisko ja pikkuveli pelästyneinä kysyivät että ei kai tuo pukki tule meille. Sanoin, että se on paha pukki ja pahoille lapsille tulee tuollaisia. Ei se meille tule.

Kun meidän pukkia ei kuitenkaan näkynyt ja meitä alkoi paleltamaan ihan perkeleesti, mentiin lopulta takaisin sisälle sitä pukkia odottamaan. Mutta se oli käynyt jo! Äiti sanoi että pukki oli tullut aidan yli. Arvatkaapa keljuttiko minua ja itkettikö muorempia. Ei siinä pienet lahjapaketit paljon lohduttaneet.

Jos meillä joulukuusi oli, se oli metsästä varastettu joulukuusi. Voitteko kuvitella minkälaista logistiikka vaatii kuusen varastaminen metsästä ja sen kuljettaminen huomaamatta kotiin, jos sattuu asumaan keskellä Tamperetta Tammelan puutalokorttelissa. Useimmiten kuusi jäi siis hankkimatta ja kuuseton joulu vei puolet joulun ilosta ja odotuksesta mennessään.

Muistan elävästi toisenkin joulun. Kun pienemmät odottivat täpinässä joulupukkia isä ja äiti päättivät rauhoittaa tilannetta. He vakuuttivat että pukki ei tule vielä moneen tuntiin ja ehdottivat että lähdemme katsomaan näyteikkunoita. Se on köyhille ilmainen harrastus. Katselimme ja ihmettelimme. Jossain ikkunassa oli majatalokin ja Jeesus-lapsi tallin seimessä vieressään Josef ja Neitsyt Maria. Kyllä siinä oli ihmettelemistä.

Mutta kun palasimme takaisin kotiin, taas oli käynyt kämmit. Joulupukki oli sittenkin käynyt jo tällä välin ja jättänyt naapuriperheen avustuksella lahjapaketit eteiseen. Oli kuulemma odotellut aikansa, mutta joutunut sitten jatkamaan matkaa muiden lasten luo. Ja taas porattiin! Joulupukki oli tehnyt jo toisen kerran oharit!

Järkyttävin oli kuitenkin joulun odotus aikana jolloin en itse enää uskonut joulupukkiin. Joulua valmisteltaessa äiti pyysi minua hakemaan kellarista jotain, mitä en sieltä heti löytänyt. Etsiessäni nousin höylätylle puupöydälle kurkottelemaan etsittyä jostain ylempää. Ja räsähti. Isä oli saanut jostain puuviiluja, joista oli tekemässä minulle leikkiautoa joululahjaksi. Minä en puuviiluautoa tohkeissani havainnut vaan konttasin sen en sano minkä paikan päreiksi.

Silloin minultakin pääsi itku. En minä sitä itkenyt, että olin hajottanut oman joululahjani vaan sitä että isä oli sitä värkännyt varmaan vaikka kuinka kauan ja minä sitten menin särkemään isän kauniin lahja-ajatuksen. No sain minä sinäkin jouluna kuitenkin jonkin joululahjan, mutta se ei paljon lämmittänyt. Häpeä ja syyllisyys jäi painamaan mielenpohjaa pysyvästi.

Kauneimmat joulumuistot minulle on jäänyt jouluista, jotka vietimme isoäidin luona syntymäkodissani Rajamäellä. Siellä oli kuusi ja kuusessa kynttilät ja kaikki oli laitettu kauniiksi. Pihan perällä kävimme joulusaunassa. Kun isoäiti oli mennyt saunaan, hän viipyi aima pitkään ja sillä välin joulupukki tietenkin sattui tulemaan. Joulupukki valitteli että ”huh-huh kun on kuuma”, mitä minä ihmettelin, kun ulkona paukkui pakkanen. Kun pukki oli jakanut lahjat ja poistunut tuli kotvan kuluttua isoäiti saunasta. Hän valitteli että ”huh-huh kun saunassa oli kuuma” ja tuoksui muuten aivan samalta kuin joulupukki.

Itse olen ollut joulupukkina vain yhden kerran vaikka parta rehottaisi jo luonnostaan. Kun kukaan nainen ei ole jaksanut katsella minua niin pitkään, että koskaan perhe olisi perustettu, olen aikuisena jäänyt aika osattomaksi joulusta. Yleensä menen kuitenkin jouluksi äitini ja sisarusteni luokse ja heidän lastensa kautta olen saanut pienen siivun jouluiloa omallekin kohdalle. Pukkina olokin tapahtui sisareni luona ja ramppikuume oli hirvittävä. Kai minä kuitenkin rimaa hipoen siitä touhusta selvisin. Lahjat tulivat jaettua ja pukki paineli autotalliin vaihtamaan vaatteita.

Joskus 80-luvulla päätin viettää joulun yksin Vaasassa, tai oikeammin päätin olla viettämättä joulua ollenkaan. Ajattelin että se on amatöörien juhla. Minullahan oli kosteaa pitkin vuotta aina kun yksinäisenä poikamiehenä niin halusin. Jouluksi (vaikka siis vastustin koko joulun ajatusta) olin kuitenkin tehnyt tarvittavat ostokset pitkäripaisesta.

Aatonaatto kului iloisen huuruisesti paikallisessa diskossa jossa joulupukkikin kävi poron kanssa toisen kerroksen tanssiparketilla pyörähtämässä. Joku oli nimittäin lyönyt sata markkaa vetoa kadulla päivystävän joulupukin kanssa (jolla oli porokin) että pukki ei varmaan saa poroa kiipeämään discon portaita yläkertaan. No helpostihan se kesy poro portaat ylös tuli, vaikka ei ollut korvatunturilla koskaan portaita kiivennytkään, mutta pelkäsi lievää huomattavammin välkkyviä discovaloja ja sitten poron alas saaminen portaita pitkin olikin jo toinen juttu.

Sammuin asunnolleni ja jouluaattona lähdin paikalliseen kulttuuriravintola Birraan loiventamaan. Pikku hiljaa iltapäivän edetessä kapakka alkoi kuitenkin tyhjentyä, kun asiakas toisensa jälkeen lähti joulun viettoon kotiinsa. Lopulta olin pöydässä ja ravintolassa tarjoiluhenkilökunnan kanssa yksin ja sitten henkilökuntakin päätti lähteä kotiin ja räpsäytti valomerkin.

Silloin minuun iski paniikki. Lähdin hienoisessa humalassa kapakan ovelta juoksemaan hurjaa vauhtia kehitysmaakaupalle ja ostin sieltä viimeisen lähes neulasettomaksi kärsineen kuusenräähkän, kiikutin sen kotiini, laitoin olohuoneen nurkkaan seinää vasten kenoon ja katselin siinä rampaa koristelematonta kuusta joka oli yhtä rähjäinen kuin minä itse. Ja itkin, itkin Tapaninpäivään asti. Se joulu tuo mieleeni ne monet yksinäiset ihmiset, erityisesti laitapuolen kulkijat, joita kukaan ei muista jouluna. Tekisi mieleni sanoa: muistakaamme tänä jouluna heitä.

En ole mitenkään uskovainen ihminen, pikemminkin agnostikko tai deisti joka kuitenkin uskoo sellaiseen, mitä joskus mielessäni kiitän iltaisin ja mitä nimitän maailmankaikkeuden rakkaudeksi. Mutta kunnioitan kaikkien ihmisten OMAA uskoa. Uskonnoista en nyt tässä sitten viitsikään kirjoittaa enempää, niiden vaikutukseen voi perehtyä vaikka lukemalla sotien historiaa tai katsomalla televisiosta iltauutiset.

Haluaisin uskoa että Jeesus on ollut olemassa opettajana, jolla oli mielenkiintoisia ajatuksia ja jonka opetuksia ja vertauksia arvostan suuresti, oli hän sitten ollut olemassa tai oli vaikka koko Jeesus puhdasta kansanperinnettä kuten joulupukki. Jeesuksen Vuorisaarna ja sen viisi uutta käskyä ovat Raamatun kauneimpia kohtia. Pyrin noudattamaan niitä, vaikka vaikeaa se on. Ja mitä tarkoittaa tämäkin teosofien ja Ihmisyyden tunnustajien nurkkakivi: Älä tee pahalle vastarintaa. No salaisissa mielen sopukoissa olen ymmärtänyt sen, mutta toista on uskoa Jeesuksen opetukset oikeiksi ja toista kyetä noudattamaan niitä.

Kuitenkin kunnioitan ja arvostan ihmisten joulun viettoa ja joulun aikaa. Jos unohdetaan kaikki se kaupallinen hömppä ja korvamadon aiheuttavat joululaulut, jotka ovat venyttäneet jouluaaton yli kuukauden mittaiseksi katastrofiksi. Hartaudella kuuntelen joulurauhan julistamisen Turun tuomiokirkosta.

Kun alussa puhuin lapsista jotka ovat joulusta osattomia neuvon perheettömän syvällä rintaäänellä perheellisiä. Hyvät lapsiperheiden vanhemmat. Vaikka jouluglögitarpeet onkin hankittu, niin ajatelkaa nyt perhana edes yhtenä päivänä vuodessa lapsia ja yrittäkää pysyä niin raittiina ja riitelemättä kuin suinkin pystytte. Minäkin yritän olla kohtuullisesti. Ehtii sen viinan kanssa läträtä muinakin aikoina kuin lapsille vuoden tärkeimpänä päivänä.

Tämä olikin ensimmäinen joulusaarna, jonka olen koskaan kirjoittanut. AMEN.

PS. Rauhallista joulua fb-kavereille

Ari Kutila, Mustapukuinen mies ja Kulttuuri-Kemi osa II

V

Tarinoita Montun ajoilta olisi tietenkin lukemattomia. Siellä podettiin Ahlqvistin maailmantuskaa, Angstia sanan varsinaisessa merkityksessä, parannettiin maailmaa ja pistettiin Kemin kulttuurielämää järjestykseen kapakan avautumisesta sen sulkemisaikaan päivittäin yhtä useamman oluttuopin voimalla.

Yksittäisinä sarjakuvaan liittymättöminä vetoina muistan vesipäällikkö Seppäsen laskelman miten maailman kalleinta vettä myydään grogilaseissa (jääkuutioina), 64 000 (?) markkaa kuutiometri. Topless-tarjoilijan aikakauteen sijoittui tapahtuma, jossa melko kiivaasti pöytään rynnännyt virkamiehen puoliso lepytettiin juomaan tuopillinen olutta. Hän ei ollut havainnut paikan tarjoilijan uutta pukeutumiskulttuuria ja niinpä järkytys oli melkoinen kun tarjottimella tuoppeja pöytään tuonut topless Kutilalle tuoppia ojentaessaan uitti vahingossa samalla tissiään naishenkilön tuopissa. ”Voi herran jumala sentään, voi herran jumala sentään”, oli ainoa mitä asiakas sai suustaan kaottua.

Jokavuotisten Sarjakuvapäivien aikana kulttuurielämä Kemissä sai uudet mittasuhteet. Tapahtuman virallisena keskuksena oli Kemin Kulttuurikeskus, mutta epävirallinen ja varsinainen keskipiste oli tietenkin Monttu. Täällä ovat istuneet suomalaista oluenjuontikulttuuria ihmettelemässä mm. legendaariset underground-sarjakuvataiteilijat Robert Crumb ja Hunt Emerson (1995) jotka tietenkin ikuistuivat Montun seinään ja taisivatpa piirtää jotain kapakkaan itsekin. Kutilalla oli muuten tuohon aikaan Kemissä olemassa terapiapunk-bändi Miehet, sillä musiikki oli hänen toinen suuri rakkautensa. No kun Emerson ja Crumbkin sattuivat olemaan musiikkimiehiä niin sarjakuvapäivät päättyivät Kutilan, Crumbin ja Emersonin tuntikausia kestäneisiin jameihin.

VI

Sarjakuvapäivien odotetuin vieras ainakin Kemin kulttuurikapakan piirissä oli kuitenkin vuosittain sarjakuvataiteilija Jope Pitkänen, joka on toinen sarjakuvataiteella itsensä elättänyt piirtäjä ja tullut tunnetuksi erityisesti Lempi- ja Näkymätön Viänänen sarjakuvista, vaikka muitakin hänen sarjakuvahahmojaan on leegio ja parhaimmillaan Pitkänen piirsi päivittäin lähes kymmeneen lehteen. Pitkänen oli Kutilan erittäin hyvä ystävä ja heillä oli yhteinen leipäpuukin. Molemmat olivat keksineet, että sarjakuvalla tienaa parhaiten piirtämällä pornoa miestenlehtiin.

Jopella ja Kutilalla oli toinenkin yhteinen harrastus, huonojen vitsien eli limbojen keksiminen. Kun Jope oli vuoden verran viettänyt vaimon valvonnassa melko yksinäistä elämää kulttuuriköyhällä Suonenjoella, niin hän aikansa kuluksi oli keksinyt 360 päivän ajan limbovitsejä, joita alkoi latoa tiskiin ennen kuin sarjakuvapäiville tullessaan ehti edes baaritiskille. Kutila oli valmistautunut ja vastasi vielä huonommilla.

Näin alkoi koko sarjakuvapäivien ajan jatkunut loputtomien limbojen esiinmarssi ja voin vakuuttaa kerran viisi vuorokautta yhtämittaisesti yötä myöten Pitkäsen ja Kutilan limboilua kuultuani, että mielenterveenä siitä kielikylvystä ei kyllä selviä kukaan. 

Jonkinlaisella kapakan kantapöydän äänestyksellä sitten taidettiin sarjakuvapäivien lopussa valita se joka oli kertonut mielenterveyttä rasittavimmat vitsit. Itse muistelen erään kyseisen performanssin jälkeen tuijottaneeni kämpillä viikon verran kotonani tyhjiä seiniä ja käkättäneeni katketakseni niillekin.

VII

Ystävystyin siis sarjakuvaytaiteilija Ari Kutilaan pikku hiljaa 1990-luvun mittaan. Sarjakuvaväen alun varautuneisuutta outoa muualta Suomesta tullutta runoilijaa kohtaan kuvaa Hannu Sainion lanseeraama lempinimi minulle: "Trubadurix". Mihin tahansa kapakkaan siihen aikaan menin, ensimmäinen sormi pystyssä esitetty kieltovaatimus oli: ”pääset pöytään, et lausu!” No, minähän lausuin.

Eräs kuuluisimpia lausuntojani oli vapputilaisuudessa toimittajana käteeni saama Paavo Lipposen vappupuhe. Oli nimittäin tapahtunut niin, että samaan aikaan toisaalla oli järjestetty SKP:n ja KGB:n välinen ystävyysottelu. 

SKP oli kulttuurihenkinen Sodankylän Kansan Pallo ja KGB Kemin sarjakuvaraameihin perustettu Kemingrad Go Boys. No, Monttuun oli järjestetty ystävyystapahtuma jossa SKP soitti ja menin heittämään heille että lausun Lipposen puheen hitaana bluesina. Näin tapahtui. Ihmiset kuuntelivat kerrankin tarkalla korvalla mitä Lipponen oikeasti painotettuna sanoi ja ablodit olivat valtavat.

Jos ystävystyminen Kutilaan tapahtui hitaasti ja molemmin puolin varauksellisesti, niin siitä jotenkin vuosikymmenen loppua kohden alkoi tulle yhä syvempää. Suunnittelin Kemiin Stone Agen, järjestin Kivikesän 1999 ja kun sekään ei saanut vastakaikua tein näyttelyn Jotain kaikesta siitä ja aloin suunnitella lähtöä henkiseen maanpakoon.

Näinä aikoina ystävyyteni Ari Kutilan kanssa alkoi syventyä. Sarjakuvataiteilijalla alkoivat olla henkiset  taskut tyhjät. Vaimo oli ottanut avioeron ja vienyt lapset mennessään. Kutilan alkoholismi paheni ja yksinäisyys syveni. 

1990-luvun alun pankkikriisin jäljet tuntuivat etäseurauksena, toimeentulomahdollisuudet hupenivat. Kutila alkoi linnoittautua asuntoonsa. Osa sovituista jutuista saattoi jäädä tekemättä, vaikka työn suhteen Kutila oli elämänsä loppuun asti perfektionisti. Joskus vaan mahdoton oli mahdotonta suuren turhautumisen keskellä.

VIII

Kävin joitakin kertoja kylässä Ari Kutilan luona 2000-luvun vaihteessa. Kolmantena ystävänä siellä kävi silloin tällöin Terhi Suomela. Ja aikuistumassa olevat pojat joskus, ne olivat hänelle ilon aihe. No saatoimme minä, Terhi ja Kutila maistella sievästi punaviiniä. Kuuntelimme Hectoria, Pekka Strengiä ja vanhaa suomenkielistä Wigwamia. Terhi on tehnyt sairaan kauniita laulunsanoituksia ja joskus hän innostui laulamaan, Ari komppasi kitaralla.

Kuvantekeminen ei Aria enää 2000-luvulla kiinnostanut. Ne työt jotka hän teki olivat pakkotöitä. Kuitenkin kun kerran ”hienoisessa” tuli puhe piirtämisestä, hän innostui väittämään että osaa edelleen piirtää vaikka maailmanpyörteen. Kaivoi jostain esiin lehtiön ja grafiittikynän ja piirsi maailmanpyörteen siihen paperiin neljäsosasekunnissa. Se pyörre hänet lopulta imi mukaansa ja söi.

Kun muutin vuonna 2001 vihdoinkin kauan mainostamaani maanpakoon ja takaisin nuoruuteni kotikaupunkiin Kristiinaan, yhteyteni Kemin kulttuuripiireihin pääosin katkesivat. Jäi alle yhden käden sormilla laskettava nippu henkilöitä, jotka edelleen jatkoivat yhteydenpitoa minuun. Heistä mainitsen erityisesti Kemin Jalokivigallerian perustajan Teuvo Ypyän, Kemin kaupunginteatterin psoriaksen rullatuoliin vammauttaman lavastajan Pekka Korolaisen – ja sarjakuvataiteilija Ari Kutilan.

Kutilan soitoista pidin eniten. Hänellä oli tapana herättää minut joskus aamuöisin puhelinsoitolla jossa vastatessani Kutila vetäisi kehään improvisoidun biisin, ikään kuin se juuri sillä hetkellä mielessä ollut pläjäys olisi ollut arvokkaampaa kuin minun yöuneni. Jos Terhi Suomela oli paikalla saatoin herätä Terhin uuteen lauluun/runoon Kutilan säestyksellä. Sitten pyynnöistäni huolimatta jouduin kuuntelemaan rupattelua tunnin verran ennen kuin pääsin takaisin nukkumaan.

Vielä kerran Ari sai kuningasidean. Hänellä oli diili jonkun suomalaisen mainosmiehen kautta myydä Japaniin Kalevala-aiheinen pelikorttisarja näyttävänä lahjapakkauksena joka sisältäisi lyhyen teksti-Kalevalan. Lisäksi kuhunkin korttiin tulisi pätkä lyhyinnettyä Kalevalaa. Hän keksi että minun pitäisi suomentaa Kalevala. No, suostuin heti ja ryhdyin välittömästi työhön.

Ehdin suomentaa noin puolet Kalevalasta, kirjoittaa sen lyhennetyksi versioksi ja lisäksi valmiina oli 2/3 osaa lyhyinnetystä Kalevalasta, jossa ideana oli että merkonomitkin ehtivät lukea sen työmatkalla junassa Helsingistä Martinlaaksoon. Kun sain tietää, että tämäkin homma meni kiville. Japanilainen osapuoli oli vetäytynyt hankkeesta jonkin laman tähden.

Sain tiedon Ari Kutilan kuolemasta puhelimitse hänen viimeiseltä tärkeältä ystävältään Terhi Joensuulta. Hän sairasti alkoholismia, mutta kuoli sydänkohtaukseen. Paljon myöhemmin sain ilokseni kuulla, että Kutila oli kuin olikin piirtänyt Kalevalansa valmiiksi ja pelikorttisarja oli Terhin myötävaikutuksella ilmestynyt jonkin itäsuomalaisen kustantajan kautta tavallisena korttipakkana ilman Kalevala-suomennoksiani. Hyvä näin, eivät Kutilan kuvat mitään selityksiä kaipaakaan. Eihän Mustapukuinen mieskään mitään puhu.

Kirjan Mustapukuinen mies toinen jälkikirjoittaja Vesa Kataisto kiteyttää mustapukuisen miehen elämän traagisimman hetken kauniisti kolmeen lauseeseen: ”Ari Kutila 1961 – 2010. Hyötygrafiikan mestari, muusikko ja elämäntaiteilija kuoli kotikaupungissaan Kemissä. Mustapukuinen mies jäi orvoksi.”

Ari Kutila, Mustapukuinen mies ja Kulttuuri-Kemi

Ari Kutila: Mustapukuinen mies
toimittanut Ilpo Koskela
96 s.
Arktinen Banaani 2012

Kirjastossa käydessäni törmäsin mustapukuiseen mieheen. Kyseessä ei ollut kuka tahansa mustapukuinen henkilö vaan nimenomaisesti Ari Kutilan (1961-2010) Mustapukuinen mies, joka oli näyttävästi esillä sarjakuvahyllyssä, ja jonka Arktinen Banaani julkaisi vuonna 2012. Kovakantisen kirjan on toimittanut Kutilan ystävä, sarjakuvataiteilija Ilpo Koskela.

Nostan sinkkiämpäriäni Arktiselle Banaanille tämän kulttuuriteon johdosta. Valitettavasti tämä menestys ei enää Ari Kutilaa tavoittanut, kuten alun vuosiluvuista voi päätellä. Kirja ilmestyi vasta kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Kutila ei ehtinyt koskaan täyttää 50 vuotta eikä nähdä mustapukuista miestä kovissa kauluksissa.

Asuin Kemissä vuosina 1991-2001 ja jo alkumetreillä paikallisessa kulttuuriravintola Montussa (jonka oikeaa nimeä Kultakuru harva muistaa) jouduin tekemisiin mielenkiintoisen kemiläisen sarjakuvakolmikon kanssa, johon sisältyi originelli kulttuurisihteeri, sarjakuvaneuvos Heikki Porkola, maailmantuskaa poteva sarjakuvakäsikirjoittaja, sittemmin sarjakuvaneuvos Keijo Ahlqvist ja sarjakuvaneuvokseksi koskaan ehtimätön sarjakuvataiteilija Ari Kutila. He olivat legendaarisen kemiläisen sarjakuvakulttuurin megaliitteja. Mutta heidänkin takanaan oli jotain: Kemin (silloisen) kulttuurikaupungin historia ja Aku Ankka.

Tapahtui nimittäin punaisessa Kemissä vuonna 1974, että kaupunginhallitus kieltäytyi tilaamasta lastenneuvolaan Aku Ankkaa sen poliittisuuden (oikeistolaisuuden) vuoksi. Kulovalkeana maailmalle levisi Sri Lankaa ja viimeistä eskimoiden iglua myöten uutinen siitä, miten Kemissä sensuroidaan Aku Ankkaa, koska Aku kumppaneineen esiintyy sarjakuvassa ilman housuja (tämä juttu oli kuitenkin kotoisin Espoosta) ja Roope Ankka tuputtaa pikkulapsille kapitalistista propagandaa.

Kulttuuriväen vastaisku oli välitön. Aku Ankan sensuroinnin vääjäämättömänä seurauksena oli, että Kemistä alkoi kehittyä sarjakuvakaupunki. Kemin sarjakuvapäivät saivat alkunsa kesällä 1981. Monttuun hankittiin valopöytä, jolle sittemmin hauskaa kontrastia loi kulttuuriravintolaan palkattu topless-tarjoilija. Montusta tuli aiemman oleskeluhuoneen sijaan sarjakuvataiteilijoiden Ahlqvist ja Kutila työhuone, jonne kulttuurisihteeri Porkola kiiruhti suoraan töistä monesti ruokatunnillakin.

Ja sarjakuvataidetta syntyi oluttuoppien lomassa niin ahkerasti, että välillä pääpukareille Kutilalle ja Ahlqvistille suunniteltiin kapakkaan jo hissillä toimivaa sohvat, jotka valomerkin jälkeen nostettaisiin kattoon nukkumista varten ja aamulla ravintolan avaamisen jälkeen laskettaisiin takaisin alas valopöydän ääreen.

II

Kun itse muutin Kemiin kaikki tämä tapahtunut oli jo tapahtunutta lukuunottamatta topless-tarjoilijaa joka rekrytoitiin ravintolaan vasta 90-luvun puolivälissä ja hissillä toimivaa sohvaa, jonka innovoin itse kolmikkoon paremmin tutustuttuani. (Mainittakoon että jutun aiheena olevan Ari Kutilan vaimo ei pitänyt ideastani lainkaan).

Comsi comsa. Vuonna 1991 kun itse muutin Kemiin lähes kaikki tapahtumisen arvoinen kemiläisessä ja suomalaisessa sarjakuvataiteessa oli jo tapahtunut. Ahlqvist, Kutila ja Porkola olivat jo ikonisoituneet suomalaisen sarjakuvamaailman kiintotähtien joukkoon. 

Jos Kemiä sarjakuvakaupunkina vertaisi muinaiseen Rooman valtakuntaan, niin sen loiston ja suuruuden ajat oli jo ohitettu ja oli alkamassa hitaan rappeutumisen aikakausi. 

Housuton Aku Ankka oli kuitattu, hyötysarjakuva keksitty ja sarjakuvapäivät alkoi potea orastavaa anemiaa yleisömäärien suhteen, vaikka tapahtuman ohjelmisto koko ajan säilyi korkeatasoisena. Mutta suuret keksinnöt oli pääosin jo tehty.

Toki joitakin piristysruiskeitakin leimahti taivaalle pyrstötähden tavoin aika ajoin. Ahlqvistin otalta putoili krapulaisia hikikarpaloita kun hän murehti maailman menoa ja innovoi. Porkola linnoittautui sarjakuvakonttoriin, joka muutaman tyhjän viinipullon viitekehyksessä toimi aktiivisemmin kuin konsanaan koko muu kulttuuritoimi yhteensä. Kutila pani haisemaan ja toteuttti.

Kaupungin tiedotuslehti Sortteerista Kutila, Ahlqvist ja Hannu Sainio (myöh. Simeoni Hellman)  olivat vallanneet sivun kunnalliselämää kommentoivalle sarjakuvalle. Jo vuonna 1988 oli ilmestynyt Kutilan ja Ahlqvistin kulttiteos "Piirrä sarjakuvaa", Suomen ensimmäinen (ja edelleen paras) sarjakuvapiirtämisen oppikirja.

Tämän jälkeen Kemiin liittyvät sarjakuvataiteilijat (Kutilan ja Ahlqvistin lisäksi Hannu Sainio ja oululainen Ilpo Koskela) orientoituivat entistä vahvemmin hyötysarjakuvan alueelle. Sen huipentumana ilmestyi vuonna 1992 Kutilan, Sainion ja Koskelan Sarjakuvakeittokirja. Muuta hyötysarjakuvaa edustivat Kemin aluetta kansainvälisesti esittelevä albumi "Kemi, perhaps?" (1990) sekä "Maailman kirjat sekaisin – kirjastonkäyttöopas 1991".

Vuonna 1993 Kemi nousi taas uutisotsikoihin valtakunnallisesti, kun Kemin kaupungin kunnalliskertomus ilmestyi sarjakuvana "Jyviä ja papanoita" (1993). Kunnalliskertomuksen päähenkilönä oli muistaakseni Kemin kunnallisbyrokratian rattaisiin eksynyt jänis (tosiasiass kyse oli kaneista ja Kaniinilan tasavallasta). 

Sitä seurasi sarjakuvan muotoon tehty Kemi-Tornio alueen kehittämisstrategiaopas Alkaa valjeta 1995. Ja Aku Ankan uudelleentuleminen nähtiin 10 vuotta suuren ankka-polemiikinn jälkeen, kun Kemin taidemuseo täyttyi Carl Barksin Aku Ankka-originaaleista ja Kaj Stenvallin ankka-maalauksista.

Sivulauseena on mainittava, että Kemin sarjakuvataiteen kolmesta muskettisoturista Porkola, Ahlqvist, Kutila kukaan ei ole alkuperäinen kemiläinen. Porkola oli muuttanut Kemiin kulttuurisihteeriksi 70-luvun alkupuolella, Ahlqvist rantautui Kemiin kulttuurisivariksi 1984 ja Kutila joukon hännillä 1987.

III

Ari Kutila oli jo ennen Kemiin muuttoaan luonut mittavan uran sarjakuvataiteilijana. Kutila oli suorittanut taideopintonsa Kankaanpään taidekoulun grafiikan linjalla, mutta sielunsa Kutila myi grafiikan paholaisen sijaan sarjakuvan pirulle. 

Kutilan ensimmäinen sarjakuva Ynjevi Koff ilmestyi Aamulehdessä vuuonna 1980. Kutila oli mukana perustamassa Tampereen sarjakuvaseuraa ja toimi Sarjari-lehden ensimmäisenä päätoimittajana 1981-1982.

Leivän syrjään Kutila pääsi kiinni Urpo Lahtisen mediaimperiumissa. Kutila taittoi Lahtisen kustantamia lehtiä ja piirsi niihin sarjakuvia, joista mainittakoon Iso-Kalleen ”terapeuttisessa hengessä” piirretty pornosarjakuva Hulkkosen villin lännen seikkailut. 

1980-luvun puolivälissä ortodoksinen Kutila oli ehtinyt perustaa perheen ja siirtynyt Pahkasian eli Sakkaväen graafikoksi. Hän piirsi Sakkaväkeen kansia muutaman muun pilapiirtäjän kanssa ja eräässä lukijaäänestyksessä Sakkaväen kaikkien aikojen parhaaksi kansikuvaksi valittiin Kutilan piirtämä omaa persettään nuoleva mies.

Kutilan sarjakuvallisena pääteoksena voidaan kuitenkin pitää Mustapukuista miestä, sanatonta sarjakuvaa, joka syntyi vuonna 1983. Sarja taitaa olla Suomen kansainvälisesti levinneimpiä sarjakuvia. Sarjaa julkaistiin aluksi Hymy-lehdessä, sittemmin strippeinä Helsingin Sanomissa, Dagend Nyheterissä ja Polarnaja Pravdassa. Sopimus Polarnaja Pravdan kanssa syntyi Kemin sarjakuvakeskuksen Murmanskin matkalla 1990 (Kemin 9 1/2 sarjakuvapäivillä Murmanskissa). Kutila sai sarjansa julkaisuoikeudesta 30 ruplaa ja kaupan järjesti ”agentti” 70.

Myöhemmin kuulin Kutilalta itseltään että hyvin lähellä oli, että Mustapukuinen mies olisi ilmestynyt myös valtakunnallisessa Pravdassa. Sanattomassa sarjakuvassahan ei ole käännösvaikeuksia. Pravda olisi merkinnyt Mustapukuiselle miehelle noin 60 miljoonan kappaleen levikkiä ja tällä kertaa myös kohtuullisia tekijänpalkkioita. 

Neuvottelut olivat jo loppusuoralla, mutta tässä kävi, kuten taiteilijoille harmittavan usein ja kohtalonomaisesti tahtoo käydä. Neuvostoliitto sattui hajoamaan ja Pravdan sarjakuvasopimus vedettiin vesssanpöntöstä viemäriin.

Joka tapauksessa Ari Kutila on yksi harvoja suomalaisia sarjakuvapiirtäjiä, joka on elättänyt itsensä ja kolmilapsisen perheensä sarjakuvilla, lehtikuvituksilla ja pilapiirroksilla koko uransa ajan, kaikkiaan 30 vuotta.

IV

Minä tutustuin siis kemiläiseen sarjakuvakoplaan lähes välittömästi muutettuani Kemiin 1991. Tutustuminen tapahtui tietenkin ravintola Montussa, jonne silloinen lyhytaikainen naisystäväni vei minut tapaamaan Kemin kulttuurikermaa. 

Tutustumisretki muistutti hieman jotakin kauhuelokuvaa. Synkät portaat laskeutuivat alas kuin Manalaan, kapakka oli hämyisen hämärä ja sen nurkkaloosissa valtavan tupakansavupilvet sisältä perimmäisestä loosista alkoi vähitellen erottua kalmaisia hahmoja sekä kuuluisa valopöytä. Pöydässä istuivat tietenkin Kemin kulttuurilegendat Heikki Porkola, Ari Kutila ja Keijo Ahlqvist, jotka melko epäluuloisesti suhtautuivat pöytään änkeävään outoon runoilijaan.

No, naisystäväni teki melko nopeasti oikeat johtopäätökset ja häipyi, ensin Montusta ja sittemmin elämästäni, mutta minä ankkuroiduin kapakkaan ja tähän retkueeseen jonka kanssa keskinäiseen vittuiluun perustuva hieman omalaatuinen ystävyyssuhde kesti sitten tunkkaisen läheisenä seuraavat kymmenen vuotta ja etäisemmin edelleen vielä Kemistä henkiseen maanpakoon 2001 tapahtuneen lähtöni jälkeen (No Ahlqvist oli jo ennen minua ottanut hatkat sarjakuvaopettajaksi Limingan taidekouluun) erityisesti Ahlqvistin ja Kutilan kanssa.

Vakiokalustoa kulttuuripöydässä oli enemmänkin. Kemin kulttuurielämä Montussa vilkastui välittömästi kaupungintalon kellon näyttäessä 16, jolloin kaupungintalolta lähti virtaamaan alamäkeen Monttua kohti joukko kaupungin johtavia byrokraatteja kulttuurisihteeri Porkolan, vesipäällikkö Seppäsen, museoamanuenssi Silvennoisen ja palopäällikkö Venäläisen johdolla.

Muuta kantahenkilökuntaa oli hyötysarjakuvia yhdessä Kutilan ja Ahlqvistin kanssa käsikirjoittajana tehnyt Hannu Sainio, harrastajateatteriohjaaja Reija Lehtola, tietenkin minä ja ja usein paikalla piipahti virkamiehiä kotiin etsiviä puolisoitakin. (Älkää nyt suuttuko ne jotka jäivät mainitsematta, nämä tässä tulivat ensimmäisenä mieleen.)

Montun seinät oli tapetoitu sarjakuvasuurennoksilla. Ajalta jolloin ravintolassa piti oluen ostamisen yhteydessä tilata myös jotain ruokaa oli valopöydän takana muistaakseni Kutilan ja hänen suonenjokelaisen ystävänsä sarjakuvataiteilija Jope Pitkäsen yhdessä ideoima lakanankokoinen piirros, jossa krapulainen Kutila suorittaa tarjoilijalle ateriatilauksen: ”Tuoppi olutta, lautasellinen Lapin Kultaa ja lusikka.”

Vuoden runot

Kaikki runous

marraskuu 2013 – joulukuu 2014

5.11.2013 

Runo 

Ei tarvita muuta
kuin poppeli joen rannassa
lehtensä riisuneena;
sen heijastus
ja virtaus joen kalvolla,
johon tihkusade puhkoo pieniä reikiä,
niiden ympärille hetkellisiä renkaita
jotka nopeasti katoavat.

Ei tästä saisi valokuvaa.
Luontovideo kulkee silmänpohjan valkokankaalla.
Tämä on yksi täydellisiä hetkiä elämässäni.



5.11.2013

Runo II

Varis pudottautui
rantapajun oksalta
vettä kohti
ja sieppasi saaliin
joen pinnalta.
Ensimmäistä kertaa näin variksen
kalastavan avovedessä.
Iskukoukkuja ne kyllä kokevat
Kristiinankaupungissa
avannoista talvisin.

1.3.2014

Vaellusruno

Pilven silmässä
aurinko välähtää
hetken

·

17.3.2014

2 runoa

Minä halusin niin rakentaa erakkomajani Bhutaniin
enkä oivaltanut,
että Bhutan on jo täällä:
Minun erakkouteni syvempi kuin koskaan.



Jo 30 vuotta sitten
minuun oli tullut tämä kaikki,
mutta olin unohtanut,
että se on minussa yhä:
vaatii vain pölyhuiskaa.

23.7.2014

Runo

Älä itke kuolleita kaloja.
Itke ihmistä,
joka tämänkin aiheuttaa.

25.7.2014

Runo (tavallaan)

Tuo musta kissa vihaa minua.
Sen vihreät silmät hehkuvat,
kun se katsoo.
Se yrittää livahtaa ohitseni asuntooni.
Se uskoo omistavansa tämän
ja aikoo häätää minut.



27.7.2014

Runo (kello 0.45)

 

Taivas, minkä värinen sinä olet nyt
ja mäntyjen pimenevät latvat sinua vasten

27.7.2014

Runo

Haarapääskyt rupattelevat keskenään innokkaasti.
Antaa niiden puhua.
Kohta on syksy.



28.7.2014

2 runoa

I


Katsoin peilistä itseäni.
En nähnyt siellä ketään.



II
 

 Eikö tämä ole epäluonnollista,
tällainen hyvä mieli,
jota on jatkunut jo monta päivää
maailman kauheudesta välittämättä.

30.7.2014

Runo

Banaanikärpäsiä;
ne ilmestyivät asuntooni
banaaninkuoresta kuin tyhjästä.



Näin kerran unta,
että pitää kävellä kaksi kertaa viikossa
ulkona paljain jaloin.
Kesäisin kävelen joskus.
En niin usein.



Pellon takana raksuttaa punarinta.

30.7.2014

Runo

Pajulintu on aloittanut syyslaulun.



18.8.2014

Vaellusrunoja

I
Lähdin Seinäjoelle ilman syytä
ikään kuin olisin halunnut
olla jossain toisessa paikassa missä olen
sinne asti en kai koskaan pääse.

II
Jokivarressa rastaita parveili
uhkaavia pilviä taivaalla
enteilevät syksyä.

III
Vesimittarit mittailivat rannassa
lumpeenlehtien ympärysmittaa
ei niillä ollut siinä työssä mihinkään kiire
eikä minullakaan; olin vain

IV
Siitepölylautta alempana joella
muuan taiteilija keräsi siitepölyä
ja teki siitä taideteoksen
näyttelysalin lattialle
sellaista väriä en ole missään nähnyt

V
Vihko oli mukana mutta kynän
olin unohtanut kotiin:
monta runoa ajelehti jokea pitkin ohi
ja unohduksiin.

26.8.2014

Runo

Tupakasta irtoaa tulipää,
lentää pihanurmikolle,
hohtaa vielä hetken
ja sammuu sateeseen
kuin elämä kerran.

7.9.2014

Runo

Istuin rannalla
aamusumu alkoi hälventyä joelta
joku oli tuonut sinne rottinkituolin
vihervarpusia lenteli parvittain ohi
osmankäämit olivat täydessä putkessa
eilen tiltaltti kävi ikkunalaudallani tervehtimässä
sieniä on metsässä
kohta on syksy

8.9.2014

Kaksi variaatiota

runo

fasaanin saha halkoi
aamusumua
ne olivat hätähuutoja
valtatie täyttyi
liikenteen äänistä

Tanka

fasaanin saha
halkoo aamusumua
hätähuutoja
poikasista huolissaan
liikenne virtaa ohi

31.9.2014

Runo (melkein tanka)

Lehdet lentävät
leijoina tuulessa
rastaat parvena
väritetyissä puissa
on tämä vuodenaika

20.10.2014

Runo

joen partaalla
kivipaadella
istun kuin rodinin ajattelija
käsi leukaan nojaten
kyynärpää polveen nojaten
mietin ajatuksiani
ja katselen jokea
joka on elämäni
joka virtaa
läpi

11.11.2014

runo

syksy lensi ohi
raskain siivin

22.11.2014

Haiku

koivun latvassa
harakat päivystävät
lumen tuloa

23.11.2014

Runo (tavallaan)

Seurailen yön ja aamun jälkiä
tuoreessa lumessa.
Kissa on tassutellut pihassa
omintakeisia reittejään.
Harakan lento on päättynyt tuohon,
jäljellä pää, siivet ja läjä sulkia.

23.11.2014

Runo

ensilumi eilen
yön jälkiä lumessa
maa valaistunut

25.11.2014

Tänään

Ystävällä aivoverenvuoto.
Lähden jokivarteen kävelemään.
Pysähdyn partaalle.
Joki vie ajatukseni jonnekin pois.

27.11.2014

Haiku

puut riisuutuneet
on tämä vuodenaika
lumen odotus

28.11.2014

Haiku

Pihlajanmarjat
puu niistä punaisena
taipuvat oksat

17.12.2014

Runo.

Pakkassavu verhoaa maiseman
ohut lumi kuin lakana maassa
paljaiden koivujen grafiikka
negatiivina taivasta vasten



19.12.2014

Runo 19.12.2014

Katuvaloissa rännänriekaleet
puhkovat taivaanpimeää
leijaillen putoavat tähdet

Vaelluskirjaa Vuosikirja 2010

Keijo Nevaranta: Vuosikirja

Runoilijan työpäiväkirja
lokakuusta lokakuuhun

Motto:
”Eihän tässä elämässä
loppujen lopuksi
vielä ole käynyt juuri kuinkaan”
          27.12.2006


                                         Lokakuu 2008
8.10. Hain eilen eu-pussin. Tänään kävin köyhien ruokailussa, vaikka en saanut unta ennen kuin yökolmen jälkeen. Väsyttää, mutta yritän kirjoittaa jotain. Ihmettelen, koska olen viimeksi kirjoittanut runon.

Haravoin lehtiä
löytämättä juuri mitään tärkeää
ellei sitten kuolemaa.

16.10. Olen väsynyt. Join eilen pullon viiniä. Tänään ostin kaupasta 12-pakin. Runokirjani ilmestyy huomenna. Sataa. Olen juonut neljä olutta. Yritän kirjoittaa sittenkin jotain.

Saankohan venettä tänäkään syksynä ylös.
Se makaa puolittain uponneena Kyrkösjärvessä.
En jaksa nostaa sitä yksin.
Pitäisi lappaa ämpäri ämpäriltä vesi pois.
Kaikki riippuu siitä, miten korkealla Kyrkösjärven pinta on.

28.10. Keitän aamukahvia.
  
                                         Marraskuu
4.11. Haisen kuselta. Vein pyykkiä koneellisen pesuun, mutta tähän hätään ne eivät ehdi auttaa. Vene on yhä järven pohjassa. Kello on nyt 0.00. USA:ssa on presidentinvaalit. Jos jaksaisin voisin mennä suihkuun.

11.11. Näin kaupungilla västäräkin ja varpushaukan.
12.11. Keitän kahvia. Mietin tämän päivän tekemisiäni.

                                         Joulukuu
13.12.                     
Mikään ei ole tarpeeksi vähän.
Paljon on liikaa.
Olen valvonut yön.
en keksinyt mitään
läheskään vanhaa
                     
Jostain on lähdettävä;
aloitan uuden sivun.
                     
luovun kuvista
välimerkeistä
merkityksestä



Olen jäänyt viime vuosituhannen asemalle.
Aikataulut ovat vanhentuneet.

Junat eivät pysähdy;
tuskin on raiteitakaan.
Olen tästä oudosti onnellinen.

Makaan vain
ja katselen kattoon.



Talvihiiri on tullut taloon.
Olen kauhuissani.
Säpsähtelen.

Kävelen yhtä jalkaa:
ideologia on
rasittava turha

Teen yhteenvetoa hyödyttömästä:elämättä jäänyt elämä

aforismiko?



Toivoa jatkan
tyhjältä pöydältä.
Aamu on jo,
ehkä myös päivä ja ilta.

Aika,
ei minulla ole kelloa.

Tyhjentävästi:
epämääräisyys
epätietoisuus
epävarmuus
ei riitä.

Vähenen.
Nukkuessa näen unta.
Heitän sikseen.
Kestävä jää.

13.12.
Lunta oli maassa jo kourallinen.
Nyt se taas sulaa.
Viime talvena sukset jäivät vinttiin,
sitä kesti vain viikon.

Yksinäinen jouluni on peruutettu,
en ole ollut kiltti,
vaikka ei sitä voi estää tulemasta
radion kautta sisään.

Jouluhiiri kävi jo,
rapisi keittiössä kaksi päivää.

Nyt on hiljaista,
en tiedä lähtikö nälkää pakoonvai hakemaan kavereita,
kun sisällä on kuitenkin lämmin.

Ne tulevat rappauksen reiästä
ja lämmitysputkea pitkin
vessan kautta keittiöön,
majailevat jääkaapin takana.

Pakastimessa on sentään sieniä,
puolukoita ja muita marjoja,
kaapissa jauhoja ja makaronia.
Jääkaapissa ei ole mitään,
vaikka sitä on vaikea uskoa,
kun aina oven avatessaan näkee valot.

En ole köyhä vaikka en omista mitään.

Ei metsähiirikään omistanut
muuta kuin vapautensa.

14.12.
Jonkin tutun ääreen on helpompi nukahtaa
olkoon se sitten vaikka radio
nyt kun olen taas kokonaan yksin
ja unet kommentoivat ohjelmia
surrealistisesti
niin että monesti aamulla herää ihmetellen



Olen aloittanut siivoamisen.
Pesin pyykkiä.
Yritin tehdä ensimmäistä kertaa elämässäni mustikkapiirakkaa.
Ei siitä mitään piirakkaa tullut:
kauhea sotku ja jotain epämääräisen muotoista
joka maistuu jonkin verran pullalta ja mustikoilta
ei kyllä ollut kaulintakaan
eikä desin mittaa
eikä reseptiä.
Olen kiertänyt kaupunkia ja etsinyt laukkuani.
Nyt on enää yksi paikka missä se voi olla:
puolitutun luona jonka nimeä en tiedä
ja osoitetta en muista.



Olin todistajana kahden tutun kohtaamisessa:
Vanhempi mies kulki kävellen.
Vastaan tuli toinen polkupyörällä
muovipussi pyöränsarvessa.
”Mitä Villellä on siinä muovipussissa?”
”Ei mitään… Tuulta!”



Kehitin pari ideaa runosta.
Olen unohtanut ne molemmat.
Oli hyvä päivä.



Kun on juuri nukahtamaisillaan,
muistaakin ärsyttävästi
ja on noustava uudelleen ylös,
käärittävä sätkä,
avattava tietokone
ja silti jokin jää aina vaivaamaan.

Minulta kysellään, mitä minä oikein teen.
Yleensä voin vastata rehellisesti:
en mitään.

Taivaalta sataa runon riekaleita.



Ja kun lopulta lähtee
alkaa supistuminen kohti kaukaista pistettä.
Ja ennen sitä tai sen jälkeen
on jo kokonaan toinen:
musta kääpiö, ehkä useampikin.Olen hylännyt järkeistymisen.
Tunnen eräitä ihmisiä
jotka osaavat suunnitella elämäänsä
jopa päiviä eteenpäin.
Minulle kaikki on vain nyt.

15.12.
Pihassa tänään 14 pyrstötiaista.
Muistan nähneeni äskettäin myös puukiipijän.
Missä se tapahtui?
Luultavasti unessa.

                                         Tammikuu 2009
9.1. Kirjoitan lintuhavaintoja muistiin.

10.1. Lintuhavaintoja ja lumenluontia pihassa.

11.1.  Kävelyretkellä Pajuluoman kautta Routakalliolle ja ratavartta takaisin.

Tein Tribal-viinipönikästä lintulaudan pihaan. Harakka sitä kävi heti ihmettelemässä mutta ei mahtunut syömään. Muut linnut eivät ole sitä vielä tajunneet lintulaudaksi. Suojakeli. Maassa noin 5 senttiä lunta. Yhdet lumityöt olen tehnyt.

12.1. Lumi on sulanut lähes kokonaan, sitä on vain pieninä laikkuina jäljellä. Säätiedotuksen mukaan 2 – 6 astetta lämmintä. Päivällä talitintti kävi ihmettelemässä ruokintapönikkääni, mutta ei uskaltanut sisälle. No, sulasta maastakin saa ruokaa. Linturintamalla ei muuten mitään kiinnostavaa.

Huomenna pitää hakea EU-lappu ja ruokaa, jos sitä on jaossa jo.

15.1. On pakastanut uudelleen. Maassa taas hitunen lunta. Nenää kipristi kun kävelin kaupungille. Pajuluoma oli jäätynyt uudelleen ja sorsat häipyneet. Venus loisti taivaalla hyvin kirkkaana kun kävelin kotiin.

Kaksi talitiaista pyöri aamuhämärissä ruokintapönikän ympärillä, en tiedä uskalsivatko jo sisään.

Orava juoksi viereisen talon ikkunalautaa edes takaisin. Hyppäsi lopulta seinää pitkin alas.

17.1. Eilen –15 astetta pakkasta. Kävin Törnävällä etsimässä koskikaraa. En löytänyt. Tänään melkein yhtä kylmää. Löysin koskikaran Sahalammin padon alapuolelta. Illalla olen kuunnellut oopperaa atominpommin kehittäjästä Oppenheimerista. Äsken keitin kahvit. Pitäisi vielä mennä suihkuun.

19.1. Keitän puolukkamehua. Olen pessyt keittiön lattian. Äiti tulee käymään tänään.

Päivällä kävelin taidehallin kautta kirjastoon. Vainiotien varrella lähellä Pajuluomaa oli kaksi turkinkyyhkyä.

Ilma on lauhtunut lähes nollaan. Illalla satoi himpun verran lunta. Nyt yöllä lumitihkua. Tein tässä välissä puolukkakiisselin.

20.1. Unettomuus on taas ongelmana, eilisaamuna nukahdin noin viideltä. Heräsin yhdeltä.

Matkahuollossa tapasin lasinpuhaltajan, joka kertoi tarinaa Simo Salmisesta, joka oli viikon oppipoikana Humppilassa.

Turkinkyyhkyjä ei näkynyt, ei paljon muutakaan tänään. On satanut himpun verran lisää lunta, sitä on pian 5 senttiä.

21.1. Nukuttaa, mutta unettomuus vaivaa. Suurensin ruokintapönikän suuaukkoa, uskaltaisivatkohan tiaiset jo? Ulkona sataa lunta, päivällä voi tehdä vähän lumitöitä ennen kaupunkiin lähtöä. Sukset pitäisi hakea vintistä. Kävelin kaupunkiin, tulin kotiin ja siinä päivän tekemiset sitten olivatkin. Pitäisi kirjoittaa kirja jossa ei mitään tapahdu. Yritän nukkumaan.

Kaupungilta tulon jälkeen keitin perunat ja porkkanan sekä söin niiden kanssa lanttulaatikon lopun. Päivällä sinitiainen uskalsi jo lintupönikälle. Kävelin kaupunkiin. Rastaita ja tilhiä ei näkynyt. Vein sosiaalitoimiston lapun. Pauli hakee minut perjantaina Kauhajoelle.

28.1. Masentaa. Kävin Kauhajoella.

                                         Helmikuu
8.2. Lumitöitä taukojen kanssa koko iltapäivän. Puukiipijä kävi pihakoivussa.

9.2. Taistelua. Pesen pyykkiä. Alkukuu meni juuri niin kuin ei pitänyt. Huomenna mahdollisuus hakea EU-pakettia.

10.2. Oli kaunis kevättalvinen päivä. Pihassa aamulla orava tappeli tiaisten kanssa. Oli kai mennyt omin luvin suurentamaan niiden yömajan oviaukkoa. Viihdyin puronvarrella kun oli joutilasta aikaa ennen eu-pakettien hakua. Köyhää tällä kerralla. Uni on ollut kateissa. Saa nähdä miten tänä yönä. Illalla nukuin 2 tuntia. Pitää lämmittää sopan loppu, jos täysi maha auttaisi nukkumaan.

Lähes valkoinen pulu kaupungilla.

11.2. Nukahdin vasta aamukahdeksalta. Pajuluoman rannassa 2 tikkaa rummutti innokkaasti. Kävelin ammattikorkeakoululle. Radiosta tuli tähti-ilta, mielenkiintoista. Yritän vaihteeksi nukkua.

12.2. Sain unen vasta aamulla. Päivällä kävelin Pajuluoman vartta ammattikorkean kirjastoon. Kuljin Itikan risteyksen yli peltoaukeille. Palasin takaisin ja kaupunginkirjaston lehtisaliin. Illalla paistoin jauhelihan ja makaronia. Saisikohan ensi yönä paremmin nukuttua? Ei uutisia linturintamalta.

13.2. Kävin Varikolla, missä Minna oli pakkaamassa tauluja Tampereen näyttelyyn. Taidehallissa tapasin Pirkko-Liisa Murtomäen. Ossi Polari on kirjoittanut Ilkassa, että Seinäjoki ei ole mikään kulttuurikaupunki. Totta.

14.2. Kävelin päivällä kaupunkiin katsomaan ystävänpäivätapahtumaa. Kävin kirjastossa. Huomenna on Alpo Keturin muistonäyttelyn avajaiset. Minä yritän löytää jostain hippiäisen.

15.2. Alpo Keturin näyttely on hieno.

Lintuhavaintoja pihassa.

                                         Maaliskuu
12.3. Olen toipunut Helsingin matkasta, Nurmon häpeällisestä käynnistä ja Seinäjoen krapuloista. Rahaa on noin 3 euroa loppukuuksi. Sätkäpussi on lähes täysi. Kahvia ostin tänään paketin. Ruokaa on parhaassa tapauksessa pariksi viikoksi. Onhan sitten vielä marjat ja sienet ja makaronia + kauraryyniä. Tupakan riittävyys tässä suurin ongelma on.

Kävelin Kyrkösjärvelle ja voimalaitokselle asti katsomaan sulaa. Kaksi kesyä joutsenta on tuotu sinne jostain. Näin 7 västäräkkiä, jotka ovat talvehtineet kasvihuoneilla. Jalat puhki kävelemisestä.
 
Kotona tiskasin pääosan ja aloin tutkia Onni Ojan Piirtämisen taitoa.

Kuuntelin Pekka Strengin Unen maata.

20.3. Masennusta ja ahdistusta rahattomuudesta. Tunnen yksinäisyyttä. Päivällä kävelin Heikkilänmäelle ja ratavartta pitkin takaisin osaksi lumihangessa kahlaten. Kyrönjoen risteyksessä lensi etäältä muuttava joutsen. Sahalammelta löytyi taas koskikara. Ratavarressa kävelytiellä Hallilan ja kaupungin välissä oli päätön pulu. Kaikki tuntuu tarkoituksettomalta. On ollut kevätpäiviä, plussaa, mutta tuulista. Vessa alkoi vuotaa ja korjaaja kävi aamulla. Olisipa edes televisio.

21.3. Pitäisi keskittyä nyt raittiuteen. Sepon kanssa haimme lautoja rakennustyömaalta. Osaisinko vielä tehdä linnunpöntön? Kävimme saunassa. Aamulla pitkähkö lenkki Kyrkösjärvelle ja Soukanjoen kautta kotiin. Kaksi joutsenparia nahisteli kiivaasti keskenään. Teerikukko ja kaksi naarasta näkyi hyvin kiikarilla uimarannan vieressä koivuissa.

Ruoka alkaa sieniä ja makaroneja lukuunottamatta olla vähissä. Huomiseksi vielä perunaa, kukkakaalia ja yksi pihvi. Seppo lainasi Beuysin kirjan. Olen ollut hyvin väsynyt koko iltapäivän. Huomenna sunnuntai.

                                         Huhtikuu 2009
10.4. Pitkäperjantai. Eilen oli todella pitkä päivä. Nukahdin aamulla noin tunnin ja lähdin sitten lintuvaellukselle. Kävelin Seinäjoki- ja Kyrönjokivartta Paukanevalle asti ja sieltä valtatietä takaisin. Ei ollut enää kovin lämmin, lähellä nollaa, tuulista. Paukanevalla rämpiessäni huomasin että oikeaan saappaaseen tihkuu vettä. Jalka ja sukat kastuivat täysin. Oli aikomus palata Nurmon kautta mutta lähdinkin siis takaisin. Alkoi sataa rakeita. Ne iskivät Murron oikoosella kipeästi silmiin. Palelin ja olin kuolemanväsynyt kun pääsin kaupunkiin.

Yritän rauhoittua tänään.

Lämmitän mikrossa makkarakeittoa.

Tänään olisi hyvä päivä kuolla tai tehdä linnunpönttö.

Minulla on nyt äkkiä taas kädet täynnä työtä. Aikaa on onneksi elämä.

21.4. Eilen kävin Askolla ja olin viemässä sosiaalitoimistoon raha-anomusta, joka olikin jäänyt kotiin. Tänään uusi reissu. Luonnostelen kirjettä.

Menen nyt nukkumaan.

22.4. Yritän nyt keskittyä johonkin. En ole jaksanut mitään, en siivota, en tiskata, kaikkea pitäisi. Yritän tänään. Äsken istuin kuitenkin tunnin verran kuistin portaalla ja katselin lintuja. Juuri mitään ei mennyt ohi. Harakat tekevät pesäänsä pöntön taakse naapurin pihakuuseen. Muuten lintuja ei juuri näkynyt, vaikka on aurinkoinen iltapäivä ja tuuli kääntynyt lämpimämmäksi lounaaseen. On taas kevät viikon takatalven jälkeen. Ajattelin pihassa ajatuksiani. Runonpoikasia (niin pitkästä aikaa!):

On kuistin portailla istumispäivä.
Maassa vielä lumen rippeitä.
Toiselle puolelle pihaa
olen kiinnittänyt haapaan linnunpöntön.
Odotan että tiaiset tulevat ja tekevät pesän.

Lintujen pihabongaus
on helppo ja mukava urheilulaji.
Tarvitsee istua vain portaalla
ja odottaa
että linnut ja pilvet lentävät yli.

Kun istuu riittävän pitkään hiljaa
yleensä lopulta tapahtuu jotain.

Minulla on henkinen kriisi. Tajusin kotimatkalla, että jos olisin töissä, olisin nyt pitkällä sairaslomalla tai mielisairaalassa. Mutta karenssissa olevaa työtöntä taiteilijaa ei yhteiskunnan terveyspalveluissa auteta millään tavalla. Mehän olemme vain painolastia ruumassa. Ketä me enää kiinnostaisimme, kuka meille haluaisi kustantaa terveys- tai mielenterveyspalveluja? Kaikessa ahdistuksessa saamme tulla toimeen omillamme. En minä pääse mielisairaalaankaan mitään kautta.

Toivon että kevät piristää mielen. Radiosta kuuntelin Harri Närhen haastattelua. Aivoinfarkti oli hänen elämänsä ihastuttavimpia kokemuksia. Vapauttava hetki. Minun on nyt taas kerran aloitettava kaikki täysin alusta ja keskityttävä vain olennaisimpaan. Yritän aloittaa siivoamisesta. Tämä on taas hirveä läävä. Sanoista tekoihin.

25.4. Vuoristopäiväkirjaa
Vuorelle kiivetäkseen
on ensiksi päästävä vuoren juurelle.

Olen kärsinyt unettomuudesta taas viikon. Nukahdin ja heräsin aivan liian myöhään linturetkelle. Aamupäiväkahvin jälkeen päätin lähteä tietämättä sen tarkemmin suuntaa johon olin matkalla.
 
Pakkasin olkalaukkuun kiikarin ja lähdin. Painoin oven lukkoon perässäni. Pihassa Tanninen haravoi ja juutuin kuuntelemaan esitelmää haravoimisen filosofiasta. Lopulta pääsin karkuun.
  
Kävelin talonmitan Villenraittia ja käännyin Liisanraitille, siitä Ruukintielle ja liikenneympyrään, jossa jouduin hetken pyörimään ympyrää. Olin menossa  Törnävälle päin, mutta päätin käydä katsomassa näkymän Pajuluoman kaupunginosaan vievältä sillalta. Puro virtasi vuolaana ja synkänruskeana sillan alitse. Vanhan omakotitalon katon pahimmat vuotokohdat oli peitelty sinisellä pressulla. Pihasaunasta nousi savu: sitä lämmitettiin.

Pihaan johtavalla kävelysillalla oli punainen lasten leikkiämpäri kuin matopurkkina tai orapihlajanpiikkinä silmässä.

Tuossa talossa tapettiin syksyllä mies. Savu nousi kauniin harmaana vasten kuusikon ikivihreyttä.

Näissä mietteissä jatkoin matkaa.

Liikennevalot ja linnunäänet:
kaikki sekaisin.
Pikkutikka huutelee oudossa paikassa.
Huhtikuu.

Kävelen Vuoritietä pitkin.

Yritän muistella haiku-runouden sääntöjä.
  
Haikurunous huolimatta lyhyydestään sisältää aina sekä luonnonhavainnon että vuodenajan, mutta myös yllättävän tapahtuman ja usein myös sen havaitsijan.

Minä olen havaitsija. Kävelen kohti Kyrkösvuorta ja pyrin matkan varrella tekemään luonnonhavaintoja.

Käveleminen ei sido ajattelemista. Käveleminen on ajattelemista, ajattelen.

Vielä viikko sitten pyrytti lunta takatalven tuiskussa. Nyt lämpömittarin patsas nousee osoittamaan kevään lämpimintä päivää ja noin 16 asteen lämpötilaa.
   
Mielessäni on kirkkaana Kyrkösvuori,
sen tavoittaminen.
Mutta matka ei edisty.
Koko ajan jään ajatukseen tai tapahtumaan kiinni.

Yritän eteenpäin.

Nyt kävelen ohi tien oikeassa sivussa olevan vanhan hylätyn puutalon. Sen ikkunoissa on verhot. Talo on vanha maatalo, mutta pellot on rakennettu kaupunkikuvaan. Talon historiaa joudun miettimään aina kulkiessani talon ohi. Sen puutarha on villiintynyt.

Pihan läpi kulkee hiekkatie kauempana oleviin jokirannan taloihin. Sitä pitkin nyt astelen pihassa, oikealla kädellä harmaantunut puutalo, vasemmalla kookas punainen piharakennus ja jossain etuviistossa joen suuntaan linnunlaulu puun latvassa.

                                         Toukokuu
25.5. Eilen Ilmajoelta ongella kesän ensimmäinen ahven.

                                         Kesäkuu 2009
24.6. Aforismi:
Jos ei tee koskaan mitään pahaa kenellekään
ei itsellekään voi käydä kovin hyvin.

26.6. Mietteitä:
Ilman virheitä ja mokia
koko elämä mahtuisi marginaaliin.

Maailma on valmis.
Työnteko tässä yhteiskunnassa on epäeettistä toimintaa.

Olen joutunut vahingossa facebookiin ja opettelen nyt käyttämään sitä:

Kun jouduin vahingossa tähän maailmaan,
opettelen nyt käyttäytymään siinä.

Olen lähdössä Kauhajoelle Virpin rippijuhliin. Löysin vanhan valokuvan Virpistä ja itsestäni Paulin mökin portailla. Teetän siitä suurennosta:

Ei aika kulu, ihmiset kuluvat.

Kivisiä ajatuksia.

                                         Elokuu 2009
22.8. Edellisenä iltana olin kuullut Pirkon kuolleen:
Kuultuani että olet kuollut
kävelin Pajuluoman rantaan,
istuin puistonpenkillä.
Katsoin miten vesi virtasi purossa
ja miten pilvet virtasivat taivaalla.
Kaikki virtaa
ja jatkaa kulkuaan edelleen.

Siinä Pajuluoman rannalla kasvoi puu,
jonka kaksi käppyräistä vartta
kiemurteli, kietoutui yhteen ja erosi
mennäkseen omiin suuntiinsa.

Ajattelin että se muistuttaa ihmiselämää,
sitoutumista ja eroa
joka lopulta aina on vääjäämätön,
vaikka vesi jatkaa virtaustaan purossa
ja pilvet jatkavat virtaustaan taivaalla.

25.8. Olen väsynyt mutta onnellinen. Nyt nukkumaan.

27.8. Valvon yötä.

31.8. Yöuutinen radiosta väsyneeseen korvaan. Vaatekaupoissa noin 5 prosenttia vaatteista jää myymättä. Ne mieluummin hävitetään kuin lahjoitetaan esim. kierrätykseen tai kehitysmaihin, koska vaatekaupan edustajan mukaan ”ei ole ylvästä todeta, että jonkin tietyn firman vaatteita jää myymättä.” Sehän olisi huonoa mainosta vaatefirmoille, että käyttämättömiä vaatteita kierrätettäisiin.

31.8. Mustikkaa illalla vajaa litra. Äsken puolukkamehun keittoa. Sihvilä on pahasti puhki.

                                         Syyskuu
13.9. Istun kirjoittamisen ääreen. Olen yrittänyt vältellä tätä koko illan. Tänään oli hyvin kaunis päivä, ilma kirkas ja kevyt hengittää. Syksyn ensimmäinen päivä.

Tänään mieli oli kirkas kuin syysilma. Lämmin ja tyhjä olo. Illalla juuri ennen pimeän tuloa kävin Kyrkösvuorella vilkaisemassa puolukoita. Sain kokoon vain litran ennen kuin pimeä tuli. Kyrkösjärvellä kaunis auringonlasku ja lokit siluetteina sitä vasten. Aamusta lähden Hallilanvuoren taakse. Helluntaikirkon ruuanjako kello 12. Toivon herääväni aamulla auringonnousuun. Nyt ei kuitenkaan enää ole kiire mihinkään. Pidän lomaa loppusyksyn ja teen pelkästään sellaista mikä tuntuu hyvältä.

Väsyttää. Yritän tupakan jälkeen unta.

16.9. Eilen Seinäjoella virallinen lämpötila + 20,5 astetta. Eläköön ilmastonmuutos! Etsin puolukoita Kyrkösvuoren oikealta sivulta enkä löytänyt mitään. Näin kolme kulorastasta muuttomatkalla. Tupakaton ja rahaton olo. Lähdössä kirjastoon.

18.9. Kurkien päämuutto on meneillään. Eilen n.30 ja 40 kurjen aurat lensivät marjapaikan yli. Pitäisi miettiä mikä minulle on elämässä tärkeintä. Ennen se oli ongenkohon tuijotus meren rannalla, ja katsella miten kaislat kasvavat. Nyt olen menettänyt meren. Ehkä erilaisilla poluilla käveleminen. Joutilaisuuden filosofia. Marjastus ja sienestys syksyisin.

Yönmusta on vaihtunut tummaan sinisyyteen joka ennakoi valostumista. Linnut ovat vielä hiljaa.

19.9. ”Biologisesti katsoen ihminen on kohtalaisessa määrin parveileva eläin, ei mikään täydellinen laumaeläin – enemmän sanokaamme suden tai norsun kuin mehiläisen tai muurahaisen kaltainen olento.”
(Aldous Huxley: Sääli uutta sukupolvea)

24.9. Yö on tähtinen. Nyt nukkumaan. Nukuin kyllä jo illalla. Tiskannut ja tehnyt puolukkakiisselin. Helluntaikirkolta 2 Mozzarellaa.

26.9. Nukahdin illalla aikaisin ja heräsin ennen klo 4:ää. Olen kasaillut papereita.

Taivaalla on aavistus valosta, kun kirjoitan tätä.

27.9. Syksyn mittaan olen kerännyt kolme ämpärillistä puolukoita Tikkuvuoren rinteiltä, kulkenut polkuja pitkin näitä rinteitä, vuoren huipulle edestakaisin. Olen löytänyt vuorelta mättäällisen kanttarelleja ja kerännyt puolukkaa. Vasta äsken tarkastin kartasta, että olen tosiaan samonnut Tikkuvuorta. Jonkun mielestä se olisi pelkkä mäki, mutta Seinäjoella ei mäkiä juuri olekaan. Tänne ei vuoren ja laakson väliin mäkeä edes mahdu. (Yksi Vuorimäki on, mikä sinänsä on hämmentävä paikannimi.) Tikkuvuori on Kyrkösvuoren vuoristoalueen kaakkoisin huippu. Se kohoaa yksinään korkeuksiinsa muutaman metrin Kyrkösjärven vedenpinnan alapuolelle, ainoana Kyrkösvuoren ja -järven tällä puolen.

Pidän taukoa Tikkuvuoren huipulla,
puolukkametsässä.
Makaan selälläni jäkälämättäällä.
Horisonttini muuttuu vertikaaliseksi.
Toisiaan kohti lähenevien puiden latvojen tunnelista
katselen taivasta, ohi purjehtivia pilviä.
Metsä on lähes hiljaa,
vain muutama keltasirkku
ylilennolla, syksyyn parveilevia rastaita,
käpytikan nakutus työmaallaan pienessä kelossa,
etäällä palokärjen merkkihuudot
(jotka jostain syystä tuovat mieleeni laivan sumutorven,
vaikka täältä puuttuu meri, laivat ja sumu.)
Ja sitten lentoonlähdön kry-kry-kry-ytys.
Jäkälä on kuivaa, ämpärissä muutama litra puolukkaa,
Ihmisiä ei kuulu, tässä on nyt hyvä, vain olen.



Tuuli puhaltaa koivunlehdet suoraan eteiseen
kun avaan ulko-oven.
Pihaan on ilmestynyt kellanruskea matto.
Minä viihdyn marjametsässä, sienimetsässä
nämä syksyn viikot.
Mitään näkyvää en saa aikaan.

                                         Lokakuu
19.10. Masennusta ja ahdistusta. Rahaa vähän yli 5 euroa. Pitäisi jaksaa mennä suihkuun ja pesemään pyykkiä. Lähtisikö kävelemään? Huomenna pitää yrittää hakea syksyn viimeiset eu-tuet. Haisen. En saa nukuttua enkä jaksa mitään. Menen suihkuun.

21.10. Yökävelyllä:
Kävelin Aapelinraittia pitkin
vain tupakanmitan
katulamput valaisivat kulkutieni
mutta peittivät tähdet
yömuuttajien ääniä ei kuulunut
käännyin takaisin.

Aamulla piha on huurteessa. Keitän kahvia. Ryhdyn taas kävelemään. Olen katsellut keskeneräistä pastellityötä niin, että se on kohta pakko nostaa työpöydälle. Siitä on pian vuosi kun aloitin luonnoksen. Luen kahvinjuonnin lomassa vähän Bashoa ja lähden pian Seurakuntakeskuksen ruokailuun.

22.10. Aamukahvilla tupakan jälkeen. Linnut ovat vielä yöpuulla.

Illan hämärtyessä:
Erikoinen näky
fasaani lensi korkealle
haavan oksalle
käänteli päätään
tarkkaillen, mitä?

Luontoillassa ratkesi
syksyinen ihmetyksen aiheeni:
Mikä tuo lakittomia kärpässienen jalkoja pihaan?
Sain kuulla oravien syövän kärpässieniä,
se ei ollutkaan Tanninen.

                                         Jälkisanat, Chuangtse
22.10.2009 Chuangtse kalasteli kerran P’u-joella, kun Ch’un ruhtinas lähetti kaksi korkeata virkamiestä viemään hänelle sanaa. He sanoivat: ”Meidän hallitsijamme haluaisi sinun ottavan osaa Ch’un hallitsemiseen hänen rinnallaan.”
    Chuangtse jatkoi onkimista eikä kääntänyt päätänsäkään. Vihdoin hän sanoi: ”Olen kuullut että Ch’ussa säilytetään pyhää kirjaa, joka kuoli aikanaan kolmentuhannen vuoden ikäisenä. Ruhtinas pitää kilpikonnaa arkussa esi-isiensä temppelissä. Mitä arvelette, kumpi olisi kilpikonnasta mieluisampaa, maata kuolleena ja palvottuna arkussa vaiko kuljeskella elävänä ja heilutella häntäänsä mudassa?”
    Virkamiehet vastasivat: ”Varmasti se mieluummin olisi elävä ja heiluttelisi häntäänsä mudassa.”
    ”Tiehenne!” huusi Chuangtse. ”Minäkin heilutan mieluummin häntääni mudassa!”
                                (Chuangtse: ”Joutilaan vaelluksesta” kirjassa ”Keskitie”)

Kiinalaisesta maalaustaiteesta (osa 1)

Taiteen maailmanhistoria. Kiinalainen maalaustaide.

© Editions Rencontre, Lausanne 1975

Kuva1. Kuo Hsi: Varhaiskevät vuoristossa. (v.1072)

Kuva 2. Qian Xuan: Varhaissyksy

I

Kiinalaisen maalaustaiteen perinne on pitkä. Jo 1000-luvulta eaa. on löydetty paitsi runsaasti pronssi-, keramiikka- ja jadetöitä myös värifragmentteja hautakammioiden seinämaalauksista. Perimätiedon mukaan maalaustaiteen juuret ulottuvat ainakin 2000-luvulle eaa., legendaarisen Keltaisen Keisarin, tarunomaisen Huang Tin hallitusaikaan, joka oli keksinyt lääketieteen ja ottanut käyttöön kuvakirjoituksen.

Varsinaisia maalauksia on kuitenkin löydetty vasta Taistelevien valtioiden ajalta 300-200 eaa. Näihin aikoihin Kiina sai nimensä ja rajansa ja tältä ajalta on peräisin vanhin löydetty silkkimaalaus. Tämän jälkeen seurasi neljä vuosisataa kestänyt rauhan aika 221 eaa. – 220 eaa. Tämä Han-dynastian ajanjakso oli kiinalaisen maalaustaiteen vilkkaan kehityksen aikaa. Näiden aikojen maalaustaide määräsi pitkälle kiinalaisen maalaustaiteen tulevat kehityssuunnat.

Kiinalainen maalaustaide on kehittynyt pääasiassa kirjoituksesta, sen kalligrafisista elementeistä. Sekä kirjoitus että maalaus tavoittelevat samanlaista ilmaisua ja ovat saaneet alkunsa sivellintekniikasta, joka vaatii käden ja käsivarren joustavaa hallintaa. Maalaaminen ja kirjoitus molemmat kuvasivat aineellisesta ja henkisestä maailmasta otettujen muotojen pelkistämistä ja abstrahoimista. Maalaaminen ja kirjoittaminen esittivät samaa runollista tapahtumaa, mistä johtui pelkän jäljittelyn ja samanlaisen muodon karttaminen.

II

Merkittävää on että kiinalainen maalaustaide on alusta lähtien ollut sitoutuneena filosofiaan. Se on perusolemukseltaan filosofista, olivatpa maalauksen aiheena sitten maisemat, mietiskelevät munkit tai kasvit ja eläimet. Kiinalaisessa filosofiassa on muinaisista ajoista alkaen korostunut kaksi pääsuuntaa, kungfutselaisuus ja taolaisuus.

Kungfutse on todellinen henkilö, joka on elänyt ”taistelevien valtioiden ja satojen filosofien aikakautena” 551-479 eaa. Hän korosti opetuksissaan hyvää hallintoa, oikeudenmukaisuutta, hyviä tapoja ja viisautta. Sen eräänlaiseksi vastapooliksi on jo ennen ajanlaskun alkua syntynyt taolaisuus.

Taolaisuuden perustajaksi sanottu Laotse on myyttisempi henkilö. Hän on mahdollisesti elänyt joko 500- tai 300-luvulla eaa., toisaalta ei ole varmuutta, onko häntä ollut lainkaan olemassa. Erään legendan mukaan hän on syntynyt 13 inkarnaatiossa, joista viimeisessä hän on elänyt 990-vuotiaaksi.

Taolaisuuden perusteoksessa Tao te chingissä korostetaan luonnon luonnollisuutta ja luonnollista toimintaa, se on oppia oikeasta tiestä ja tien kulkemisesta. Taolaisuus on luonteeltaan mystistä, mystisen naaraan metsästystä, kun taas kungfutselaisuudessa korostuvat arkielämän hyveet.

Kolmas kiinalaisen filosofian keskeinen suuntaus on buddhalaisuus, erityisesti tsan-buddhalaisuus (japanissa zen-buddhismi), joka levisi Kiinaan Intiasta legendan mukaan Boddhidharman tuomana noin 600-luvulla jaa. Tsanissa korostetaan puhdasta oivallusta, tietämistä vailla tietoa; siinä oivallus totuudesta löydetään paradoksien kautta, intuitiivisena valaistumisena.

III

Kiinalainen maalaustaide hylkää kokonaisuutena satunnaiset ainekset. Se pyrkii ikuistamaan vaikutelman ja hetkellisen havainnon taustalla olevan pysyvän todellisuuden, joka löytyy luonnon järjestyksestä. Kolmen eri filosofisen virtauksen sävyttämä maalaustaide ei pirstoudu kolmeksi jyrkästi erilaiseksi esteettiseksi suunnaksi. Kysymys on pikemminkin sävyeroista.

”Rationaaliseen ajatusjärjestelmään perustuva konfutselaisuus johti esimerkilliseen eettiseen ja kasvatukselliseen kuriin. Taolaisuus sen sijaan korotti intuition järjen yläpuolelle, herätti vapauden tarpeen ja yksilöllisyyden ja edellytti poeettista ja mystistä perusasennetta. Buddhalaisuus esiintyy profaanissa maalaustaiteessa vain taolaisuuden välityksellä varsinkin Tang-ajalla (618-917 jaa.), jolloin tsan-lahko loi mietiskelyyn ja spontaanisuuteen turvautuen intuitiivisen, yhdistävän ja kokonaisen maailmankuvan.” Näin kuvailee kiinalaiseen maalaustaiteen peruslinjoja Raoul-Jean Moulin.

Kiinalaisessa maalaustaiteessa ilmenee joitakin länsimaiselle ajattelulle ja taidekäsitykselle hieman omalaatuista piirrettä. Maalausten lähtökohdat ovat aina todellisuudessa, todellisessa luonnossa ja luonnonhavainnossa, jota maalauksssa sitten pelkistetään ja henkistetään. Länsimaisessa taiteessa Leonardon aikoihin kehitetty perspektiivi puuttuu kiinalaisesta taiteesta kokonaan ja se on korvattu ”ilmaperspektiivillä” tai kuten Raol-Jean Moulin toteaa se ”kääntää perspektiivin nurin projisoimalla horisonttiviivan katsojan taakse”.

Toisaalta kiinalainen taide on koko keisarikuntien ajan viime vuosisadalle asti hyvin perinteeseen pitäytyvää. Sitä hallitsevat läpi historian tietyt keskeiset aiheet: oppineet ja pyhät karikatyyrisesti maalatut henkilöt, vuoristo- ja jokimaisemat sekä linnut, kalat, kilpikonnat ja kukka- tai kaislamaalaukset. Mutta eivät pelkästään aiheet ole samoja vaan merkittäviä maalauksia on suoraan jäljitelty jopa sukupolvien ajan niin että monesti on vaikea tietää, milloin kyseessä on alkuperäinen maalaus, milloin myöhäisempi jäljitelmä. Näin taiteilijan identiteetti jää taka-alalle ja ikään kuin katoaa maalaukseen, jolla näin on oma identiteettinsä.

IV

Kiinalainen maalaustaide on kuvarullien ja silkkimaalausten, pensseleiden ja tussin taidetta. Sille ominaista on niukka väriasteikko. Läpi historian vallassa on ollut viiden värin sääntö; enemmän kuin viisi väriä olisi jo aivan liikaa... Ja monille taiteilijoille jo viisi väriäkin on turhuutta. Se on mestarillisen siveltimenkäytön ja niukkojen mutta herkkien värien taidetta. Niinpä esimerkiksi 600-luvun lopulla kuuluisuutta saavuttaneen Jin Tseng-jungin sanottiin ilmentävän ”ilmentävän jokaista viittä väriä yksinomaan tussin avulla.” Wang Wei ja Tang-kauden loppupuolen muut merkittävät taiteilijat herättivät ihailua taidollaan ”varjostaa tussia niin että viisi väriä tulevat näkyviin.” Tätä lausetta on lainattu usein monokromisen maalauksen yhteydessä samoin kuin seuraavaakin: ”Joka hallitsee tussin, hallitsee viisi väriä.”

Kivi, Ahlqvist ja sivistyneistön pelkuruus

Oiva Ketonen: Kohtalon vaihtoehdot
- Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus
WSOY 1989

I Hyvästijättö

"Kaikki he olivat nuorempia kuin 38-vuotiaana kuollut runoilija, kaikki olivat tuntemattomia miehiä ja melkein kaikki kuuluivat he pohjalaiseen ylioppilasosakuntaan", luonnehti Emil Nervander sen kourallisen Aleksis Kiven hartaita ystäviä, jotka täysin tunsivat, mitä Kivi oli ja oli oleva Suomen kansalle. He olivat päättäneet, että Kivi saisi niin juhlallisen hautauksen kuin niissä oloissa oli mahdollista.

Viisitoista nuorta miestä ynnä kolme lämminhenkistä koulunopettajatarta oli saapunut lauantaina neljäntenä tammikuuta 1873 Kiven veljen kotitaloon Tuusulan Syvälahteen saattamaan vuoden viimeisenä päivänä kuollutta runoilijaa hänen viimeiselle matkallaan.

Naiset koristivat arkun kannen murattiköynnöksin, sypressinoksin ja laakerein. Runoilijan päähän asetettiin tuoreista lehdistä solmittu laakeriseppele, "hyvin ansainnut kun hän oli saada tämän neron korkeimman palkinnon, vaikkei Kivi koskaan ollut uneksinut sellaisesta kunnianosoituksesta, joka silloin oli vielä niin tavaton ettei edes Suomalaisen Kirjallisuuden Seura" tullut sitä ajatelleeksi.

Tällä Aleksis Kiven hautajaisten kuvauksella aloittaa filosofi Oiva Ketonen -kirjansa ”Kohtalon vaihtoehdot – Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus”. Ketonen oli siis varsinaiselta ammatiltaan filosofi, joka tässä teoksessa astuu rohkeasti varsinaisen oman tieteenalansa ulkopuolelle.

Aleksis Kiven (1834 – 1872) elämästä ja kirjallisesta tuotannostahan on kirjoja ilmestynyt runsaastikin. Ja vaikka Ketonenkin teoksen perustaksi käy läpi Aleksis Kiven elämänvaiheet, on teoksen leikkauspiste toisaalla, Kiven ja Ahlqvistin välisessä konfliktissa. Alaotsikossa Ketonen selvittää teoksessa Kiven rinnalla yhtä painotetusti hänen tuomitsijansa August Ahlqvistin (1826 – 1889) taustoja, ja niitä syitä jotka saivat Ahlqvistin jyrkästi teilaamaan Kiven ”Seitsemän veljestä” – mutta ennen muuta sivistyneistön asennetta, sivistyneistön vähäistä kansalaisrohkeutta Kiven puolustamiseen tässä konfliktissa.

II Lähtökohdat

Ketonen asettaa kansalliskirjailijamme elämän ja tuotannon aikakauden yleistä taustaa vasten. Elettiin Venäjän vallan aikaa. 1860-luvun alussa kumottiin painoasetus, jonka mukaan suomeksi sai julkaista vain kirjallisuutta ”joka edisti uskonnollista hartautta tai taloudellista hyötyä.” Ruotsin- ja venäjänkielistä kirjallisuutta painoasetus ei koskenut, mutta suomenkielinen kaunokirjallisuus oli 1860-luvulle asti pannassa.

Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu oli avattu Jyväskylään 1858. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli vanhempaa perua, se oli aloittanut toimintansa jo 1831, mutta pääkielenä SKS:ssä oli 1870-luvulle asti ruotsi. Suomalainen romaani odotti 1860-luvulla vielä kirjoittajaansa. Kansallisromantiikka oli kuitenkin murtautumassa läpi Suomessa laajalla rintamalla. Tähän kansallisen heräämisen aikaan murtautui Aleksis Kivi täysin omaleimaisena kirjailijana tuotannollaan.

Kivi debytoi kirjailijana vuonna 1860 kahdella runolla. Vuonna 1864 ilmestyi omakustanteena näytelmä Nummisuutarit, joka sai ensiesityksensä kuitenkin vasta 1871 Oulussa. Kivi asui mamselli Charlotta Lönnqvistin luona Siuntiossa kaikkiaan kahdeksan vuotta ja kirjoitti tuona aikana Nummisuutarit, kahdeksan muuta näytelmää ja Seitsemän veljestä.

Ensimmäisenä suomenkielisenä romaanina pidetyn ”Seitsemän veljestä” Kivi lähetti SKS:lle 1869, mutta hänen elinaikanaan se ehti ilmestyä vain SKSn novellikirjaston tilaajille puolentoistasadan kappaleen painoksena. Sen jälkeen SKS pesi kätensä ”Seitsemän veljeksen” aiheuttamasta kohusta kolmeksi vuodeksi.

III Aleksis Stenvall

Vuonna 1834 Nurmijärven Palojoen kylässä syntynyt Aleksis Stenvall oli kyläräätälin poika, nuorin viidestä lapsesta. 12-vuotiaana vuonna 1846 hän lähti kouluun Helsinkiin, jossa oli mahdollista opiskella ylioppilaaksi ja opiskella myöhemmin papiksi, vaikka isä oli toivonut hänestä ammattinsa jatkajaa. Vuonna 1852 hän kuitenkin erosi koulusta ja luki ylioppilaaksi lopulta vuonna 1857 yksityisesti.

Oiva Ketosen mukaan ”Kivi ei sietänyt sen ajan raakaa koulua, jonka kestivät vain riittävän kovista ja karkeista aineksista rakennetut ihmiset”.

Samana vuonna hän päätti luopua pappishaaveesta ja ryhtyä suomenkieliseksi kirjailijaksi. Kivestä tulikin ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija. Päätuotantonsa Stenvall (kirjailijanimeltään Aleksis Kivi) kirjoitti asuessaan 8 vuotta suojelijansa, itseään 20 vuotta vanhemman Charlotta Lönnqvistin luona Siuntiossa. Tuona aikana Kivi muuttui ihmisaraksi ja saattoi paeta ikkunasta nähdessään vieraita tulevan taloon.

Vuonna 1869 ilmestyi Kiven pääteos ”Seisemän veljestä” - ”ensimmäinen suomenkielinen romaani” - jonka August Ahlqvist kuitenkin arvosteluissaan teurasti murskakritiikillä kaikkiaan kolmeen eri kertaan, viimeksi vielä Kiven kuoleman jälkeen.

1870-luvun alussa Kiven mielenterveys alkoi horjua. Kivi kärsi unettomuudesta ja pahenevasta alkoholismista. Vuonna 1871 hän joutui Lapinlahden mielisairaalaan, missä sen aikaiset hoitomenetelmät vain pahensivat potilaan tilaa. Täältä Kivi siirrettiin elätiksi veljensä luokse Tuusulaan, missä veli Albert sai kunnalta neljä tynnyriä rukiita mielisairaan kirjailijan hoitamisesta. Kivi kuoli uuden vuoden aattona  1872.

Laakeriseppeleen tuleva kansalliskirjailija sai vasta kuolemansa jälkeen hautajaistilaisuudessa, jonka nuoret ylioppilaat Kivelle nopeasti järjestivät. SKS:n edustajat ja suomalainen sivistyneistö oli Kivelle tässä vaiheessa kääntänyt selkänsä.

Arvonpalautus tuli lopullisesti vasta 1900-luvulla ja nykyisin Kiveä arvostetaan ”suomenkielisen huvi- ja murhenäytelmän sekä romaanin perustajana, kirjallisuutemme alkuvoimaisimpana runoilijanerona sekä eräänä maailmankirjallisuuden suurimmista humoristeista.” (Oiva Ketonen)

IV August Ahlqvist

Aleksis Kiven ja Seitsemän veljeksen teilaajana tunnetuksi tullut August Ahlqvist (1826 – 1889) kirjailijanimeltään A. Oksanen syntyi piika Maria Ahlqvistin aviottomana lapsena. Aviottomia lapsia piialla oli kaikkiaan neljä. August Ahlqvistin isä oli kuitenkin Suomen merkittävimmäksi poliittiseksi henkilöksi myöhemmin kohonnut kenraaliadjutantti, vapaaherra Johan Mauritz Nordenstam.

August Ahlqvist oli perustamassa vuonna 1847 Suometar-lehteä ja perusti myöhemmin oman kirjallisuustieteellisen lehtensä Kielettären. Vuonna 1863 hänet valittiin Elias Lönnrotin seuraajaksi Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen professorin virkaan.

Oiva Ketosen mukaan Ahlqvist oli luonteeltaan jäykkä henkilö, jonka totuus ilmeni usein pitkälle vietynä jyrkkyytenä. Se karkotti ihmiset hänen läheisyydestään, mikä joskus oli hänen tarkoituksensakin, ja oli osa hinnasta, jonka hän maksoi asemastaan yhteiskunnassa. Simelius on todennut aikalaisestaan, että ”hän oli jäykkä luonne, hänen elämänsä oli kulkenut milteipä suoraviivaisesti yhä suurempia sekä oppi- että muita arvoja kohti.”

Ahlqvistin mielestä Suomen kansan elämän kuvailu oli tieteellisesti katsoen tarpeetonta ja hyödytöntä. Hän ihaili runebergilaista idealistista ja kansallisromanttista kansankuvausta eikä tältä pohjalta olekaan ihme, että Kiven Seitsemän veljeksen raadollisuus oli tälle ihanteellisuudelle suoranaista rotanmyrkkyä.

V Seitsemän veljestä ja tuomio

Aleksis Kivi jätti Seitsemän veljeksen käsikirjoituksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle toukokuussa 1869. SKS:n runoustoimikuntaan kuuluivat tuolloin tunnetut sivistyneistön edustajat K. Bergbom, F. Cygnaeus, J. Krohn, O. Toppelius ja A. Törnblom. Ahlqvist ei ollut tullut valituksi tähän toimikuntaan, koska hän ei ollut seuran piirissä suosittu. Saman vuoden marraskuussa SKS päätti julkaista teoksen novellikirjastossaan neljänä vihkona.

Välittömästi neljännen osan ilmestymisen jälkeen seurasi August Ahlqvistin täyslaidallinen Finlands Allmänna Tidkriftissä. 12-liuskainen kritiikki oli murskaava. Ahlqvist tuomitsi sekä teoksen rakenteen, että kielen jollaista ei puhuta edes pahimmassakaan hollituvassa. Yhtään ainoaa positiivista asiaa Ahlqvist ei teoksesta löydä. Kuvaava koko Ahlqvistin teilaukselle onkin arvostelun loppu:

”Kaikeksi onneksi tekijän esitystapa on sellainen, että vain mitä lujin päätös tekee mahdolliseksi kirjan lukemisen.”

Oiva Ketonen pohtii Ahlqvistin kaunaisuuden syitä: ”Lukijalle se antaa vaikutelman kuin Ahlqvist olisi tietoisuutensa jossain nurkassa ollut selvillä siitä, että tässä oli todella etevä kirjailija, häntä itseään merkittävämpi. Hänen oli pakko todistaa itsellensä ja muille, että näin ei voinut olla asian laita.”

Ahlqvistin Kiveä ja Seitsemää veljestä kohtaan tunteman vihan syvyyttä kuvaa se, että Ahlqvist tuomitsi teoksen kaikkiaan kolmeen eri otteeseen lähes samansisältöisillä arvosteluilla, viimeksi vielä Kiven kuoleman jälkeen. Vuonna 1872 hän perusteli Kielettäressään velvollisuuttaan arvostelijana ”hellämielisenäkin kanssaihmisensä kuolijaaksi lyödä.”

VI Kivi jätetään yksin

Kivi kirjoitti syyskuussa 1870 K. Bergbomille ja toivoi ystäviensä kirjoittavan Finlands Allmänna Tidskriftiin puolustuskirjoituksen. Mutta mitään puolustajia ei tullut. Eliel Aspelin tosin piti merkittävän ja Kiven neroutta hyvin ymmärtävän esitelmän mutta vasta marraskuussa 1872 Pohjalaisten vuosijuhlassa. Esitelmä julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta se tuskin enää tavoitti Kiveä.

”Pelättiinkö, että Ahlqvist riittävästi ärsytettynä olisi esimerkiksi saanut aikaan syytteen nostamiseen Seitsemän veljeksen tekijää ja sen julkaisijaa kohtaan jumalanpilkasta”, Ketonen pohtii.

SKS reagoi murskakritiikkiin pesemällä kätensä koko sotkusta. Seura pisti kirjan oma-aloitteiseen takavarikkoon, jota kesti 3 vuotta. Novellikirjaston tilaajat olivat saaneet teosta puolitoistasataa kappaletta. Muu osa painosta 336 kappaletta jäi varastoon.

Vuoden 1871 aikana Kivi sairastui ja joutui mielisairaalaan, josta hänet parantumattomaksi katsottuna siirrettiin veljensä luokse Tuusulaan. Siellä hän kuoli vuoden 1872 viimeisenä päivänä.

”Ei tiedetä mikä hänen kuolemansa syy oli. Ehkä hän vain halusi jättää maailman, jossa hänellä ei ollut enää mitään henkistä eikä aineellistakaan sijaa.”

Järkyttävää Kiven kohtalossa ei Ketosen mukaan ole niinkään Ahlqvistin arvostelu tai kirjan vastaanotto vaan se, että suomalaisen kulttuurin edustajat, jotka aluksi olivat puoltaneet hänen työtään, eivät tukeneet tukeneet kirjailijaa ihmisenä. Mielisairaalaan joutuminen oli Kivelle viimeinen hänen elämänsä kovista koettelemuksista.