Jumalat puhuvat öisin, alkuperäisidea
Mitä tämä on? Mysteerivihkimys? Shamanistinen matka Eddan jumalrunojen maailmaan? Näytelmä ilman näyttelijöitä? Avantgardistinen teatterikokeilu? Valosta, musiikista, lavasteista, ääniefekteistä ja runoista koostuva poikkitaiteellinen happening? Luultavasti kaikkea tätä. Ennen kaikkea "Jumalat puhuvat öisin" on visuaalisuuteen, musiikkiin ja runoihin perustuva kokonaistaideteos Eddan jumalten vaiheista, viikinkimatka maailman luomisesta maailman loppuun.
"Jumalat puhuvat öisin" on 7-ulotteinen tilataideteos. Kemin Kaupunginteatterin studioja siihen lavastetut veistokset - abstraktit jumalat, moderni maailmanpuu, Fenrir-susi ja nykykulttuurin jätteistä rakennettu Heli, helvetti, muodostavat taideteoksen kolmiulotteisen rungon. Sen neljäs ulottuvuus on valo, viides musiikki, kuudes Eddan teksti ja seitsemäs aika. Aika maailman luomisesta maailman loppuun, viikinkiajasta meidän aikaamme ja esityksen kesto studion tilassa.
"Eddan jumalrunot" ovat keskimäärin tuhat vuotta vanhaa tekstiä. Väitän että runot tai runoelma kestää ja kantaa tuhannen vuoden läpi, ei voi olla huono. Siksi näytelmän lähtökohtana olen pitäytynyt mahdollisimman pitkälle alkuperäistekstissä, Aale Tynnin siitä tekemässä hienossa suomennoksessa. En väsy ihailemaan Eddan jumalrunojen visuaaalsta voimaa, sen psykedeelisiä näkyjä, luomiskertomuksen visioita ja maailmanlopun karmivia kuvia.
Eddan näytelmäsovitus, sen teatterillinen esitystapa on sen sijaan mahdolliimman moderni. Koska tuhatvuotisen tekstin jumalmaailmasta, viikinkiajan maailmankäsityksestä, on mahdotonta tehdä mitään näköispatsasta, olen hylännyt koko tämän lähtökohdan. Yggdrasillin juurella sotureita viimeiseen taisteluun kutsuva Gjallar-torvi on korvattu syntetisaattorilla ja sähkökitaralla, musiikillinen toteutus liikkuu jossain rock-runo-oopperan ja nykymusiikin sinfonian välimaastossa. Esitys on nykytaidetta, sen multivisuaalisia mahdollisuuksia hyväksi käyttäen: valotilataideteos.
Näytelmä ilman näyttelijöitä? Sitäkin esitys on. Varsinaisia roolihenkilöitä ei näyttämöllä esiinny: pääosissa ovat veistokset, valo ja nauhalta tuleva äänimaisema sekä Eddan viiltävän kaunis runoteksti.
Ensyklopedia ajassa
Eddan jumalrunoissa on jotakin samaa kuin Nobel-runoilija Harry Martinsonin Aniarassa: ne ovat ensyklopedia ajassa, tilassa ja tietoisuudessa. Niiden kuvista löytyy visioita, jotka tuovat mieleen Danten jumalaisen näytelmän. Ne ovat syväsukelluksia ihmiskunnan alkuperäiseen muistiin, matkoa alitajunnan syvyyksiin, sen perimmäisiin ja likaisimpiin syövereihin ja paluuta takaisin inkarnoituneena, puhdistuneena, katharsiksen läpikäyneenä.
Eddassa maailma ja jumalat tuhoutuvat viimeisessä taistelussa, mutta Näkijättären ennustuksen loppu on optimistinen: maa, iäti viherjöivä, kohoaa toisen kerran merestä. Aasat kokoontuvat Idavöllrille, he haaastelevat siellä maan hirmuisesta vyöstä ja muistavat menneisyyden, mahtijumalan riimut, kokoavat jälleen lautapelin levyt.
Näen Eddan jumalrunoissa myös yhtymäkohtia meidän aikaamme. Mitä muuta maailmanlopun visiot, viimeisen taistelun hurjat näyt tuovat mieleen kuin ekokatastrofin uhan. Näyttämöllisesti olen korostanut näitä yhtymäkohtia, asettanut kysymyksen siitä, onko moderni teknologia ja materialismi se helvetinkone, Fenrir-susi, joka viimeise taistelun koittaessqa pääsee irti, suistaa jumalat sijoiltaan, syöksee maan mereen?
Mutta Näkijättären ennustuksen tavoin on mahdollisuus toiseenkin vaihtoehtoon: luoda maailma, jossa ruoho viheriöi iäti, jumalat pelaavat lautapeliänsä ja nuhteettomat ihmiset elävät maan päällä ikuisen rauhan aikaa.
Joko tiedätte vai ette? Ehkä vain Näkijätär tietää...
Mahtaja nousee
mahtiin ja voimaan,
tuo väkevä yllä,
joka ohjaa kaiken.
"Nyt lähestyy lentäen
tumma lohikäärme,
pimeästä vuoresta
se välkehtien lentää,
höyhentensä kätköissä
kantaa ruumiita
Nidhöggr.
Nyt Näkijätär poistuu."
maanantai 9. huhtikuuta 2018
sunnuntai 8. huhtikuuta 2018
Tapaus Isomäki - From 1918
Tapaus Isomäki - From 1918
Jämsän draamateatteri
ohjaaja: Risto Hakola
näyttelijä: Reijo Ahonen
Jämsän valkoisen terrorin uhrina teloitettiin sisällissodan aikana noin 80 jämsäläistä, valtaosin työväenliikkeen aktiiveja. Teloitusten toimeenpanijoina toimi Jämsässä pääosin neljän kopla: jämsäläiset suurtilallinen Jalmari Saari (Saaren Jallu) ja Juho From (Rummin Jussi) sekä muualta Jämsään sisällissodan alussa tulleet Veikko Sippola Kärkölästä ja Tyko Isolukkari Lammilta.
Jämsän valkoinen terrori ja tapahtuneet teloitukset olivat koko Suomen oloissa poikkeukselliset monestakin syystä johtuen. Ensinnäkin teloitettujen määrä on Jämsän kokoisella paikkakunnalla poikkeuksellisen suuri. Mutta sen lisäksi Jämsässä ei sisällissodan aikana ollut minkäänlaista rintamalinjaa eikä varsinaisia taisteluja Jämsässä käyty lainkaan. Kaiken huipuksi teloitukset toteutettiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä ja näin ollen myöskin ilman mitään näyttöjä syyllisyydestä saati tuomituksi tulemista.
Näin voidaan Jämsän surullisten tapahtumien yhteydessä perustellusti puhua 80 teloituksesta, jotka olivat murhia. 80 teloitusta, 80 murhaa, joista lopulta ei tuomittu ketään, vaan koko Suomessa ainoat lopulta syytteeseen joutuneet Jalmari Saari, Juho (Johannes) From ja Veikko Sippola vapautettiin lopulta pesidentti Svinhufvudin armahduslain nojalla.
80 teloitusta, 80 murhaa, mutta yksi selviytymistarina: opettaja Kaarlo Isomäen tapaus. Jämsänkoskelainen opettaja Kaarlo Isomäki haettiin vain kaksi viikkoa sisällissodan puhkeamisen jälkeen kotoaan kuulusteltavaksi. Kuulustelijoina toimivat Jalmari Saari ja Johannes From.
Erikoiseksi Isomäen vangitsemisen tekee se, että hän oli puoluekannaltaan nuorsuomalainen, siis oikeistolainen, ja koko vangitsemisen taustalla näyttää olleen yksinomaan henkilökohtainen kauna ja viha. Isomäen työpaikka oli Jämsänkosken koulu ja sen johtokunnan puheenjohtaja, suojeluskunnan esikunnan jäsen Jari Grönholm oli vahvasti eri mieltä koulun kehittämisestä.
Isomäki siirrettiin Jämsästä Jyväskylään, josta edelleen Kokkolaan vankileirille. Samalla leirillä oli myös helmikuun alkupuolella vangittu työväenyhdistyksen sihteeri August Laine. Kokkolassa Isomäki oli sisällissodan loppuvaiheessa jo vapautettu, kun viikkoa sodan päättymisen jällkeen Saaren Jallu ja Frommin Jussi tulivat kuitenkin hakemaan Isomäkeä ja Lainetta muka kuulusteluihin. Todellisuudessa Laine ja Isomäki kuljetettiin Elisabethin metsiin teloitettavaksi, mutta kuin ihmeen kaupalla Isomäki onnistui pakenemaan Fromilta ja kokkolalaiselta vanginvartijalta metsään.
Isomäki piileskeli kolme kuukautta metsissä. Hän pysyi hengissä syöden marjoja, juuria, jätteitä ja muita metsän antimia. Lopulta hän riutuneena päätyi Petäjäveden suojeluskunnan haltuun. Petäjävedeltä hänen opettajaystävänsä Viljo Hirsjärvi ja Jämsän yksi mahtimies, tilanomistaja Joonas Vuolle-Apiala avustivat hänet Helsinkiin sairaalaan.
Vaikka Isomäen teloittamisessa Saari ja From vetivät vesiperän, niin samalla Pohjanmaan kierroksella kaksikko haki Närpiöstä Jämsässä vangitut työväenliikkeen "tekijämiehet" Hugo Hartenin, Herman Salmelan ja Samuli Lehtisen ja teloittivat heidät Seinäjoella. Millä valtuudella Saari ja From Pohjanmaan retkelleen lähtivät?
Oikeuskäsittelyssä suojeluskunnan esikunta kiisti, että se olisi lähettänyt Saaren ja Fromin Kokkolaan. Toisaalta he kuittasivat esikunnalta matka- ja päivärahat kymmeneltä päivältä toukokuun 21. päivänä.
Tässä ovat kehykset Jämsän draamateatterin monologinäytelmään Tapaus Isomäki - From 1918. Näytelmän on ohjannut Jämsän tapahtumista artikkelisarjankin kirjoittanut Risto Hakola ja kaksiosaisessa monologinäytelmässä Kaarlo Isomäkeä (I osa) ja Rommin Jussia (toinen osa) sekä eräitä sivuhenkilöitä esittää sama mies, veteraaninäyttelijä Reijo Ahonen.
II
Bar Tonan parkkipaikka on täynnä autoja. Väenpaljous ei kuitenkaan johdu Bar Tonan vetovoimasta vaan tällä kertaa ihmiset ovat suuntautuneet Jämsän vanhaan kirjastotaloon, joka toimi viime vaaleissa myös äänestyspaikkana. Nyt se on muuttunut teatteriksi. Lavastus on vaatimaton: keinutuoli, penkki ja pöytä, jossa on vesiämpäri ja viinapullo ilman etikettiä.
Tuoleja paikalle on tuotu noin sata ja ne tulevat täyteen pelkästään ennakkovarauksella lippunsa lunastaneista. Vain pari ennakkoliputonta mahtuu katsomoon peruutusten tähden. Jämsäläiset ja jämsänkoskelaiset ovat joukolla tulleet katsomaan vuoden 1918 tapahtumia Jämsässä, omaa historiaansa.
Valot sammuvat. Sitten syttyy punainen kohdevalo, opettaja Kaarlo Isomäki (Reijo Ahonen) kävelee näyttämölle, istuu keinutuoliin ja alkaa kertoa. Hän kertoo pidätyksestään ja joutumisesta kuulusteluihin suojeluskunnan kansliaan. Hän kertoo:
"Kansliassa tapaan kotipitäjäni miehen, entisiltä kauhun päiviltä tutun S:n (Jalmari Saari). Tervehtiessäni kääntää hän katseensa sivulle. S:n apuri F (Johannes From) mittaa rauhattomana lattiaa miekan kärjen matalalta varrelta viiltäessä maahan. Jämsäläinen vanki Laine (August) on myöskin noudettu sellistä kansliaan. Käsirautoihin kytkettynä yritän sopertaa. 'Miksi kohtelette kuin suurta pahantekijää?'"
Tästä kuulustelusta alkaa opettaja Kaarlo Isomäen painajainen. Teatterissa Isomäen kujanjuoksu on tiivistetty kolmeen varttiin, joiden aikana katsoja ennemmin hengästyy kuin pitkästyy. Hakolan dramatisoima teksti on tiheää, ehkä liiankin tiukkaan puristettua ja esityksen aikana Reijo Ahonen esittää nopeatempoisen moniäänisen tulkinnan Kaarlo Isomäen kohtalosta. Hetkittäin tällaisen ikääntyvän katsojan on hivenen vaikea pysyä eri henkilöhahmojen tasalla.
Mutta monologi paljastaa katsojalle paitsi koko sisällissodan epäinhimillisyyden myös pohjia myöten erään merkittäisen yksittäistapauksen. Se on monologi pahuudesta ja vihasta, joka saa vallan, ja järjettömyydestä johon nämä johtavat. Reijo Ahonen muuntuu hienosti moneksi, hänen puheilmaisuunsa ei helpolla löydä vertailukohtaa edes ammattiteattereista, mutta laajan tekstimassan ja jatkuvien kovien kontrastien tähden kehollinen ilmaisu kärsii Isomäki-osassa. On ymmärrettävää, että näyttelijä ei repeä aivan kaikkeen samassa näytöksessä.
.......
Seuraa 20 minuutin kahvi-, tupakka- ja vessatauko. Minä etsin takkiani vaatenaulakosta, mutta se on siirretty toiseen paikkaan. Sätkäpussi kädessä lähden ulos ja satun hipaisemaan naulakkoa, joka näyttää kaatuvan pelkästään ilmavirrasta. Pääosa tauosta meneekin yrittäessäni pitää humalaista naulakkoa pystyssä. No lopulta jätän sen nojaamaan seinää vasten ja ehdin polttaa sätkänkin ennen kuin esitys jatkuu.
.......
Sali pimenee. Näyttämölle syttyy valo. Keinutuolissa istuu Rummin Jussi vanhana miehenä, nimensä Heinoksi muuttaneena. Vuosi on 1948. Hänen luonaan on joku toimittaja kyselemässä vuoden 1918 tapahtumista. Hän lupaa vastata kysymyksiin samalla hinnalla minkä sai palkkioksi Jämsän murhatöistä 1000 markkaa vainajasta, 1000 markkaa vastauksesta. "Pääset halvalla, markan arvo oli silloin paljon suurempi."
Rummin Jussi ei kadu mitään. Tai se häntä kaduttaa, että ei ottanut maksua kaikista ruumiista heti, sillä sodan päättymisen jälkeen suojeluskuntalaiset käänsivät selkänsä hänelle, maksut teloituksista jäivät saamatta ja häntä hylkivät sekä punaiset että valkoiset niin että hän joutui pakenemaan pitkin Suomea maineen kiiriessä nopeasti perässä tai edellä Tampereelle ja Etelä-Suomeen asti. Rummin Jussi oli kuuluisa koko maassa ja tunnistettiin vaikka eri nimellä esiintyessäkin.
"Sinä kysyt paljonko niitä teloituksia oli. Noin kuudessakymmenessä olin mukana, mutta montako itse ammuin, sitä on vaikeampi sanoa, ehkä nelisenkymmentä."
Näytelmän toinen puolisko, Rummin Jussin jakso, on temmoltaan hitaampi ja seesteisempi kuin Isomäen ilotulitus ja nyt Reijo Ahonen löytää myös ilmaisuunsa voimakasta eläytymistä, seesteisyyttä ja syvyyttä.
Esityksen loppupuolella pureudutaan myös niihin syihin, miksi aiemmin työvenyhdistyksenkin porukoissa liikkuneesta miehestä tuli kylmäverinen tappaja ja tunteeton teurastaja. Häntä oli kiusattu hänen lapsuudessaaan. Hänet oli myyty huutolaispoikana, häntä oli piesty ja hyljeksitty. Hän etsi hyväksyntää ja 1918 hän etsi sitä suojeluskunnasta ja Jämsän valkoisten joukosta. Siinä kaikki.
Katsojalle jätetään itselleen vastattavaksi kysymys: Riittääkö tämä? Riittääkö katkeruus tekemään ihmisestä tunteettoman murhaajan. Mistä juontui Saaren Jallun silmitön viha työväenyhdistystä kohtaan, johtuiko pelkästä kiusatuksi tulemisesta se, että Rummin Jussi hänen käsikassaranaan teloitti kymmeniä ihmisiä. Näytelmä esittää kysymyksen ihmisen moraalista, hyvyydestä ja pahuudesta, vihasta ja sen oikeutuksesta.
Ja lopuksi. On paskapuhetta mitä Jämsän seudussa kirjoitetaan: "Tämä näytelmä ei ole poliittinen dokumentti. Oleellinen kysymys on, miksi ihminen tekee toiselle pahaa." Nimenomaan poliittinen dokumentti tämä on. Se on kallellaan vasemmalle, mutta miten Jämsän tapahtumissa kukaan voisi ollakaan valkoisen terrorin puolella, väkivallantekojen, teloitusten, murhien ja murhaajien puolella. Ei, katsojan on pakko ottaa kantaa humanismin puolesta. Mutta poliittisena dokumenttina näytelmä Tapaus Isomäki - From 1918 on hyvin totetettu, voimakas ja koskettava esitys.
Esityksen jälkeen ablodit ovat valtavat. Sadan hengen yleisö taputtaa voimakkaammkin kuin harvoin, jos koskaan, olen missään suuremmassakaan teatterissa kuullut. Ne osoittavat että jämsäläiset ovat tehneet rauhan ja sovinnon oman historiansa kanssa. Sen muistoksi Jämsän kirkkomaalla on rauhan ja sovinnon muistomerkki. Mutta samalla näitä karmeita historian sivuja ei saa koskaan unohtaa. Siksi vuoden 1918 tapahtumat ja Jämsän terroriteot on syytä nostaa esiin juuri tänään, tänäkin vuotta, tasan sata vuotta niiden tapahtumisen jälkeen.
Jämsän draamateatteri
ohjaaja: Risto Hakola
näyttelijä: Reijo Ahonen
Jämsän valkoisen terrorin uhrina teloitettiin sisällissodan aikana noin 80 jämsäläistä, valtaosin työväenliikkeen aktiiveja. Teloitusten toimeenpanijoina toimi Jämsässä pääosin neljän kopla: jämsäläiset suurtilallinen Jalmari Saari (Saaren Jallu) ja Juho From (Rummin Jussi) sekä muualta Jämsään sisällissodan alussa tulleet Veikko Sippola Kärkölästä ja Tyko Isolukkari Lammilta.
Jämsän valkoinen terrori ja tapahtuneet teloitukset olivat koko Suomen oloissa poikkeukselliset monestakin syystä johtuen. Ensinnäkin teloitettujen määrä on Jämsän kokoisella paikkakunnalla poikkeuksellisen suuri. Mutta sen lisäksi Jämsässä ei sisällissodan aikana ollut minkäänlaista rintamalinjaa eikä varsinaisia taisteluja Jämsässä käyty lainkaan. Kaiken huipuksi teloitukset toteutettiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä ja näin ollen myöskin ilman mitään näyttöjä syyllisyydestä saati tuomituksi tulemista.
Näin voidaan Jämsän surullisten tapahtumien yhteydessä perustellusti puhua 80 teloituksesta, jotka olivat murhia. 80 teloitusta, 80 murhaa, joista lopulta ei tuomittu ketään, vaan koko Suomessa ainoat lopulta syytteeseen joutuneet Jalmari Saari, Juho (Johannes) From ja Veikko Sippola vapautettiin lopulta pesidentti Svinhufvudin armahduslain nojalla.
80 teloitusta, 80 murhaa, mutta yksi selviytymistarina: opettaja Kaarlo Isomäen tapaus. Jämsänkoskelainen opettaja Kaarlo Isomäki haettiin vain kaksi viikkoa sisällissodan puhkeamisen jälkeen kotoaan kuulusteltavaksi. Kuulustelijoina toimivat Jalmari Saari ja Johannes From.
Erikoiseksi Isomäen vangitsemisen tekee se, että hän oli puoluekannaltaan nuorsuomalainen, siis oikeistolainen, ja koko vangitsemisen taustalla näyttää olleen yksinomaan henkilökohtainen kauna ja viha. Isomäen työpaikka oli Jämsänkosken koulu ja sen johtokunnan puheenjohtaja, suojeluskunnan esikunnan jäsen Jari Grönholm oli vahvasti eri mieltä koulun kehittämisestä.
Isomäki siirrettiin Jämsästä Jyväskylään, josta edelleen Kokkolaan vankileirille. Samalla leirillä oli myös helmikuun alkupuolella vangittu työväenyhdistyksen sihteeri August Laine. Kokkolassa Isomäki oli sisällissodan loppuvaiheessa jo vapautettu, kun viikkoa sodan päättymisen jällkeen Saaren Jallu ja Frommin Jussi tulivat kuitenkin hakemaan Isomäkeä ja Lainetta muka kuulusteluihin. Todellisuudessa Laine ja Isomäki kuljetettiin Elisabethin metsiin teloitettavaksi, mutta kuin ihmeen kaupalla Isomäki onnistui pakenemaan Fromilta ja kokkolalaiselta vanginvartijalta metsään.
Isomäki piileskeli kolme kuukautta metsissä. Hän pysyi hengissä syöden marjoja, juuria, jätteitä ja muita metsän antimia. Lopulta hän riutuneena päätyi Petäjäveden suojeluskunnan haltuun. Petäjävedeltä hänen opettajaystävänsä Viljo Hirsjärvi ja Jämsän yksi mahtimies, tilanomistaja Joonas Vuolle-Apiala avustivat hänet Helsinkiin sairaalaan.
Vaikka Isomäen teloittamisessa Saari ja From vetivät vesiperän, niin samalla Pohjanmaan kierroksella kaksikko haki Närpiöstä Jämsässä vangitut työväenliikkeen "tekijämiehet" Hugo Hartenin, Herman Salmelan ja Samuli Lehtisen ja teloittivat heidät Seinäjoella. Millä valtuudella Saari ja From Pohjanmaan retkelleen lähtivät?
Oikeuskäsittelyssä suojeluskunnan esikunta kiisti, että se olisi lähettänyt Saaren ja Fromin Kokkolaan. Toisaalta he kuittasivat esikunnalta matka- ja päivärahat kymmeneltä päivältä toukokuun 21. päivänä.
Tässä ovat kehykset Jämsän draamateatterin monologinäytelmään Tapaus Isomäki - From 1918. Näytelmän on ohjannut Jämsän tapahtumista artikkelisarjankin kirjoittanut Risto Hakola ja kaksiosaisessa monologinäytelmässä Kaarlo Isomäkeä (I osa) ja Rommin Jussia (toinen osa) sekä eräitä sivuhenkilöitä esittää sama mies, veteraaninäyttelijä Reijo Ahonen.
II
Bar Tonan parkkipaikka on täynnä autoja. Väenpaljous ei kuitenkaan johdu Bar Tonan vetovoimasta vaan tällä kertaa ihmiset ovat suuntautuneet Jämsän vanhaan kirjastotaloon, joka toimi viime vaaleissa myös äänestyspaikkana. Nyt se on muuttunut teatteriksi. Lavastus on vaatimaton: keinutuoli, penkki ja pöytä, jossa on vesiämpäri ja viinapullo ilman etikettiä.
Tuoleja paikalle on tuotu noin sata ja ne tulevat täyteen pelkästään ennakkovarauksella lippunsa lunastaneista. Vain pari ennakkoliputonta mahtuu katsomoon peruutusten tähden. Jämsäläiset ja jämsänkoskelaiset ovat joukolla tulleet katsomaan vuoden 1918 tapahtumia Jämsässä, omaa historiaansa.
Valot sammuvat. Sitten syttyy punainen kohdevalo, opettaja Kaarlo Isomäki (Reijo Ahonen) kävelee näyttämölle, istuu keinutuoliin ja alkaa kertoa. Hän kertoo pidätyksestään ja joutumisesta kuulusteluihin suojeluskunnan kansliaan. Hän kertoo:
"Kansliassa tapaan kotipitäjäni miehen, entisiltä kauhun päiviltä tutun S:n (Jalmari Saari). Tervehtiessäni kääntää hän katseensa sivulle. S:n apuri F (Johannes From) mittaa rauhattomana lattiaa miekan kärjen matalalta varrelta viiltäessä maahan. Jämsäläinen vanki Laine (August) on myöskin noudettu sellistä kansliaan. Käsirautoihin kytkettynä yritän sopertaa. 'Miksi kohtelette kuin suurta pahantekijää?'"
Tästä kuulustelusta alkaa opettaja Kaarlo Isomäen painajainen. Teatterissa Isomäen kujanjuoksu on tiivistetty kolmeen varttiin, joiden aikana katsoja ennemmin hengästyy kuin pitkästyy. Hakolan dramatisoima teksti on tiheää, ehkä liiankin tiukkaan puristettua ja esityksen aikana Reijo Ahonen esittää nopeatempoisen moniäänisen tulkinnan Kaarlo Isomäen kohtalosta. Hetkittäin tällaisen ikääntyvän katsojan on hivenen vaikea pysyä eri henkilöhahmojen tasalla.
Mutta monologi paljastaa katsojalle paitsi koko sisällissodan epäinhimillisyyden myös pohjia myöten erään merkittäisen yksittäistapauksen. Se on monologi pahuudesta ja vihasta, joka saa vallan, ja järjettömyydestä johon nämä johtavat. Reijo Ahonen muuntuu hienosti moneksi, hänen puheilmaisuunsa ei helpolla löydä vertailukohtaa edes ammattiteattereista, mutta laajan tekstimassan ja jatkuvien kovien kontrastien tähden kehollinen ilmaisu kärsii Isomäki-osassa. On ymmärrettävää, että näyttelijä ei repeä aivan kaikkeen samassa näytöksessä.
.......
Seuraa 20 minuutin kahvi-, tupakka- ja vessatauko. Minä etsin takkiani vaatenaulakosta, mutta se on siirretty toiseen paikkaan. Sätkäpussi kädessä lähden ulos ja satun hipaisemaan naulakkoa, joka näyttää kaatuvan pelkästään ilmavirrasta. Pääosa tauosta meneekin yrittäessäni pitää humalaista naulakkoa pystyssä. No lopulta jätän sen nojaamaan seinää vasten ja ehdin polttaa sätkänkin ennen kuin esitys jatkuu.
.......
Sali pimenee. Näyttämölle syttyy valo. Keinutuolissa istuu Rummin Jussi vanhana miehenä, nimensä Heinoksi muuttaneena. Vuosi on 1948. Hänen luonaan on joku toimittaja kyselemässä vuoden 1918 tapahtumista. Hän lupaa vastata kysymyksiin samalla hinnalla minkä sai palkkioksi Jämsän murhatöistä 1000 markkaa vainajasta, 1000 markkaa vastauksesta. "Pääset halvalla, markan arvo oli silloin paljon suurempi."
Rummin Jussi ei kadu mitään. Tai se häntä kaduttaa, että ei ottanut maksua kaikista ruumiista heti, sillä sodan päättymisen jälkeen suojeluskuntalaiset käänsivät selkänsä hänelle, maksut teloituksista jäivät saamatta ja häntä hylkivät sekä punaiset että valkoiset niin että hän joutui pakenemaan pitkin Suomea maineen kiiriessä nopeasti perässä tai edellä Tampereelle ja Etelä-Suomeen asti. Rummin Jussi oli kuuluisa koko maassa ja tunnistettiin vaikka eri nimellä esiintyessäkin.
"Sinä kysyt paljonko niitä teloituksia oli. Noin kuudessakymmenessä olin mukana, mutta montako itse ammuin, sitä on vaikeampi sanoa, ehkä nelisenkymmentä."
Näytelmän toinen puolisko, Rummin Jussin jakso, on temmoltaan hitaampi ja seesteisempi kuin Isomäen ilotulitus ja nyt Reijo Ahonen löytää myös ilmaisuunsa voimakasta eläytymistä, seesteisyyttä ja syvyyttä.
Esityksen loppupuolella pureudutaan myös niihin syihin, miksi aiemmin työvenyhdistyksenkin porukoissa liikkuneesta miehestä tuli kylmäverinen tappaja ja tunteeton teurastaja. Häntä oli kiusattu hänen lapsuudessaaan. Hänet oli myyty huutolaispoikana, häntä oli piesty ja hyljeksitty. Hän etsi hyväksyntää ja 1918 hän etsi sitä suojeluskunnasta ja Jämsän valkoisten joukosta. Siinä kaikki.
Katsojalle jätetään itselleen vastattavaksi kysymys: Riittääkö tämä? Riittääkö katkeruus tekemään ihmisestä tunteettoman murhaajan. Mistä juontui Saaren Jallun silmitön viha työväenyhdistystä kohtaan, johtuiko pelkästä kiusatuksi tulemisesta se, että Rummin Jussi hänen käsikassaranaan teloitti kymmeniä ihmisiä. Näytelmä esittää kysymyksen ihmisen moraalista, hyvyydestä ja pahuudesta, vihasta ja sen oikeutuksesta.
Ja lopuksi. On paskapuhetta mitä Jämsän seudussa kirjoitetaan: "Tämä näytelmä ei ole poliittinen dokumentti. Oleellinen kysymys on, miksi ihminen tekee toiselle pahaa." Nimenomaan poliittinen dokumentti tämä on. Se on kallellaan vasemmalle, mutta miten Jämsän tapahtumissa kukaan voisi ollakaan valkoisen terrorin puolella, väkivallantekojen, teloitusten, murhien ja murhaajien puolella. Ei, katsojan on pakko ottaa kantaa humanismin puolesta. Mutta poliittisena dokumenttina näytelmä Tapaus Isomäki - From 1918 on hyvin totetettu, voimakas ja koskettava esitys.
Esityksen jälkeen ablodit ovat valtavat. Sadan hengen yleisö taputtaa voimakkaammkin kuin harvoin, jos koskaan, olen missään suuremmassakaan teatterissa kuullut. Ne osoittavat että jämsäläiset ovat tehneet rauhan ja sovinnon oman historiansa kanssa. Sen muistoksi Jämsän kirkkomaalla on rauhan ja sovinnon muistomerkki. Mutta samalla näitä karmeita historian sivuja ei saa koskaan unohtaa. Siksi vuoden 1918 tapahtumat ja Jämsän terroriteot on syytä nostaa esiin juuri tänään, tänäkin vuotta, tasan sata vuotta niiden tapahtumisen jälkeen.
Vaelluskirjaa -Pieni lintuvaellus 8.4.2018
Aamutupakilla kuistilla stirrasin samalla taivaalle. Muuttava yksinäinen joutsen lensi talon yli koilliseen. Harmaalokkien ääntä kuului joelta tai sen takaa. Punarinta lauloi naapurin pihakuusessa. Punatulkku tuli pihaan ruokailuun. Käpytikka päryytteli puhelinpylvästä. mustarastas pulisi naapurin puolella. Viherpeipot ja sinitiaiset lauloivat innokkaasti kevättä.
Kun olin saanut yhden kirjoituksen valmiiksi, otin olkalaukkuni ja lähdin. Olkalaukussa kiikarit ja muistikirja, johon en yleensä kirjoita mitään. Kuljin siltaa pitkin radan yli. Kävelytien asvaltti oli sulanut ja kuiva. Sillalta bongasin jostain lääkepurkista irronneen lääkemääräyksen. 1 tabletti aamuisin keskittymisen ja tarkkaavuuden hoitoon. Keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriö. Kun lapussa luki naishenkilön nimi, pistin sen olkalaukkuuni, etteivät muut uteliaat saa sitä käsiinsä.
Käännyin sillan jälkeen UPMn portille ja siitä eteenpäin rantatietä Kellokalliota kohti. Rataa ylittäessä vastaan tuli nainen, hihnassa koira ja kaulassa kiikarit. Kysyin näkyikö mitään: pari sorsaa ja luultavasti 2 sotkaa. Kaatopaikan suunnasta kuului harmaalokkien ääntä. Mainiotsin siitä. “Ai, ne ovat harmaalokkeja, minä opettelen vasta.” “Kevät onkin parasta aikaa harrastuksen aloittamiseen, kun muuttolintuja tulee yksittäin, ne on helpompi oppia tuntemaan kuin vaikka kesällä, jolloin joka paikka on täynnä linnunääntä.”
Jatkoin matkaa. Vastaan tuli sauvakävelevä pariskunta. Vieläkään en ole oppinut jämsänkoskelaisten tavoille. Sanoin: hei. Mutta huomasin että jos henkilö pitää katseensa tiukasti kävelysauvoissa, kannattaa pitää oma suukin kiinni. Pysähdyin venerantaan, laiturille istumaan. Oli lämmin aurinkoinen aamupäivä. Heinäsorsapari uiskenteli joessa ja kohta paikalle lensi toinenkin pari, etäällä näytti uivan telkkä. Ajattelin että nyt olisi mukava vaikka onkia ja huomasin kuvittelevani itseni istumaan siinä ongella. Mutta mistä madot?
Jatkoin Kellokallion nuotiopaikalle. Kaksi autoa oli parkkeerattu siihen, mutta niiden omistajia ei näkynyt. Jämsänkoskelaiset käyvät täällä usein autolla ävelemässä, niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Vain toissapäivänä lumen peitossa ollut laakea påitkulainen rantakivi oli sulanut ja veden pohjaan heijastuivat terävinä puiden ja kiven varjot.
Jatkoin matkaani Tuuralammille. Rannasta yhytin kaksi miestä kalastamassa, toteuttamassa sitä, mitä itse laiturilla vain kuvittelin. Tulin Tuuralammille ja pitkospuita nuotiopaikalle ja “lintutornille”. Tuttu pyrstötiaispari kierteli rantapuissa. Mietin joko ne kohta rakentavat pesää. Lintukirjan mukaan pesänrakennustyömaa voisi käynnistyä näillä näppäimistöillä, mutta kun ne rakentavat hein’ästä pesän, hyvät pesäheinät taitavat olla vielä hangen alla. Muuten kuuseen pyrstötiainen kiinnittää pallomaisen pesänsä lintukirjan mukaan hämähäkin seittilangalla!
Tuuralammin sulassa ui 2 paria heinäsorsia ja 2 joutsenta etäällä. Lintuharrastusta aloittelevan naisen mainitsemat sotkat osoittautuivat telkkäpariksi, joka vastavaloon kiikaroituna 50 vuotta täyttäneellä kiikarillani näytti lähinnä mustalinnuilta. No telkkiä ne kaiketi kuitenkin olivat. Kolme harmaalokkia kailotti jään reunassa ja välillä yksi niistä lensi moikkaamaan minua kaartaen sitten takaisin.
Istuin penkillä puolisen tuntia. Ensin yksi, sitten toinen västäräkki lensi jokiuomaa pitkin pohjoisen suuntaan. Kuulin kiurun lentoäänen. Isomman harmaalokkiparven kaklatus kuului kaatopaikan suunnasta. Mustarastas lauloi vastarannalla.
Pitkospuita paikalle tuli pariskunta joutsenia katsomaan.
Juttelimme pitkään kaikenlaista luontoon liittyvää. Heillä oli kuulema Korpilahdella rantamajassa yksityinen karaoketerassi. “No se kuuluu varmaan hyvin naapuriinkin asti?” “Liiankin hyvin. Naapuri on nyt vaihtunut, eikä me oikein tiedetä, mitä uusi naapuri tykkää kahden hengen karaokesta. Edellinen kävi itsekin laulamassa. Mutta nämä ovat lestadiolaisia ja pesueessa on 12 lasta.” “Ai heillä on sellainen harrastus!” "No niin on!"
Kaksi kajakkia tuli rautatiesillan alta auringonkilossa kohti. Kun mies yysi kajakeilta kuvauslupaa, nämäkin pysähtyivät juttelemaan. En vieläkään ymmärrä tätä keskisuomalaista tapaa, että ihmiset saattavat puhua aivan tuntemattomille. Kajakit jatkoivat matkaa. Jossain vaiheessa kolme joutsenta lensi niin matalalta yli, että niistä olisi saanut kuvan, mutta puhelimesta oli akku tyhjänä.
Ryhdyin tekemään lähtöä, niin pariskuntakin. Pitkospuita vastaan käveli isä ja poika, isällä termospullo kädessä. “Vuoronvaihto”, pariskunta sanoi tulijoille. Minä kiipesin kävelytietä mäen ylös ja oikaisin ratojen yli maantielle ja kylmän huoltoaseman kulmalta kiertotietä kotiin.
Kotona avasin ikkunan niin että linnunlaulut kuuluivat kirjoitustyömaalle. Välillä katselin lintuja ruokailupuuhissa. Tiaisia ja pikkuvarpusia enimmäkseen. Mutta peippokin ilmestyi ruokinnalle nokkimaan jyviä.
Vaelluskirjaa - Luontovaellus 7.4.2018 osa 2
Aikani lumessa kömmittyä saappaiden hangen läpi humahdellessa pääsin vihdoin uudelle polulle, joka johti suoraan lintutornille. Tulin kallion ääreen. Pelkoa lahoista askelmista ylös ei ollutkaan, sillä paksu kivettynyt hanki peitti askelmat. Konttasin ja ryömin ylös kallion päälle.
Tulin lintutornille. Se on siitä erikoinen lintutorni, että sieltä ei näe varsinaisesti kummoisestikaan. Torni on noin 3,5 metrin korkuinen, mutta lähistön mäntyjen latvat peittävät suuren osan näkymästä. Pellolta lintujen muuton näkee paremmin. Mietin lintutorneja yleisemmin. Mitä ihmettä varten lintuharrastajille on rakennettu varsinainen lintutornien verkosto niin että nämä voivat kököttää torneissa ja tuijottaa kaukoputken läpi hrisonttiin. Eikö luonnonharrastajan kuuluisi liikkua luonnossa eikä kököttää missään tornissa. Palovartijan tornin kyllä ymmärrän ja nuoruuden haaveena olikin tulla isona palovartijaksi. No nykyään se ammattikunta on tainnut kuolla sukupuuttoon.
3,5 metrin korkuinen torni. Siinä on korkeanpaikan kammolleni 3 metriä liikaa. Mutta ihan korkeanpaikan kammoa sierättääkseni päätin kiivetä torniin. Ei se sierättynyt. Kiipeämisen pelkoa ei yhtään lieventänyt se, että askelmatkin olivat lahoamassa ja yhdestä porraspuusta oli rouhaistunut pala jonkun alla, tornin tukikaiteesta oli irronnut lankku. Hammasta purren uskalsin raahautua tornin tasanteelle istumaan tukipaalua tiukasti syleillen. En uskaltanut katsoa minnekään. Kökötin näin jonkin aikaa kunnes kyllästyin ja silmät kiinni ryhdyin laskeutumaan alas.
Alhaalta jatkoin matkaa toista, etelänpuoleista polkua pitkin. Polku oli jäinen ja laskin mäkiä alas liukuen kuin saukko kumisaappaillani. Alhaalta jatkoin matkaa mietteissäni polkua pitkin. Äkkiä huomasin että olin pyörähtänyt. En tiennyt mihin polku johtaa. En kuitenkaan huolestunut, sillä polut johtavat aina johonkin ja tiesin että tämä tulisi Auvilan tielle, mutta mistä? No se osoittautui samaksi poluksi, jota olin alunperin kulkenut. Tulin luontopolun alkuun ja menin hengästyneenä tyhjän riihen sisään käärimään sätkää.
Riihessä tiirailin hirsien raosta peltomaisemaa ja otin pari valokuvaakin. Mutta ryhtyessäni sätkän tekoon huomasin, että sätkäpaperit olivat jääneet kotiin. Ei auttanut kuin lähteä kävelemään. Olin aikonut kiertää Auvilan ja jokivarren kautta, mutta tupakantuska sai minut kääntymään suoraan kotimatkalle.
Kuljin aamunhiljaista maantietä pitkin, kun äkkiä kuulin taivaalta kilinää. Pulmusia! En ole nähnyt niitä moneen vuoteen. Katselin neljän linnun lentävää valkoista parvea ja kirjoitin mieleeni runon:
Kotimatkalla,
linturetkeltä palatessa,
Auvilan pelloilla kuulin sen vihdoin:
pulmusten taivaallisen kilinän.
Neljä pulmusta muuttomatkalla pohjoiseen.
Pulmunen, vanhan kansan pyhä lintu,
eräs pyhimmistä, puhdas lintu. valkiainen.
Keväällä se saapuu, kuten tiedetään,
joutsenen siivellä istuen Suomeen.
Tulin taajaman rajalle ja jatkoin Arvenmäen yli kotia kohti. Heti kun tulin asutukseen, lintujen laulu vilkastui. Tuntu, että osaisin kotipihaan sokeana tai silmät kiinni kulkien. Kirjoitinkin kallooni runonpätkän:
Tänä aamuna kuljen
linnunlaulua pitkin kotiin.
Tulin lintutornille. Se on siitä erikoinen lintutorni, että sieltä ei näe varsinaisesti kummoisestikaan. Torni on noin 3,5 metrin korkuinen, mutta lähistön mäntyjen latvat peittävät suuren osan näkymästä. Pellolta lintujen muuton näkee paremmin. Mietin lintutorneja yleisemmin. Mitä ihmettä varten lintuharrastajille on rakennettu varsinainen lintutornien verkosto niin että nämä voivat kököttää torneissa ja tuijottaa kaukoputken läpi hrisonttiin. Eikö luonnonharrastajan kuuluisi liikkua luonnossa eikä kököttää missään tornissa. Palovartijan tornin kyllä ymmärrän ja nuoruuden haaveena olikin tulla isona palovartijaksi. No nykyään se ammattikunta on tainnut kuolla sukupuuttoon.
3,5 metrin korkuinen torni. Siinä on korkeanpaikan kammolleni 3 metriä liikaa. Mutta ihan korkeanpaikan kammoa sierättääkseni päätin kiivetä torniin. Ei se sierättynyt. Kiipeämisen pelkoa ei yhtään lieventänyt se, että askelmatkin olivat lahoamassa ja yhdestä porraspuusta oli rouhaistunut pala jonkun alla, tornin tukikaiteesta oli irronnut lankku. Hammasta purren uskalsin raahautua tornin tasanteelle istumaan tukipaalua tiukasti syleillen. En uskaltanut katsoa minnekään. Kökötin näin jonkin aikaa kunnes kyllästyin ja silmät kiinni ryhdyin laskeutumaan alas.
Alhaalta jatkoin matkaa toista, etelänpuoleista polkua pitkin. Polku oli jäinen ja laskin mäkiä alas liukuen kuin saukko kumisaappaillani. Alhaalta jatkoin matkaa mietteissäni polkua pitkin. Äkkiä huomasin että olin pyörähtänyt. En tiennyt mihin polku johtaa. En kuitenkaan huolestunut, sillä polut johtavat aina johonkin ja tiesin että tämä tulisi Auvilan tielle, mutta mistä? No se osoittautui samaksi poluksi, jota olin alunperin kulkenut. Tulin luontopolun alkuun ja menin hengästyneenä tyhjän riihen sisään käärimään sätkää.
Riihessä tiirailin hirsien raosta peltomaisemaa ja otin pari valokuvaakin. Mutta ryhtyessäni sätkän tekoon huomasin, että sätkäpaperit olivat jääneet kotiin. Ei auttanut kuin lähteä kävelemään. Olin aikonut kiertää Auvilan ja jokivarren kautta, mutta tupakantuska sai minut kääntymään suoraan kotimatkalle.
Kuljin aamunhiljaista maantietä pitkin, kun äkkiä kuulin taivaalta kilinää. Pulmusia! En ole nähnyt niitä moneen vuoteen. Katselin neljän linnun lentävää valkoista parvea ja kirjoitin mieleeni runon:
Kotimatkalla,
linturetkeltä palatessa,
Auvilan pelloilla kuulin sen vihdoin:
pulmusten taivaallisen kilinän.
Neljä pulmusta muuttomatkalla pohjoiseen.
Pulmunen, vanhan kansan pyhä lintu,
eräs pyhimmistä, puhdas lintu. valkiainen.
Keväällä se saapuu, kuten tiedetään,
joutsenen siivellä istuen Suomeen.
Tulin taajaman rajalle ja jatkoin Arvenmäen yli kotia kohti. Heti kun tulin asutukseen, lintujen laulu vilkastui. Tuntu, että osaisin kotipihaan sokeana tai silmät kiinni kulkien. Kirjoitinkin kallooni runonpätkän:
Tänä aamuna kuljen
linnunlaulua pitkin kotiin.
lauantai 7. huhtikuuta 2018
Vaelluskirjaa - Luontovaellus 7.4.2018 osa I
Aamulla heräsin mielestäni varhain. Kello 6.30 kesäaikaa, siis 5.30 normaaliaikaa, jota linnut kai elävät ympäri vuoden. Keittiöön tullessani kuitenkin, että linnut olivat vielä varhaisempia. Mustarastas ja urpiainen olivat jo ruokintapaikalla nokkimassa maasta niitä auringionkukan siementen tähteitä, joita linnut olivat ruokapöydästään pudottaneet maahan läpimitaltan puolentoista metrin kehäksi, joka nyt lumen sulaessa paljastuu esiin.
Juutuin kuitenkin tietokoneelle ja tuhrasin pari aamun parasta tuntia kaksintaisteluun tietokoneen kanssa, joka oli hukannut johonkin syövereihinsä eilen muokkaamani valokuvat. Vihdoin löysin kuvat jostain capturedista, vedin kumisaappaat jalkaani, talvitakin päälleni, pistin olkalaukkuun kiikarit ja lähdin. Kuljin Arvenmäen yli Auvilaa kohti. Pääsin taajaman rajalle asti, kun huomasin, että taskussa ei ollutkaan kännykkää, jolla ajattelin mahdollisesti kuvata jotain kohdalle osuvaa.
Käännyin takaisin. Arvenmäen ylikin kuulin lentävien joutsenten ääniä jokivarresta. Niitä on nyt liikkeellä. Tulin takaisin lähtöpisteeseen, asuntooni. Ryhdyin etsmään puhelinta. Sitä ei siis ollut talvitakin taskussa, joka oli päälläni. Mutta en löytänyt sitä myöskään maastopuvun takin taskusta, joka eilen oli päälläni, kun kävin teatterissa. Eikä tuulipuvun takin, joka oli päällä edellisenä päivänä. Kauhistuin, etsin lattiat ja pöydät, mutta kännykkää ei löytynyt. Olinko hukannut sen? Kesti pitkään ennen kuin muistin, että olin laittanut sen teatterissa olkalaukun "kännykkätaskuun" eli se oli ollut koko ajan mukanani.
Uusi lähtö. Arvenmäen ylitys ja kohti Auvilaa. Mäellä yhytin toisen mustarastaan, joka lensi jonkin talon pihaan pulisten. Tulin taajama päättyy -merkin kohdalle, jonka paikkeilta jo kerran olin kääntynyt takaisin. Kuulin käpytikan terävän pikakiväärin. Ääni tuli sähköpylväästä, jonka päässä tikka takoi peltistä pylväänpäätä. Saman pylvään liepeillä sähkölangoilla istui 4-5 pikkuvarpusta tirskumassa, hyvässä naapurisovussa käpytikan kanssa. Paikalle lensi vielä yksi pikkuvarpunen, joka kantoi nokassaan jotain aivan madon näköistä. Mitä matojako tähän aikaan, kun maassa on vielä paksu hanki? Lintu lensi sähköpylvään sulakkeen sisään ja tuli hetken päästä ulos ilman saalista. Onko niillä jo poikaset?!
Jatkoin matkaa Auvilan pelloille. Mieleen tuli muistoja viime vuodelta. Kesän pelloilla oli majaillut tuulihaukka ja etäämpää olin kuullut monta kertaa teeren soidinta. Nyt pellot olivat peittyneeet vielä paksuun pakkasyön kovettamaan hankeen, eikä harakkaa kummempia lintuja näkynyt missään. Taivaskin oli tyhjä. Päätin jatkaa Auvilan luontopolulle ja käydä huvikseni lintutornilla.
Luontopolun lähtöpisteessä minua odotti järkytys. Vuosi sitten kirjoitin kaupungin metsänraiskauksesta Auvilassa blogitekstin: "Viekää perkele loputkin!", kun osa vanhasta kuusimetsästä oli harvennettu niin raskailla koneilla ja perusteellisesti, että puu etsi toista tässä "luontokohteessa". Sain melkoisen kipakkaa palautetta kaupungin ympäristöpäälliköltä ja vihreiden valtuutetulta, joille kritiikkini suuntasin. No nyt ne olivat perkele aivan kuin minulle vittuillakseen sitten tuhonneet lopunkin metsän.
Lintutornille johtava luontopolku kulki keskeltä puolentoista tai kahden hehtaarin aukkohakkuuta. Läpimitaltaan noin puolimetriset kuusenkannot muistuttivat totaalisesta metsätuhosta, vanhaa kuusimetsää oli jäänyt alueen toiselle laidalle vain niin kapea suikale, ettei sitä ainakaan metsäksi voi enää nimittää, saati luontokohteeksi.
Mietin metsien surkeaa tilaa Suomessa, sitä mitä presidentti norpparetkellään hehkutti hyväksi. Hän kehui, miten Suomessa on onnistuttu toteuttamaan hakkuut sovussa luonnonsuojelullisten tavoitteiden kanssa ja miten metsä ilmastonmuutoksenkin johdosta nyt kasvaa nopeammin kuin koskaan. Voi hyvät hyssykät sentään, kissanvitut ja katin kontit. Täällä olin juuri todistamassa yhden hienon vanhan metsän raiskausta, "minun metsäni", sillä se oli ainoa kotoani kävelymatkan päässä oleva vanha sammalpohjainen kuusimetsä.
Vihaisena ja surullisena kirjoitin mieleeni aforismintapaisen:
"Metsiemme tilan arvioiminen metsien kasvun perusteella on yhtä järjetöntä kuin maaplaneetan tai edes ihmiskunnan tilan arvioiminen taloudellisen kasvun perusteella. Ei kasvu ole sen paremmin metsän kuin ihmisen hyvinvoinnin mittari. Taimikko kasvaa nopeammin kuin vanhat puut, mutta taimikko ei ole mikään metsä, yhtä vähän kuin metsiä ovat puupellot, jollaisiksi taimikot kasvatetaan."
Pala kurkussa jatkoin polkua eteenpäin. Aukiolla oli hiljaista, samoin siinä metsänrippeessä, joka oli jäänyt jäljelle. Jatkoin pitkin polkua, joka kulki kallion päällä sijaitsevan lintutornin taakse. Muistin nimittäin, että polulta kalliolle kiipeämistä helpottavat "tikkaat" olivat osaksi lahonneet ja vaaralliset. Päätin kiertää kallioiden taakse ja sieltä takakautta lintutornille.
Mutta polku johti väärään suuntaan, se näytti kulkevan liian kauas kallioista johonkin tuntemattomaan. Päätin vaihtaa suunnitelmaa. Otin suunnan tästä kallioille. Hanki näytti kantavalta ja melkein kestävää se olikin: pari askelta hanki aina kantoi, kunnes jompi kumpi jalka humpsahti läpi yli polven ulottuviin kinoksiin. "Tämähän alkaa tuntua oikealta luonnossa kulkemiselta", mietin ja sinnittelin hangessa vaikeasti eteenpäin.
Juutuin kuitenkin tietokoneelle ja tuhrasin pari aamun parasta tuntia kaksintaisteluun tietokoneen kanssa, joka oli hukannut johonkin syövereihinsä eilen muokkaamani valokuvat. Vihdoin löysin kuvat jostain capturedista, vedin kumisaappaat jalkaani, talvitakin päälleni, pistin olkalaukkuun kiikarit ja lähdin. Kuljin Arvenmäen yli Auvilaa kohti. Pääsin taajaman rajalle asti, kun huomasin, että taskussa ei ollutkaan kännykkää, jolla ajattelin mahdollisesti kuvata jotain kohdalle osuvaa.
Käännyin takaisin. Arvenmäen ylikin kuulin lentävien joutsenten ääniä jokivarresta. Niitä on nyt liikkeellä. Tulin takaisin lähtöpisteeseen, asuntooni. Ryhdyin etsmään puhelinta. Sitä ei siis ollut talvitakin taskussa, joka oli päälläni. Mutta en löytänyt sitä myöskään maastopuvun takin taskusta, joka eilen oli päälläni, kun kävin teatterissa. Eikä tuulipuvun takin, joka oli päällä edellisenä päivänä. Kauhistuin, etsin lattiat ja pöydät, mutta kännykkää ei löytynyt. Olinko hukannut sen? Kesti pitkään ennen kuin muistin, että olin laittanut sen teatterissa olkalaukun "kännykkätaskuun" eli se oli ollut koko ajan mukanani.
Uusi lähtö. Arvenmäen ylitys ja kohti Auvilaa. Mäellä yhytin toisen mustarastaan, joka lensi jonkin talon pihaan pulisten. Tulin taajama päättyy -merkin kohdalle, jonka paikkeilta jo kerran olin kääntynyt takaisin. Kuulin käpytikan terävän pikakiväärin. Ääni tuli sähköpylväästä, jonka päässä tikka takoi peltistä pylväänpäätä. Saman pylvään liepeillä sähkölangoilla istui 4-5 pikkuvarpusta tirskumassa, hyvässä naapurisovussa käpytikan kanssa. Paikalle lensi vielä yksi pikkuvarpunen, joka kantoi nokassaan jotain aivan madon näköistä. Mitä matojako tähän aikaan, kun maassa on vielä paksu hanki? Lintu lensi sähköpylvään sulakkeen sisään ja tuli hetken päästä ulos ilman saalista. Onko niillä jo poikaset?!
Jatkoin matkaa Auvilan pelloille. Mieleen tuli muistoja viime vuodelta. Kesän pelloilla oli majaillut tuulihaukka ja etäämpää olin kuullut monta kertaa teeren soidinta. Nyt pellot olivat peittyneeet vielä paksuun pakkasyön kovettamaan hankeen, eikä harakkaa kummempia lintuja näkynyt missään. Taivaskin oli tyhjä. Päätin jatkaa Auvilan luontopolulle ja käydä huvikseni lintutornilla.
Luontopolun lähtöpisteessä minua odotti järkytys. Vuosi sitten kirjoitin kaupungin metsänraiskauksesta Auvilassa blogitekstin: "Viekää perkele loputkin!", kun osa vanhasta kuusimetsästä oli harvennettu niin raskailla koneilla ja perusteellisesti, että puu etsi toista tässä "luontokohteessa". Sain melkoisen kipakkaa palautetta kaupungin ympäristöpäälliköltä ja vihreiden valtuutetulta, joille kritiikkini suuntasin. No nyt ne olivat perkele aivan kuin minulle vittuillakseen sitten tuhonneet lopunkin metsän.
Lintutornille johtava luontopolku kulki keskeltä puolentoista tai kahden hehtaarin aukkohakkuuta. Läpimitaltaan noin puolimetriset kuusenkannot muistuttivat totaalisesta metsätuhosta, vanhaa kuusimetsää oli jäänyt alueen toiselle laidalle vain niin kapea suikale, ettei sitä ainakaan metsäksi voi enää nimittää, saati luontokohteeksi.
Mietin metsien surkeaa tilaa Suomessa, sitä mitä presidentti norpparetkellään hehkutti hyväksi. Hän kehui, miten Suomessa on onnistuttu toteuttamaan hakkuut sovussa luonnonsuojelullisten tavoitteiden kanssa ja miten metsä ilmastonmuutoksenkin johdosta nyt kasvaa nopeammin kuin koskaan. Voi hyvät hyssykät sentään, kissanvitut ja katin kontit. Täällä olin juuri todistamassa yhden hienon vanhan metsän raiskausta, "minun metsäni", sillä se oli ainoa kotoani kävelymatkan päässä oleva vanha sammalpohjainen kuusimetsä.
Vihaisena ja surullisena kirjoitin mieleeni aforismintapaisen:
"Metsiemme tilan arvioiminen metsien kasvun perusteella on yhtä järjetöntä kuin maaplaneetan tai edes ihmiskunnan tilan arvioiminen taloudellisen kasvun perusteella. Ei kasvu ole sen paremmin metsän kuin ihmisen hyvinvoinnin mittari. Taimikko kasvaa nopeammin kuin vanhat puut, mutta taimikko ei ole mikään metsä, yhtä vähän kuin metsiä ovat puupellot, jollaisiksi taimikot kasvatetaan."
Pala kurkussa jatkoin polkua eteenpäin. Aukiolla oli hiljaista, samoin siinä metsänrippeessä, joka oli jäänyt jäljelle. Jatkoin pitkin polkua, joka kulki kallion päällä sijaitsevan lintutornin taakse. Muistin nimittäin, että polulta kalliolle kiipeämistä helpottavat "tikkaat" olivat osaksi lahonneet ja vaaralliset. Päätin kiertää kallioiden taakse ja sieltä takakautta lintutornille.
Mutta polku johti väärään suuntaan, se näytti kulkevan liian kauas kallioista johonkin tuntemattomaan. Päätin vaihtaa suunnitelmaa. Otin suunnan tästä kallioille. Hanki näytti kantavalta ja melkein kestävää se olikin: pari askelta hanki aina kantoi, kunnes jompi kumpi jalka humpsahti läpi yli polven ulottuviin kinoksiin. "Tämähän alkaa tuntua oikealta luonnossa kulkemiselta", mietin ja sinnittelin hangessa vaikeasti eteenpäin.
maanantai 12. maaliskuuta 2018
Paavo Rintalan passiot ja kauneuden attribuutit osa 3
III
Rintala vaeltaa kirjassaan 1500-luvulta nykyaikaan ja toiseen suuntaan menneeseen, kristinuskon alkuvaiheisiin ja noihin 14 hädässäauttavaan pyhimykseen, jotka Grünewald oli kuvannut ensimmäisessä tunnetussa maalauksessaan. Taiteilija tuli Bindlachiin Mariankuussa ja sai työnsä valmiiksi Maria Himmelfarthin (Marian taivaaseenastumispäivä) juhlaan menness ja merkkasi alttariin vuosiluvun 1503 ja lähti yhtä tuntemattomanan kuin oli tullutkin.
Grünewald oli viisisataa vuotta myöhemmin yhtä tuntematon kuin Bindlachissa maalatessaan. (Ja voisi sanoa edelleen koska esimerkiksi suomenkielinen wikipedia ei tunne häntä lainkaan.) Isenbachin alttarin näkymään hän maalasi Kristuksen aikansa pelätyn sairauden ruton uhriksi. Se on maalattu 1512-1516.
Rintalan minäkertoja kertoo tavanneensa Grünewaldin ensimmäistä kertaa vasta 1532 lokakuun ensimmäisenä päivänä. Taiteen kuvakirjojen ja silloisten tutkimusten mukaan hän oli maannut haudassa jo neljä vuotta Mathias Gothart-Nichart -nimisenä, kuollut Hallessa.
- Tämä Gryn, jonka minä tapasin, ei ollut se taiteilija - hän oli elossa matkalla Erbachista Mittenbergiin kuumeessa. Kuumeessa hän oli, sitä englannin hikikuumetta. Puulaatikossa oli kaksi maalausta, ne tulevat Maria Magdalenan alttariin, Maria ja Kristus.
- Lokakuun ensimmäisenä vuonna 1502, Jumalan käsi peitti auringon. Olen itse nähnyt. Olin silloin 21-vuotias, Grünewald kertoo.
Grünewaldilla ei ollut maallisia mesenaatteja kuten Granachilla, Dürerilla, Althoferilla, Hans Baldungilla ja nuoremmalla Holbeinilla.
- Ei ihminen kohtaloaan valitse se on päin vastoin, ja minun kohtalokseni tuli Neitseyt Marian ja Kristuksen kuvaaminen, passion kuvittaminen, Grünewald sanoi. Auringonpimennyksen hetkellä Auschwitzin tiellä Grünewaldista tuli passion maalari.
Mestari Mathis kuoli lokakuun ensimmäisenä 1532. Oluttuvan isäntä, mittenbergiläisen katontekijä Gotthansin renki ja minä olimme viimeiset, jotka näimme hänet elossa, kirjailija kertoo.
"Se mitä menetetään on onnea ja mielenrauhaa, mutta se mikä jää ja pysyy on- tätä mitä on - Getsemanen yötä. Muuta ei ole olemassa. Passio on ja pysyy", Rintala tai Grünewald kirjoittaa.
Rintala vaeltaa kirjassaan 1500-luvulta nykyaikaan ja toiseen suuntaan menneeseen, kristinuskon alkuvaiheisiin ja noihin 14 hädässäauttavaan pyhimykseen, jotka Grünewald oli kuvannut ensimmäisessä tunnetussa maalauksessaan. Taiteilija tuli Bindlachiin Mariankuussa ja sai työnsä valmiiksi Maria Himmelfarthin (Marian taivaaseenastumispäivä) juhlaan menness ja merkkasi alttariin vuosiluvun 1503 ja lähti yhtä tuntemattomanan kuin oli tullutkin.
Grünewald oli viisisataa vuotta myöhemmin yhtä tuntematon kuin Bindlachissa maalatessaan. (Ja voisi sanoa edelleen koska esimerkiksi suomenkielinen wikipedia ei tunne häntä lainkaan.) Isenbachin alttarin näkymään hän maalasi Kristuksen aikansa pelätyn sairauden ruton uhriksi. Se on maalattu 1512-1516.
Rintalan minäkertoja kertoo tavanneensa Grünewaldin ensimmäistä kertaa vasta 1532 lokakuun ensimmäisenä päivänä. Taiteen kuvakirjojen ja silloisten tutkimusten mukaan hän oli maannut haudassa jo neljä vuotta Mathias Gothart-Nichart -nimisenä, kuollut Hallessa.
- Tämä Gryn, jonka minä tapasin, ei ollut se taiteilija - hän oli elossa matkalla Erbachista Mittenbergiin kuumeessa. Kuumeessa hän oli, sitä englannin hikikuumetta. Puulaatikossa oli kaksi maalausta, ne tulevat Maria Magdalenan alttariin, Maria ja Kristus.
- Lokakuun ensimmäisenä vuonna 1502, Jumalan käsi peitti auringon. Olen itse nähnyt. Olin silloin 21-vuotias, Grünewald kertoo.
Grünewaldilla ei ollut maallisia mesenaatteja kuten Granachilla, Dürerilla, Althoferilla, Hans Baldungilla ja nuoremmalla Holbeinilla.
- Ei ihminen kohtaloaan valitse se on päin vastoin, ja minun kohtalokseni tuli Neitseyt Marian ja Kristuksen kuvaaminen, passion kuvittaminen, Grünewald sanoi. Auringonpimennyksen hetkellä Auschwitzin tiellä Grünewaldista tuli passion maalari.
Mestari Mathis kuoli lokakuun ensimmäisenä 1532. Oluttuvan isäntä, mittenbergiläisen katontekijä Gotthansin renki ja minä olimme viimeiset, jotka näimme hänet elossa, kirjailija kertoo.
"Se mitä menetetään on onnea ja mielenrauhaa, mutta se mikä jää ja pysyy on- tätä mitä on - Getsemanen yötä. Muuta ei ole olemassa. Passio on ja pysyy", Rintala tai Grünewald kirjoittaa.
tiistai 6. maaliskuuta 2018
Paavo Rintala, passion ja kauneuden attribuutit osa 2
1980-luvun lopulla Paavo Rintalan laajassa romaanituotannossa alkaa uusi kausi, tekisi mieli sanoa että viimeisen kymmenen vuoden tuotannossa Rintalan teokset nousevat uudelle tasolle. Vaikka Rintalan tuotannossa on runsaasti helmiä 1950-luvulta lähtien, tuntuu Rintala vasta myöhäistuotannossaan löytäneen omimman ja omintakeisimman kertojanäänensä.
Vedenjakajaksi Rintala-tutkija Pirkko Alhoniemi nostaa teoksen St Petersburgin salakuljetus (1987), jota en itse kuitenkaan tässä käsittele, vaan keskityn hänen 1990-luvulla ilmestyneeseen tuotantoonsa. Minä, Grünewald (1990), Sarmatian Orfeus (1991), Aika ja Uni (1993), Marian rakkaus (1994) ja Faustus (1996) muodostavat loistavan yhtenäisen kaaren Rintalan dokumentaarisessa romaanituotannossa, vaikka romaanien aihepiireillä on näennäisesti hyvin vähän yhteistä.
Se mikä näitä romaaneja yhdistää on uudenlainen hyvin henkilökohtainen kertojan ääni. Rintala tuo esiin vahvasti omaa henkilöhistoriaansa, samalla kun hänen kertojaminänsä vaeltaa vuosisatojen läpi pitkin Euroopan kulttuurihistoriaa Kristuksen ajoista viime vuosisadan kärsimysnäytelmiin, hän nostaa vuosisatojen haudasta passion, kärsimyksen, ja kauneuden attribuutit.
Rintalan myöhäistuotanto on suurta synteesiä pahuuden ja hyvyyden, kauneuden ja julmuuden dilemmasta ihmisessä. Rintala kantaa kirjoissaan humanismin soihtua yli pimeiden vuosisatojen Golgatalta 1900-luvun julmuuksiin, Auschwitziin, Katynin tammimetsiin, Stalinin diktatuuriin tai Oulun valkoisen kaupungin kaduille, Rintalan omaan nuoruuteen tai vanhenevan kirjailijan hidastuvaan kävelyyn kotikaupungin kaduilla.
Rintalan kerronnassa ominta on monikerroksellisuus, monitasoisuus. Yksittäisten henkilöhistorioiden kautta kerronta laajenee aikakausien ja kulttuurien kuvaukseen, niissä yhdistyvät kaunokirjallinen ja esseenomainen puhe ja kaiken polttopisteenä on lopulta ihmisenä oleminen, ihmisyys.
II Minä, Grünewald
1.
Ensimmäinen säilynyt merkintä Grünewaldista on Lindenhardtin pitäjänkirkossa lähellä Bayreuthia 169x153 cm:n kaseiinipohjaiseen maalaukseen "Neljätoista hädässä auttavaa pyhimystä" on kaiverrettu vuosiluku 1503. Taiteilijan nimi teoksesta puuttuu mutta sen tekijä on Mathias Grünewald, aikalaisten puheissa ja kirjoituksissa Mestari Mathis, Mathis Grün, Aschaffenburgin Matti.
Vielä 1600-luvulla hänet muistetaan Grynina tai Grünewaldina. Sitten hänet unohdetaan henkilönä ja taiteilijana. Seuraavat vuosisadat pitävät hänen töitään (kuten hädässä auttavia pyhimyksiä tai Isenheimin alttarimaalausta) universaalinero Dürerin luomuksina. 1800-luvulla elänyt sveitsiläinen Jacob Buchardt ensimmäisenä kieltäytyi näkemästä Isenheimin alttaria aikalaistensa silmin. Alkoi Grünewaldin ylösnousemus ja 1930-luvulle tultaessa hän oli sivuuttanut aikalaisensa alppien pohjoispuolella.
Paavo Rintala näki nuoruutensa kaupungin Oulun kunnallisessa kirjastossa ensimmäisen Grünewaldinsa jossain Alppien pohjoispuolista renessanssia esittelevässä teoksessa. "Kuva katsoi ennemmin minua kuin minä sitä", Rintala kirjoittaa.
Itse tutustuin Grünewaldiin hieman samalla tavalla. Löysin hänet nuoruudessani vuoden 1980 vaiheilla muistaakseni Parnassosta, Veijo Meren matkakertomuksesta, Meren "pienestä pyhiinvaelluksesta" Isenheimin alttarimaalausta katsomaan. Valokuvan teoksesta löysin jostain ulkomaisesta taidekirjasta.
Isenheimin alttarimaalauksen Kristus järkytti minua perusteellisesti. Se oli kauenin ristiinnaulitsemiskuva, jonka olen nähnyt. Se ei ole kaunis esteettisesti vaan kaunis kärsimyksen kuvauksena. Siinä Kristus kärsii ristillä hirvittävällä tavalla. Hänen koko ruumiinsa näyttää ruttoiselta tai orjantappuraruoskalla piestyltä märkivine verihaavoineen. Tämä kuva, historian kärsivin Kristus, löytyy myös Minä, Grünewald -kirjan kannesta.
2.
Kirjassa Minä, Grünewald Rintala kokee Euroopan kulttuurihistoriaa ja Grünewaldin aikakautta todeksi suomalaisen pikkukaupungin kirjastossa samoihin aikoihin, kun venäläiset sotilaat 1945 Dresdenissä joutuivat ensimmäistä kertaa silmätyksin Rafaellin, Giorgionen ja Tizianin kanssa.
Kaupungin nimi oli Oulu ja sitä kutsuttiin Valkeaksi kaupungiksi. Mutta valo kaupungissa oli talvella vähäinen. Sen katuja Rintala kuljeksi noin 460 vuotta sen jälkeen, kun Dürer oli nähnyt Jean Orliacin alttaritaulun Marian ilmestyksen. Valo kaupungissa alkoi kasvaa huhtikuussa, mutta se oli kylmää ja kovaa, siinä oli kuoleman valkeus kuin kallan kukissa arkun kannella.
Sodan voittajien ja hävinneiden katkeruuden alta, ja raunioituneen Euroopan alta, aika sitoi nuoren miehen silmille oman siteensä. Niin lähellä vielä oli helvetin ja viimeisen tuomion läsnäolo, mutta Oulun käsikirjaston taidekirjojen kuvissa nuorukainen näki toisenlaisen valon.
Jonain helmikuisena päivänä Rintala kohtasi kirjaston käsikirjastossa Pyhän Veitin, yhden neljästätoista hädässäauttajasta. Pyhä Veit, myös pyhänä Vituksena tunnettu, oli pyhimyksistä vaatimattomin. Kotipihojen ja -kotieläinten suojelija. Tuli alla, Pyhä Veit istumassa valtavassa kattilassa. Diocletianus keitti Veitin kiehuvassa öljyssä, jossa Veit nosteli jalkojaan kuin tanssissa. Sairautena tanssitautia kutsutaan edelleen Pyhän marttyyrin tanssiksi, chorea Saint Veiti.
Rintala etsi kirjastossa sisältöä elämäänsä ja löysi Pyhästä Veitistä jotain renessanssista vuosisatojen yli tähän hetkeen ulottuvaa, jotain näyn tai ilmestyksen omaista.
Vedenjakajaksi Rintala-tutkija Pirkko Alhoniemi nostaa teoksen St Petersburgin salakuljetus (1987), jota en itse kuitenkaan tässä käsittele, vaan keskityn hänen 1990-luvulla ilmestyneeseen tuotantoonsa. Minä, Grünewald (1990), Sarmatian Orfeus (1991), Aika ja Uni (1993), Marian rakkaus (1994) ja Faustus (1996) muodostavat loistavan yhtenäisen kaaren Rintalan dokumentaarisessa romaanituotannossa, vaikka romaanien aihepiireillä on näennäisesti hyvin vähän yhteistä.
Se mikä näitä romaaneja yhdistää on uudenlainen hyvin henkilökohtainen kertojan ääni. Rintala tuo esiin vahvasti omaa henkilöhistoriaansa, samalla kun hänen kertojaminänsä vaeltaa vuosisatojen läpi pitkin Euroopan kulttuurihistoriaa Kristuksen ajoista viime vuosisadan kärsimysnäytelmiin, hän nostaa vuosisatojen haudasta passion, kärsimyksen, ja kauneuden attribuutit.
Rintalan myöhäistuotanto on suurta synteesiä pahuuden ja hyvyyden, kauneuden ja julmuuden dilemmasta ihmisessä. Rintala kantaa kirjoissaan humanismin soihtua yli pimeiden vuosisatojen Golgatalta 1900-luvun julmuuksiin, Auschwitziin, Katynin tammimetsiin, Stalinin diktatuuriin tai Oulun valkoisen kaupungin kaduille, Rintalan omaan nuoruuteen tai vanhenevan kirjailijan hidastuvaan kävelyyn kotikaupungin kaduilla.
Rintalan kerronnassa ominta on monikerroksellisuus, monitasoisuus. Yksittäisten henkilöhistorioiden kautta kerronta laajenee aikakausien ja kulttuurien kuvaukseen, niissä yhdistyvät kaunokirjallinen ja esseenomainen puhe ja kaiken polttopisteenä on lopulta ihmisenä oleminen, ihmisyys.
II Minä, Grünewald
1.
Ensimmäinen säilynyt merkintä Grünewaldista on Lindenhardtin pitäjänkirkossa lähellä Bayreuthia 169x153 cm:n kaseiinipohjaiseen maalaukseen "Neljätoista hädässä auttavaa pyhimystä" on kaiverrettu vuosiluku 1503. Taiteilijan nimi teoksesta puuttuu mutta sen tekijä on Mathias Grünewald, aikalaisten puheissa ja kirjoituksissa Mestari Mathis, Mathis Grün, Aschaffenburgin Matti.
Vielä 1600-luvulla hänet muistetaan Grynina tai Grünewaldina. Sitten hänet unohdetaan henkilönä ja taiteilijana. Seuraavat vuosisadat pitävät hänen töitään (kuten hädässä auttavia pyhimyksiä tai Isenheimin alttarimaalausta) universaalinero Dürerin luomuksina. 1800-luvulla elänyt sveitsiläinen Jacob Buchardt ensimmäisenä kieltäytyi näkemästä Isenheimin alttaria aikalaistensa silmin. Alkoi Grünewaldin ylösnousemus ja 1930-luvulle tultaessa hän oli sivuuttanut aikalaisensa alppien pohjoispuolella.
Paavo Rintala näki nuoruutensa kaupungin Oulun kunnallisessa kirjastossa ensimmäisen Grünewaldinsa jossain Alppien pohjoispuolista renessanssia esittelevässä teoksessa. "Kuva katsoi ennemmin minua kuin minä sitä", Rintala kirjoittaa.
Itse tutustuin Grünewaldiin hieman samalla tavalla. Löysin hänet nuoruudessani vuoden 1980 vaiheilla muistaakseni Parnassosta, Veijo Meren matkakertomuksesta, Meren "pienestä pyhiinvaelluksesta" Isenheimin alttarimaalausta katsomaan. Valokuvan teoksesta löysin jostain ulkomaisesta taidekirjasta.
Isenheimin alttarimaalauksen Kristus järkytti minua perusteellisesti. Se oli kauenin ristiinnaulitsemiskuva, jonka olen nähnyt. Se ei ole kaunis esteettisesti vaan kaunis kärsimyksen kuvauksena. Siinä Kristus kärsii ristillä hirvittävällä tavalla. Hänen koko ruumiinsa näyttää ruttoiselta tai orjantappuraruoskalla piestyltä märkivine verihaavoineen. Tämä kuva, historian kärsivin Kristus, löytyy myös Minä, Grünewald -kirjan kannesta.
2.
Kirjassa Minä, Grünewald Rintala kokee Euroopan kulttuurihistoriaa ja Grünewaldin aikakautta todeksi suomalaisen pikkukaupungin kirjastossa samoihin aikoihin, kun venäläiset sotilaat 1945 Dresdenissä joutuivat ensimmäistä kertaa silmätyksin Rafaellin, Giorgionen ja Tizianin kanssa.
Kaupungin nimi oli Oulu ja sitä kutsuttiin Valkeaksi kaupungiksi. Mutta valo kaupungissa oli talvella vähäinen. Sen katuja Rintala kuljeksi noin 460 vuotta sen jälkeen, kun Dürer oli nähnyt Jean Orliacin alttaritaulun Marian ilmestyksen. Valo kaupungissa alkoi kasvaa huhtikuussa, mutta se oli kylmää ja kovaa, siinä oli kuoleman valkeus kuin kallan kukissa arkun kannella.
Sodan voittajien ja hävinneiden katkeruuden alta, ja raunioituneen Euroopan alta, aika sitoi nuoren miehen silmille oman siteensä. Niin lähellä vielä oli helvetin ja viimeisen tuomion läsnäolo, mutta Oulun käsikirjaston taidekirjojen kuvissa nuorukainen näki toisenlaisen valon.
Jonain helmikuisena päivänä Rintala kohtasi kirjaston käsikirjastossa Pyhän Veitin, yhden neljästätoista hädässäauttajasta. Pyhä Veit, myös pyhänä Vituksena tunnettu, oli pyhimyksistä vaatimattomin. Kotipihojen ja -kotieläinten suojelija. Tuli alla, Pyhä Veit istumassa valtavassa kattilassa. Diocletianus keitti Veitin kiehuvassa öljyssä, jossa Veit nosteli jalkojaan kuin tanssissa. Sairautena tanssitautia kutsutaan edelleen Pyhän marttyyrin tanssiksi, chorea Saint Veiti.
Rintala etsi kirjastossa sisältöä elämäänsä ja löysi Pyhästä Veitistä jotain renessanssista vuosisatojen yli tähän hetkeen ulottuvaa, jotain näyn tai ilmestyksen omaista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)