Lintujen nimistöä kivikaudesta nykyaikaan

Kaisa Häkkinen: Linnun nimi

410 sivua

kuvitus: Ferdinand, Magnus ja Wilhelm von Wright sekä Magnus Körner

Kustannusosakeyhtiö Teos 2004

”Västäräkki: kallonpotkottaja, kalmatrikka, katrikka, kiemari, kyntäjä, nassu, ohralintu, riukuhärkä, toukolintu, vestrikka, vestrikki ja västi”

I Linnunnimien tarpeellisuus ja tehtävät

Professori Kaisa Häkkinen on tehnyt uraauurtavan työn kirjoittaessaan 410 tekstisivua sisältävän kirjajärkäleen ”Linnun nimi”. Kirja sisältää pahnanpohjia myöten perusteellisen katsauksen Suomessa esiintyvien lintujen nimiin ja niiden etymologiaan kivikaudesta nykyaikaan.

Suurteoksen kirjoittamiseen Häkkiseltä on kulunut eri vaiheineen lähes 7 vuotta. Mutta lopputuloksena onkin teos joka on loppuun asti hiottu kuuluisien 1800-luvun lintumaalareiden von Wrightin veljesten ja heidän ruotsalaisen aikalaisensa ruotsalaisen Magnus Körnerin kuvitusta ja lukijaystävällistä taittoa myöten.

Kaisa Häkkinen selvittää kirjassa lintujen nimeämisen perusteet, millä eri tavoin linnut ovat saaneet nimensä, mikä on nimien alkuperä, miten lintujen nimistö on kehittynyt ja muuttunut historian eri vaiheissa sekä esittelee kirjan toisessa osassa Suomessa esiintyvien lintujen nimet luetteloituna eri aikoina esitettyine rinnakkaisnimineen. Uraauurtavaksi Häkkisen kirjan tekee se, että tiettävästi koko linnunnimien etymologiaa ei tietääkseni ole kirjallisuudessa aiemmin käsitelty.

Lintujen nimeäminen on Häkkisen teoksen mukaan koettu tarpeelliseksi jo kivikaudella. Kaisa Häkkinen esittelee kirjassa näiden nimien alkujuuret sekä linnunnimistön kehityshistorian Mikael Agricolan ABC-kiriasta nykypäivään asti. Linnunnimien etymologian sivutuotteena kirja antaa tietoa niin suomalaisen kirjallisuuden ja luonnontieteellisen tutkimuksen vaiheista kuin lintujen kansanomaisesta nimistöstäkin.

Saamme tietää, että lintuja on nimetty jo ainakin 5000 vuoden ajan ja jotkin näistä nimistä ovat säilyneet muuttumattomina nykypäivään saakka. Joillakin linnuilla taas on historian vaiheissa saattanut olla leegio erilaisia nimiä ja rinnakkaisnimiä. Lintujen nimien systematisoinnin ja tieteellisten nimien luokittelujärjestelmän uranuurtajana on ollut tietenkin Carl von Linne teoksessa Systema Naturae 1758.

Lintujen suomenkielisen nimistön kehitys on vaiherikkaampaa ja Häkkisen vaeltaessa linnunnimien lähteillä hän tuntuu välillä tekevän suoranaista salapoliisityötä. Lintujen nimien tehtävänä on tietenkin kuvailla lintulaji niin että sen käsitteellisesti pystyy erottamaan toisista lajeista ja linnut ovatkin näin saaneet nimensä esimerkiksi ulkonäön, värin, äänen, olinpaikan tai muun ominaisuuden perusteella.

II Esikirjallinen linnunnimistö

Hivenen kakistelin lukiessani ylläolevan otsikon. Miten voidaan saada tietoa lintujen nimistä ajalta jolloin niistä ei ole jäänyt jälkeen kirjallisia dokumentteja, miten voidaan tietää että esimerkiksi pyy on säilyttänyt nimensä nykymuotoisena suomen kielessä jo 5000 vuoden ajan? Häkkinen selittää asian:

Sukukielten vertailevan tutkimuksen avulla voidaan osoittaa, että eräät nykyajan tunnetut linnunnimet ovat tuhansia vuosia vanhoja. Esimerkiksi pyy tunnetaan sukukielissä samojedinkieltä myöten.

Vanhimmat esikirjalliset linnunnimet ovat luonnollisesti liittyneet ihmisen toimeentulolle ja elinpiirille tärkeimpiin lintuihin. ”On pidettävä hyvin todennäköisenä, että niillä linnuilla joiden kanssa ihmiset joutuivat konkreettisesti tekemisiin oli myös ihmisen antama nimi.”

Hyvin luonnollisesti vanhimmat tunnetut linnunnimet ovatkin käsittäneet riistalintuja: metsäkanalintuja ja vesilintuja. Hyvin vanhaa alkuperää on esimerkiksi joutsenen nimi, se on esiintynyt jo kalliopiirroksissa ja maalauksisa jonkinlaisena pyhänä lintuna. Vanhoja ovat myös eräät petolintujen ja ihmisen elinympäristössä viihtyvien lintujen nimet. Jo esikirjaslliseen aikaan on Kaisa Häkkisen mukaan esiintynyt myös lainaperäisiä (vieraista kielistä johdettuja) linnunnimiä.

III Linnunnimet vanhimmissa lähteissä

Suomen kirjakieli luotiin uuden ajan alussa, 1500-luvun puolimaissa. Mikael Agricolan ABC-kiria ilmestyi ensimmäisenä suomenkielisenä painotuotteena todennäköisesti vuonna 1543. Mutta jo ennen tätä suomalaisia nykyisinkin käytössä olevia linnun nimiä voi löytää muunlaisista lähteistä ja samoin muilla kielillä on kuvattu suomalaista linnustoa jo tätä varhemmin. Melkoinen määrä suomalaisia lintuja on kuvattu Olaus Magnuksen latinankielisessä Carta Marinassa joka ilmestyi vuonna 1539.

Keskiaikaisista lähteistä voidaan poimia sukunimen tapaan käytettyjä linnunnimityksiä. Suomen historiasta on tuttu sukunimi Kurki. Laukon kartanon herrana toimi Klaus Kurki. Arvid Kurki puolestaan oli suomen viimeinen katolinen piispa. Kallialan eli Tyrvään kirkontileistä taas on löydettävissä useita 1400-luvun loppupuolella eläneitä ”linnunnimisiä” henkilöitä: löytyy niin hawka, kokko (kotka), koskelo, kyhkynen, käki, metonen (metso), pyy, sotka kuin tyaynenkin (tiainen).

Micael Agricolan tuotannossa jo ABC-kirjasta lähtien esiintyy pitkälti toistakymmentä linnunnimeä. Esimerkiksi korppi esiintyy jo Agricolan ABC-kiriassa, joka siis ilmestyi 1543. Rukouskirjassa (1544) ja Uudessa testamentissa (1548) esiintyy jo useita lintuja. Agricolan tuotannosta löytyvät nimitykset haikara, hanhi, huuhkaja, kakari, kana, korppi, kotka, kukko, kurki, kyyhky(läinen), metsäkana, mettinen, pelikaani, pääskynen, sorsa, storkki ja varpu(lai)nen, osa edelleen käytössä olevia, osa vanhahtavia lintulajien nimiä.

Ensimmäiset luonnontieteelliset lintuhavainnot ilmestyivät painettuna 1600-luvun alkupuolella. Sigrid Aronus Forsius kirjoitti 2 lintuja käsittelevää kirjaa, joissa mainitaan muun muassa nälkäkurki (kattohaikara). Kattohaikaran esiintyminen Suomessa oli epätavallista ja sen uskottiin tapahtuvan vain nälänhädän uhatessa, josta johtuu linnun nimi.

Koko Raamattu eli Biblia ilmestyi suomeksi 1643. Bibliasta on poimittavissa joukko uusia linnunnimiä: haahka, hiirihaukka, kanahaukka, kivirautia, kokkolintu, korpihaukka, lintuhaukka, louve, luikko, peltokana, poutahaukka, riuttahyypiö, ruo'onpäristäjä ja yökkö, joista kolme viimeksimainittua ovat pöllöjä. Nimi kokko (kotka) tulee veneen kokasta ja sitä kautta linnun nokasta. Bibliassa mainittu joutsen on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo hieman aiemmin, Ericus Schroderuksen sanakirjassa.

Suomenkielisiä sanakirjoja alkoi siis ilmestyä 1600-luvulla. Näistä vuonna 1678 ilmestynyt Henrik Florinuksen sanakirja on parhaiten kytköksissä Suomen ja Lounais-Suomen lintumaailmaan. Schroderuksen vuonna 1637 ilmestynyt sanakirja on vanhin suomenkieltä sisältävä sanakirja ja sieltä löytyvät ensiesiintyminä mainitun joutsenen lisäksi seuraavat nykykielelläkin tunnistettavat linnunnimet: ankka, harakka, koskelo, leivonen, metso, peipinen, pyy, rastas, sotka, tavi teeri varis.

Ajan mittaan muuttuneita nimiä (nykyinen nimi/Schroderus): naakka=hakkinen, närhi=pähkinänhaukka, harjalintu=suovares, lokki=tirri, tiainen=titinen, alli=tohtaja, naarashaahka=uodi, pöllö=tarhapöllö, kottarainen=mustarastas, haarahaukka=sääksi, tikli=tiainen, käpytikka=kirjava käki, keltasirkku tai viherpeippo = leppälintu. Osa nimistä on siis poistunut käytöstä, osa on vaihtunut jonkin toisen lintulajin nimeksi.

Ensimmäinen suomenkielinen sananlaskukokoelma oli Florinuksen vuonna 1702 ilmestynyt Wanhain Suomalaisten Tawaliset ja suloiset Sananlaskut. Jo tässä kokoelmassa esiintyy kaikkien tuntema sananlasku kevään tulosta, tosin nykyisestä hivenen poikkeavassa muodossa: ”Kuu kesään kirviäisest (leivosest), vähä västäräkkisest; käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpimän.” Kaikkiaan Florinuksen sananlaskuissa esiintyy 27 linnunnimeä.

Esitieteellistä linnunnimistöä esiintyy tietenkin myös 1700-luvulla ilmestyneissä sanakirjoissa joista merkittävimpiä olivat Daniel Jusleniuksen vuonna 1745 ilmestynyt lähes 16 000, Henrik Gabriel Porthanin kokoama suursanakirja, johon hän kokoili myös linnun nimistöä 1770-luvun jälkeen sekä vuosina 1786-1787. Lisäksi lintujen nimiä esiintyy 1700-luvulla pitäjäkertomuksissa, Jacob Gummeruksen väitöakirjassa, luonnonkalentereissa ja saduissa.

IV Tieteellispohjaisen linnunnimistön syntyvaiheet

Ensimmäisen laajan luettelon Suomen kaikista selkärankaisista eläimistä – vuonna 1810 ilmestyneen Fauna Fennican – kirjoitti Peter Ulricus Sadelin. Lintujen osuus kattaa yli puolet kirjasta ja mahdollisuuksien mukaan linnuilla on mainittu rinnakkain latinalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset nimet.

Kirjassa esitetään kaikkiaan yli 200 Suomessa esiintyvien lintujen nimeä tai rinnakkaisnimeä. Esimerkiksi haukkoja kirjassa on 21 numeroitua lajia, mutta todellisuudessa haukkalajeja on paljon vähemmän, koska muutamat nimitykset tarkoittavat selvästi samaa lajia. Tässäkin luettelossa on kuitenkin edelleen puutteita erityisesti tringa-suvun (viklot, liro, rantasipi) ja tikkojen kohdalla (tikoista nimetään vain harvinainen vihertikka). Vuonna 1819 teokseen ilmestyy kaksi täydennysosaa.

Linnun nimiä esiteltiin 1800-luvun alkupuolella useissa sankirjoissa. Samana vuonna 1847 ilmestyi kaksi sanakirjaa ”Harjoituksia” ja Elias Lönnrotin ”tulkkisanakirja”. Näistä lönnrotin sanakirjassa esiintyy peräti 45 sellaista linnunnimeä joita ei toisessa sanakirjassa mainita.

Ensimmäisen kattavan suomenkielisen linnunnimistön laati William nylander vuonna 1849. Aiemmista nimistöistä poiketen nylanderin kirjassa on kullekin lintulajille annettu vain yksi nimi. Nylanderin luettelossa on mainittu 236 eri lajin latinalainen nimi, mutta lajien määrittämisen vaikeudesta johtuen eräisiin lajeihin viitataan kuitenkin edelleen kahdella nimellä. 230 suomeksi nimetystä lajista 54:llä on esitetty täsmälleen nykymuotoinen nimi. Kirjaan sisältyy kuitenkin myös eräitä virheitä ja väärinkäsityksiä.

Elias Lönnrot palasi linnunnimistöön vuoteen 1861 ajoitetussa Suomalaisen lintukirjan käsikirjoituksessa, joka jäio viimeistelemättömäksi ja painamattomaksi. Käsikirjoitus löytyi lönnrotin jäämistöstä ja sitä säilytetään SKS:n arkistossa. Kaisa Häkkisen mukaan se on kuitenkin niin vaikeaselkoinen ja kaoottinen, että sen sisältöä on mahdotonta kuvailla täsmällisesti. Lönnrotin lintukirjan nimet on poimittu pääosin vanhemmasta kirjallisuudesta suoraan luetteloon niiden merkitystä, luotettavuutta ja keskinäisiä yhtyksiä sen tarkemmin määrittelemättä.

V Ensimmäiset oikeat suomalaiset lintukirjat

Ensimmäisenä oikeana suomalaisena lintukirjana voidaan pitää Magnus von Wrightin ruotsinkielistäm ”Finlands fåglar, huvudsakligen till deras dräkter”, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1859. Teos jäi kesken ja jälkimmäinen osa ilmestyi vasta von Wrightin kuoleman jälkeen 1873 Johan Axel Palmenin täydentämänä. Ensimmäisessä osasa suomenkieliset nimet on mainittu 132 lintulajille. Palmenin toimittamassa toisessa osassa suomenkielinen nimistö on viimeistelemättömämpää.

Jo ennen von Wrightin teoksen toisen osan ilmestymistä oli kuitenkin vuonna 1972 ilmestynyt Johan August Malmbergin ”Fauna Fennica – Suomen eläimistö nuorisolle”, jossa on esitelty koko suomen nisäkkäät, linnut, kalat ja matelijat systemaattisessa järjestyksessä. Sen suomenkielisen nimistön viimeistelyssä avusti Aleksis Kiven kirjallisena vihollisena tunnetuksi tullut August Ahlqvist.

Fauna Fennicassa on jo 111 täsmälleen nykymuotoista linnunnimeä. Kirjan täydennetty laitos ilmestyi vuonna 1882 ja vielä tekijän kuoleman jälkeen 1909 ilmestyi kolmas versio nimellä ”Suomen luujalkaiset” K. E. Kivirikon täydentämänä.

VI linnunnimistön uudistus 1900-luvun alkupuolella

1920-luvulla havaittiin linnunnimistön kaipaavan jälleen uudistamista ja työhön ryhdyttiin K.E. Kivirikon omasta aloitteesta. Konkreettisesti nimistöä ryhtyi uudistamaan Einari Merikallio vuonna 1923. Merikallio huomasi noin 162 lajin tai alalajin nimen vaativan korjaamista. Merikallion nimiehdotuksia käsiteltiin Vanamo-seuran esittämässä toimikunnassa ja ne esiteltiin Luonnon Ystävässä vuonna 1925.

Vuonna 1949 aloitettiin vielä kerran nimien uudistus professori Paavo suomalaisen johtamassa toimikunnassa jonka sihteerinä toimi Paavo Voipio. Työn tulokset Paavo Suomalainen ja Paavo voipio julkaisivat vuonna 1950.

Tämän jälkeen merkittäviä nimistöuudistuksia ei enää ole tapahtunut. Kaisa Häkkisen mukaan on laskettavissa yhden käden sormilla ne tapaukset jolloin Suomalaisen ja Voipion uudistamaa nimeä olisi muutettu vielä 1950 jälkeen.

Tämän jälkeen onkin keskitytty ensisijaisesti suomenkielisen linnunnimistön laajentamiseen koskemaan Euroopan ja koko maailman lintuja. Vuonna 1962 ilmestyi Euroopan lintujen määritysopas suomenkielisine linnunnimineen. Vuoden 1972 lintukäsikirjassa Euroopan lintujen lisäksi mukaan on otettu Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän linnusto. Koko maailman lintujen suomenkielinen nimistö ilmestyi 1992.

VII Historiallinen lintusanasto

Kirjan jälkimmäinen osa ”Historiallinen lintusanasto” esittelee noin 130 sivulla Suomessa tavattujen lintulajien nimet systemaattisessa järjestyksessä. Lintujen virallisen suomenkielisen, ruotsinkielisedn ja tieteellisen nimen lisäksi luettelossa mainitaan aiemmat rinnakkaisnimet, niiden esittäjä sekä vuosiluku, jolloin kyseinen rinnakkaisnimi on julkaistu. Parhaimmillaan luettelot saattavat olla lähes sivun mittaisia pienellä painettuna tekstinäkin. Esimerkinomaisesti julkaisenkin lopuksi vain pätkän kuikan varhaisimmista historiallisista nimistä:

Kuikka (storlom) Gavia arctica (orig)

???Schroderus 1637 tohtaja 'loohm, anas glacialis'

??Juslenius 1745 caacko, cackuri, cuicka 'lo(h)m, årta, dykare; species avic aquaticae, avis marinae species, mergi species

??Juslenius 1745 cacari 'spof; boscas', aliis 'lom'

Heinricius 1766 kakari 'lom; colymbus arcticus'

??JuslPorthan 1770 cuicka 'lom, merci species; al. Lom' (Carlo) [vrt. tohtaja, tohtava 'ijsand; anas glacialis']

...

YLEn surkeaa

Ihmisiän mittapuussa Suomen Yleisradio on jo kunnianarvoisa vanhus, noin 85 vuotias. Lähetystoiminnan Yleisradio aloitti vuonna 1926, mutta koko maan kattavuuden lähetykset saavuttivat kaksi vuotta myöhemmin 1928. Televisiotoiminta alkoi Suomen Televisio nimellä vuotta syntymäni jälkeen 1958. Televisioon en tässä kirjoituksessa kuitenkaan puutu vaan keskityn radion surkeaan nykytilaan.

Viime aikoina olen yhä useammin kuunnellut aamuöisin Radio Puheesta ohjelmasarjaa Arkistojen helmiä. Ohjelmasarja on hyvin toimitettu ja juonnettu viiden tunnin mittainen pläjäys, jossa arkistojen kätköistä on toukokuusta lähtien esitetty joka yö teemallisesti vaihtelevia kokonaisuuksia. Mielestäni se on parasta mitä radiossa tällä hetkellä on kuultavissa.

Ohjelmasarja Arkistojen helmiä on näiden arkistojen kätköistä kaivettuine hivenen rahisevine äänitteineen ollut erittäin mielenkiintoinen katsaus 1900-lukuun ja sen aikana tapahtuneisiin vaiheisiin Suomen ja maailman sekä myös radion historiassa. Mutta: Nämä ohjelmat on pääosin tehty 1930 – 1970-luvulla. Kaihoten kaipaankin tuota mennyttä aikaa, jolloin radiossa ja radioon tehtiin vielä ohjelmia. Sen jälkeen kanavien määrä on kyllä kasvanut ja ohjelmatoiminta on muuttunut ympärivuorokautiseksi, mutta samalla ohjelmien taso on laskenut kuin lehmän häntä erään tietyn toimituksen jälkeen.

Radiotoiminnan kulminaatiopiste voidaan ajoittaa vuoteen 1985. Tuolloin eduskunta myönsi ensimmäiset paikallisradioluvat ja ensimmäisenä mainosrahoitteisena kanavana aloitti jo samana vuonna toimintansa Radio Nivala. Toimin tuohon aikaan pienen pohjalaisen maakuntalehden toimittajana ja seurasin mielenkiinnolla keskustelua paikallisradioiden perustamisesta. Niiden uskottiin monipuolistavan radion ohjelmatarjontaa, lisäävän kilpailua ja näin virkistävän myös Yleisradion omaa ohjelmatoimintaa. Toisin kävi.

Paikallisradioiden perustamisesta alkoi Yleisradion ohjelmallisen sisällön asteittainen mutta säälimätön tuhoutuminen. Paikalliskanavien toimituksellinen linja muuttui nopeasti alkeellisista paikallisohjelmayrityksistä levynpyörittäjien kyläksi. Ja miten vastasi Yleisradio? Profiilin kohottamisen ja ohjelmien tason nostamisen sijaan Yleisradio lähti mukaan levynpyöritysrulettiin.

Vuonna 1994 Yleisradio oli muuttunut osakeyhtiöksi, Suomen Yleisradio Oy:ksi, ja tämän yleisradioyhtiön puolesta päävastuuta ohjelmatoiminnan tuhosta kantavat kaksi vuosina 1994-2010 Yleisradion toimitusjohtajina toiminutta henkilöä, Arne Wessberg (1994-2005) ja Mikael Jungner (2005-2010), molemmat sosiaalidemokraatteja. Tänä aikana toimittajat radiossa muuttuivat pääosin levyjen väleissä jotain läppää heittäviksi musiikkijuontajiksi, dokumentiohjelmien teko loppui lähes kokonaan, tutkiva journalistinen ote katosi jonnekin metsänpeittoon, omalta ohjelmatuotannolta vietiin resurssit, vain uutistoimitus säilyi osapuilleen entisellään.

Yleisradion kaikki uudistukset vuodesta 1994 ovat merkinneet toiminnan näennäistä laajentamista. Kuten jo totesin ohjelmatoiminta muuttui tänä aikana ympärivuorokaudtiseksi ja vuonna 2003 suomenkielisten kanavien lukumäärä kasvoi neljään: YLE Radio I, YLE X, YLE Radio Suomi ja YLE Q suolsivat kilvan sisällöttömiä lähetyksiä eetteriin. YLE Qn tarina loppui jo 2006, jolloin sen tilalle perustettiin pelkästään puheohjelmia nimensä mukaisesti lähettävä Radio Puhe.

Puheohjelmia ympärivuorokautisesti lähettävä kanava herätti mielenkiintoni. Eikö tällaisen kanavan olisi välttämättätöntä panostaa entistä laadukkaampaan, monipuolisempaan ja sisältörikkaampaan asiaohjelmatuotantoon. Kaukana siitä.

Kun kanavien lisääntyessä ja ohjelma-ajan kasvaessa ei toimituksellisia resursseja ole lisätty missään mittasuhteessa lisääntyneeseen ohjelmatuotantoon, on radiokanavista tullut uusinta-automaatteja, jotka lähettävät uusintoja ja uusinnan uusintoja. Uusintojen kuninkaana toimii juuri Radio Puhe. Se noukkii uusittaviksi ohjelmia sekä YLE 1:stä että Radio Suomesta nostaa välillä kaapista uusittavaksi muutaman kuukauden tai parin vuoden takaisia ohjelmia joita sitten uusii ja uusii uudelleen kuulijan hermoromahduksen partaalle asti.

Entäpä sitten musiikkiohjelmat: Tämän Jerikon muurien sortumiseen verrattavan radion romahduskauden aikana on keksitty oivallinen uusi tekninen henkilökuntaa säästävä ratkaisu, levylistat. Paikallisradioiden kehittämä idea on kopioitu YLEnkin käyttöön saumattomasti niin että ympärivuorokautinen radionkuuntelija joutuu kuuntelemaan samoja hittikappaleita useita kertoja vuorokaudessa niin kauan kuin vain kuulijan mielenterveys niitä kestää.

Kuvaavaa on, että esimerkiksi Radio Suomessa omaperäisempää musiikkiprofiilia edustavat etulinjassa vanhat 1970-luvulla uransa aloittaneet konkarit Jake Nyman ja kesätoimittaja Heikki Harma jotka soittavat edelleen samaa musiikkia, jota soittivat jo 1970-luvulla, YLE 1:n mielenkiintoisinta musiikkia tarjoaa Risto Nordell, joka katsoo vieläkin kauemmas taaksepäin, hänen musiikillinen aikajanansa päättyy 1600-lukuun ja Johann Sebastian Bachiin. (No totuuden nimissä täytyy myöntää että sinnikkäällä kanavapuijottelulla radiosta voi löytää pari muutakin kelvollista juonnettua musiikkiohjelmaa,)

Summa summarum. Ylen surkeaa on YLEn nykyinen ohjelmatuotanto. Ylen kehitysyritykset ohjelma-aikalaajennuksineen ovat järjestelmällisesti osoittautuneet Pyrrhoksen voitoiksi, sen profiilinnostoyritykset ovat kerta kerran jälkeen paljastuneet loistokkaiksi epäonnistumisiksi. Niinpä tänäkin yönä syvennyn kuuntelemaan Arkistojen aarteita 1920-luvulta 1970-luvulle ja kaihoisasti muistelen aikaa jolloin radiossa vielä oli oikeita ohjelmia.

Kirjoja hyllystäni: Esko Sarkkinen: Lumi

Esko Sarkkinen
Lumi
Otava 1994

Tätäkään kirjaa ei tietenkään ole hyllyssäni. Koska koko Seinäjoen kaupunginkirjasto on muuton vuoksi suljettuna ja lainaussakkojeni vuoksi olen edelleen muutenkin karenssissa enkä voi tarkistaa näin ollen muistikuviani itse kirjan tekstistä, tyydyn kuvailemaan kirjan eli tapahtuman taustaa.

Vietin 1990-luvun puolivälissä kuukauden verran Porvoossa mm. Kittilän intiaanileirillä majailleen kuvataiteilijaystäväni Marja Hallenin luona Porvoossa. hänen kauttaan ajauduin kuvataiteilija Carolus Enckellin näyttelyn avajaisiin, joihin Enckellin siivellä saapui myös mielenkiintoinen henkilö: Viipurissa syntynyt kuvataiteilija ja kosmopoliitti Esko Sarkkinen. Noin vuotta aiemmin häneltä oli ilmestynyt romaani Lumi.

Avajaisten tiimellystä välttääkseni päädyin keskusteluun harmaapartaisen Esko Sarkkisen kanssa. Sarkkinen ryhtyi kertomaan elämäntarinaansa. Helsingissä aikansa elettyään, siihen elämänmenoon jostain (ymmärrettävästä) syystä kyllästyttyään hän oli vastoin päinvastaista muuttoliikettä hän oli ottanut suunnan pohjoiseen.

Sarkkinen oli vuokrannut Inarinjärven saaresta mökin, ryhtynyt erakoksi ja elellyt saaressa vuoden yksinään, vain kerran viikossa saaressa käväissyt postivene yhteysvälineenä maailmaan, kalastellut ja ajatellut omiaan.

Tämä ei kuitenkaan Sarkkiselle riittänyt, tai voisiko sanoa näin: Inarinjärvikään ei ollut riittävän kaukana niistä asioista, joista hän halusi etääntyä. Niinpä hän pakkasi reppunsa ja siirtyi Huippuvuorille. Huippuvuorilla Sarkkinen vietti toisen vuoden, kylmyydessä ja kylmyyttä vesiväreillä maalaten, tärpätti veden sijasta (koska se jäätyisi) pensselinkasteluaineena.

Kun Sarkkinen kerran oli lähtenyt maailmaa kiertämään, hän päätti saman tien kiertää aikansa kuluksi maailman ympäri. Tähän maailmanympärikierrokseen kului aikaa noin 5 vuotta. Vaikuttavimpana Sarkkisen omaan mieleen kuitenkin jäivät huippuvuoren maisemat ja siellä vietetty aika, niinpä hän siltä kierroltaan Helsinkiin palattuaan kirjoitti omaelämäkerrallisen "romaanin" (sillä niin se kirjastoissa luokitellaan) "Lumi".

Tapasin siis Esko Sarkkisen hieman kyseisen teoksen ilmestymisen jälkeen, enkä ollut moisesta kirjasta koskaan kuullutkaan. tuskinpa on kovin moni kirjallisuudenystävä kuullut vieläkään. Googlehaulla huomasin kirjan kuuluvan muun muassa pohjoisen eräkirjallisuuden joukkoon, vaikka itse kirjassa ei ammuta yhtään eläintä. Ennemminkin se on kappale taiteilijan omaelämäkertaa hieman samaan tapaan kuin eräät Hessen kirjat (esim. Kylpylävieraana Badenissa) tai James Joycen "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta" ovat.

Kuvataiteilija/kirjailijan itsensä tavattuani päätin tietenkin välittömästi etsiä käsiini myös kyseisen kirjan. Lukukokemuksena minulle, joka myös olen aina mieluummin vaeltanut kohti pohjoista kuin etelää, teos oli riipaiseva ja huikea näky oleilemisesta ja olemisesta ihmisen elämän äärimmäisissä olosuhteissa, Huippuvuorilla, lasinkirkkaan kylmyyden maailmassa, loputtoman jäätikön, jääkarhujen ja siellä selviytyvien melko vähälukuisten ihmisten maailmassa.

Sarkkiselle tämä maailma on kiehtova, outo ja välillä pelottavakin. Hän on muukalainen joka ei ole tottunut selviytymään aivan kuten paikalliset selviytyvät. Hän kuitenkin maalaa, akvarelli maalaustelineessä, ulkoilmassa, yli 20 asteen pakkasessa kyseiseen tärpättialkoholinesteeseen pensseliä välillä kastaen akvarellejaan, kädet kohmeessa, inspiroituneena, kunnes havaitse pensselin pudonneen kohmettuneesta kädestä jo joitakin aikoja sitten.

Paikallisten varoituksista hän lähtee etsimään jääkarhuja moottorikelkalla yksin, joutuu moottorikelkan jäälakeudelle uuvuttua kuolemanvaaraan, josta hänet lopulta paikallisen yhden hengen etsintäpartion toimesta meille outoon sävyyn pelastetaan. Sanotaan nyt vaikka lappilaiseen tyyliin: "Tulin vaan tässä ohiajaessa kattomaan ettei sulla täällä mitään hätää ole."

Mutta kuten sanoin. Kirjaa minulla ei ole tätä kirjoittaessa käytettävissä. Sen saa jokainen lainata kirjastosta tai ostaa lukeakseen itse. Se kertoo taiteilijaelämästä, taiteen tekemisestä, erakoitumisesta, pohjoisesta kylmyydestä, kohtauspisteestä oudon ympäristön ja tavallaan toisessa kulttuurissa elävien ihmisten kanssa sekä ennen kaikkea Lumesta.

Kirjoja hyllystäni: Kotimaan luonnonkasvit

Kotimaan luonnonkasvit
Mikko Piirainen, Pirkko Piirainen, Hannele Vainio
WSOY 1999

Tätäkään kirjaa ei ole hyllyssäni. Lainasin sen Kauhajoen kaupunginkirjastosta, koska lainauskieltoni Seinäjoella jatkuu ja sitä paitsi koko Seinäjoen kirjasto on suljettu syyskuuhun asti uuteen kirjastotaloon muuton vuoksi.

Olin jo kehumassa kirjaa maasta lähes taivaisiin, kunnes tökkäsi. Etsin kirjan sisällysluettelosta nokkosvierasta mutta en löytänyt. Pienen salapoliisityön tuloksena sain selville että kyseinen kasvi onkin kirjassa virallisella nimellään humalanvieras. Mutta kun kirjassa esitetään myös kasvien kansanomaiset nimet - humalanvieraan tapauksessa kieräruoho, kierähumala, koiranhumala, villi heinä, humalaheinä ja humalavieras - niin miksi ei esitetä kasvin toista puolivirallista nimeä nokkosvieras, jonka kuitenkin wikipedia tunnistaa.

Uudelleen petyin koska kirjan nimi antaa ymmärtää, että kirja esittelee kaikki kotimaiset luonnonkasvit. Etsin nuoruuden kotiseutuni Kristiinankaupungin liepeillä Pyhävuorella kasvavaa Siperiankärhöä enkä sisällysluettelosta löytänyt siitä viitettäkään. Lopulta älysin kuitenkin katsoa kirjan esipuhetta, jossa selvästi todetaan, että Suomessa esiintyy alkuperäisinä tai vakiintuneina tulokaslajeina noin 1300 putkilokasvilajia, joista kirjassa esitellään noin 500 yleisintä lajia. Siperian karkulaisen ainoa tunnettu esiintymispaikka Euroopassa ja Altain länsipuolella oli vielä 70-luvulla Lapväärtin Pyhävuori, joten se ei kuulu yleisimpiin.

Mutta sitten parempaan. Kotimaan luonnonkasvit on kaunis ja harvinaisen oivaltavalla konseptilla toteutettu kirja. Yhteen sivuun mahtuu kunkin kasfvin lajinkuvaus, sen olinseudut (levinnerisyys), mahdollinen tulokkuus ja kuvailevia sanoja kasvin "käyttäytymisestä" sekä Maija Niemisen (ja WSOYn arkiston) vanhahtavan kaunis piirroskuvitus.

Teoksen lopussa oleva Hannele Vainion hyötykasviosaston noin 92 kasvin (saatoin laskea väärin) on kuin Toivo Rautavaaran tuotanto pienoiskoossa, siinä esitetään kasvien hyötykäyttö ja huomaan sitä lukiessani etten minä ainakaan kesäisin nälkään tai tautiin kuole.

Sokerina pohjalla itselleni olivat kuitenkin kasvien kansanomaiset nimet: "sananjalka=akkain persepyhkin; purtojuuri=nappikukka, nuijakielo ja piiskunen; seittitakiainen=ämmänkenkä, ämmänkämmen ja akantupakki; oravanmarja= hiirenkorva, kissankorva, koirankorva, lampaankieli, lehmänkieli, vasikankieli, varsankavionkukkainen, spkerimarja, sokurmarjakukkanen ja myrkkymarja..."

Kansantajuisuus on teoksen suuri ansio. Itse aioin aloittaa kasviharrastuksen jo vuosia sitten, mutta tämä kirja oli virike, joka sai minut kiinnostumjaan syvästi kasvistosta ympärilläni. Ei tieteellisiä määritteltykaavoja, ei mitään ylimääräistä, vain se mikä kirjassa esitellylle noin 500 kasville on olennaista.

Taiteen henkisestä köyhyydestä

Harvoin olen kirjoittanut blogiini pakinanomaista tekstiä. Tämän tekstin jälkimmäinen osa on pakinanomainen. Se ikävä piirre tekstiin kuitenikin sisältyy, että asian taustatapahtumat ovat totta.

Suomalaisen suurjuoksijan Hannes Kolehmaisen legendaarisesta voitosta ranskalaisesta vastustajastaan Jean Bouinin voitosta Tukholman 1912 olympialaisten 5000 metrin juoksussa on nyt kulunut sata vuotta. Sillä juoksulla Hannes Kolehmainen ja Suomi juoksivat itsensä maailmankartalle. Sille koko Suomen kansa hurraa (unohtaen että Kolehmainen voitti samoissa kisoissa myös 10 000 metrin juoksun ja maastojuoksun sekä savutti hopeaa jouikkuemaastojuoksussa).

100-vuotisjuhlatiimellyksen merkeissä Hannes Kolehmaisen juoksua on muistettu monin eri tavoin ja monilla eri kanavilla. Onhan jopa esitetty että Suomi saavutti itsenäisyytensä tämän juoksun ansiosta.

Eräs erikoisimmista juhlapäivään liittyvistä taidetapahtumista oli kuitenkin HKVn nuoria juoksijoita hyväksikäyttänyt taiteilija Erkki Soinisen koreografisoima uusintajuoksu legendaarisella Eläintarhan kentällä. Ideana oli toistaa Hannes Kolehmaisen ja Bouinin kaksinkamppailu päätyen samaan voittoaikaan 30,36,6. Mukana juoksussa oli kyseisen kaksinkamppailun rekvisiittana 12 muuta nuorta juoksijaa kamppaillen vähäisemmistä sijoituksista.

No mikäs siinä. Uusintajuoksu toteutettiin, kirikilpailun päätteeksi "Kolehmainen" nujersi "Bouinin" lähes täsmäaikaan 30,36,0. Yleisöä oli kohtalaisesti. Soininen videoi juoksun ja aikoo ilmeisestikin tehdä dokumentistaan jonkinlaisen videotaideteoksen.

Tapahtuma ylitti sekä radion että pääkaupunkiseudun päivälehtien ja iltapäivälehtien uutiskynnyksen. Jutuissa hehkutettiin Soinisen taiteen yhteisöllisyyttä, vuorovaikutuksellisuutta sekä rajat ylittävää kulttuurin ja urheilun kohtaamistapahtumaa.

Miksi minä sitten nurisen. Koska koen että minua kuvataiteilijana ja kuvataiteilijakuntaa tällä tapahtumalla on loukattu. Kuten eräs ystäväni epäsanatarkasti totesi: Kuka tahansa saa leikkiä Hannes Kolehmaista, ja juosta uusintajuoksuja, kuka nimittää sitä taiteeksi? Olen samaa mieltä. Pellehyppyjä saa harrastaa ja esittää mutta mielestäni niillä ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä.

Asian tekee kuitenkin vakavammaksi se, etrtä kyseinen taiteilija Erkki soininen kertoo Radio Puhe:n haastattelussa käyttäneensä tapahtuman ideoimisen ja toteutukseen aikaa yli 2,5 vuotta ja toteuttaneensa tapahtuman yli 30 henkilön työryhmällä. Kenen rahoilla? Omillaanko? Ja kuka on taiteilija Erkki Soininen?

Olen pudottaa housuni kun guugletan Soinisen CVta. Hän on toiminut Kuvataideakatemian rehtorina vuosina 1997-2001 ja saanut taiteen valtionpalkinnon vuonna 2006 juuri tästä taiteen yhteisöllisyydestä ja vuorovaikutuksellisuudesta, jota Hannes Kolehmaisen uusintajuoksu Eläintarhan radalla omalta osaltaan edustaa. "Tältä siis voi näyttää kun taide ja urheilu lyövät kättä", Ilta-Sanomat hehkuttaa. Minusta tällä kädellä lyödään taidetta korville ja vuorovaikutuksellisuus johtaa vain yleisön hämmennykseen taiteen käsitteen äärellä.

Jos kykenisin pitämään Soinisin teosta taiteena, se voisi toimia äärimmäisenä esimerkkinä taiteen henkisestä köyhyydestä. Mutta summa summarum. Taiten kanssa tällä juoksulla ei ole mitään tekemistä.

II

Hetkinen, nyt puhelin soi:

Ai! Mitä, kuuluu vähän huonosti...Että tää on vuorovaikutuksellista taidetta... Ootte tehny tätä performanssia yli 2 vuotta 30 hengen taustajoukoilla... ja valtion tai mikä se oli...taiteen valtionpalkintokin...Anteeksi että en heti ymmärtä...nyt... Niin... ei sitten mitään.... ei kuulu... Siis että mulle ei enää mitään apurahaa ikina... Tuota noin, enhän mä ole tähänkään asti mitään saanu... juu enkuulu, mitä piirejä ne semmoset on... ai apurahapii..pätkii taas.. joo, lupaan olla tästä lähtien hiljaa, joo, joo ja kerran vielä antdeeksi... kyllä lupaan sitoutua tästä lähtien tähän vuorovaikutuksellisuuteen... Olikos siellä Berliinis 2016 yhtään olumppiavoittajaa?... Ai että Vieterin 50-vuotismuistokisoihin pääsisin hevooseks ja sä piiskaisit Partasen paikalta... koskas ne olikaan?..2017...ja sää oot alottanu valmentautumisen jo...huikeeta...Iliman muuta, tää ilahduttaa mua suuresti...tuut, tuut,tuut. MÄÄ OON VUOROVAIKUTUKSELLINEN IHMINEN, MUSTA TULEE ISONA HEVOONEN.

Kai Vaara: Mies joka jäi ruohonjuuritasolle

Tutustuin Kai Vaaraan Koijärvellä ja Suomussalmen "Äiti maan" puolustusleirillä ja Nordisk Samaktionissa 1980-luvun vaihteessa. Vaara oli vihreän ruohonjuuriliikkeen keskeisiä ideologeja, kunnes ruohonjuuriaatetta ryhdyttiin kehittämään poliittiseksi aatteeksi ja puolueeksi. Muistan että siinä vaiheessa moni lähti liikkeestä omiin suuntiin, minä takaisin Kristiinankaupunkiin, Kai Vaara muistaakseni ainakin joksikin aikaa Christianiaan. Ville Komsi ja muutama muu saapasteli eduskuntaan.


En ole kuullut Kai Vaarasta mitään 30 vuoteen. Nyt törmäsin häneen Elonkehä lehden haastattelussa. Siteerasin jo aiemmin facebookiin pätkän haastattelusta: "Ole realisti, vaadi mahdottomia" "Modernin ympäristöliikkeen toinen protestiaalto käynnistyi öljykriisin ja laman jälkitunnelmissa 1979 Forssan Koijärvellä. Koijärvi-liike - merkittävin yksittäinen tapahtuma suomalaisen ympäristöliikkeen historiassa - muuttui sittemmin massiiviseksi poliittiseksin liikkeeksi. Ainakin yksi jäi sinne, missä ruohon oli vihreintä: ruohonjuuritasolle.


Siteeraan Kai Vaaran ajatuksia Elonkehästä lisää. Hän oli perehtynyt norjalaiseen ekososialismiin, Hartwig Saetran ja Arne Naessin ajatteluun muun muassa. Nyt hän tuo esiin Tere Vadénin kaksijalkaista ympäristövallankumousta: "Toiveikkuus elämässä rakentaa mielekkyyttä. Ihmisellä tulee olla oikeus ympäristöön jossa hän voi käyttäytyä luovasti, riippumattomasti. Tätä kautta kuvaan astuu kestävyys. Kahlittu ihminen ei ole riippumaton.(...)sopeutumisvaikeudet, tyyppiesimerkkinä alkoholismi - johtuvat itsellisen kulttuurin menettämisestä.


Paradoksaalista kyllä, kulutus- ja pärjäämisyhteiskunnassa sivuraiteelle ajautunut nimenomaan rakentaa - heikoissa olosuhteissa - takaisin tätä itsellistä, kadonnutta kulttuuria. Kieltäytyminen vaikkapa asettumasta jonoon tehokkaksi työntekijäksi on vastalause moniin reunaehtoihin kytketylle palkkatyölle.

- Oleminen määrää tajunnan, eivät niinkään arvot. Vaikka arvoni sanoisivat että elinympäristö on säilytettävä terveenä, elintapani saattavat olla siihen nähden ristiriidassa. mitä opimme ylläpitämään? Mihin koulumaailma meidät työntää? Se opettaa meidät roolisuoritukseen kulutusyhteiskunnassa. Olennainen tarkoitus on saada ihmiset työmarkkinoille. sivistykselliset arvot ovat romukopassa.

- Vieroitusoireet tulevat olemaan melkoisia. Puhumme alkoholiriippuvuudesta mutta emme öljyriippuvuudesta, vaikka kysymyksessä on vastaavanlainen asia. Tällaiset riippuvuudet ovat suoraan kytköksissä yhteisöjen oikeuksiin.

- Hallintajärjestelmät lähtevät siitä, että paikallisyhteisöjä ei haluta vahvistaa ja tukea. Lähdetään siitä että ihmisten väliset eturistiriidat voidaan korvata rahalla. Tämän logiikan lähtökohtana on nimenomaan se, että emme pidä huolta toisistamme.

Lopetan ensimmäisen osan Kai Vaaran kommenteista tähän. Muistan kun hän 1970-luvun lopulla muun muassa pamfletissa ympäristö yhteiskunta ja elämäntapa puhui erilaisista ajattelutavoistan ja elämänmalleista, erilaisesta politiikasta kuin vhreä liike ja puolue sittemmin toteutti politiikassaan.

Kaipaan toisinajattelua vihreään politiikkaan. Haluaisin että se olisi lähempänä saksalaista radikaalivihreyttä kuin helsinkiläistä Soininvaaran ja kumppanien kalkulaattorimatematiikkaa. toivoisin että vihreys olisi oikeasti ruohonjuuritason aate edelleen.

Sokea mies joka näki atsteekkien ja inkojen kulttuurin sydämeen

Kirjoja hyllystäni

William H Prescott: Meksikon valloitus

Sokea mies joka näki atsteekkien ja inkojen kulttuurihistorian

Vuonna 1843 ilmestyi William Hickling Prescottin (s.1796) pääteos ”The Conquest of Mexico”, joka suomeksi ilmestyi 99 vuotta myöhemmin vuonna 1942 Eino Palolan kääntämänä nimellä ”Meksikon valloitus”.

Merkillepantavaa on, että William H Prescott teosta kirjoittaessaan oli lähes sokea eikä muutenkin heikon terveytensä tähden päässyt koskaan näkemään seutuja joita kuvasi. ”Mahdollista onkin että näkökyvyn puuttuminen herkensi hänen sisäistä näkemystään”, kirjoittaa Eino Palola, ”että nuo maisemat ja seudut, joista hänen lähteensä kertoivat, muuttuivat hänelle erittäin eläviksi ja todellisiksi.”

”Hänen maisemankuvauksensa pitävätkin paikkansa niin hyvin, että esim. 'Meksikon valloitus' on vieläkin parhaita oppaita niille, jotka haluavat tutustua tämän maan luontoon ja nähtävyyksiin, puhumattakaan siitä, että tämän maan historia on elävöitetty erinomaisella tavalla: historianen asiallisuus ja kerronnan pätevyys yhdistyy onnellisesti kauniiseen, ilmeikkäiseen esitystapaan.”

Prescottin kirjallinen tuotanto oli alkanut vuonna 1821 tutkimuksella ”Byronin Pope'ille lähettämistä kirjeistä”. Vuonna 1837 hän sai valmiiksi kolmiosaisen suurteoksen ”Ferninand and Isabella the Catolic” (Ferdinandin ja Isabellan katolilainen hallitusaika) jonka jälkeen hän lepäsi vuoden ja ryhtyi pääteoksensa ”The Conquest of Mexico” (Meksikon valloittaminen) kirjoittamiseen. 677 sivuinen (suomennoksena) tiiliskivi ilmestyi alkuteoksena 1843. Tämänkään jälkeen Prescott ei jäänyt lepäämään laakereilleen (joista merkittävin oli kutsu Ranskan Instituutin jäsenksi v.1845) vaan jo neljä vuotta myöhemmin ilmestyi toinen suurteos ”History of Conquest of Peru” (Perun valloituksen historia), jossa tekijä taas syventyi muinaisten inkojen synkkään tarinaan ja heidän erikoiseen sivistyselämäänsä. Tämän jälkeen Prescott loppuelämänsä päätyönä ehti julkaista kolme paksua nidettä Filip IIn historiaa ennen kuin kuolema katkaisi hänen kirjoitustyönsä vuonna 1859.

On huomattava Meksikon valloituksen kirjoitusajankohta lähes 170 vuotta sitten. Muinaistutkimus oli tuohon aikaan vielä lapsenkengissä, Prescott hankki käsiinsä runsaasti aineistoa (lähes kaiken saatavilla olevan) muun muassa Espanjan ennenjulkaisemattomista lähteistä: ”valloittajien omia muistiinpanoja, aikaisia kronikoita, meksikolaisia kuvakirjoituksia, kaikenlaista sellaista, joka kauan oli maannut melkein koskemattomana sikäläisissä kirjastoissa.”

Prescottia kiinnosti suomentajan mukaan ennen kaikkea Cortesin henkilö, mutta hän halusi antaa kuvan myös maan sivistyselämästä, atsteekkien uskonnosta, tavoista ja taloudesta. ”Tämä osa hänen teoksestaan onkin se joka meidän päivinämme on suureksi osaksi vanhentunut”, kritisoi Palola.

”Myöhempi tutkimus on kyennyt tarkistamaan Prescottin esitystä hyvin monissa suhteissa, mutta suuret suuntaviivat ovat kuitenkin oikeita, ja esitys niin vilkasta, että sen yhä lukee mielellään.” Viimeisen vuosisadan aikana (vuoteen 1942 mennessä) Palolan mukaan ”onkin muinaistutkimus näillä aloilla tuonut esille hyvin paljon uutta ja merkittävää, mutta teoksen historiallinen puoli on niin pätevä, että sitä ei ole voitu paljoakaan korjailla.”

Itse luen Prescottin kirjaa sen loistavan kirjoitustyylin ansiosta eräänlaisena aikamatkana Meksikon valloituksen ajankohtaan ja sitä edeltäneisiin Meksikon intiaanikulttuureihin, atsteekkien ja heitä edeltäneiden kansojen (tolteekkien, chichemecien, acolhuanien, tepanekien ja tezcucolaisten) kulttuuriin tieteellisestä nykytutkimuksesta piittaamatta.

Ehkä hupaisinta Prescottin kirjassa on pyrkimys luovia senaikaisten rotuopillisten käsitysten - näiden intiaanikansojen tuomitsemisen sivistymättöminä ihmissyöntiä harjoittavina raakalaisina - ja atsteekkien kulttuuristen saavutusten hankalassa välimaastossa. Prescottin viehättävästä tavallaan intiaanien primitiivisyyden tuomitsevasta mutta toisaalta sitä ihailevasta asenteesta otan esille vain yhden lähes satunnaisen kappaleen:

”Amerikan intiaanien luonteessa on jotain erittäin herkkää. Hän sävähtää vaistomaisesti vieraan käden kosketusta. Silloinkin kun vieras vaikutus llähenee häntä sivistyksen muodossa, hän näyttää mataloituvan ja haihtuvan sen vaikutuksen alta. Sama oli meksikolaisten laita. Espanjan valtakauden aikana heidän lukumääränsä suli vähitellen, heidän tahdonvoimansa murtui. He eivät enää astele ylätasangoillaan yhtä tietoisesti riippumattomina kuin heidän esi-isänsä. Heidän horjuvassa käynnissään, nöyrässä tylsässä ilmeesssään tunnemme ikeenalaisen kansan surulliset luonteenpiirteet. Ihmiskunnan asia on kyllä voittanut. He elävät parempien lakien alaisina, turvatummassa rauhassa, heidän uskontonsa on puhtaampi. Mutta kaikki tuo ei auta mitään. Heidän sivistyksensä oli kovaa, aarniometsään kuuluvaa. Atsteekkien ankarat hyveet olivat kaikki heidän omiaan. He kieltäytyivät alistumasta eurooppalaiseen kulttuuriin, eivät sallineet itseään oksastettavan mihinkään vieraaseen rotuun. Heidän ulkonäkönsä, ruumiinrakenteensa ja piirteensä ovat olennaisesti muuttumattomat, mutta kansan henkinen kuva, kaikki se, mikä teki sen yksilölliseksi roduksi, on pyyhitty pois ikuisiksi ajoiksi.”

II

William H Prescott: Meksikon valloitus

Katsaus atsteekkien sivistykseen

Julkaisenpa kuitenkin vielä esimerkkinä ja eräänlaisena liitteenä otteen atsteekkien astrologiasta Prescottin kuvaamana:

”Emme tiedä kovinkaan paljon atsteekkien saavutuksista astrologian alalla. Heidän kirjoitustensa kuvista käy selville, että he tunsivat auringonpimennyksen syyt, tiesivät kuun kiekon asettuvan sen eteen. On epävarmaa, oliko heillä yhtenäistä käsitystä tähtisikermistä, mutta että he tunsivat selvimmät niistä kuten Otavan, käy ilmi siitä seikasta että he järjestivät juhlansa niiden mukaan. Emme tunne heidän käyttämiään tähtitieteellisiä välineitä paitsi aurinkokellon. Suunnattoman suuri pyöreä kivilohkare, joka v. 1790 kaivettiin esiin Meksikon suuresta puistosta, on antanut eräälle terävälle ja oppineelle tutkijalle keinot, joitten avulla on saatu selville eräitä kiintoisia asioita meksikolaisten tiedoista. Tämä iso järkäle osoittaa, että heillä oli keinoja määrätä tarkoin päivän tunnit, auringonpimennykset ja päivän tasaukset sekä auringon kiertoajat Meksikon horisontin kautta.

Emme voi ihmettelemättä suhtautua atsteekkien tähtitieteeseen, joka oli niin epäsuhtainen heidän edistymiseensä nähden sivistyksen kaikilla muilla aloilla. Eräisiin tähtitieteen kaikkein selvimpiin periaatteihin tutustuminen on mahdollista sivistymättömillekin kansoille. Vähäisellä vaivalla he saattavat oppia laskemaan vuodenaikojen säännöllisen vaihtelun sen noustessa ja laskiessa. He saattavat seurata suuren valonantajan kulkua taivaan poikki tarkastelemalla tähtiä, jotka ensiksi aamulla kirkastuvat sen iltaan painuessa ja kalpenevat sen aamusäteissä. He voivat määritellä kuun pyörimisen painamalla mieleen sen valokuviot, saattavtpa vieläpä laskea niiden liikkeenkin aurinkovuoden kuluessa. Mutta että he kykenivät tarkalleen määräämään juhliensa ajan taivaankappaleiden liikunnon mukaan, ja saattoivat vahvistaa kääntöpiirien mukaan vuoden oikean pituuden tarkemmin kuin antiikin filosofit, saattoi olla tuloksena ainoastaan pitkistä ja kärsivällisistä huomiosarjoista, ja siinä ilmenee huomattavaa sivistyksellistä edistystä. Mutta mistäpä noiden asukkaat olisivat voineet hankkia tämän huomiota herättävän opin? Eivät ainakaan niiltä barbaarisilta laumoilta, jotka kiertelivät korkeammilla leveysasteilla, eikä myöskään eteläisemmän mantereen sivistyneemmiltä asukkailta, joihin heillä nähtävästi ei ollut mitään yhteyttä. Vaikka meidän tässä yhteydessä olisikin pakko, kuten aikamme suurimman astronomin, hakea ratkaisua Aasian sivistyneitten valtioyhteiskuntien parista, jäämme edelleen hämmästelemään huomatessamme eräiden ulkonaisten yleisten yhtäläisyyksien rinnalla aivan kylliksi eroavaisuuksia yksityiskohdissa kannattaaksemme monien muiden mukana atsteekkien väitteitä, että he ovat toimineet itsenäisesti.

Päätän kuvaukseni meksikolaisten tieteestä kertomalla huomattavasta juhlasta, jota alkuasukkaat viettivät suuren, viisikymmentäkaksivuotisen jakson päättyessä. Edellisessä luvussa olemme perehtyneet heidän tarinaansa siitä, että maailma hävitettiin neljä eri kertaa. He odottivat luottavasti uutta tällaista tuhoa, joka tapahtuisi kuten aikaisemmatkin jakson päättyessä, jolloin aurinko sammuisi taivaalta, ihmiskunta häviäisi maan päältä ja jolloin kaaoksen pimeys valtaisi maanpiirin. Jakso päättyisi joulukuun loppupuolella, ja sikäli kuin talvipäivän seisauksen synkkä aika läheni ja auringon vähentyvä valo ennusteli alakuloisesti sen lopullista sammumista, heidän pelkonsa kasvoi ja viiden onnettoman päivän saavuttua, jotka päättivät vuoden, he antautuivat epätoivon valtaan. He pirstoivat kappaleiksi pienet kotijumalainsa kuvat, joihin he eivät enää luottaneet. Pyhät tulet joutivat sammumaan temppeleissä, eivätkä he sytyttäneet valoa asunnoissakaan. Heidän huonekalunsa ja taloustavaransa hävitettiin, heidän puhunsa revittiin, ja kaikki jätettiin epäjärjestykseen odotettaessa pahojen henkien tuloa, jotka pian laskeutuisivat autioon maahan.

Viimeisen päivän iltana pappiskulkue, joka oli varustautunut jumaliensa pukuihin ja koruihin, lähti pääkaupungista korkealle, parin leguan päässä sijaitsevalle vuorelle. He kuljettivat mukanaan jaloa uhria, parasta vankiaan, ja laitetta u u d e n t u l e n sytyttämiseksi, jonka menestys olisi uuden jakson alkamisen enne. Vuoren huipulle päästyään kulkue jäi paikoilleen keskiyöhön saakka. Sitten Otavan tähtisikermän lähestyessä taivaan lakea, u u s i t u l i sytytettiin hankaamalla kahta uhrin puhkaistulle rinnalle asetettua puupalaa. Liekki siirrettiin siitä polttoroviolle, johon teurastetun vangin ruumis heitettiin. Jos liekki hulmahti ylöspäin taivasta kohti, päästi lukematon, kukkuloille, temppeleiden pengermille ja talojen katoille kerääntynyt, uhritoimitusta tuskaisin silmin seurannut väkijoukko huikeita ilon ja riemun huutoja. Käsissään palavasta roviosta sytytetyt soihdut lähettiläät veivät nopeasti tiedon maan kaikkiin osiin, ja tuon ilahduttavan alkuaineen nähtiin loimuavan alttareilla ja kukkuloilla monen peninkulman piirissä paljon aikaisemmin kuin aurinko noustessaan kiertämään taivaallista rataansa, antoi varmuuden siitä, että uusi jakso oli aloittanut kulkunsa ja että atsteekkien luonnonlakeja ei oltu kumottu.

Seuraavat kolmetoista päivää kuluivat juhlimiseen. Talot puhdistettiin ja valaistiin. Särjettyjen astioiden sijaan ostettiin uusia. Puettuna juhlallisimpaan asuunsa, päässään seppeleitä ja kukkakimppuja, kansa kiiruhti riemuitsevin joukoin temppeleihin tarjoamaan uhrejaan ja veisaamaan kiitosta. Se oli atsteekkien karnevaali, tai pikemminkin kansanjuhla, suuri vuosisataisjuhla, samanlainen kuin roomalaisten tai muinaisten etruskien, jollaisessa harvat olivat olleet mukana tai jota he saattoivat odottaa jälleen näkevåänsä.”

William H Prescott: Meksikon valloitus (ilm. 1843, suom Eino Palola 1942)