Vaelluskirjaa – Lintuvaellus 28.4.2013

I

Olin aikeissa lähteä vaellukselle heti aamusta. Mutta aamu oli kolea, tuulinen ja sataa tihuutti vettä. Istuskelin enimmäkseen aamupäivän kynnyksellä ihmettelemässä pihapiirin tapahtumia. Sätkät olivat melkein loppu, sokeri loppui kolmannen kahvikupillisen jälkeen kokonaan ja minä kärvistelin siis kynnyksellä odotellen sateen taukoamista ja lähikaupan aukeamista.

Pihaoravat temmelsivät tavanomaiseen tapaan puunrunkoja ja piha-aitaa pitkin edes takaisin. Räkättirastas raksutti pihanperällä koivussa niin innokkaasti, että muista linnunäänistä oli vaikea saada selvää tai edes kuulla niitä. Varpunen kävi etsimässä siemenenjämiä ruokintapaikalta. Punakylkirastaiden ja punarintojen vaisua konserttia kuului etäämpää. Puluja ja naakkoja näkyi lernnossa silloin tällöin. Pikkuvarpunen lennähti viereisen tontin varastorakennuksen seinässä olevasta pöntöstä pihapuuhun. Syyllisyys nousi mieleen kun oma viime syksynä pudonnut pönttöni on edelleen katoksessa odottaen kattoremonttia. Sade ja tuuli hiljensivät lintuelämää.

Vuokraisäntä tuli pihaan jatkamaan edellispäivänä aloittamaansa haravointia. Suunnittelimme kahden koivun kaatoa vappuaatoksi. Mainitsin aamua odotellessa kirjoittamastani blogitekstistä, jossa olin tehnyt Edwin Abbott Abbottin syntymäaikaan 100 vuoden kirjoitusvirheen. No sellaista sattuu, varsinkin minulle. Onneksi huomasin virheen itse ja olin jo korjannut sen. Vappuaaton illanviettosuunnitelmana oli autokatoskauden avaaminen. Vanhojen ruusupapuköynnösten verhoilema autokatos on kuin urbaani huvimaja, jossa puutarhapöytä ja tuolit jo odottamassa.

Osallistuin pihasiivoukseen korjaamalla talvella hajonneen ja tuhkakuppina toimineen lasisen säilykepurkin sirpaleet ja tumpit porraspäästä roskapussiin. Huomasin että olin saanut aamupäivän kulumaan välillä sisällä, välillä kynnyksellä istuen, myöhässä olevaa kevättä ja kehnoa säätä sekä vähäistä lintuelämää ihmetellen ja lähdin kauppaan. Kadulla tuuli tuli vastaan navakammin, tihkusade tiheni ja hytisytti kehoa. Aika oli kääntynyt iltapäivän puolelle tapahtumattomuuden merkeissä. Ostin ostokseni ja palasin takaisin. Rahaa jäi kukkaron pohjalle sokeripaketin ja sätkäpussin oston jälkeen euron verran.

Keitin perunat, söin, seurasin säätilan kehittymistä ulkona ja ajattelin ajatuksiani. Iltapäivää oli kulunut jo pitkälle kun taivas alkoi näyttää selkenemisen merkkejä. Puin varalta kaksi villapaitaa päällekkäin, vedin nahkatakin niskaan, pakkasin kiikarit kameralaukkuun, johon kuuluva kamera on tammikuussa ryöstetty Kemissä. Kamerattomana tunnen orpoutta nyt kun kevään tullessa tekisi taas mieli valokuvata jotain, dokumentoida kevään tapahtumista sitten kun jotain alkaa tapahtua.

II

Kävelin Villenraittia Vuoritielle. Villenmäki-kerrostaloyhtiön pihassanäin päivän ensimmäiset kevään merkit: pikkupojan keinumassa ja ilmeisesti isoveljen puhaltamassa saippuakuplia. Kuljin Ruukintietä Pajuluoman yli ja Pappilantietä kesäteatterin katsomolle, jonne kaksi tuttavaa oli perustanut puistobaarin.

-Tule tänne, me tässä juuri teemme roolijakoa ensi kesän näytelmään, minua kutsuttiin.

Istuin seuraksi koska minulla ei ollut kiire mihinkään. Tuulensuojassa ja auringonpaisteessa alkoi tulla turhankin lämmin. Mutta Ankkalampi oli edelleen ohuesti tummassa jäässä, vaikka pian kääntyisi kalenterissa esiin jo toukokuu. Sinisorsa lensi Ankkalammen laskuojan suussa olevaan sulaan. Sen pään metallinvihreä hohti häikäisevästi auringonvalossa.

Lähdimme jatkamaan, he tahoilleen polkupyörällä, minä kohti Kyrkösjärveä kävelemään. Kuljin Provinssirockin esiintymislavan ohitse ja sillan yli sekä pallokentän laitoja kävelytielle. Vastaan sauvakävelevältä vanhemmalta naiselta kysyin miten parhaiten pääsisin sairaalanmäelle, kun en ole tätä kautta paljonkaan kulkenut. Hänkään ei tuntunut tietävän. Toivotin hyvää kevättä ja jatkoin alikulkutunnelin läpi Simunaan.

III

Vaihdoin reittisuunnitelmaa. Poikkesin kävelytieltä ja ryhdyin kapuamaan sammalpohjaista rinnemetsää pitkin kohti Kyrkösjärven patovallia ja sen päälle. Metsikössä kuulin kevään ensimmäisen kulorastaan kutsu- tai varoitusäänen. Toisaalla käpytikka nakutteli käpyverstaallaan. Muutaman kymmenen metrin mittaisen kapuamisen jälkeen olin patovallilla ja eteen avautui Kyrkösjärvi, sen vastarannalla taivaalla kellui joitakin kauniinmuotoisia pilviä. Pysähdyin tämän maiseman ääreen.

Auringon puukko iski silmään lintutornin yläpuolelta ja järven pinnasta. Kiikari selasi järven selkää. Jokin sorsa siellä ui, mutta aurinkoa vasten lintu näkyi vain siluettina. Rantakivikossa juoksenteli joitakin västäräkkejä askareissaan. Mietin olivatko ne kasvihuoneessa talvehtineita vai muuton tuomia.

Jatkoin turvevoimalaa kohti. Kalalokkipari oli vallannut vedestä pilkistävän pesäkarin. Vastarannalta kantautuivat lokkien huudot. Mitään erityistä ei näkynyt. Tuuli oli vinhasti vastainen. Kasvihuoneiden kohdalla salmen rannassa kevään ensimmäinen kalastaja kokeili ongella onneaan. Siinä lähellä on levähdyspenkki ja pöytä. Siihen istuin tupakoimaan ja tiirailemaan.

Järven eteläpää oli vielä jäässä, sula loppui täällä. Kaislikkosaaren yläpuolella ilmassa rääkyi koko ajan kerrallaan lennossa kolmisensataa naurulokkia. Pari päivää aikaisemmin muuttohaukka oli pöläyttäny koko lokkiparven lentoon ja niitä oli laskettu arviolta 2000 lokkia.

Kuuntelin linnunääniä, punarintoja, västäräkkejä, rastaita, sini- ja talitiaisia, harakan käkätys. Kasvihuoneen puolelta kuulin ohilentävien naurulokkien ääntä ja niitä taivaalta seuloessani näinkin lisäksi kaksi ohilentävää selkälokkia, kevään ensimmäiset. Lähdin takaisin päin kulkemaan patovallia pitkin.

Siinä on matkan varrella lietteinen rantakaistale. Viimekesäiset parimetriset järvikaislat olivat talven jäljiltä taipuilleet tuulelle ja jäälle vastarintaa tehden outoon aaltomaiseen muotoon, kuin taistelussa väsynyt, mutta yhä vastarintaa tekevä armeijakunta. Niiden takana osmankäämien pelto höyhtyväisine valkoisine siemenpalkoineen. Kaislikon laidalla rantapajussa yksinäinen pajusirkku lauloi hieman innottomasti.

IV

Aurinko oli siirtynyt taivaalla korttelin mitan kohti pohjoista ja kun se ajautui pilveen, järven selkä alkoi jo hämärtyä. Tavipari pelästyi lentoon minun kulkuani. Iltalinnut olivat alkaneet jo laulunsa. Mustarastaan kaunis surumielinen liverrys, punakylkirastaiden lyhyet jankuttavat säkeet ja laulurastaan kuulas koloratuuri. Punarinta männynlatvassa taituroi omassa äänialassaan.

Jatkoin rumien sairaalarakennusten ohi - joku arkkitehti on ne suunnitellut tasakattoiseksi tylsäksi funktionalismiksi – ja kävelytietä rinnetta alas linnunlauluja koko ajan korvissani. Mäen alla käännyin polkua mielisairaala-alueelle. Räkätit tekivät joukkohyökkäyksiä varista kohti kuin pesimäkautta varten verrytellen. Puluparvi lensi sairaalarakennusten yli kaupungin suuntaan.

Minä jatkoin Björkenheimin sillan yli kotia kohti. Ylitin toista siltaa pitkin Pajuluoman. Tien ylittävällä puhelinlangalla istui sepelkyyhky hauskasti aivan kadun keskipisteessä. Oli enää parisataa metriä taivallettavaa ja sitten avasinkin jo ulko-ovea ollakseni takaisin kotona. Olin jälleen takaisin alkupisteessäni.

Ruokajonossa II

Jääkaappi alkoi valittaa tyhjyyttään juuri vapun alla niin toivottomasti, että pitkästä aikaa päätin lähteä käymään Seinäjoella vapaaehtoisvoimin neljä kertaa viikossa toteutettavassa ruuanjakelussa. Lähtöni viivästyi sen verran, että tulin jonoon vasta häntäpäässä, toiseksi viimeisenä.

Tällaisten pienehköjen tai keskikokoisten kaupunkien ruokajonoissa on se erinomainen puoli, että jonot eivät pääse kasvamaan satojen metrien mittaiseksi kuten hurstin leipäjonossa. Siinä jonotellessa laskerskelin samalla huvikseni jonossa olevien henkilöiden lukumäärää. Olin siinä kaksi tyhjää muovipussia kädessä noin 57:ntenä. Viimeisenä oleva hermoili, että jääköhän hänelle enää mitään.

Vaikka itse ruuanjakelua hoitava henkilö ei mikään helluntailainen omien sanojensa mukaan olekaan, hän on saanut helluntaiseurakunnalta tilat käyttöönsä helluntaikirkon eteisestä sillä edellytyksellä, että kokouksessa käyvät päästetään muun jonon ohi ensimmäisenä ruokapussiaan täyttämään. Tätä mahdollisuutta uskovat veljet ja sisaret siekailematta käyttävätkin hyväkseen.

Ruuanjakaja pitää sen verran kuitenkin rääpyä että rajoittaa ensimmäisellä kierroksella jaettavien varsinaisten elintarvikkeiden määrän kahteen vapaavalintaiseen tuotteeseen. Jos enemmän haluaa pitää jonottaa toinen ja joskus kolmaskin kierros. Leipää kyllä yleensä riittää niin, että kukin saa kantaa sitä kotiinsa niin paljon kuin tarvitsee ja haluaa. Pieneen eriarvoisuuteenhan tämäkin käytäntö tietenkin johtaa: uskovat valikoivat parhaat päältä ja jonon hännillä oleville jäävät pahnanpohjimmaiset.

Ruuanjakaja itse käyttää muun aikansa kierrellen pakettiautolla lähialueen elintarviketehtaita ja kauppoja ja keräten näistä esimerkiksi viallisesti pakattuja tai päiväysvanhoiksi meneviä tuotteita ruuanjakeluun. Näin tarjolla oleva tavaramäärä ja sen laatu vaihtelee melkoisesti päivästä riippuen. Palkaksi laupeudentyöstään ruuanjakaja saa seurakunnalta (en ole huomannut kysyä kummalta, luterilaisilta vai helluntailaisilta) oikeuden ostaa kerran kuukaudessa pakettiautoonsa tankillisen bensaa seurakunnan laskuun.

Tänään takanani olleen miehen pelko osoittautui turhaksi. Pääsimme leipäpussit kädessä ruokalaatikolle ja tavaraa oli vielä yllin kyllin. Käteeni tarttui valmislohikeitto ja puoli kiloa viimeisen myyntipäivänsä lauantaina nähnyttä ekstrapalvikinkkua. Kaupantekijäksi sai lattialaatikoista valita matkaansa vielä pullapussin.

Lähes koko edellä ollut poppoo oli kaartanut takaisin jonoon uudelle kierrokselle. Poikkeuksellisesti niin päätin tehdä minäkin, koska mieltä oli jäänyt kaihertamaan halu saada myös piimäpurkki mukaansa. Jonotin vuoroani ja sain kuin sainkin matkaani toiseksi viimeisen piimäpurkin ja lisäksi lanttulaatikon. Tässä vaiheessa ruuanjakajakin alkoi jo ihmetellä että eivätkö nämä tarjolla olevat einekset lopu koskaan.

Alkoi kolmas kierros. Mutta tässä vaiheessa minä luovuin hommasta ja lähdin muovikassit käsissäni talsimaan kotia kohti. Kotimatkalla ryhdyin miettimään, kuinka suuri osa Seinäjoen väestöstä käy ruuanjakelussa ja siis ilmeisestikin tarvitsee virallisten eupusien lisäksi tätä vapaaehtoista ruuanjakotoimintaa. Kehitin yksinkertaisen laskukaavan, että 60 jonottajaa päivässä tekee 240 viikossa eli pyöreästi vähän vajaa prosentti Kanta-Seinäjoen väestöstä.

Mutta avuntarvitsijoiden määrä ei ole näin yksinkertaisesti laskettu. Yleensä perheestä jonottaa vain yksi henkilö eikä koko perhe. Useimmiten jonossa on perheen emäntä. Jos kotona on syrjäytynyt puoliso, tämä jää kotiin makoilemaan sohvalla ja lapset ovat koulussa. Näin hatusta tempaan perheen kooksi kole henkilöä ja kerron siis kolmella. Päästään kolmeen prosenttiin väestöstä.

Mutta eihän tässä vielä ole kaikki. Läheskään kaikki ruoka-apua tarvitsevat eivät tähän ruokajonoon koskaan pääse. On vanhuksia, liikuntarajoitteisia tai jossain kauempana asuvia, mielenterveys- tai alkoholiongelmaisia, joille ruokajonoon pääseminen saattaa olla käytännössä ylivoimaista. Ja jotkut eivät kerta kaikkiaan kehtaa nöyryyttää itseään ruokajonoon hyvinvointiyhteiskunnassa. Liikuntarajoitteisille ja vanhuksille ruuanjakaja tosin kuljettaa tarvittaessa tarvikkeet kotiinkin. Mutta edelleen puhtaana heittona arvelen että tarvitsijoita olisi kuitenkin vähintään toinen mokoma jonossakävijöihin nähden. Näin päästään jo kuuteen prosenttiin väestöstä.

Siis summa summarum. Noin 6 prosenttia sellaisen melko vauraan kaupungin kuin Seinäjoenkin väestöstä on niin köyhiä, että ei pysyisi sapuskoissa nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa ilman tätä vapaaehtoista ruuanjakelutoimintaa. Olen jo aiemminkin ehdottanut että tällaisille ”laupeudensisarille” jotka harjoittavat pyyteetöntä avustustyötä seitsemänä päivänä viikossa koko päivän pitäisi antaa jokin rauhanpalkintoa vastaava tunnustus toiminnastaan. Tämänkin vapaaehtoisen ruuanjakelun ansiota on, että Seinäjoella ei kenenkään köyhän tarvitse ainakaan nälkään kuolla – ainakaan niin pitkään kuin on liikuntakykyinen ja kykenee jollakin tavalla huolehtimaan asioistaan.

Tasomaa

Edwin Abbott Abbott:

Tasomaa – moniulotteinen romanssi

(1884)

suom. Kimmo Pietiläinen

Terra Cognita 1997

Edwin Abbott Abbottin romaani ”Tasomaa – Moniulotteinen romanssi” ilmestyi alunperin Englannissa vuonna 1884 salanimellä A. Square. Teosta voidaan pitää yhtenä tieteiskirjallisuuden klassikoista, vaikka se alunperin oli suunnattu lähinnä yhteiskunnalliseksi satiiriksi aikansa viktoriaanisen yhteiskunnan tiukkaa sosiaalista hierarkiaa vastaan. Salanimi osoittautuikin tarpeelliseksi, sillä teos herätti ärtymystä, joka pakotti kirjailijan vastaamaan samana vuonna otetun toisen painoksen esipuheessa.

Tasomaa on yksinkertaisesti maailma, josta puuttuu kolmas ulottuvuus. Kaikki Tasomaan kappaleet ovat kaksiulotteisia. Sen yksinkertainen malli on siis paperinohut maailma, missä sen asukkailla on pituus ja leveys, mutta ei korkeutta. Muunlaista maailmaa tai maailmankaikkeutta tasomaalaisten on mahdoton kuvitella. Mielenkiintoista on, että Tasomaassa on valoa, mutta sillä ei ole mitään lähdettä. On vain kappaleita, joilla on valoisat reunat. Tai kuten kertojana toimiva neliö kuvailee kolmiulotteisen maailman asukkaille:

”Kuvitelkaa laaja paperiarkki, jolla janat, kolmiot, neliöt, pentagonit, heksagonit ja muut kuviot eivät olekaan paikoillaan, vaan ne liikkuvat vapaasti joko pinnalla tai sen sisällä, mutta niillä ei ole kykyä nousta pinnan yläpuolelle tai laskeutua sen alle. Kuvitelkaa, että ne liikkuvat varjojen tapaan, vaikka ne ovat kovia ja niillä on valoisat reunat.”

Kun kappaleet kuitenkin ovat ja näkevät vain tasossa, näyttäytyvät kaikki Tasomaan asukkaat janoina ja niiden erottamiseksi toisistaan tarvitaan muita menetelmiä, kuten tunnustelu tai jo edellä mainittu valoisuus ja sen vaihtelu, eräänlainen etäisyysperspektiivi tai japanilaistyylinen ilmahorisontti. Kappaleiden etäämpänä olevat kulmat näkyvät hivenen himmeämpinä.

Tasomaan asukkaiden yhteiskunta on kappaleiden ominaisuuksien mukainen tiukka luokkayhteiskunta. Alimman asteen yhteiskunnassa muodostavat naiset, jotka ovat janoja. Sotilaat ja alimman luokan työläiset ovat tasakylkisiä hyvin teräväkärkisiä kolmioita, joiden kaksi sivua ovat siis yhtä pitkät ja kolmas hyvin lyhyt. Keskiluokka koostuu tasasivuisista kolmioista. Ammattimiehet ja herrasmiehet ovat neliöitä (jollainen siis kertoja itsekin on) ja viisikulmioita eli pentagoneja. Tätä useampikulmaiset olennot ovat aatelisia joiden kulmien lukumäärä kasvaa arvon mukaan heksagoneista polygoneihin jotka siis saavuttavat monikulmion kunniallisen nimen. Mutta kun sivujen lukumäärän nousu jatkuu, tulevat sivut lopulta niin lyhyiksi, että niitä ei enää erota ympyröistä ja yksilö otetaan pyöreään eli pappisluokkaan. Joka on korkein yhteiskuntaluokka.

Tässä maailmassa neliömme siis elää, uskoen tasoa maailmankaikkeudeksi. Mutta miksi hän sitten ryhtyy kuvailemaan maailmaansa kolmiulotteisen maailman asukkaille: koska hän on ainoana Tasomaan asukkaana käynyt ”avaruudessa”. Neliömme on ”valittu”, hänen maailmankuvaansa on järkyttänyt kolmiulotteisesta maailmasta tullut vieras, joka pakottaa hänet lopulta ymmärtämään että maailmankaikkeudessa on myös ulottuvuus, jota Tasomaan asukkaat eivät voi nähdä eivätkä näinollen myöskään kuvitella.

Ajatus kolmannesta ulottuvuudesta on Tasomaassa tiukan kerettiläinen, samaan tapaan kuin tiukasti kontorolloidussa luokkayhteiskunnassa on aikanaan ollut alempien luokkien värien kapina tai muut yhteiskuntajärjestyksen järkytysyritykset. Ja tällaisten ajatusten esittäjät eliminoidaan tiukasti muusta yhteiskunnasta. Niinpä sankarimmekin todistelee kolmannen ulottuvuuden olemassaoloa tasomaalaisille tai kuvailee kaksiulotteista maailmaansa kolmiulotteisille vankilasta käsin. 

Päähenkilö on eräänlainen Tasomaan inkvisitiossa tuomittu Galileo Galilei tai roviolle joutunut Giordano Bruno, jotka uskalsivat aikanaan asettaa katolilisen kirkon ehdottomat totuudet kyseenalaisiksi sellaisilla naurettavilla väitteillä kuin että maa on pyöreä tai että maa ei olekaan maailmankaikkeuden keskipiste.

Neliömme kuitenkin kolmiulotteisessa maailmassa vierailtuaan päätyy vieläkin radikaalimpiin johtopäätöksiin. Hän arvailee että on olemassa myös neljäs ja tätäkin lukuisampia ulottuvuuksia, joita taas kolmiulotteisen maailman asukkaat eivät voi nähdä ja joiden olemassaoloon he siksi eivät usko. Tämä Abbott Abbottin ajatus 1880-luvulla esitettynä on senaikaista maailmankäsitystä mullistava ja tämän ”teesin” ansiosta Abbott Abbottin teos on vuosikymmenestä toiseen säilyttänyt ajankohtaisuutensa.

On huomattava että Albert Einstein esitti erityisen suhteellisuusteoriansa vasta 1905, yleisen suhteellisuusteorian 1915 ja tämän myötä yleistyi 1920-luvulla käsitys neliulotteisesta avaruudesta, jonka neljäs ulottuvuus on aika. 1950-luvulla alettiin ymmärtää avaruuden kaarevuutta ja ulottuvuuksien välisiä yhteyksiä ja taas Tasomaa toimi yksinkertaisena ja pätevänä mallinnoksena.

Kuten suomentaja Kimmo Pietiläinen toteaa, Abbottin malli on edelleen ajankohtainen, niin magneettikuvauksen kuin tietokonegrafiikan ongelmien ja ratkaisujen ääressä puuhaileville, ja edelleen nykyisimpiin ulottuvuuskäsityksiin asti: 

”Tasomaan kansilehdellä on utuisiin pilviin rajoittuva Neliön näkemys korkeammista ulottuvuuksista. Sattumalta niitä on kymmenen, saman verran kuin fyysikoiden nykyiset, kvanttimekaniikkaan perustuvat suositut maailmankaikkeudeen teoriat sisältävät. Toinen nykyteorioiden suosima maailmankaikkeuksien ulottuvuuksien määrä on 26. Niinpä fysiikka on ohittanut Neliön kuvitelmat.”

Mutta Edwin Abbott Abbottin romaani on säilyttänyt ajankohtaisuutensa siis sekä ulottuvuuskuvitelmissaan että myös luokkayhteiskunnan satiirina, joskin naisten asema länsimaissa saattaa nykyisin olla jo hieman parempi kuin se oli 1800-luvun lopun viktoriaanisessa yhteiskunnassa. Ja lopulta se on fiktiivinen romaani, joka kirjallisena teoksena on kestänyt ajan hampaan kulutuksen. Siksi olikin korkea aika kääntää tämä tieteiskirjallisuuden kestoklassikoksi muotoutunut teos vihdoin suomeksi hieman yli 110 vuotta alkuperäisteoksen ilmestymisen jälkeen.

Kimmo Pietiläinen kuvailee teoksen merkitystä nykyajalle: ”Fysikaaliset rajoitukset ovat todellisia jua me ja elämämme ovat niiden tuotteita. Osaa fysiikan rajoituksista ei voi kiertää mitenkään ja olemme väistämättä niiden vankeja. Henkiset ja yhteiskunnalliset rajoitukset taas ovat itse kehittämämme ansa, josta voi vapautua.”

”Tasomaa kertoo, että ihmisen on kaikin keinoin pyrkittävä vapautumaan niistä rajoituksista, joista voi irrottautua, ja ymmärtämään perusteitaan myöten ne rajoitukset, jotka ovat ikuisena kahleenamme.”

JK. Vaikka kirjassa siis yhdellä tasolla käsitellään niinkin hankalasti ymmärrettäviä asioita kuin ulottuvuudet, kirjoittaa Abbott Abbott näistä niin yksinkertaistetusti ja tarpeen vaatiessa jopa piirtämällä selkeyttäen, että lyhyelläkin matematiikalla nämä ideat menevät helposti jakeluun. Tosin täydellinen vastahankaisuus geometriaa kohtaan saattaa ehkä karkottaa osan mahdollisesta lukijakunnasta.

Vaelluskirjaa 31.3.2013

Sahalampi:
Kuuntelen puron solinaa
Sahalammen alapuolella.

Seinäjokivarsi:
Fasaanin kiihko.

Kaanaa Lines:
Käärin sätkän
jokilaivan laiturilla.

Kampusranta:
Lumilohkareita peilijäällä.
Tyhjä harakanpesä.
Tikankolo haapapökkelössä.

Rakuunapuisto:
Kanootti kumollaan rannassa.
Vihreä muovituoli sen vieressä istuimena.

Ratavarressa:
Vanha lato aukion laidassa.
Ovi laudalla pönkättynä.
Mieleen tulee muistoja
22 vuoden takaa.

Oikaisu-uoman varrella:
Pariskunta sauvakävelyllä.
Naisella pajukimppu repussaan.

Uoman penkereellä:
Kirjoitan tämän.

Pengertä pitkin edelleen:
Etsin runoa.
Etsin maalaamisen ajatusta.
Löydän hevosenpaskaa.

Jokiteltta:
Maitolaiturissa kyltti:
"Jokiteltan alueella
oleskelu on luvanvaraista.
Kysy oleskeluun lupa."
Oleilen luvatta.
Istun laituripenkillä lepäämässä.
Jäniskin on käynyt täällä ilman lupaa.

Heikkilänmukka:
Navetasta kuuluu
sonnin mörähdyksiä.
Harakka lennähtää
risu nokassaan pesäpuuhun.
fasaani pelästyy parahdellen lentoon.

Heikkilänmäki:
Joku ratsastaa hevosella
rivitalon pihaan.
Naakkaparvi etsii ruokaa pälvipaikasta.

Paluumatka:
Kävelen Murron oikoosta kaupunkiin
ja Pajuluoman vartta kotiin.
Jalat ovat jonkun toisen jalat
kun astun vihdoin sisään.

Synnin palkka on kuolema - Vaasan ja Kristiinan suuret noitavainot 1657-1678

Jälleen tämänkin pääsiäisen aikaan noidat lentelevät Kyöpelinvuorelle neuvonpitoon, Etelä-Pohjanmaalla palavat noitavalkeat ja trullit kiertelevät taloissa tekemässä taikojaan. Noitien ja noitavainojen kulta-aikaa Suomessa kuitenkin oli vuosien 1566-1689 välinen ajanjakso. Tänä aikana Suomessa eri alioikeuksissa tuomittiin kuolemaan kaikkiaan 103 noitaa. Näistä merkittävä osa 38 kuolemantuomiota annettiin Ahvenanmaalla ja suomenruotsalaisella Pohjanmaalla. Noituudesta muihin rangaistuksiin tuomittuja oli moninkertainen määrä.

Erityisesti noitavainoissa ja mestaustuomioissa kunnostautuneita paikkakuntia olivat Ahvenanmaa 9, Vaasa 4, Kristiinankaupunki 5 sekä Vöyri 3 ja Uusikaupunki 5 kuolemantuomiota. Tässä kirjoituksessa keskityn käsittelemään Vaasan ja Kristiinankaupungin suuria noitaoikeudenkäyntejä, joissa molemmissa keskeisenä takapiruna hääri sama mies, Vaasan kaupunginkirjuri, sittemmin Kristiinankaupungin pormestari Johan Hansson.

Vaasan noitakäräjiä käytiin vuosina 1657-1658, Kristiinassa 1668-1678. Oikeudenkäynneissä tuomittiin kuolemaan eräät noituushistorian kuuluisimmat noidat kuten Marketta Punasuomalainen ja Marketta Parkoinen Vaasassa, Agnis Lubb "Lobban", Valpuri Simontytär ja ex-pormestarinna Brita Larsdotter Kristiinassa. Muut noidiksi todistetut selvisivät lopulta eriasteisilla pienemmillä tuomioilla.

II

Oikeudenkäynneistä käy ilmi, millaisesta noituudesta näitä tuomittuja syytettiin ja mitä he lopulta tunnustivat noituneensa. Monien vähäisempien noitarikosten ohella Marketta Punasuomalainen oli noitunut häntä syyttäneen kappalainen Jakob Vasseniuksen kuolemaan, Marketta Parkoinen oli noitunut Kirsti Rolofintyttären, joka synnytti tämän seurauksena neljä sammakonkaltaista olentoa. Molemmat olivat Parkoisen todistuksen mukaan paholaisen liittolaisia ja käyneet myös Isonkyrön Kuivilanvuorella (Kyöpelinvuorella) noitasapatissa ja paholaista tapaamassa.

Kun Marketta Parkoinen oli jo ajautunut tunnustamaan liittolaisuutensa paholaisen kanssa, hän yltyi ilmiantamaan kaikkiaan seitsemän noitasapatissa näkemäänsä henkilöä. Vasseniuksen kuolemasta syytetty Marketta Punasuomalainen oli mennyt noitasapattiin mustankirjavalla vasikalla, Sundomin Kyssä punaisella vasikalla ja hän itse oli ratsastanut paholaisen tapaamiseen porsaalla. Lisäksi hän ilmiantoi neljä muuta noitasapattiin tai muihin noitatekoihin osallistunutta naista. Ilmiannettu parantaja Kerttu Nätyri paljasti edelleen kolme muuta loitsujen avulla parantavaa naista.

Marketta Punasuomalainen oli Ruovedeltä Vaasaan muuttanut rääväsuinen kerjäläinen ja parantaja, josta jatkuvasti valitettiin, että hän loitsi, taikoi ja käyttäytyi pahennusta herättävällä tavalla. Kun kappalainen Jaakko Vassenius haastoi noidan käräjille tämä vaasalaisessa kapakassa löi nyrkkiä pöytään ja ilmoitti, että kappalainen "ei kantaisi kaapuaan" talven yli. Alkoikin tapahtua outoja: kun Vassenius pääsi kotiinsa sisälle omituinen myrsky rynnisti hänen talonsa läpi. Se raivosi kappalaisen asunnossa: paiskoi ovet ja ikkunat saranoiltaan sekä ravisteli uuninpellit lattialle. Todistajan nähden tuuli tarttui mieheen ja ravisteli tätä niin, että tämä pelastui kuin ihmeen kaupalla.

Käräjiä edeltävänä päivänä kävi vielä huonommin. Työmatkalla kirkkoherra Bohmsin kanssa Vassenius ryhtyi valittamaan huonovointisuutta ja arveli Marketan kenties ahdistavan häntä noituudella. Siitä reestä kappalainen ei enää noussut. Viikatemies oli vienyt Vasseniuksen. Monien muiden rikosten ohella myöhemmin Kristiinassa kunnostautunut kaupunginkirjuri Hansson syytti Marketta Punasuomalaista siitä, että hän oli manannut raskaana olleelle vaimolleen vaikean rintasairauden ja että tämä noitumisen seurauksena synnytti lapsen ohella outoja esineitä. Syntynyt lapsi ei ollut nähnyt tervettä päivää. Sen silmien eteen oli kasvanut kalvo, joka lähti vasta "Jumalan avulla ja silmävedellä".

Elokuun 7. päivänä 1658 Vaasan raastuvanoikeudessa luettiin kuninkaallisen Turun hovioikeuden tuomio, jonka mukaan Marketta Ristontytär Punasuomalainen ja Marketta Pietarintytär Parkoinen tuli syntiensä tähden mestata. Sen jälkeen heidän ruumiinsa tuli polttaa ja tuhka haudata häpeällisesti pyhän maan ulkopuolelle. Tuomitut vietiin Vaasan kaupungin ulkopuolelle sitä varten varatulle paikalle, jossa korvapuoli kaulankatkaisija teki työnsä. Mestaaja veloitti normaalin palkkionsa lisäksi 14 äyriä matkakustannusten korvauksia. Sen lisäksi hän sai kaksi taalaria "luontonsa karaisemiseen".

III

Vuonna 1664 Johan Hansson valittiin Kristiinankaupungin pormestariksi, kun hänen edeltäjänsä Hans Flyger oli erotettu virastaan joidenkin väärinkäytösten vuoksi. Hansson ja hänen vaimonsa piiasta pormestarinnaksi ylennyt Kirstin Karlsdotter eivät välttyneet noituudelta Kristiinassakaan vaan vuonna 1668 alkoi Kristiinassa kaikkiaan 10 vuotta kestänyt noitaoikeudenkäyntien sarja, jonka aikana tuomiolle joutui kahdeksan noita-akkaa ja neljä noitakonsteja käyttänyttä kalastajaa.

Noitaroviot alkoivat savuta helmikuussa 1668, jolloin Hansson todisti Lapväärtin käräjillä kerjäläinen Agnis Mikontytär Lubbia vastaan. Närpiöstä noituuden vuoksi karkoitettu "Loppan" oli pilannut Hanssonin vaimon lankavärjäyksen ja joutui syytetyyksi lukuisista noituuden avulla aiheutetuista vahingonteoista ja jopa erään kaksi ja puolivuotiaaan lapsen surmaamisesta noituuden noituudella. Hänet tuomittiin lopulta kuolemaan, mestattiin ja poltettiin Kristiinankaupungissa vuonna 1669. Mestarismiehenä askaroinut Uudenkaupungin pyöveli Heikki Hakalainen veloitti verityöstä 10 1/2 hopeataaleria.

Jatkoa seurasi kun ex-pormestarinna Brita Larsdotter oli riitaantunut Hanssonin vaimon Kirstin Karlsdotterin kanssa. Syntyneessä oikeudenkäynnissä Larssonin vaimo syytti Larsdotteria miehensä noitumisesta sairaaksi ja marssitti käräjille ainakin 20 kaupunkilaista todistamaan entisen pormestarin vaimoa vastaan noitakonstien käytöstä. Syytetty tunnustikin lopulta muun muassa tietävänsä ennakolta kuka kuolisi lähiaikoina. Tietyn taian avulla hän pystyi näkemään päättöminä ne, jotka kuolisivat pian. Taian hän oli oppinut eräältä saksalaiselta rumpalin vaimolta.

Vuonna 1667 pormestari Hansson oli sairastunut ankarasti. Hän oli oksentanut lumpuntapaista verimassaa, jonka moni "rehellinen mies" oli nähnyt. Kerran Brita oli manannut hänet sillä seurauksella, että hänen suunsa oli kipeytynyt ja hän oli oksentanut verta eikä ollut kyennyt syömään juuri mitään. Britan manausten vuoksi myös kaksi Hanssonin pojista oli kuollut ja monenlaiset vaivat olivat jatkuvasti koetelleet koko perhettä.

Pormestari Hanssonin epäluulojen vuoksi alkanut oikeudenkäynti laajeni laajenemistaan. Piika Valpuri Simontytär tunnusti olleensa noitasapatissa ja nähneensä paholaisen pidoissa paitsi jo manaamisesta syytteessä olleen Brita Larsdotterin myös Riitta Antintyttären, Marketta Heikintyttären, Marketta Juhantyttären ja "Sålvo-Kaisan".

Käräjillä Valpuri Simontytär todisti nähneensä ex-pormestarinna Brita Larsdotterin kahdesti paholaisen pidoissa. Brita oli ratsatanut sinne valkoisella vasikalla, pessyt siellä vaatteita ja antanut paholaiselle verona voita. Valpuri Simontytär ei perunut valaehtoista vannomistaan, vaikka häntä peloteltiin mahdollisesta väärästä valasta tuonpuoleisella rangaistuksella. Hänet ja toinen sapatinkävijä Brita Larsdotter tuomittiin kuolemaan. Hovioikeuden vahvistettua tuomiot Valpuri ja Brita mestattiin ja poltettiin roviolla Kristiinankaupungissa 8. päivänä joulukuuta 1877.

Marketta Heikintytär ja "Sålvo-Kaisa" vannoivat sitkerästi syyttömyyttään. Heidät määrättiin hankkimaan tuekseen valanvahvistajia. Marketta Heikintyttären asemaa heikensi se, että hänen vasemmasta korvastaan oli tarkastuksesa löydetty omituinen "stigma diapoli" eli noitamerkki. Kun kumpikaan ei onnistunut löytämään myötävalan vannojia, heidät tuomittiin raastuvanoikeudessa toukokuun 14. päivänä 1678 annetulla päätöksellä mestattavaksi kirveellä sekä sen jälkeen poltettavaksi roviolla.

Hovioikeus kuitenkin lievensi tuomioita, niin että kumpikaan ei lopulta joutunut mestatuiksi. Ainakin Marketta Heikintyttären tuomio muuttui piiskaukseksi ja kaupungista karkottamiseksi. Todennäköisesti myös "Sålvo-Kaisa" sai pitää henkensä. Riitta Antintytärtäkään ei tuomittu kuolemaan ja Marketta Juhantytär vapautettiin kokonaan.

IV

Näin päättyi eräs laaja noitaoikeudenkäyntien vyyhti Pohjanmaan noitavainojen historiassa. Noitasapattioikeudenkäyntien tulva Kritiinankaupungissa ajoittui siinä määrin myöhäiseen ajankohtaan, että valtakunnan emämaassa Ruotsisa suhtautuminen noituuteen ja noitien toisistaan tekemiin ilmiantoihin oli jo alkanut muuttua.

Aika alkoi 1600-luvun lopulla ajaa niiden käsitysten ohi, joiden perusteella pormestari Hanssonin johtama raastuvanoikeus toimi. Vuosina 1677-1678 tuomittiin kuitenkin esimerkiksi Uusikaarlepyyssä vielä neljä noitaa kuolemaan ja viimeiset kuolemantuomiot noituudesta Pohjanmaalla ja Suomessa annettiin vuonna 1689. Niiden täytäntöönpanosta ei kuitenkaan ole varmuutta.

JK. Mielenkiintoinen yksityiskohta on että kaikki Vaasassa ja Kristiinassa syytetyt (neljää kalastajaa lukuunottamatta) olivat naisia, kun koko Suomessa noituudesta syytettynä oli enemmän miehiä kuin naisia.

(Lähde: Marko Nenonen, Timo Kervinen: Synnin palkka on kuolema - suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700-luvulla.)

Runoja vaeltajan taskusta

Keijo Nevaranta:

Runoja vaeltajan taskusta

Matkalta ei-mihinkään ja takaisin

25.10.2009

Aluksi:

Runovihkonen kulkee nyt taskussani.

Olkalaukkuni viskattiin Vaasassa mereen.

1.

Aamulla herään puoli kymmeneltä ja huomaan kellon olevan vasta puoli yhdeksän:

Mielessä on valoisan ajan mittainen vaellus

ajassa, ajatuksissa ja ympäristössä.

2.

Hallilassa autokorjaamon tienoille sieraimiini tulee äkkiä kotoinen savun haju, joka aina tuo mieleeni vastustamattomasti syksyn:

Savun hajua
taloja lämmitetään:
syksyn tuntu: on

3.

Käyn kirjaston lehtilukusalissa, mutta en saa facebookin mietteiden lähetystä toimimaan. Kun seuraava asiakas vaatii vuoroaan lähden Wall Streetiin (mikä ravintolannimi entiselle Aapolle!) josta saan uudet tekstit blogiin.

Palaan kirjaston lukusaliin – facebook ei vieläkään toimi – ja jatkan Taidehallille, jossa Aapo onkin töissä. Juomme kahvit, rupattelemme, en jaksa keskittyä tänäänkään näyttelyihin. Kuulen Tuulin kehuneen Varikon näyttelyä ja päätän käydä katsomassa sen saman tien.

Matkalla Varikkogalleriaan kävelen Pajuluoman varren kävelytietä, aistin vaikutelmia ja päätän istua kirjoittamaan ne ensimmäisellä puistonpenkillä ylös:

Levähdyspenkki Pajuluoman rannassa:
poppelin lehdet kävelytiellä,
silta ja sillan alittava puro,
mummojen fasaaninruokintapaikka:
kaikki on yhtä huudahdusta!

4.

Jatkan matkaani kohti Varikkoa. Puronvarsinäkymät rauhoittavat ja seesteyttävät mieltäni niin, että mieleen tulee ryöppy tunnelmia, kuvia ja kyykistyn kirjoittamaan yhden haikun kaltaisen ylös:

Kuljeksimassa
taas puronrantatiellä,
kaikkialla syys.

5.

Heti kohta matkaa jatkaessani minut yllättää luonnollinen hätä, mutta mielentilani on selkeä ja kirkas:

Käyn kusella vanhan lehmuksen juurella:

Mielenrauhallisuutta koen.
Kaikki on kevyttä, kuultavaa.

6.

Ajattelen, että mieleni ja kirjoittamiseni pakahtuu pian liiasta onnellisuuden tunteesta, koko kirjoittamiseni muuttuu vastenmielisen epäuskottavaksi yli-iloisuudeksi (kuin olisin joku buddha) ja toisaalta tiedostan että nämä onnellisuuden ajat kaatuvat minulla aina nopeasti siihen, että vedän maton jalkojeni alta.

Pohjoisen synkissä sydäntalvissa asumisesta lähtien olen kärsinyt joka vuosi noin kuukauden talvimasennuskaudesta.

Kuljettuani Kirkkokatua Pajuluoman sillan yli, otan lähellä liikennevaloja taas kirjoitusvälineeni esiin:

Odotan jokatalvista masennusta;
en enää osaa siihen edes suhtautua
- ainakaan vakavasti.

7.

Varikolla porilaisen Nina Pörnin kuivaneulagrafiikan, lyijykynätöiden ja kenties noitaroviota esittävän installaation näyttely on erinomainen. Kirjoitan vieraskirjaan:

Hyvää piirustusjälkeä,
ajatuksellisuutta!

8.

Tutustun näyttelyn yhteydessä Varikolle jo huhtikuussa työllistettyyn Teijoon. Jostain syystä en ole tavannut häntä aiemmin, en kyllä ole hirveästi käynyt Varikon näyttelyissäkään, ja hän on töissä vain joka toinen viikko.

Teijo on lukemassa Suzukin kirjaa Zenistä ja tunnustautuu Japani-faniksi. Installaation innoittamana (jossa polttoroviona ”minä rakastan sinua” – palikkoihin maalattuna usealla kielellä) kerron saaneeni hiljattain japaninkielisen version ”minä rakastan sinua”-kokoelmaani, ja hän osaa heti sanoa kaksikin tapaa lausua se japaniksi. Teijo tuntuu mukavalta ja ”asialliselta” hepulta.

Huomaamme ikkunasta että kadulla Varikon kohdalla Poliisin puhallusratsiarysä tuottaa tuloksen ja nuori parrakas mies siirretään oman auton ratista - missä hän näin kärähtää ratista – Mustaan Maijaan, joka on tietenkin valkoinen.

Jätän ilmoitustaululle varikkolaisille tiedoksi nettigallerian ja blogini osoitteet, jos jotain kiinnostaisi. Odotan että poliisit häipyvät ja jatkan matkaani ulkoilmaan.

Kävelen Varikolta suoraan kadun yli ja vanhoja kiviportaita puistotielle joka kulkee radan ja radan välissä. Tulen Kapernauminkadulle. Parvi tilhiä sirisee lähettyvillä. Siitä taas liian vähän tavuja sisältävä haiku:

Tilhet!
Talven tiedustelijat
ovat saapuneet.

9.

Tunnen että joudun taas tyhjentämään rakkoni ja valitsen toimituksen suorituspaikaksi hyvin vanhalta näyttävän järeän lehmuksen. Jatkan matkaa Kapernauminkadulle, kun minut yllättävät tikliparven kirkkaat helisevät äänet isossa haavassa.

Kyyristyn katselemaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan.

10.

Välillä puusta putoaa lehtiä, välillä tiklejä pudottautuu lehtien lailla maahan ja pensastoon:

Vanha haapa
- täynnä tiklien laulua -
pudottelee aika ajoin
lehtiä ja lintuja oksiltaan
pensastoon.

11.

En ole täysin tyytyväinen runoon ja kirjoitan toisen version:

Haavan täydeltä tiklinlaulua:
Lehtiä tai lintuja putoilee
aika ajoin maahan ja pensastoon.
Linnuilla on talventulon kiireitä:
rätinää ja didlitystä!
Ja tuulen nopeat perkussiot
haavan lehvästössä. 
 

12.

Yksi lehti putoaa hauskasti kaarrellen jousen spiraalin kaltaista rataa maahan:

Haavanlehden
kaarteleva helikopteri -
lento ja laskeutuminen.

13.

Kuvittelen itseni puun juurelle keskelle tätä tapahtumista ja suoraan linnunäänten alapuolelle, vaikka todellisuudessa olen hiljaa muutaman metrin päässä kulkutiellä lintujen olla rauhassa. Mielikuva:

Kyykin tässä puun juurella
luonnon tapahtumisen
keskiössä.

14.

Muutama sadetta enteilevä vesipisara tipahtaa kasvoilleni:

Pilvistä uhkaa
sateen aikomus.

15.

Kun vihdoin jatkan matkaa, päätän kulkea pitkästä aikaa radanvarren kävelytietä Kivistön kautta kotiin. Kävelytiellä ei ole nimeä, mutta nimeän sen Ratavarrenkujaksi.

Heti alkumatkasta minun on pysähdyttävä ihastelemaan ratavarren ruohokasvien ja talventörröttäjien kauneutta ja maavärien sointia kasveissa, ruohostossa, ratapenkereessä.

Tarkastelen joitakin kasveja lähemmin, en häpeäkseni tunne jo kukintansa kukkineiden kasvien lajeja ja päätän kotona määrittää kasvikirjasta ne edes suurin piirtein. Määrittämättä ne jäävät kuitenkin.

Rykelmä kukkakasveja, joilla monilukuiset pienet hahtuvapallot kuin maitiaisten suvulla, horsmat tunnen, heinä- ja sarakasvit – olkoot mitä ovat.

Ratavarrenkujalla:

Valkoiset ohikukkineiden kukkakasvien hahtuvapallot ratavarressa
kuin hajallelyöty armeija,
rusakat maitohorsman valtausalueet,
hiekanruskeutuvat ja vielä kesänvihreät haavaheinät sovussa keskenään,
ratapenkereen harmaa kiveliö:
värikvintetti soi puhtaasti.

16.
Klassisessa kiinalaisessa viisauskirjassa Tao te Chingissa kohtuuden rajaksi määritellään neljä. Viisi on jo liikaa, oli kysymys sitten taiteesta tai aistimisesta: ”Viisi väriä tekee ihmisten silmät sokeiksi,/ viisi säveltä tekee korvat kuuroiksi/ viisi makua pilaa ihmisten suut.”

Edellisessä runossa kuvasin neljää kasvilajia, mutta viittä väriä. Hyväksyn buddhalaisen neljän filosofian, mutta uskon myös siihen viidenteen, joka on nimetön:

Buddhalaistaiteen kohtuus:

neljä väriä, neljä aistia,
joilla ne tuntee.
- Ja sittenkin: kaiken takana
vielä se Viides.

17.
Jatkan matkaani Kototielle ja tunnen jo iltahämärän lähestymisen. Edelleen buddhistisessa hengessä ajattelen, että tyhjä astia on parempi kuin täysi.

Olen jo kirjoittanut runoja tämän päivän tarpeiksi, mutta runosuoli on nyt auki, mieli tiedostamisen tunnelmassa ja koko ajan minut yllättää jokin uusi luonnonhavainto.

Kototiellä:

Alkaa hämärtää.

Runoilijan työpäivä
täyttyy vähästä
- mitä vähemmästä
sen parempi.

18.
Vaikka ei ole kovinkaan kylmä, kädet alkavat palella jatkuvasta kirjoittamisesta, mutta tämäkin on kirjoitettava:

Sormet alkavat kohmeentua.
Oravan vihainen naksutus pienessä kuusikossa
- ja harakan rähisevät moitteet:
niillä on jotain naapuritoraa.
Mustaseljan marjat pensasaidassa.

19.
Kun kuljen kohti liikennevaloja jään miettimään tyhjyyden filosofiaa. Ja sitä että päämääräni on koko ajan pelkistetyssä havaitsemisessa, mutta ulkoisen luonnon lisäksi myös sisäisessä. Meditaation tilassa mieli on tyhjä ja avoin. Mutta tätäkään tilaa ei voi saavuttaa väkisin tunkemalla, ei väkisin tunkeutumalla:

Yritän täyttää tyhjyyttä tyhjyydellä,
mutta ei siihen mahdu enää yhtään;
se on sellaisuutta täynnä.

20.
Liikennevaloissa mietin vähän aikaa liikennevalojen ideologiaa: Kun painan nappia merkkiääni tihenee juoksurytmiin kuin ylitse hoputtaen.

Heti kun liikennevalojen jälkeen pääsen, oikaisen metsään. Mietin elämänkulkua ja saan mielikuvan:

Päivät putoavat kuin syksyn lehdet puista;
pitäisi hankkia kotiin repäisykalenteri
niiden kokoontua keittiön lattialle.

21.

Polku jota lähden kulkemaan on tuttu, moneen kertaan kulkemani, mutta poikkean tavalliselta reitiltä, kun näen kiinnostavan pienen kallion sen ääressä. Vaikka sinne pääseminen vaatii hieman vaivannäköä kiipeän sammaleiselle kallion kaistaleelle. Näen siellä pienen ryhmän yleisiä harmaalakkisia pikkusieniä, jotka tässä nimeän valemalikoiksi:

Nyt kirjoitan vain tapahtumista ja tapahtumista:
Kapuan pienelle sammalkalliolle,
sammalesta nousee yhä muutama valemalikka,
männiköstä lentää korvaan
töyhtötiaisen ääni
ja nenästä virtaa pieni puron alku.

22.
Nenä siis vuotaa ja käteni edelleen myöhäissyksyn kohmeisina jatkan matkaa:

Lumen odotuksen käsikirjoitus kylmää.

23.

Tulen sahanpurupohjaiselle lenkkipolulle, jota pitkin pääsen kulkemaan pehmeästi Aapelinraitille ja sitä pitkin suoraan kotipihaan. Lenkkipolulla minut pysäyttää taas horsmanvarsien ja kuihtuneiden lehtien kaunis ruskea ja hapsujen valkoisenharmaa väriasteikko:

Pääsen tutulle lähimetsän polulle.
taitan mukaani vain yhdestä horsmasta latvan
ja vien kaksi väriä maljakkoon.

24.
Mieli on tyyni ja onnellinen kuin olisin tosiaan jonkinlaisessa buddhatilassa. Tiedostan että vasta kotona asunnossani voin nauttia tästä mielenrauhasta täysin:

Henkinen tila
johon pyrin :-: ja pääsen
kodin tyhjyydessä.

25.
Näen kotimatkalla kauneutta kaikessa mitä näen. Kaiken kauneudentunne on pakahduttava:

Voi tätä kuusenvihreyttä,

männynkaarnanruskeaa
puissa ympärilläni,
havunneulaspunaruskeaa polulla.
Voi värejä!

26.

Aapelinraitilla, kotipihan jo häämöttäessä, kuulen raitinvarrella pihassa tuulikanteleen vanhan omenapuun suunnasta. Puussa sinnittelee enää yksi yksinäinen kookas omena kuin maahan putoamista suunnitellen:

Tuulikannel soi pihassa,
kerää katseen
omenapuun viimeiseen mietiskelevään hedelmään.

27.
Kotini naapurustossa on vanha tyhjä asuinmökki ja sen tontinrajalla omenapuu, jonka oksat kasvavat pensasaidan yli kulkutien laitaan. Omenat putoavat tienpientareelle poimimattomina joka syksy:

Yhden pudonneen omenan
poimin pientareelta
vaelluksen päätteeksi.

28.

Naapuri Erikin pihassa pihlaja on menettänyt jo kauneimman värinsä. Vain vähän sitten se hohti silmään punaisena. Häikäisevän kauniinvärinen se on edelleen, rusehtavampana:

Naapurin pihlaja on menettänyt
jo parhaan värihohtonsa.
Vielä pari viikkoa sitten
lehvästö hohti punaisempana kuin marjat.

29.

Kotiportailla kaivan avaimen taskustani ja tulen vaellukseltani kotiin kuin kotiin.

Ajattelen onnellisuuden ja masennuskausien, onnistumisten ja epäonnistumisten vuorottelua.

On klisee, mutta tosi, ettei onnellisuutta voi tuntea ilman elämän vastoinkäymisiä, ilman surun ja ahdistuksen kausia. Ne kaikki ihmisestä tekevät kokonaisen:

Kotiovella mietin,
miten vähän elämää olisi
ilman mielialojen vaihtelevuutta.

30.

Huoneen lämpö tervehtii minua kun astun eteisestä keittiöön, kotiin:

Kotona:
seinäkello on pysähtynyt aamulla:
hyvä!

31.

Runovaellukseni on päättynyt tältä päivältä mutta runon ajatus pysyy mielessäni pitkin iltaa ja kirjoitan muistiin yksittäisiä runontapaisia samalla kun kirjoitan päivän vaellustani tietokoneelle. Annan myös todistuksen itselleni kuluneesta päivästä ja tämänhetkisestä:

Vaellus kaikessa: hyvä
Tapahtumahorisontti: hyvä
Tyytyväisyys tähänastiseen päivään: hyvä
Makaroneja paistinpannussa: hyvä
Istuminen siivoamattoman pöydän ääressä: tyydyttävä
Kellon virittäminen uudelleen käyntiin: heikko
Punahaperoita pakastimesta: hyvä
Radion avaaminen: tyydyttävä
Mikroaaltosulatus sienille: heikko
Astioiden tiskaamattomuus: heikko
32 runoa tähän mennessä tänään: erittäin hyvä

32.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta kuulennosta, 400 vuotta siitä kun Galilei löysi kaukoputkellaan Jupiterin neljä kuuta ja huomasi että kuussa on rotkoja ja vuoria, 400 vuotta siitä kun Keplerin käänteentekevä teos Astronomia Nova ilmestyi. Kepler keksi, että planeetat kiertävät aurinkoa elliptisiä ratoja pitkin, vaikka vasta Newtonin painovoimakeksinnön jälkeen kyettiin ymmärtämään miksi.

Tämä kaikki saa minut ajattelemaan avaruutta ja tähtiä illalla, vaikka taivas tänä iltana on pilvien peittelemä:

Tähdet olen jo tutkinut

niin kuin niitä öisin
paljain silmin näkee:
niin kuin niitä tutkivat
muinaiset viisaat
(kivikirvesmiehistä alkaen).
Tähtikartat ja tähtitiede on minulta vielä tutkimatta.

33.
Elämän rajallisuus:

Olen onnellinen:
tukkani kasvaa vielä.

34.

Kesken päivän puhtaaksikirjoittamisen käyn tupakalla. Ulkona on taas pimeää. Yläkerran ikkunalasi on yönmusta. Naapuri ei näytä olevan kotona:

Yläkerran asunnossa
vain pimeys on kotona.

35.

Laitan saappaat jalkaan ja käyn tupakalla keskiyön aikoihin:

Yö kuluu tupakanmitan ja kääntyy.
Lehtimatto kahisee jaloissa.
Haapa soi hiljaa yötuulessa.
Kuulemisen rajalla
koiran etäinen haukunta.

36.

Väsyneenä suljen tietokoneen, keitän vielä kupillisen teetä ja yritän nukkua:

Hieman ennen nukahtamista oivallan:
Pitkän hiljaisuuden jälkeen
olen äkkiä tietoinen siitä mitä teen
ja mitä olen:

Gauguinin kysymys
”Mistä me tulemme
mitä me olemme
mihin me menemme”
onkin selviö
ja vastaus:

Pakahduttava ilo lyö hetken läpi
myöhäissyksyn yönpimeässä
kuulaana kirkkautena.
Vaikka taivas on yöpilvessä:
kuulaana,
kirkkautena

37.
Lopuksi:

Kirjoitin yhdessä päivässä ja illassa kirjan.
Ei kirjaa kirjoiteta yhdessä päivässä (eikä yössä);
siihen kuluu koko elämä
joka kerran.

38.
Jälkisanat:

Kaikki on: On ilo,
kirkkaus, seesteys nyt. 

Seinäjoella 
26.10.2009 kello 0.08

Vaelluskirjaa 6.3.2013

Hyvin lyhyt luontovaellus

Puolen päivän seutuvilla aurinko pilkotti lupaavasti pilvien raosta. Sisältä katsoen ilma näytti jo keväiseltä. Pakkasin kameralaukkuuni yksisilmäisen kiikarin, vellusrunovihkoni, kynän ja myöhässäolevat kirjaston kirjat. Ja lähdin vaellukselle. Keli oli nollassa. Kaupasta tankkasin matkaan riittävän määrän juomaa, sillä retkeilyssä nestetasapainon säilyttäminen on tärkeää.

Jatkoin kohti kirjastoa Pajuluoman vartta pitkin. Kiikari sai käyttöä ensimmäisen kerran kun tarkistin erään omakotitalon katolla istuneen lintuparin, etteivät pulut olisi turkinkyyhkyjä, joita parina edellisenä talvena oli käynyt pihassa ruokinnassa. Eivät olleet, puluja ne olivat. Huomasin että resua kiikariani on mahdoton tarkentaaa kunnolla; sillä näkee suunnilleen yhtä hyvin kuin normaalisilmillä ilman kiikaria, mutta itse olen lievästi likinäköinen.

Taidehallin kohdalla katu menee puusiltaa pitkin Pajuluoman yli, sen jälkeen rantakaista laajenee pieneksi metsiköntapaiseksi, siinä kahlasin mäkihyppääjämäisessä asennossa pystyssä kituvan haavan taakse suojaan ja pidin puolen siideripullon mittaisen tauon. Maassa oli noin variksenkokoisen linnun jälkiä runsaasti, muutamat siivenjäljet myös. Myös ilmassa alkoi variksia kerääntyä vastarannan muutaman puun kuusiston ylle ja ympärille. Ne olivat ilmeisesti havainneet jotain mitä minä en nähnyt. Tällä rannalla vihelteli pari punatulkkua surullista hyytään, luoman toiselta puolelta kuului viherpeippojen ja urpiaisten ääniä.

Alkoi sataa lujempaa rakeidensekaista räntää ja tuuli yltyi. Kun jatkoin matkaa, vinkkasi räntää naamalleni. Käännyin Lakeuden Ristin liepeiltä kirjastolle, palautin Malamudin Jumalan armon, Snyderin Loputtomat vuoret ja joet, maksoin kirjastosakot ja lainasin Edwin Abbott Abbottin scifi-klassikon, vuonna 1884 ilmestyneen Tasomaan. Pidin kahvinmittaisen tauon lukaisten kirjan esipuheen.

Ulkona yritin polttaa tupakan, mutta sytyttäminenkään ei tahtonut onnistua, tuuli oli jo navakkaa ja poltti lopulta tupakan puolestani. Päätin luopua luontoretkestä ja palata Taidehallin kautta kotiin. Koulukatua pitkin edelläni kulki hitaasti koiraa taluttava mies. Koiran takaraajat olivat osittain halvautuneet. Se ei saanut niihin tukea millään: horjahteli, takajalat osittain pettäen koko ajan alta. En tunne koirarotuja, mutta epäilen sen olleen mopsi. Ajattelin että koirien luonnoton rodunjalostus olisi kokonaan kiellettävä.

Ohitin koiraa taluttavan miehen jonka kasvoilla oli suru vääjäämättömästä. Vielä tätä miettiessäni vastaan tuli Päiväniemi, joka alkoi kertoa uusimpia naisjuttujaan. Ne ovat painokelvottomia tähän Vaelluskirjaan. Taidehallissa katsoin viiden taiteilijan näyttelyn, jonka teokset eivät tuota tekijän lisäksi iloa kenellekään, sovin että pari työtäni jää Taidehallin lainaamoon. Jatkoin kaupan kautta kotiin. Kotia lähestyessä kirjoitin päässäni retkestäni tylsän haikun:

Lähdin retkelle.
Tuuli vinkkaa, pyrytti.
Palasin kotiin.

(Jk. Haikussa ei yleensä käytetä rivin päässä välimerkkejä, minun haikuissani käytetään.)