Kierikki oli kivikautemme city

Aluksi löytyi helmi, sitten kodanpohjia, ja lopulta paljastuivat rivitalon perustukset. Yli-Iin Kierikki ei ollutkaan kivikauden kalastajien talvikylä vaan Itämeren piirin tärkeä kauppakeskus.

Maanviljelijä Helmeri Jussila oli vuonna 1956 kaivamassa ojaa Kierikin Purkajasuolla, kun maasta putkahti meripihkahelmi. Jussila ei aavistanut, että helmi oli kivikautinen, saati että koko lähitienoo olisi täynnä merkittäviä löytöjä. Eivät seudun arvoa tuolloin käsittäneet asiantuntijatkaan. Kun Jussila tarjosi helmeään museoon, hänet naurettiin ulos.

Tilanne muuttui 1960-luvun alussa, kun Iijokea ryhdyttiin valjastamaan ja arkeologi Pekka Sarvas saapui Kierikkisaareen tarkastamaan paikan, josta 1800-luvun lopulla oli löytynyt kourutaltta. Sarvas huomasi maasta kivikautisen asutuksen merkkejä ja saarta ryhdyttiin kaivamaan.

Vuosien 1962-1964 tutkimuksissa paikalta tavattiin Suomen oloissa ainutlaatuisen paljon - peräti viitisenkymmentä - meripihkahelmeä ja -koruja. Löydöt viittaavat siihen, että Kierikissä oli harjoitettu kauppaa jo noin 5000 - 6000 vuotta sitten. Sekä meripihka että pii ovat näet tuontitavaraa - lähimmät meripihkaseudut sijaitsevat Baltiassa ja Puolassa.

SUURET TALOT LÖIVÄT ÄLLIKÄLLÄ

Jo 60-luvulla saatiin lisää todisteita siitä, että Kierikissä todella oli ollut jonkinlainen asutuskeskittymä. Iijoen pohjoisrannalta, sekä Kierikkisaaren kohdalta, löytyi kivikautisia kodanpohjia. Parikymmentä vuotta myöhemmin kodanpohjia paljastui myös Helmeri Jusssilan kotitalon alueelta.

Kierikin alue oli kaikkea muuta kuin kivikauden metsästäjien ja kalastajien talvikylä, kuten aluksi odotettiin. Kierikissä on mitä todennäköisimmin eletty ympäri vuoden ja kylä on ollut poikkeuksellisen laaja. Kodanpohjia tunnetaan jo yli 300. Vaikuttaa siltä, että lähes jokainen sopiva harjanne on ollut asuttu.

Ällistyttävimmät asumukset ovat kuitenkin Voima-Kuuselasta paljastuneet kaksi "rivitaloa", käytävillä toisiinsa liitettyjen asumusten ryvästä. Rakennuksista isompi 56-metrinen viiden asunnon kokonaisuus, on Suomen suurin  esihistoriallinen talo, eikä mitenkään vaatimaton: perustuksista päätellen se oli hirsirakenteinen.

KÄYTÖSSÄ YLI 2000 VUOTTA

Tutkijoidenkin on ollut vaikea hahmottaa Kierikin talojen valtavuutta. Tällaisia ei tunneta mistään muualta Pohjoismaista ennen metallikautta. Kierikki edusti citykulttuuria aikana, jolloin pääkaupunkiseutu oli vielä pääosin merenpohjaa. 

Kierikin erikoislaatua korostaa pitkä asutushistoria. Alueen vanhimmat asumukset, jotka sijaitsevat Kierikin yläpuolellqa Pahkakoskella ovat noin 7000 vuoden ikäisiä, Purkajasuon elinpaikat taas ajoittuvat 4500 - 5000 vuoden taakse. On poikkeukssellista, että meillä voidaan seurata yhden alueen elinkeinojen ja kulttuurin kehitystä näin pitkältä ajalta.

TULTIIN HYLKEIDEN PERÄSSÄ

Kierikin kulttuuri perustui erityisesti kalastukseen ja hylkeenpyyntiin. Tästä vaikuttava todiste ovat Purkajasuosta talteen saadut puuliisteet. Nämä maassamme ja koko maailmassa harvinaiset ammoiset kalastus- ja hyljestyslaitteiden jäännökset löytyivät yhtä lailla sattumalta kuin ensimmäinen meripihkahelmi. Löytäjäkin oli sama, Helmeri Jussila.

Koko Perämeren alueesta tuli myöhäisellä kivikaudella keskeinen asuinseutu ennen kaikkea yhdestä syystä: ilmasto lämpeni. Lämpötilan kohottua Itämeren hylkeitä muutti ainoalle jäljellä olleelle jäälakeudelle, Perämerelle. Hylkeiden, ajan keskeisen ravinnon ja raaka-aineen, perässä tulivat ihmiset. Kun maassapyynti synnytti ylijäämää, kehittyivät kylät.

Aiemmin arveltiin, että Kierikki oli poikkeus, nyttemmin tiedetään, että koko Perämeren itäranta oli asuttu, vieläpä tiheästi. Esimerkiksi Ylikiimingin Rekikylästä on paikannettu runsaat kaksisataa kodanpohjaa. Kierikille se ei kuitenkaan vedä vertoja.

ITÄMEREN TÄRKEITÄ KESKUKSIA

Suomen oloissa sensaatiomainen löytöjen paljous osoittaa, että Kierikki on yksi varhaisimista Itämeren piirin kauppapaikoista. Siellä on vaihdettu ahkerasti hylkeennahkoja ja traania meripihkaan ja piihin.

Alueelta on käyty kauppaa paitsi etelään Baltiaan ja Puolaan myös länteen. Norjaan asti. Tämän paljastaa yksi tärkeä löytö: Kölin tunturien punaliuskeesta tehty kivinen hirvenpäätikari.

Seudun omaa korkeatasoista kulttuuria edustaa Kierikin keramiikaksi ristitty kampakeraanisten saviastioiden erityismuoto, jossa saven sekoitusaineena on asbesti. Kierikistä on löydetty jäännöksiä suurista, jopa yli 120 litran vetoisista saviastioista.

Asukkaiden teknistä etevyyttä todistavat myös taidokkaat kalastus- ja hyljestyslaitteet. Onpa Kierikistä saatu talteen kupariveitsikin. Veitsellä lienee ikää yli 5000 vuotta. Se lienee maamme vanhin tunnettu metalliesine.

Tällaiset esineet ja löydöt kaikkineen hälventävät yksinkertaista kuvaa, joka kivikaudesta on vallinnut. Nämä ihmiset eivät kulkeneet summittaisesti riistan perässä. He elivät keskuksissaan ja ylellisyyteenkin heillä oli varaa.


(Teksti on tiivistelmä samannimisestä lehtikirjoituksestani, joka ilmestyi Tiede 2000-lehden numerossa 2/1999. Alkuperäisteksti taas perustui Oulun yliopiston arkeologian lehtori Pentti Koivusen ja Museoviraston arkeologi Petro Pesosen haastatteluihin.)

Vanha palaa

I

Vanhan hengestä I

Nuoruudessani maaseudulla asuvana matkat kerran vuodessa Helsinkiin olivat matkoja toiseen maailmaan, pyhiinvaellusmatkoja ja tämän kirkon alttarilla oli ikoni, Vanhan kuppila. Mihinkään muualle emme osanneetkaan, koska se oli ainoa ravintola joka sijaitsi rautatieaseman ja linja-autoaseman välissä (nykyään niitä on kai enemmänkin).

Liftasin 1978 Kristiinankaupungista Helsinkiin vuotuisen toivioretken ajatuksella. Yömaja oli sovittu, mutta kaverilla ei ollut puhelinta ja erään Forssassa sattuneen selkkauksen jälkeen olin Helsingissä lähes keskellä yötä. En ollut käynyt kuin 5-vuotiaana Linnanmäellä. Kuljin varovasti Rautatieasemalta linja-autoasemalle ja takaisin.
...
Sattumalta eksyin Vanhalle aluksi alakerran keittiön kautta tosin sisään pyrkien. Ostin oluen ja menin noin 10 hipin pöytään josta arvelin löytäväni yömajan . He olivat kuitenkin kaikki menossa äitinsä, tyttöystävänsä tai itsensä kanssa kotiin nukkumaan.

Menin vessaan ja mietin että nyt tais käydä kylmät, oli talvi -25 celsiusta. Vessasta tullessa muuan nainen kuitenkin moikkas ja kertoi kuulleensa äskeisen keskustelun. "Mä en o menos kotiin mutta voi soittaa kaverille ja kysyä."

OK. Pääsin johki huitsiin, siellä naisella oli tyttöystävä ja he menivät makuuhuoneeseen. Mä menin keittiön pöydän alle nukkuun. Aamulla kun heräsin keittiön pöydällä oli lappa: "Olemme joutuneet lähtemään työmatkalle Tukholmaan. Syö jaakaapista mitä löydät. Please, älä varasta stereoita."

 II

Vanhan hengestä II

Oli noin 1980-luvun alussa. Liftasimme silloisen naisystäväni kanssa Helsinkiin. Emme osanneet Rautatieasemalta mihinkään muualle kuin Vanhalle. Meiltä uupui yömaja, vaikka mukana olikin varmuuden vuoksi teltta.

Menimme siis Vanhalle, mutta eme ehtineet sisällekään koska porraspäässä oli innokas luonnonsuojelija myymässä Luonto-liiton Norppa-arpoja. Hän väitti nähneensä minut Koijärvellä, mikä saattaa pitää paikkansa koska jouduin Uuden Suomen etusivullekin samasta tapahtumasta.
...
Ilmoitimme että olemme ilman yömajaa ja menossa Vanhalle etsimään sitä. Luonnonsuojelija kertoi että hänellä on porttikielto Vanhalle mutta myös yömaja. Hän asuu Harri Holkerin omistamassa asunnossa, jossa on 8 huonetta + keittiö Etelärannas. Menimme sinne.

Matkan varrella kävi ilmi, että Holkeri oli ostanut sen talon edellisellä viikolla ja hän ja skitsofreeninen vuokraemäntä olivat jääneet sinne valloittamaan taloa. Yöstä en kerro muuta kuin että se oli mielenkiintoinen, vuokraemäntä kulki alasti pitkin käytäviä ja lauloi oopperaa kylpyammeessa.

Aaamulla minun piti ostaa 10 Luonto-Liiton arpaa yöpymiskorvauksena ja myöhemmin voitin Norppa-hihamerkin, joka lähetettiin minulle Kristiinankaupunkiin kotiin.

III

Vanhan hengestä III

Kesäloman alussa tulin reppuni kans Helsinkiin. Jätin reppuni säilytyslokeroon ja olin lievästi alkoholin vaikutuksen alainen. Minut kaappasi yksi seurue matkaansa ja vei Hietaniemen uimarannalle. Naiset riisuituivat yläosattomiin ja kirmaivat veteen. Minä peräs. Rannalle saapuessani huomasin, että minut oli ryöstetty näiden naisten toimesta. Ei ainoastaan lompakko vaan housutkin oli viety.

Kun minä menin kysymään rannalta kuka minut ryösti, minut heitettiin veteen, jonka seurauksena kaulassani ollut firman kamera hajosi. Menin märissä kalsareissa poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta. He eivät vastaanottaneet sitä. Menin asemalle ja vaihdoin vaatteet päälle.
...
Nuoriso neuvoi minulle teltanpaikan keskeltä kaivopuistoa. Seuraavana aamuna heräsin teltastani ilmaiskonserttiin 2000 ihmistä ympärillä. Pakkailin hieman häveten telttani ja lähdin Vanhalle. Siellä tutustuin johonku naiseen, hän asu parinkymmenen kilometrin päässä kivinavetan kellarissa. Sinne menimme. Asunto oli sisustettu hämähäkinseiteillä.

Kolme vuorokautta myöhemmin sain naiselta matkarahat takas kotiin. Hän ei uskonut näkevänsä niitä enää koskaan mutta osti bussilipun ja lähetin ne seuraavana päivänä Kristiinasta takas.

Miten tää liittyy Vanhaan. Mistä muusta baarista mä oisin löytäny henkilön joka ostaa tuntemattomalle bussilipun johki hiton Kristiinaan?

 

Vaelluskirjaa 3.5.2013 - Kolme vaellusrunoa

I Porraspäässä

Istun kuistin kynnyksellä

odottamassa kevättä

monettako viikkoa jo

se on myöhässä

Jostain Alaskasta tulee kylmä viima

ja kolea ilma

vaikka vappukin on mennyt jo

Mutta kevät etenee

säistä huolimatta

idänsinililjat kukkivat tontin nurkalla

raparperi nostaa esiin

homoeroottisia varrenalkujaan

viime kesän ruohosipulit

nostavat päättään

kuin kukkapenkki olisi irokeesikampaus

Mutta olen kuvitellut

että tuulta olisi mennyt niin paljon ylitse

että se alkaisi jo loppumaan

jostain käsittämättömästä

sitä aina vain kasvaa lisää.

II Puistossa

Omituinen naakka:

sen keho oli valkoisilla laikuilla kirjailtu

värivirheinen yksilö.

Mutta naakat eivät ole rasisteja,

se oli löytänyt itselleen puolison.

Uskon että helmikirjailtu naakka oli naaras,

se kantoi paksua viime kesän heinätuppoa nokassaan

pesän rakentamista varten, innokkaana.

Perässä hyppi laiska puoliso

kaksi ruohonkortta suussaan.

Sukupuolista eriarvoisuutta naakkamaailmassakin

näyttää esiintyvän,

suoranaista rodunjalostusajatusta ei.

III Puistobaarissa

Helmipöllönpönttöön

orava on tehnyt pesän.

Se juoksee aina samaa oksaa pitkin

vanhaan puistokuuseen,

sen runkoa pöntölle ja kapuaa

pöntön suuaukosta sisään

niin että vain paksu häntä

jää pöntön aukosta näkyviin.

Edestakaisin se kulkee oksaa touhuissaan.

Sillä on niin kiire ruokkia poikuettaan,

että se on itse laiha kuin runoilija

joka seuraa tapahtumaa hiljaa sivusta.

Vaelluskirjaa – Lintuvaellus 28.4.2013

I

Olin aikeissa lähteä vaellukselle heti aamusta. Mutta aamu oli kolea, tuulinen ja sataa tihuutti vettä. Istuskelin enimmäkseen aamupäivän kynnyksellä ihmettelemässä pihapiirin tapahtumia. Sätkät olivat melkein loppu, sokeri loppui kolmannen kahvikupillisen jälkeen kokonaan ja minä kärvistelin siis kynnyksellä odotellen sateen taukoamista ja lähikaupan aukeamista.

Pihaoravat temmelsivät tavanomaiseen tapaan puunrunkoja ja piha-aitaa pitkin edes takaisin. Räkättirastas raksutti pihanperällä koivussa niin innokkaasti, että muista linnunäänistä oli vaikea saada selvää tai edes kuulla niitä. Varpunen kävi etsimässä siemenenjämiä ruokintapaikalta. Punakylkirastaiden ja punarintojen vaisua konserttia kuului etäämpää. Puluja ja naakkoja näkyi lernnossa silloin tällöin. Pikkuvarpunen lennähti viereisen tontin varastorakennuksen seinässä olevasta pöntöstä pihapuuhun. Syyllisyys nousi mieleen kun oma viime syksynä pudonnut pönttöni on edelleen katoksessa odottaen kattoremonttia. Sade ja tuuli hiljensivät lintuelämää.

Vuokraisäntä tuli pihaan jatkamaan edellispäivänä aloittamaansa haravointia. Suunnittelimme kahden koivun kaatoa vappuaatoksi. Mainitsin aamua odotellessa kirjoittamastani blogitekstistä, jossa olin tehnyt Edwin Abbott Abbottin syntymäaikaan 100 vuoden kirjoitusvirheen. No sellaista sattuu, varsinkin minulle. Onneksi huomasin virheen itse ja olin jo korjannut sen. Vappuaaton illanviettosuunnitelmana oli autokatoskauden avaaminen. Vanhojen ruusupapuköynnösten verhoilema autokatos on kuin urbaani huvimaja, jossa puutarhapöytä ja tuolit jo odottamassa.

Osallistuin pihasiivoukseen korjaamalla talvella hajonneen ja tuhkakuppina toimineen lasisen säilykepurkin sirpaleet ja tumpit porraspäästä roskapussiin. Huomasin että olin saanut aamupäivän kulumaan välillä sisällä, välillä kynnyksellä istuen, myöhässä olevaa kevättä ja kehnoa säätä sekä vähäistä lintuelämää ihmetellen ja lähdin kauppaan. Kadulla tuuli tuli vastaan navakammin, tihkusade tiheni ja hytisytti kehoa. Aika oli kääntynyt iltapäivän puolelle tapahtumattomuuden merkeissä. Ostin ostokseni ja palasin takaisin. Rahaa jäi kukkaron pohjalle sokeripaketin ja sätkäpussin oston jälkeen euron verran.

Keitin perunat, söin, seurasin säätilan kehittymistä ulkona ja ajattelin ajatuksiani. Iltapäivää oli kulunut jo pitkälle kun taivas alkoi näyttää selkenemisen merkkejä. Puin varalta kaksi villapaitaa päällekkäin, vedin nahkatakin niskaan, pakkasin kiikarit kameralaukkuun, johon kuuluva kamera on tammikuussa ryöstetty Kemissä. Kamerattomana tunnen orpoutta nyt kun kevään tullessa tekisi taas mieli valokuvata jotain, dokumentoida kevään tapahtumista sitten kun jotain alkaa tapahtua.

II

Kävelin Villenraittia Vuoritielle. Villenmäki-kerrostaloyhtiön pihassanäin päivän ensimmäiset kevään merkit: pikkupojan keinumassa ja ilmeisesti isoveljen puhaltamassa saippuakuplia. Kuljin Ruukintietä Pajuluoman yli ja Pappilantietä kesäteatterin katsomolle, jonne kaksi tuttavaa oli perustanut puistobaarin.

-Tule tänne, me tässä juuri teemme roolijakoa ensi kesän näytelmään, minua kutsuttiin.

Istuin seuraksi koska minulla ei ollut kiire mihinkään. Tuulensuojassa ja auringonpaisteessa alkoi tulla turhankin lämmin. Mutta Ankkalampi oli edelleen ohuesti tummassa jäässä, vaikka pian kääntyisi kalenterissa esiin jo toukokuu. Sinisorsa lensi Ankkalammen laskuojan suussa olevaan sulaan. Sen pään metallinvihreä hohti häikäisevästi auringonvalossa.

Lähdimme jatkamaan, he tahoilleen polkupyörällä, minä kohti Kyrkösjärveä kävelemään. Kuljin Provinssirockin esiintymislavan ohitse ja sillan yli sekä pallokentän laitoja kävelytielle. Vastaan sauvakävelevältä vanhemmalta naiselta kysyin miten parhaiten pääsisin sairaalanmäelle, kun en ole tätä kautta paljonkaan kulkenut. Hänkään ei tuntunut tietävän. Toivotin hyvää kevättä ja jatkoin alikulkutunnelin läpi Simunaan.

III

Vaihdoin reittisuunnitelmaa. Poikkesin kävelytieltä ja ryhdyin kapuamaan sammalpohjaista rinnemetsää pitkin kohti Kyrkösjärven patovallia ja sen päälle. Metsikössä kuulin kevään ensimmäisen kulorastaan kutsu- tai varoitusäänen. Toisaalla käpytikka nakutteli käpyverstaallaan. Muutaman kymmenen metrin mittaisen kapuamisen jälkeen olin patovallilla ja eteen avautui Kyrkösjärvi, sen vastarannalla taivaalla kellui joitakin kauniinmuotoisia pilviä. Pysähdyin tämän maiseman ääreen.

Auringon puukko iski silmään lintutornin yläpuolelta ja järven pinnasta. Kiikari selasi järven selkää. Jokin sorsa siellä ui, mutta aurinkoa vasten lintu näkyi vain siluettina. Rantakivikossa juoksenteli joitakin västäräkkejä askareissaan. Mietin olivatko ne kasvihuoneessa talvehtineita vai muuton tuomia.

Jatkoin turvevoimalaa kohti. Kalalokkipari oli vallannut vedestä pilkistävän pesäkarin. Vastarannalta kantautuivat lokkien huudot. Mitään erityistä ei näkynyt. Tuuli oli vinhasti vastainen. Kasvihuoneiden kohdalla salmen rannassa kevään ensimmäinen kalastaja kokeili ongella onneaan. Siinä lähellä on levähdyspenkki ja pöytä. Siihen istuin tupakoimaan ja tiirailemaan.

Järven eteläpää oli vielä jäässä, sula loppui täällä. Kaislikkosaaren yläpuolella ilmassa rääkyi koko ajan kerrallaan lennossa kolmisensataa naurulokkia. Pari päivää aikaisemmin muuttohaukka oli pöläyttäny koko lokkiparven lentoon ja niitä oli laskettu arviolta 2000 lokkia.

Kuuntelin linnunääniä, punarintoja, västäräkkejä, rastaita, sini- ja talitiaisia, harakan käkätys. Kasvihuoneen puolelta kuulin ohilentävien naurulokkien ääntä ja niitä taivaalta seuloessani näinkin lisäksi kaksi ohilentävää selkälokkia, kevään ensimmäiset. Lähdin takaisin päin kulkemaan patovallia pitkin.

Siinä on matkan varrella lietteinen rantakaistale. Viimekesäiset parimetriset järvikaislat olivat talven jäljiltä taipuilleet tuulelle ja jäälle vastarintaa tehden outoon aaltomaiseen muotoon, kuin taistelussa väsynyt, mutta yhä vastarintaa tekevä armeijakunta. Niiden takana osmankäämien pelto höyhtyväisine valkoisine siemenpalkoineen. Kaislikon laidalla rantapajussa yksinäinen pajusirkku lauloi hieman innottomasti.

IV

Aurinko oli siirtynyt taivaalla korttelin mitan kohti pohjoista ja kun se ajautui pilveen, järven selkä alkoi jo hämärtyä. Tavipari pelästyi lentoon minun kulkuani. Iltalinnut olivat alkaneet jo laulunsa. Mustarastaan kaunis surumielinen liverrys, punakylkirastaiden lyhyet jankuttavat säkeet ja laulurastaan kuulas koloratuuri. Punarinta männynlatvassa taituroi omassa äänialassaan.

Jatkoin rumien sairaalarakennusten ohi - joku arkkitehti on ne suunnitellut tasakattoiseksi tylsäksi funktionalismiksi – ja kävelytietä rinnetta alas linnunlauluja koko ajan korvissani. Mäen alla käännyin polkua mielisairaala-alueelle. Räkätit tekivät joukkohyökkäyksiä varista kohti kuin pesimäkautta varten verrytellen. Puluparvi lensi sairaalarakennusten yli kaupungin suuntaan.

Minä jatkoin Björkenheimin sillan yli kotia kohti. Ylitin toista siltaa pitkin Pajuluoman. Tien ylittävällä puhelinlangalla istui sepelkyyhky hauskasti aivan kadun keskipisteessä. Oli enää parisataa metriä taivallettavaa ja sitten avasinkin jo ulko-ovea ollakseni takaisin kotona. Olin jälleen takaisin alkupisteessäni.

Ruokajonossa II

Jääkaappi alkoi valittaa tyhjyyttään juuri vapun alla niin toivottomasti, että pitkästä aikaa päätin lähteä käymään Seinäjoella vapaaehtoisvoimin neljä kertaa viikossa toteutettavassa ruuanjakelussa. Lähtöni viivästyi sen verran, että tulin jonoon vasta häntäpäässä, toiseksi viimeisenä.

Tällaisten pienehköjen tai keskikokoisten kaupunkien ruokajonoissa on se erinomainen puoli, että jonot eivät pääse kasvamaan satojen metrien mittaiseksi kuten hurstin leipäjonossa. Siinä jonotellessa laskerskelin samalla huvikseni jonossa olevien henkilöiden lukumäärää. Olin siinä kaksi tyhjää muovipussia kädessä noin 57:ntenä. Viimeisenä oleva hermoili, että jääköhän hänelle enää mitään.

Vaikka itse ruuanjakelua hoitava henkilö ei mikään helluntailainen omien sanojensa mukaan olekaan, hän on saanut helluntaiseurakunnalta tilat käyttöönsä helluntaikirkon eteisestä sillä edellytyksellä, että kokouksessa käyvät päästetään muun jonon ohi ensimmäisenä ruokapussiaan täyttämään. Tätä mahdollisuutta uskovat veljet ja sisaret siekailematta käyttävätkin hyväkseen.

Ruuanjakaja pitää sen verran kuitenkin rääpyä että rajoittaa ensimmäisellä kierroksella jaettavien varsinaisten elintarvikkeiden määrän kahteen vapaavalintaiseen tuotteeseen. Jos enemmän haluaa pitää jonottaa toinen ja joskus kolmaskin kierros. Leipää kyllä yleensä riittää niin, että kukin saa kantaa sitä kotiinsa niin paljon kuin tarvitsee ja haluaa. Pieneen eriarvoisuuteenhan tämäkin käytäntö tietenkin johtaa: uskovat valikoivat parhaat päältä ja jonon hännillä oleville jäävät pahnanpohjimmaiset.

Ruuanjakaja itse käyttää muun aikansa kierrellen pakettiautolla lähialueen elintarviketehtaita ja kauppoja ja keräten näistä esimerkiksi viallisesti pakattuja tai päiväysvanhoiksi meneviä tuotteita ruuanjakeluun. Näin tarjolla oleva tavaramäärä ja sen laatu vaihtelee melkoisesti päivästä riippuen. Palkaksi laupeudentyöstään ruuanjakaja saa seurakunnalta (en ole huomannut kysyä kummalta, luterilaisilta vai helluntailaisilta) oikeuden ostaa kerran kuukaudessa pakettiautoonsa tankillisen bensaa seurakunnan laskuun.

Tänään takanani olleen miehen pelko osoittautui turhaksi. Pääsimme leipäpussit kädessä ruokalaatikolle ja tavaraa oli vielä yllin kyllin. Käteeni tarttui valmislohikeitto ja puoli kiloa viimeisen myyntipäivänsä lauantaina nähnyttä ekstrapalvikinkkua. Kaupantekijäksi sai lattialaatikoista valita matkaansa vielä pullapussin.

Lähes koko edellä ollut poppoo oli kaartanut takaisin jonoon uudelle kierrokselle. Poikkeuksellisesti niin päätin tehdä minäkin, koska mieltä oli jäänyt kaihertamaan halu saada myös piimäpurkki mukaansa. Jonotin vuoroani ja sain kuin sainkin matkaani toiseksi viimeisen piimäpurkin ja lisäksi lanttulaatikon. Tässä vaiheessa ruuanjakajakin alkoi jo ihmetellä että eivätkö nämä tarjolla olevat einekset lopu koskaan.

Alkoi kolmas kierros. Mutta tässä vaiheessa minä luovuin hommasta ja lähdin muovikassit käsissäni talsimaan kotia kohti. Kotimatkalla ryhdyin miettimään, kuinka suuri osa Seinäjoen väestöstä käy ruuanjakelussa ja siis ilmeisestikin tarvitsee virallisten eupusien lisäksi tätä vapaaehtoista ruuanjakotoimintaa. Kehitin yksinkertaisen laskukaavan, että 60 jonottajaa päivässä tekee 240 viikossa eli pyöreästi vähän vajaa prosentti Kanta-Seinäjoen väestöstä.

Mutta avuntarvitsijoiden määrä ei ole näin yksinkertaisesti laskettu. Yleensä perheestä jonottaa vain yksi henkilö eikä koko perhe. Useimmiten jonossa on perheen emäntä. Jos kotona on syrjäytynyt puoliso, tämä jää kotiin makoilemaan sohvalla ja lapset ovat koulussa. Näin hatusta tempaan perheen kooksi kole henkilöä ja kerron siis kolmella. Päästään kolmeen prosenttiin väestöstä.

Mutta eihän tässä vielä ole kaikki. Läheskään kaikki ruoka-apua tarvitsevat eivät tähän ruokajonoon koskaan pääse. On vanhuksia, liikuntarajoitteisia tai jossain kauempana asuvia, mielenterveys- tai alkoholiongelmaisia, joille ruokajonoon pääseminen saattaa olla käytännössä ylivoimaista. Ja jotkut eivät kerta kaikkiaan kehtaa nöyryyttää itseään ruokajonoon hyvinvointiyhteiskunnassa. Liikuntarajoitteisille ja vanhuksille ruuanjakaja tosin kuljettaa tarvittaessa tarvikkeet kotiinkin. Mutta edelleen puhtaana heittona arvelen että tarvitsijoita olisi kuitenkin vähintään toinen mokoma jonossakävijöihin nähden. Näin päästään jo kuuteen prosenttiin väestöstä.

Siis summa summarum. Noin 6 prosenttia sellaisen melko vauraan kaupungin kuin Seinäjoenkin väestöstä on niin köyhiä, että ei pysyisi sapuskoissa nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa ilman tätä vapaaehtoista ruuanjakelutoimintaa. Olen jo aiemminkin ehdottanut että tällaisille ”laupeudensisarille” jotka harjoittavat pyyteetöntä avustustyötä seitsemänä päivänä viikossa koko päivän pitäisi antaa jokin rauhanpalkintoa vastaava tunnustus toiminnastaan. Tämänkin vapaaehtoisen ruuanjakelun ansiota on, että Seinäjoella ei kenenkään köyhän tarvitse ainakaan nälkään kuolla – ainakaan niin pitkään kuin on liikuntakykyinen ja kykenee jollakin tavalla huolehtimaan asioistaan.

Tasomaa

Edwin Abbott Abbott:

Tasomaa – moniulotteinen romanssi

(1884)

suom. Kimmo Pietiläinen

Terra Cognita 1997

Edwin Abbott Abbottin romaani ”Tasomaa – Moniulotteinen romanssi” ilmestyi alunperin Englannissa vuonna 1884 salanimellä A. Square. Teosta voidaan pitää yhtenä tieteiskirjallisuuden klassikoista, vaikka se alunperin oli suunnattu lähinnä yhteiskunnalliseksi satiiriksi aikansa viktoriaanisen yhteiskunnan tiukkaa sosiaalista hierarkiaa vastaan. Salanimi osoittautuikin tarpeelliseksi, sillä teos herätti ärtymystä, joka pakotti kirjailijan vastaamaan samana vuonna otetun toisen painoksen esipuheessa.

Tasomaa on yksinkertaisesti maailma, josta puuttuu kolmas ulottuvuus. Kaikki Tasomaan kappaleet ovat kaksiulotteisia. Sen yksinkertainen malli on siis paperinohut maailma, missä sen asukkailla on pituus ja leveys, mutta ei korkeutta. Muunlaista maailmaa tai maailmankaikkeutta tasomaalaisten on mahdoton kuvitella. Mielenkiintoista on, että Tasomaassa on valoa, mutta sillä ei ole mitään lähdettä. On vain kappaleita, joilla on valoisat reunat. Tai kuten kertojana toimiva neliö kuvailee kolmiulotteisen maailman asukkaille:

”Kuvitelkaa laaja paperiarkki, jolla janat, kolmiot, neliöt, pentagonit, heksagonit ja muut kuviot eivät olekaan paikoillaan, vaan ne liikkuvat vapaasti joko pinnalla tai sen sisällä, mutta niillä ei ole kykyä nousta pinnan yläpuolelle tai laskeutua sen alle. Kuvitelkaa, että ne liikkuvat varjojen tapaan, vaikka ne ovat kovia ja niillä on valoisat reunat.”

Kun kappaleet kuitenkin ovat ja näkevät vain tasossa, näyttäytyvät kaikki Tasomaan asukkaat janoina ja niiden erottamiseksi toisistaan tarvitaan muita menetelmiä, kuten tunnustelu tai jo edellä mainittu valoisuus ja sen vaihtelu, eräänlainen etäisyysperspektiivi tai japanilaistyylinen ilmahorisontti. Kappaleiden etäämpänä olevat kulmat näkyvät hivenen himmeämpinä.

Tasomaan asukkaiden yhteiskunta on kappaleiden ominaisuuksien mukainen tiukka luokkayhteiskunta. Alimman asteen yhteiskunnassa muodostavat naiset, jotka ovat janoja. Sotilaat ja alimman luokan työläiset ovat tasakylkisiä hyvin teräväkärkisiä kolmioita, joiden kaksi sivua ovat siis yhtä pitkät ja kolmas hyvin lyhyt. Keskiluokka koostuu tasasivuisista kolmioista. Ammattimiehet ja herrasmiehet ovat neliöitä (jollainen siis kertoja itsekin on) ja viisikulmioita eli pentagoneja. Tätä useampikulmaiset olennot ovat aatelisia joiden kulmien lukumäärä kasvaa arvon mukaan heksagoneista polygoneihin jotka siis saavuttavat monikulmion kunniallisen nimen. Mutta kun sivujen lukumäärän nousu jatkuu, tulevat sivut lopulta niin lyhyiksi, että niitä ei enää erota ympyröistä ja yksilö otetaan pyöreään eli pappisluokkaan. Joka on korkein yhteiskuntaluokka.

Tässä maailmassa neliömme siis elää, uskoen tasoa maailmankaikkeudeksi. Mutta miksi hän sitten ryhtyy kuvailemaan maailmaansa kolmiulotteisen maailman asukkaille: koska hän on ainoana Tasomaan asukkaana käynyt ”avaruudessa”. Neliömme on ”valittu”, hänen maailmankuvaansa on järkyttänyt kolmiulotteisesta maailmasta tullut vieras, joka pakottaa hänet lopulta ymmärtämään että maailmankaikkeudessa on myös ulottuvuus, jota Tasomaan asukkaat eivät voi nähdä eivätkä näinollen myöskään kuvitella.

Ajatus kolmannesta ulottuvuudesta on Tasomaassa tiukan kerettiläinen, samaan tapaan kuin tiukasti kontorolloidussa luokkayhteiskunnassa on aikanaan ollut alempien luokkien värien kapina tai muut yhteiskuntajärjestyksen järkytysyritykset. Ja tällaisten ajatusten esittäjät eliminoidaan tiukasti muusta yhteiskunnasta. Niinpä sankarimmekin todistelee kolmannen ulottuvuuden olemassaoloa tasomaalaisille tai kuvailee kaksiulotteista maailmaansa kolmiulotteisille vankilasta käsin. 

Päähenkilö on eräänlainen Tasomaan inkvisitiossa tuomittu Galileo Galilei tai roviolle joutunut Giordano Bruno, jotka uskalsivat aikanaan asettaa katolilisen kirkon ehdottomat totuudet kyseenalaisiksi sellaisilla naurettavilla väitteillä kuin että maa on pyöreä tai että maa ei olekaan maailmankaikkeuden keskipiste.

Neliömme kuitenkin kolmiulotteisessa maailmassa vierailtuaan päätyy vieläkin radikaalimpiin johtopäätöksiin. Hän arvailee että on olemassa myös neljäs ja tätäkin lukuisampia ulottuvuuksia, joita taas kolmiulotteisen maailman asukkaat eivät voi nähdä ja joiden olemassaoloon he siksi eivät usko. Tämä Abbott Abbottin ajatus 1880-luvulla esitettynä on senaikaista maailmankäsitystä mullistava ja tämän ”teesin” ansiosta Abbott Abbottin teos on vuosikymmenestä toiseen säilyttänyt ajankohtaisuutensa.

On huomattava että Albert Einstein esitti erityisen suhteellisuusteoriansa vasta 1905, yleisen suhteellisuusteorian 1915 ja tämän myötä yleistyi 1920-luvulla käsitys neliulotteisesta avaruudesta, jonka neljäs ulottuvuus on aika. 1950-luvulla alettiin ymmärtää avaruuden kaarevuutta ja ulottuvuuksien välisiä yhteyksiä ja taas Tasomaa toimi yksinkertaisena ja pätevänä mallinnoksena.

Kuten suomentaja Kimmo Pietiläinen toteaa, Abbottin malli on edelleen ajankohtainen, niin magneettikuvauksen kuin tietokonegrafiikan ongelmien ja ratkaisujen ääressä puuhaileville, ja edelleen nykyisimpiin ulottuvuuskäsityksiin asti: 

”Tasomaan kansilehdellä on utuisiin pilviin rajoittuva Neliön näkemys korkeammista ulottuvuuksista. Sattumalta niitä on kymmenen, saman verran kuin fyysikoiden nykyiset, kvanttimekaniikkaan perustuvat suositut maailmankaikkeudeen teoriat sisältävät. Toinen nykyteorioiden suosima maailmankaikkeuksien ulottuvuuksien määrä on 26. Niinpä fysiikka on ohittanut Neliön kuvitelmat.”

Mutta Edwin Abbott Abbottin romaani on säilyttänyt ajankohtaisuutensa siis sekä ulottuvuuskuvitelmissaan että myös luokkayhteiskunnan satiirina, joskin naisten asema länsimaissa saattaa nykyisin olla jo hieman parempi kuin se oli 1800-luvun lopun viktoriaanisessa yhteiskunnassa. Ja lopulta se on fiktiivinen romaani, joka kirjallisena teoksena on kestänyt ajan hampaan kulutuksen. Siksi olikin korkea aika kääntää tämä tieteiskirjallisuuden kestoklassikoksi muotoutunut teos vihdoin suomeksi hieman yli 110 vuotta alkuperäisteoksen ilmestymisen jälkeen.

Kimmo Pietiläinen kuvailee teoksen merkitystä nykyajalle: ”Fysikaaliset rajoitukset ovat todellisia jua me ja elämämme ovat niiden tuotteita. Osaa fysiikan rajoituksista ei voi kiertää mitenkään ja olemme väistämättä niiden vankeja. Henkiset ja yhteiskunnalliset rajoitukset taas ovat itse kehittämämme ansa, josta voi vapautua.”

”Tasomaa kertoo, että ihmisen on kaikin keinoin pyrkittävä vapautumaan niistä rajoituksista, joista voi irrottautua, ja ymmärtämään perusteitaan myöten ne rajoitukset, jotka ovat ikuisena kahleenamme.”

JK. Vaikka kirjassa siis yhdellä tasolla käsitellään niinkin hankalasti ymmärrettäviä asioita kuin ulottuvuudet, kirjoittaa Abbott Abbott näistä niin yksinkertaistetusti ja tarpeen vaatiessa jopa piirtämällä selkeyttäen, että lyhyelläkin matematiikalla nämä ideat menevät helposti jakeluun. Tosin täydellinen vastahankaisuus geometriaa kohtaan saattaa ehkä karkottaa osan mahdollisesta lukijakunnasta.

Vaelluskirjaa 31.3.2013

Sahalampi:
Kuuntelen puron solinaa
Sahalammen alapuolella.

Seinäjokivarsi:
Fasaanin kiihko.

Kaanaa Lines:
Käärin sätkän
jokilaivan laiturilla.

Kampusranta:
Lumilohkareita peilijäällä.
Tyhjä harakanpesä.
Tikankolo haapapökkelössä.

Rakuunapuisto:
Kanootti kumollaan rannassa.
Vihreä muovituoli sen vieressä istuimena.

Ratavarressa:
Vanha lato aukion laidassa.
Ovi laudalla pönkättynä.
Mieleen tulee muistoja
22 vuoden takaa.

Oikaisu-uoman varrella:
Pariskunta sauvakävelyllä.
Naisella pajukimppu repussaan.

Uoman penkereellä:
Kirjoitan tämän.

Pengertä pitkin edelleen:
Etsin runoa.
Etsin maalaamisen ajatusta.
Löydän hevosenpaskaa.

Jokiteltta:
Maitolaiturissa kyltti:
"Jokiteltan alueella
oleskelu on luvanvaraista.
Kysy oleskeluun lupa."
Oleilen luvatta.
Istun laituripenkillä lepäämässä.
Jäniskin on käynyt täällä ilman lupaa.

Heikkilänmukka:
Navetasta kuuluu
sonnin mörähdyksiä.
Harakka lennähtää
risu nokassaan pesäpuuhun.
fasaani pelästyy parahdellen lentoon.

Heikkilänmäki:
Joku ratsastaa hevosella
rivitalon pihaan.
Naakkaparvi etsii ruokaa pälvipaikasta.

Paluumatka:
Kävelen Murron oikoosta kaupunkiin
ja Pajuluoman vartta kotiin.
Jalat ovat jonkun toisen jalat
kun astun vihdoin sisään.