Aktiivisesti työtön

Olen ollut aktiivisesti työtön vuodesta 1996 lähtien. Tämä tarkoittaa, että olen osallistunut kaikkiin työvoimaviranomaisten määräämiin toimenpiteisiin, erilaisiin piirrä pöytäliinaan jotain kivaa kursseihin ja muihin konsulttitoimistojen rahastamiin Tee elämäsi onnelliseksi -kursseihin. Lisäksi olen jo 24 vuotta kuukausittain täyttänyt työttömyysilmoitukseni.

Yhden mokan kuitenkin olen tehnyt. Vuonna 2006 jätin menemättä itse hakemaani Teuvan ammattioppilaitoksen kehystäjälinjan pääsykokeeseen, koska matkat osoittautuivat mahdottomiksi. Seinäjoelta suoraan Teuvalle ei mennyt koulutukseen sopivaa bussia, vaan minun olisi koulumatkalla pitänyt yöpyä Kauhajoella. Laistin sen pääsykokeen, enkä selittänyt syytä.

Luulin saavani korkeintaan kolmen kuukauden karenssin, mutta se venyikin lopulta 10,5 vuodeksi, koska juuri ennen karenssin alkua työministeri Tarja Filatov esitti hallitukselle karenssin muuttamista määräajattomaksi eli ns. “ikuiseksi karenssiksi” ellei henkilö kykene tekemään aktiivisia toimenpiteitä itsensä työllistämiseksi. Laki purettiin vuonna 2015, mutta se astui voimaan vasta 2017 tammikuussa.

Luulin päässeeni vihdoin työttömäksi (vaikka työttömänä työnhakijana minun oli pitänyt koko ajan olla ollut, että saan edes toimeentulotukea). Mutta toisin kävi. En päässyt suoraan työttömäksi vaan vaadittiin 6 kuukauden jatkoaika pitkäaikaistyöttömille. Pääsin karenssista vasta kesäkuussa 2017.

Hallituksessa oli perussuomalainen puolue ja työministeri Jari Lindström ehdotti eduskuntavaalien alla ns. Lex Lindström ykköstä pitkäaikaistyöttömien päästämiseksi eläkkeelle. Olin vuotta liian nuori päästäkseni tuohon joukkoon. Vuoden 2018 alussa tuli kuitenkin voimaan laki Lex Lindström II. Nyt ikää oli tarpeeksi, työttömyyttä oli kestänyt 23 vuotta ja sekä minä Kela että työvoimatoimisto luulimme minun pääsevän eläkkeelle elokuussa 2018.

Toisin kävi. Asetuksessa säädettiin että vain 1200 päivää työmarkkinatukea saaneet henkilöt ovat pitkäaikaistyöttömiä, ja koska itse olin työttömyyteni ohella elänyt 10,5 vuotta toimeentulotuella tätä aikaa ei laskettukaan työttömyydeksi, työnhaun jatkuvasta vaatimuksesta huolimatta.

Siis putosin pois eläkkeelle pääsevien työttömien joukosta liian vähäisern työttömyyteni tähden. Sitä vähän huuli pyöreänä ihmeteltiin yhtäällä sun toisaalla. Mutta päätin taistella sinnikkääseen loppuun asti. Oikea ensimmäinen eläkeikäni saavuttaa minut 1 vuoden ja 3 kuukauden kuluttua. Siihen asti olen tyyövoimatoimiston armoilla.

Kajaaniin lokakuussa 2019 muutettuani minulle alettiin välittömästi tehdä työllistymisssuunnitelmaa. Kävin kuulusteluissa. Kerroin suoraan et mua vituttaa tuo 10,5 vuoden karenssi sen verran ettei kauheesti huvita etsiä töitä, kun minulla runoilijana ja kuvataiteilijana on parempaakin tekemistä. Tämä tapahtui marraskuussa 2019. Pyysin myös saada tavata siihen aikaan Kainuun TYPissä (mikä lieneekään) toimivan lääkärin mielenterveydellisten ja muiden työkyvyttömyyteen liityvien ongelmien vuoksi.

Sain tammikuussa 2020 lähetteen verikokeeseen, lääkärin toimi oli lakkautettu jne. Verikoemääräyksen kirjoitti sairaanhoitaja. Kävin verikokeessa helmikuussa 2020. Minulle oli varattu aika tänne TYPiin sairaanhoitajan vastaanotolle, mutta sairaanhoitajan kerrottiinkin olevan sairaslomalla. Sitten iski Korona. En ole vieläkään mistään kuullut kyseisen verikokeeni tuloksia.

Nyt minulla on kuitenkin uusi pyyntö tai uhkaus työvoimahallinnolta. 3.7. minun pitää mennä Kajaanin Typiin todistamaan työttömyysaktiivisuuteni ja aion vihdoin saada samalla tietää verikokeeni tulokset. Minua ihmetyttää vain lievästi et kun korona on sysännyt työttömiksi ja lomautetuiksi kymmeniätuhansia työkykyisiä ihmisiä, niin miks juuri minua täällä yhteiskunnan rattaissa enää rääkätään.

No valtiovarainministerimme Katri Kulmuni mokas pahemmin kuin minä itsee 2006, vaikka jatkaakin edelleen Keskustapuolueen puheenjohtajana. Uusi valtiovarainministerimme Matti Vanhanen ensi töikseen ehdotti eläkeiän nostoa koronan jälkeiseen talouden elvyttämiseen.

Saatana. Mä en eläessäni pääse eläkkeelle kun rimaa nostetaan koko ajan kun se kuviteltu eläkeikä lähestyy...

Olli Jalosen maailmasta: 14 rolmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
381 s. Otava 2008

Olli Jalonen on mielestäni merkittävimpiä 1980-2020-luvun mieskirjailijoita Suomessa. 

Hän on saanut Finlandia-palkinnon kahdesti, romaaneistaan Isäksi ja tyttäreksi (1990) ja Taivaanpallo (2018). 

Vaikka pidän Jalosen tarkasta tyylistä kirjoittaa, en ole läheskään kaikkia hänen romaanejaan lukenut, koska yleensäkin luen melko vähän ja silloinkin enimmäkseen muuta kuin kaunokirjallisuutta.

Koskettavimpana hänen lukemistani kirjoista pidän vuonna 1999 ilmestynyttä romaania Yksityiset tähtitaivaat, josta hän ei saanut Finlandiaa, mutta Runeberg-palkinnon kuitenkin. 

Pidin kovasti myös romaaneista (vai pitäisikö sanoa yhdestä romaanista kaksissa eri kansissa) Taivaanpallo (2018) ja Merenpeitto (2019). 

Joskus muutama vuosi sitten lainasin kirjastosta kirjan "14 solmua Greenwichiin". Luin sitä kymmenkunta sivua ja luovutin, kuulosti liian vaikealta, kuivalta ja älylliseltä minulle. 

Vasta Taivaanpallon ja Merenpeiton jälkeen luin jostain naistenlehdestä että Olli ja Riitta Jalonen ovat oikeasti matkanneert Edmund Halleyn observatorion St. Helenan saarelle. Kirjaa voidaan tästä näkökulmasta nähdä eräänlaisena Taivaanpallon ja Merenpeiton esityönä tai "harjoitteluromaanina?". 

Sir Edmund Halleyn elämä on näköjään kiinnostanut Jalosta jo melko pitkään. Siksi lainasin nyt sen uudelleen. Paljon pidemmälle en vieläkään ole ehtinyt, mutta päätin julkaista tämän, uudet näkökulmat voivat avata kirjan toisin.

Kissan vapaudesta

Kerroin fb:ssä ajatuksesta hankkia kissa ja samassa yhteydessä mainitsin että tämä asunto sijaitsee paikassa, jossa kissalla on ihanteelliset ulkoiluolot vaikka ulkoilisi joskus yksinään. Lähellä ei ole liikennettä tai muutakaan mikä kissan henkeä uhkaisi. Omat kissani ovat aina liikkuneet vapaasti maaseutumaisissa oloissa.

Usealtakin taholta tuli niskaan sekä julkisesti että privatviesteinä sylttytehtaallinen paskaa minun niskaani tyyliin: “Kissa tuhoaa pikkulinnut, kissan ei pidä antaa liikkua vapaasti, olen pettynyt jne...” Kysyn vastaan: “Miten kissan sitten pitää liikkua, jos ei vapaasti?”

Olen luonnonystävä. Ruokin pihallani lintuja talvisin, seurailen niiden pesimäpuuhia kesäisin. Viime kesänä todistin törkeän eläinsuojelurikoksen. Käpytikka oli naapurin ränsistyneeseen pönttöön pesineen leppälinnun munia tai poikasia syömässä, kun tulin pihalle tupakille. Vaadinkin nyt, että kaikkien lintujenystävien pitää laittaa käpytikat välittömästi valjaisiin. Ei niidenkään pidä saada lentää vapaasti saati käkien munia toisten pesiin.

Ihminen on vuosituhansien aikana muuttanut luontoa monin tavoin, vain yksi näistä hirveyksistä on kissan tai koiran kesyttäminen kotieläimeksi. Toki sen olisi ainakin kissan suhteen voinut jättää tekemättäkin. Eihän kissasta ole mitään hyötyä kenellekään. No entisaikaan oli maatiloilla rotanpyytäjänä, mutta sekin merkitys on menetetty. Sudesta kesytetystä koirasta taas on ollut hyötyä jo yli 5000 eaa. Tromssan kalliopiirrosten mukaan karhunmetsästykseen, ja hirvestetään sekä jänistetäänhän niillä vieläkin vaikka mielestäni se on moraalitonta. (Jos minulla olisi tuomiovalta, sanoisin jopa tuomittavaa!)

Mutta takaisin kissaan. Hulluinta on, että jo muinaiset egyptiläiset ja kiinalaiset ovat palvoneet kissaa eräänlaisena jumalolentona. Sitä on pidetty hoveissa ja keisarillisissa palatseissa eräänlaisena elitistisenä kulttiesineenä. Sitä on kasvatettu ja jalostettu ihmistä miellyttämään jo tuhansia vuosia. Silti se ei vielä kerrostaloyksiöihin sisäkissaksi vangittunakaan ole suostunut luopumaan vapaasta tahdostaan. Sen kaipaus on päästä ulos vapauteen.

Kotieläimistä yleisesti ottaen olen sitä mieltä että ihmisillä ei pitäisi olla niitä ollenkaan, sen paremmin kissoja, koiria, marsuja, käärmeitä terraarioissa kuin kaiken sortin kotisikojakaan. Tuotantoeläimistä puhumattakaan, joista olen aina sanonut, että syökää lammasta, sillä on vain edes jonkinlainen vapaus, teuraskirveen terän iskuun asti. Toivottavasti ainakaan lihansyöjät eivät moralisoi minua kissan hankkimisesta!!!!!

Miksi sitten jos vastustan kotieläimiä ylipäätään harkitsen kissan ottamista. Koska niitä nyt vain joka tapauksessa on olemassa Suomessakin kymmeniä ehkä satoja tuhansia ja ne lisääntyvät viettiensä mukaisesti ja ajattelin että voisin edes yhdelle niistä tarjota turvallisen ja hyvän kodin, mahdollisuuden ulkoilla lähimaastossa, toimia hetkittäin ikävien viettiensä mukaan ja palata mykrä tai linnunpoikanen kidassaan kotiin, mutta yhtä kaikkia tuntea itsensä vapaaksi, kuten me ihmisetkin kaipaamme vapautta. 

“Jos kerran kissoja pidetään kotieläiminä, niiden perusoikeus on vapaus, kissanoikeuksien arvoinen elämä!” julistan minä.

Joten niistäkää nipottajat nokkanne. Älkää lähetelkö enää mitään kissan hihnasta kiinnipito-ohjeita tai muutakaan lässytystä ellette itse toimi niin tiukan vegaanisti ja luontoa kunnioittaen että konttaatte polvillanne joka aamu töihin, koska teillä eettisistä syistä ei ole nahka- tai vielä pahempaa muovikenkiä jaloissa. 

Minun tuleva kissani saa oman vapautensa. Luulen että tulevan kissani luontoa tuhoava vaikutus jää huomattavasti pienemmäksi, kuin mitä täältä lähinaapurissa vain 40 kilometrin päässä sijaitseva Talvivaaran kaivos lintuihin, luontoon ja koko tämän seudun ekologiaan vaikuttaa.

Rakkautta koronan jälkeen

Näin koronan aikaan ihmiset joutuvat odottamattoman ongelman eteen. Viitsisikö mennä kauppaan, voisiko tulla toimeen vähemmällä?

Euroopassa on noudatettu jatkuvan kasvun väkivaltaista ideologiaa, voitonhimoista talouspolitiikkaa jossa osakkaat keräävät kermat työntekijöiden hiestä ja selkänahasta, ideana siis kasvu.

Toisen maailmansodan jälkeen ihmiskunnan historiassa ehkä ensimmäisen kerran havahdutaan sellaiseen tilaan, että nyt on pakko vähentää jotain, liikkumista, ystävien tapaamista, työssäkäyntiä jne, tilalla lomautuksia, kotioloja ja arvojen uudelleenarviointia.

Itse olen 70-luvulta lähtien kannattanut vähenemisen ideologiaa: loogisesti, kun maapallon väestömäärä ja kulutus kasvaa eksponentiaalisesti, maapallon rajat eivät riitä. Katsotaan nyt vaikka miten ilmastonmuutos taivaalla pilviä liikuttaa.

Yksikään korona-virus ei edesmenneen Pentti Linkolan sanoin pysty pelastamaan tätä planeettaa, mutta henkilökohtaisesti toivon että se auttaisi edes joitakin yksilöitä havahtumaan ja ajattelemaan toisin.

Voisimme rakastaa ihmiskuntana ja ihmisinä toisiamme enemmän sitten kun saamme taas kokea läheisyyttä ja halata, rakkautta koronan jälkeen.

Ezra Pound: Pisan Cantot

Ezra Pound: Pisan Cantot

suom. Kari Aronpuro

377 s. ntamo. 2018

”Unelman murenemisen murhe talonpojan köyryissä

hartioissa

Manes! Manes nyljettiin ja täytettiin,

Niin Ben ja la Clara a Milano

kantapäistä Milanossa

Että raatokärpästen toukat söisivät kuolleen härän

DIGONOS, Διόνυσος kerrassaan kahdesti ristiinnaulittu

tunteeko historia sellaista?

Mutta sano tämä Possumille: pamaus, ei kitinä,

paukahtaen, ei kitisten,

Rakentaa Deiokesin kaupunki, jonka terasseilla tähtien värit.

(… )”

(Ezra Pound: Pisan Cantot LXXIV)

Näin alkaa Ezra Poundin (1885-1972) ”Pisan cantot”. Amerikkalainen runoilija Ezra Pound kirjoitti pääteostaan The Cantos kaikkiaan 53 vuotta vuosina 1916-1969. Cantot ilmestyivät vuosien mittaan yhdeksänä erillisenä ”sikermänä”. 116 vapaamittaista runoa sisältävän kokoelman ytimessä on The Pisan Cantos (1948), joka sisältää kaikkiaan 11 cantoa, runoa (canto = laulu). Kari Aronpuron suomennoksessa Pisan cantot sisältää 132 sivua tekstiä, 146 sivua selityksiä ja 78-sivuisen Suomentajan epilogin. Näin on saaatu aikaan vihdoin 2018 ilmestynyt 377-sivuinen pehmeäkantinen tiiliskivi. Siinä minulla riittää pureksittavaa jatkossakin vielä pitkäksi aikaa.

Ezra Pound – elämä ja runous

Minun on heti myönnettävä, että tunnen Ezra Poundin tuotantoa äärettömän huonosti. Toki olen tiennyt hänen kuuluvan 1900-luvun merkittävimpiin runoilijoihin, mutta jotenkin olen onnistunut sivuuttamaan hänet melkeinpä olankohauksella. Osittain se tietenkin johtuu siitä, että Poundia on suomennettu yllättävän vähän. Ennen Aronpuron Pisan Cantoja suomeksi on ilmestynyt vain yksi kokoelma Poundin runoja: Tuomas Anhavan suomentama ja Otavan vuonna 1971 julkaisema Personae – valikoima runoja vuosilta 1908-1919 (jonka muistelen lukeneeni hieman yli 40 vuotta sitten). Lisäksi yksittäisiä cantoja on suomennettu ja julkaistu antologioissa ja runolehdissä. Mutta vasta Kari Aronpuron valtava suomennostyö avaa jonkinlaisen konkreettisen ikkunan Ezra Poundin elämään ja hänen runouteensa.

Ezra Weston Loomis Pound – mielisairas nero, fasisti, Mussolinin kiihkeä ihailija, amerikkalainen maaailmankansalainen ja maanpetturi, anarkistinen taloustieteilijä, kehno poliitikko ja filosofi, jonkin verran tunnettu säveltäjä ja muusikko, jukuripäinen vastarannan kiiski, kungfutselainen, pythagoralainen teosofi, sovinistinen juutalaisvihaaja, imagistisen runouden perustaja ja oppi-isä, omalaaatuinen esseisti, kävelevä länsimaisen kulttuurihistorian ja kiinalaisen klassisen kirjallisuuden ensyklopedia, äärikonservatiivinen poliittinen sananjulistaja, Amerikan ja Rooseveltin vastainen ristiretkeilijä, eräs monimutkaisimmista ja ärsyttävimmistä persoonista kirjallisuuden historiassa, mutta 1900-luvun alun merkittävin runouden uudistaja ja ennen kaikkea huikean nerokas ja samalla tajuttoman vaikea runoilija. Tätä kaikkea ja suunnattoman paljon muuta oli Ezra Pound.

Aronpuron suomentama Pisan cantot on paitsi koko vuosikymmenten mittaisen Cantojen muodostaman jättiläismäisen runoelman ytimessä, myös kirjoitettu hänen elämänsä merkittävimmässä käännekohdassa tai pitäisikö sanoa järkyttävimmässä vaiheessa. Ne on kirjoitettu II maailmansodan lopulla USAn joukkojen poliittisena vankina Italiassa Pisan kaupungin liepeillä sijaitsevassa Metaton kylässä maanpetoksesta epäiltynä, kuolemantuomion uhan varjostamana. Vuonna 1945 Metaton vankileirissä oli noin 3600 amerikkalaista vankia.

Vankileirille Mussolinia sodan aikana avoimesti kannattanut ja Rooseveltin sotapolitiikkaa ja yleensä synnyinmaataan Yhdysvaltoja Italian radion Radio Roman englanninkielisissä lähetyksissä vuosina 1941-1943 arvostellut Pound tuotiin Genovasta 24. toukokuuta 1945 ja sieltä hänet siirrettiin 16. marraskuuta 1945 Yhdysvaltoihin Bollingerin lentotukikohtaan Washington DCssä. Ensimmäiset 24 päivää leirillä runoilijaa pidettiin vankina parin neliömetrin teräsverkkohäkkiin suljettuna ”tuulten ja sateiden, paahtavan auringon ja maantien pölyn armoilla voimakkaan valonheittäjän yötä päivää valvovan katseen alla”. Kun vangin henkinen ja fyysinen kunto romahti hänet siirrettiin telttamajoitukseen 18. kesäkuuta. Pound aloitti Pisan cantojen kirjoittamisen ”gorillahäkissä” vessapaperille. Viimeinen canto alkaa päiväyksellä 8.lokakuuta (1945), mutta itse kokoelma julkaistiin vuonna 1948. Niin, sodan päätyttyä Poundia ei kuitenkaan tuomittu teloitettavaksi, vaan hänet suljettiin marraskuussa 1945 Washingtonissa St. Elisabethin mielisairaalaan ”rikollisten mielisairaiden osastolle”, josta hän vapautui huhtikuussa 1958.

Pisan cantot

Suopeat silmät, vaiteliaat, eivät ylimieliset

myös sade kuuluu tapahtumiseen

Se mistä lähdet ei ole tie

ja oliivipuu kukkii valkeana tuulessa

Kiangissa ja Hanissa pesty

minkä valkoisuuden lisäät tähän valkoisuuteen,

minkä puhtauden?

”suuri periplum tuo tähdet rannallemme”

Kun Pound pidätettiin, hän otti mukaansa kaksi kirjaa: kungfutselaisuuden pääteokset sekä pienen kiina-englanti sanakirjan. Lisäksi hän sai leiripapilta ohuen Kappalaisen kenttäkirjan ja löysi vankilan vessasta pienen runoutta käsittelevän teoksen. Nämä olivat siis käytännön lähdemateriaalia Pisan cantojen kirjoittamiseen. Mutta tämän lisäksi Pound kantoi sekä koko kirjallisuudenhistorian että länsimaisen ja itämaisen (ennen muuta kiinalaisen) kulttuurihistorian ensyklopediaa omassa päässään. Tälle perustalle Pound rakensi runoelmansa. Koko Cantojen lähtökohtana on Dante Allighierin Jumalaisen näytelmän kaltainen eeppinen runoelma Paratiisista ja Helvetistä.

Pound on leirillä suljettuna ahtaaseen tilaan. Hän siis kirjoittaa ensin lähes kuukauden gorillahäkissä, aluksi vessapaperille. Mutta runoelmassaan hän yhdistää leirin ankeisiin olosuhteisiin ja jokapäiväisyyteen muistonsa ja muistinsa, liikkuu ajassa ja ulottuvuudessa kätevästi milloin muinaiseen Kreikkaan ja sen jumaliin tai Odysseuksen harharetkiin, milloin matkustaa aikakoneessa 1200-luvun Italiaan ja Danten kuvitelmiin, milloin klassisten kiinalaisten suurten keisareiden hoveihin ja kungfutselaisten mestareiden opetustensa ytimeen, tekstiin ahtautuvat aikalaiskirjailijoiden kohtaamiset ja mietteet ja englannin lisäksi kirjassa on ainakin 13 eri kielellä kirjoitettuja sitaatteja. Vankila-alue laajenee koko Euroopan kartaksi, paikoiksi joissa hän on itse käynyt, reiteiksi joita Odysseus on kulkenut tai paikoiksi, joita Dante on Paratiisissa ja Helvetissä kuvannut. Ja sitten mausteeksi vähän vankilaslangia, kohtalotovereiden suusta kuultuja katkelmia.

Imagismin periaatteita oli runon tiivistäminen lyhyeksi, teräväksi ja täsmälliseksi. Poundia kuitenkin kiehtoi myös pidempi muoto. Cantoissa hän oli löytänyt tavan yhdistää nämä kaksi ristiriitaista asiaa. Hän kutoo pienistä fragmenteista räsymattoa, tekee niistä jättiläismäistä palapelia, jossa ajatus liikkuu rivi riviltä milloin missäkin aikakaudessa, paikassa, ajankohdassa tai tapahtumassa. Se monikielisten sitaattien ohella ei todellakaan tee lukemista helpoksi. Aronpuron selitykset ja epilogi tulevat perusteellisessa lukemisessa toden totta enemmän kuin tarpeeseen, jotta runoelman syvemmät merkitykset avautuisivat lukijalle.

Miten muuten tietäisimme että väliotsikon alla olevat ”suopeat silmät” kuuluvat 1200-luvulla eläneelle ylhäisönaiselle Gunizza Romanolle, jonka Dante sijoitti Paratiisissa Venuksen taivaaseen ja tässä katkelmassa runo keskittyy valon ja järjen lunastusvoimaan sekä muistelemisen puhdistavaan vaikutukseen. Miten ”sade kuuluu tapahtumiseen” liittyy taolaiseen tien filosofiaan, missä tao on tie tai polku, jossa kaikki elämä sekoittuu ja virtaa luonnon vuohon ja tämä taas johdattaa taivaan meille suomiin kungfutselaisiin moraalilakeihin jne. hengästyttävinä harppauksina.

Tietenkin kirjaa voi lukea myös toisin: Lukemalla runot runona ja ottamalla kopin siitä minkä sattuu runoista löytämään ja ymmärtämään, kuuntelemalla niiden musiikkia, puron tai sanojen virran ryöppyä korvissa, kielen kauneutta ja ajatuksen estotonta liikettä läpi aikojen ja aikakausien. Tätäkin yritin - ja sittenkin korvan taakse tällä lukutavalla Pisan cantoja lukiessa korvien taakse jää kihelmöimään sama tunne kuin minulle joskus nuorena syntyi Poundin aikalaisen James Joycen Odysseusta lukiessani: Kun olen lukenut noin 30 sivua tekstiä, Joycella Odysseuksen ensimmäisen luvun, Poundilla ensimmäisen canton, minun on tunnustettava etten ole ymmärtänyt yhtään mitään ja aloitettava taas alusta...

Tai lopusta:

”Kun hyinen halla hamuaa sun telttaas

Niin kiität kun yö päiväksi kääntyy taas.”

Runoudesta ja kuvataiteesta

Runous ja ylipäätään kaikki taide on vaarallista oleskelua tuntemattomalla alueella.

Sitä ei kuitenkaan tee huvikseen eikä itselleen, kuvataide ja musiikki tarvitsee yleisön, runous tarvitsee jonkun joka lukee.

Pahimmassa tapauksessa taiteilija kuolee tämän taiteen tekemisen yrittämiseen kuten Vincent van Gogh, Vilho Lampi, Timo K. Mukka tai Kalervo Palsa.

Se on yritys tehdä ihmiskunnalle hyvää, omalta osaltaan, antaa ihmiskunnalle apuja kuten työläiset tekevät työmailla töitä ja rakennustyömaalla tekevät rakennuksia.

Se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Jokaisen näyttelyn tekemiseen menee rahaa ja runokirjan kirjoittamiseen menee aikaa, jonka voisi käyttää toisinkin, ehkä paremmin.

Mutta minä en tiedä miten paremmin olisin voinut tehdä. Olen kolmasosan perustoimeentulotuestani käyttänyt näyttelyihin silloin kun niitä on. Olen järjestänyt näyttelyitä esimerkiksi hoitolaitoksissa, jotain virikkeitä vanhuksille.

Mitä maailma olisi ilman taidetta?

Hyödyllistä työtähän on vaikka muurata kiviseinää ja rakentaa kerrostaloja. Hyödyllistä työtä on olla siivooja tai kaupan kassa. Mutta onko ylipäätään hyödyllistä olla yhteiskunnan elättinä ja tehdä taidetta? Valtio on linjannut niin että siitä ei saa ainakaan palkkaa, ellei ole Juhani Palmu tai Johanna Oras.

Silti en hirtä vielä itseäni. Toivon että jotain siitä mitä maalaan ja kirjoitan antaa teille katsojille ja lukijoille edes hivenen jotain.

Uusperheen kriisin syövereissä

Syyllinen

Kajaanin Kaupunginteatterin kantaesitys

ensi-ilta 16.2.2020

käsikirjoitus ja ohjaus:Sanna Heikkinen

koreografia: Heidi Naakka

lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Laukkanen

äänisuunnittelu: Sinikka Isoniemi

päärooleissa:

Päivi: Heidi Syrjäkari

Timo: Mika Silvennoinen

lapset Niko: Heta Hirvonen ja Nina: Kristiina Koivumies

Timon ex, Nikon ja Ninan äiti: Satu Turunen

Timon vanhemmat: Hilkka: Tarja Heinula ja Pertti: Perttu Hallikainen

Päivin äiti Hannele: Anna-Kaisa Korpinen

Uusperheen elämä voi joskus ihan realitystikin olla melkoista draamaa. Kuvioon liittyvät exät ja heidän yhteiset lapset, huoltajuudet ja huoltajuuskiistat, uusperheen uudet lapset ja tietenkin appiukot ja anopit sekä entisistä että nykyisistä parisuhteista. Tästä kaikesta yhteenliitettynä Sanna Heikkinen on kirjoittanut ja ohjannut Kajaanin Kaupunginteatterille melkoisen sekametelisopan. Ei ihme että Suomen ja maailman kantaesitys on jo ennakkoon saanut Suomen uusperheiden liiton sertifikaatin.

Jo näytelmän nimi Syyllinen tuo mieleeni Franz Kafkan Oikeusjutun, jossa nuhteeton virkamies joutuu oikeuslaitoksen labyrinttiin ja on jo ennakkoon syyllinen tietämättä edes mitä syyte koskee. Tämän näytelmän kohdalla syyllisyys siis merkitsee sitä, että on syyllistä olla uusperheen uusi äiti. Näytelmän Syyllinen on uusperheen äiti Päivi, jota vihaavat sekä puoliso Timon entisestä avioliitosta oleva tytär Nina, ex-vaimo Kirsi sekä anoppi Hilkka. Vain hetken lohtua tuo oma eronnut ja rokahtava äiti Hannele. Timon ja Päivin yhteinen lapsi Onni on vielä liian nuori (n. 3 kk) ottamaan kantaa asioiden tapahtumiseen. Ainoa sympatiaa tunteva tuntuu Timon ohella olevan Timon ja Kirsin poika Niko.

Esitystaiteilija Päivillä on siis ainakin uusanopin mielestä väärä ammatti eikä hän keskity edes lastenhoitoon kuten kunnon äidin pitäisi. Tytär Nina ei hyväksy uusäitiään ja etsii omalta äidiltään tukea uusperheen valtataistelussa. Timon äiti Hilkka lisää pökköä pesään vierailemalla appiukon Pertin kanssa uusperheen luona sopimattomiin aikoihin ja sotkemalla perhekeskusteluja. Päivin bailaavasta omasta äidistä ei saa paljon tukea perhekriisiin. Mies Timo on sporttinen tohvelisankari ja myyntipäällikkö, joka tässä tilanteessa kyllä yrittää mutta ei uskalla tehdä oikein mitään. 

Nämä ovat suunnilleen alkuasetelmat ja lopunhan voi käydä katsomassa kaupunginteatterissa.

Siis kuka lopulta on Syyllinen? Tätä kysymystä pitkin näytelmää salakuljetetaan punaisena lankana roolihenkilöiden moninaisten oireilujen ja käyttäytymismallien kautta.

Sanna Heikkisen käsikirjoittama ja ohjaama Syyllinen on kokonaisuudessaan puhutteleva teatteriesitys. Sitä mainostetaan uusperhedraamana vaikka tyylilaji välillä saa farssin piirteitä ja vakavasta aiheesta huolimatta yleisö purskahtelee nauruun tämän tästä. Kuitenkin näytelmä on pohjimmiltaan realistinen, aito ja tosi. Väliin on solutettu parisuhdeterapeutin tietoiskuja uusperheongelmista ja lasten opettajan kasvatusopetusta Päiville.

Jos jotain kritisoitavaa käsikirjoituksessa ja ohjauksessa on, niin toisella puoliajalla välillä on menty yli siitä missä aita on matalin eli oiottu sumeilematta nytkin väliaikoineen yli 2,5 tuntisen draaman kaarta löytämällä umpikujiin simsalabim-ratkaisuja. Näyttelijätyössä jopa oman roolin sisällä on suuria vaihteluja, mikä ehkä olisi sekä näyttelijöiltä että henkilöohjaukselta vaatinut syvempää sisäistämistä.

Syyllinen on myös moderni näytelmä, se yhdistää nykytanssia ja teatteria ja yllättävää kyllä juuri tanssi tiivistää näytelmän kerrontaa sen lisäksi että se rytmittää väliaikoineen yli 2,5 tunnin mittaista esitystä. Uusperheen äiti Päivi vetää sekä tanssijana että stressaantuneena äitinä loistavasti oman roolinsa läpi eli on juuri sitä mitä esittää. Tanssikoreografi Heidi Naakalle ja ohjaaja Sanna Heikkiselle papukaijamerkki tanssikohtausten osumisesta suoraan maaliin.

Uusperheen isällä Timolla tai hänen isällään Pertillä ei ole paljon sanottavaa naisvaltaisessa ja sukupolvien välisessä ihmissuhdemyllerryksessä. Ex-perheen tytär Nina vetäisee niin uskottavasti kiukuttelevan murrosikäisen tytön roolin että se varmaan montaa vanhempaa hengästyttää. Anoppi Hilkka on juuri niin tätimäinen kuin sopii odottaa mutta erityisesti Päivin äiti Hannele ja Päivin poika Niko vetävät roolinsa avustajina aivan ammattimaisesti läpi.

Usein unohdettuna puolena kritiikintapaisissa ovat lavastus, valot ja äänisuunnittelu. Tässä esityksessä Jukka Laukkasen pelkistetty lavastus yhdistettynä oivaltavaan valosuunnitteluun ja äänisuunnittelija Sinikka Isoniemen nauhamateriaalit tuottavat esitykseen hetkittäin aivan uuden taiteellisen kokemustason.

Kaiken kaikkiaan Sanna Heikkisen Syyllinen vetää niin sanotusti varpaat suuhun ja saa miettimään ihmissuhdekysymyksiä muutenkin kuin epätoivoisten uusperheiden kriisitilanteissa. Se on koskettavaa, ihmisen perimmäisiä tunteita koskettavaa teatteria. Uskon että Kajaanin Kaupunginteatteri ei tule olemaan ainoa kotimainen teatteri joka tulee esittämään tätä syyllisyyttä pohtivaa uusperhedraamaa.