T.S.Eliotin Joutomaalla

 

T.S. Eliot: ”Joutomaa”

suom. Markus Jääskeläinen

jälkisanat: Pekka Vartiainen

51 sivua

Parkko Kustannusliike 2020

T.S.Eliot: ”Autio Maa

neljä kvartettia ja muita runoja”

suom. Yrjö Kaijärvi, Sinikka Kallio-Visapää,

Kai Laitinen, Juha Mannerkorpi, Kai Mäkinen,

Leo Tiainen ja Lauri Viljanen

Esipuhe: Lauri Viljanen ja Kai Laitinen.

Otava 1988 (kolmas painos, ilmestynyt suomeksi 1949)

Autio maa (The Waste Land 1922)

”I Kuolleiden hautaaminen

Huhtikuu on julmin kuukausi, se siittää

syreenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston haluun, herättää

hengettömät juuret

kevään sateeseen.”

(suom. Markus Jääskeläinen)

”I Kuolleiden hautaus

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää

sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston ja pyyteen, kiihoittaa

uneliaita juuria kevätsateeella.”

(suom. Lauri Viljanen)

II Suurin odotuksin

T.S. Eliot sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1948. Ei suinkaaan runoelmastamasta Autio maa vaan II maailmansodan tiimellyksessä ilmestyneeestä pääteoksestaan Neljä kvartettia (Four Quartets 1943). Itse pidän häntä viime vuosisadan toiseksi merkittävimpänä runoilijana. Merkittävintähän kukaan ei koskaan kerro.

Siksi olin melkoisen närkästynyt että jo kevättalvella 2020 ilmestynyttä T.S.Eliotin Joutomaata ei ole ostettu Kajaanin kaupunginkirjastoon. ”vaikka hän on viime vuosituhannen lopun toiseksi merkittävin runoilija”. Yritin ensin tilauttaa kirjastoon, mutta kyseinen kirjaostoista vastaava henkilö oli kesälomalla, sitten kaukolainata sen mutta kaukolainaus olisi maksanut 8 euroa. ”Unohtakaaa koko juttu” sanoin ja otin yhteyttä suoraan kusatntaja Tommi Parkkoon. Tilasin kirjan itselleni hintaan 27 euroo (edellinen 1988 ilmestynyt on näköjään ollut ilmaiskappale kriitikoille).

Kysyin Parkolta mitä eroa Autio maassa ja Joutomaassa on. Parkko: Noi eihän niissä samaa ole kuin yksi runo uudelleensuomennettuna.

Asianhan voi käsitttää kahdella tavalla. Minä käsitin että Joutomaa sisältäisi muutakin, uusia suomennoksia Eliotin runoista. Mutta sainkin käsiini 51-sivuisen tosin kovakantisen tekeleen joka ei todellakaan sisältänyt kuin yhden 12-sivuisen runoelman Autio maa. Loppuosa kisjasta oli selityksiä ja jälkisanoja.

Ryhdyin vertailemaan Markus Jääskeläisen käännöksiä keskenään. Joutomaan takakannessa mainostetaan, että Markus Jääskeläisen suomentama ”The Waste Land on saanut paitsi uuden nimen myös kokonaan uuden kielellisen asun, joka päivittää teoksen 2000-luvulle”. Alun sitaaateistani runoilijana olen sitä mieltä että en 70-vuotta sitten ilmestyneeestä Lauri Viljasen suomennoksesta tai tänä vuonna ilmestyneestä Jääskeläisen suomennoksesta löydä merkittäviä asioiden merkityseroja tai (uudessa suomennoksessa) kielellisesti nerokasta. Itse asiassa pidän vanhasta tutusta Viljasen käännöksestä enemmän. Luulen ostaneeeni paketillisen kovakantista paskaa.

III Päivitys 2000-luvulle

Se miten Markus Jääskeläisen suomennos päivittää teoksen 2000-luvulle oli minulle pari tuntia arvoitus ennen kuin hoksasin ettei Otava varmaan sitten ole pokkaristaaan 2000-luvulla uusintapainoksia ottanutkaan eikä kaikilla nuorilla lukijoilla ole edes 1988 painettua kirjahyllysssäni olevaa kolmatta painosta omistuksessaan eivätkä kaikki nuoremmat lukijat edes tiedä kuka tämmönen hemmetin T.S.Eliot aikanaan oli. Lisäksi kirja on kiva ostaa kovakantisena jollekin runoutta lukevalle ystävälle joululahjaksi. Itse en kehtaa viedä kyseistä kirjaaa edes eurolla divariin myytäväksi, vaikka arvostan sekä kustantaja Tommi Parkon että suomentaja Markus Jääskeläisen omaa henkilökohtaista runoutta sekä heidän aikanaan yhdessä toimittamaansa Tuli&Savu- lehteä suuresti.

Jälkisanat: Lauri Viljasen ja Kai Laitisen toimittamassa alunperin 1949 ilmestyneessä Autio Maa teoksessa on muuten suomennettuna 112 sivua Eliotin runoutta + Lauri Viljasen ja Kai Laitisen mielenkiintoiset esipuheet. Autio maa runoelman lisäksi 12 merkittävää Eliotin runoa tai runoelmaa, vaikuttavimpina Autio maan ohessa J.Alfred Prufrockin rakkauslaulu (suom. Leo Tiainen), Gerontion (suom. Kai Laitinen), Kuolemattomuuden kuiskauksia (suom. Juha Mannerkorpi), Ontot miehet (suom. Kai Mäkinen) ja Nobelin kirjallisuuspalkintoon johtaneet Neljä kvartettia (suom. Sinikka Kallio-Visapää) + paljon muuta mielenkiintoista, saattaa löytä tämäkin teos vielä jonkin kirjaston kirjavarastosta.

Pirkko Luukkosen muistolle 16.9.2020

Pirkolle!
Huomenna lähdemme muistotilaisuuteesi.Sinulla on kaksi kaunista tytärtäMaija ja Eeva,En tuntenut sinua tarkemmin,kolme kertaa ehdimme eäessäsi nähdä.Rakastit kissoja, nyt Maijalla on kissa.Muistan kun kävimme hoivakodissaja silitit kissaamme sylissäsi.Se oli viimeinen kerta kun näimme.Hyvää matkaa jonnekin toisaalle.

T. Maijan ystävä Keijo

Aktiivisesti työtön

Olen ollut aktiivisesti työtön vuodesta 1996 lähtien. Tämä tarkoittaa, että olen osallistunut kaikkiin työvoimaviranomaisten määräämiin toimenpiteisiin, erilaisiin piirrä pöytäliinaan jotain kivaa kursseihin ja muihin konsulttitoimistojen rahastamiin Tee elämäsi onnelliseksi -kursseihin. Lisäksi olen jo 24 vuotta kuukausittain täyttänyt työttömyysilmoitukseni.

Yhden mokan kuitenkin olen tehnyt. Vuonna 2006 jätin menemättä itse hakemaani Teuvan ammattioppilaitoksen kehystäjälinjan pääsykokeeseen, koska matkat osoittautuivat mahdottomiksi. Seinäjoelta suoraan Teuvalle ei mennyt koulutukseen sopivaa bussia, vaan minun olisi koulumatkalla pitänyt yöpyä Kauhajoella. Laistin sen pääsykokeen, enkä selittänyt syytä.

Luulin saavani korkeintaan kolmen kuukauden karenssin, mutta se venyikin lopulta 10,5 vuodeksi, koska juuri ennen karenssin alkua työministeri Tarja Filatov esitti hallitukselle karenssin muuttamista määräajattomaksi eli ns. “ikuiseksi karenssiksi” ellei henkilö kykene tekemään aktiivisia toimenpiteitä itsensä työllistämiseksi. Laki purettiin vuonna 2015, mutta se astui voimaan vasta 2017 tammikuussa.

Luulin päässeeni vihdoin työttömäksi (vaikka työttömänä työnhakijana minun oli pitänyt koko ajan olla ollut, että saan edes toimeentulotukea). Mutta toisin kävi. En päässyt suoraan työttömäksi vaan vaadittiin 6 kuukauden jatkoaika pitkäaikaistyöttömille. Pääsin karenssista vasta kesäkuussa 2017.

Hallituksessa oli perussuomalainen puolue ja työministeri Jari Lindström ehdotti eduskuntavaalien alla ns. Lex Lindström ykköstä pitkäaikaistyöttömien päästämiseksi eläkkeelle. Olin vuotta liian nuori päästäkseni tuohon joukkoon. Vuoden 2018 alussa tuli kuitenkin voimaan laki Lex Lindström II. Nyt ikää oli tarpeeksi, työttömyyttä oli kestänyt 23 vuotta ja sekä minä Kela että työvoimatoimisto luulimme minun pääsevän eläkkeelle elokuussa 2018.

Toisin kävi. Asetuksessa säädettiin että vain 1200 päivää työmarkkinatukea saaneet henkilöt ovat pitkäaikaistyöttömiä, ja koska itse olin työttömyyteni ohella elänyt 10,5 vuotta toimeentulotuella tätä aikaa ei laskettukaan työttömyydeksi, työnhaun jatkuvasta vaatimuksesta huolimatta.

Siis putosin pois eläkkeelle pääsevien työttömien joukosta liian vähäisern työttömyyteni tähden. Sitä vähän huuli pyöreänä ihmeteltiin yhtäällä sun toisaalla. Mutta päätin taistella sinnikkääseen loppuun asti. Oikea ensimmäinen eläkeikäni saavuttaa minut 1 vuoden ja 3 kuukauden kuluttua. Siihen asti olen tyyövoimatoimiston armoilla.

Kajaaniin lokakuussa 2019 muutettuani minulle alettiin välittömästi tehdä työllistymisssuunnitelmaa. Kävin kuulusteluissa. Kerroin suoraan et mua vituttaa tuo 10,5 vuoden karenssi sen verran ettei kauheesti huvita etsiä töitä, kun minulla runoilijana ja kuvataiteilijana on parempaakin tekemistä. Tämä tapahtui marraskuussa 2019. Pyysin myös saada tavata siihen aikaan Kainuun TYPissä (mikä lieneekään) toimivan lääkärin mielenterveydellisten ja muiden työkyvyttömyyteen liityvien ongelmien vuoksi.

Sain tammikuussa 2020 lähetteen verikokeeseen, lääkärin toimi oli lakkautettu jne. Verikoemääräyksen kirjoitti sairaanhoitaja. Kävin verikokeessa helmikuussa 2020. Minulle oli varattu aika tänne TYPiin sairaanhoitajan vastaanotolle, mutta sairaanhoitajan kerrottiinkin olevan sairaslomalla. Sitten iski Korona. En ole vieläkään mistään kuullut kyseisen verikokeeni tuloksia.

Nyt minulla on kuitenkin uusi pyyntö tai uhkaus työvoimahallinnolta. 3.7. minun pitää mennä Kajaanin Typiin todistamaan työttömyysaktiivisuuteni ja aion vihdoin saada samalla tietää verikokeeni tulokset. Minua ihmetyttää vain lievästi et kun korona on sysännyt työttömiksi ja lomautetuiksi kymmeniätuhansia työkykyisiä ihmisiä, niin miks juuri minua täällä yhteiskunnan rattaissa enää rääkätään.

No valtiovarainministerimme Katri Kulmuni mokas pahemmin kuin minä itsee 2006, vaikka jatkaakin edelleen Keskustapuolueen puheenjohtajana. Uusi valtiovarainministerimme Matti Vanhanen ensi töikseen ehdotti eläkeiän nostoa koronan jälkeiseen talouden elvyttämiseen.

Saatana. Mä en eläessäni pääse eläkkeelle kun rimaa nostetaan koko ajan kun se kuviteltu eläkeikä lähestyy...

Olli Jalosen maailmasta: 14 rolmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
381 s. Otava 2008

Olli Jalonen on mielestäni merkittävimpiä 1980-2020-luvun mieskirjailijoita Suomessa. 

Hän on saanut Finlandia-palkinnon kahdesti, romaaneistaan Isäksi ja tyttäreksi (1990) ja Taivaanpallo (2018). 

Vaikka pidän Jalosen tarkasta tyylistä kirjoittaa, en ole läheskään kaikkia hänen romaanejaan lukenut, koska yleensäkin luen melko vähän ja silloinkin enimmäkseen muuta kuin kaunokirjallisuutta.

Koskettavimpana hänen lukemistani kirjoista pidän vuonna 1999 ilmestynyttä romaania Yksityiset tähtitaivaat, josta hän ei saanut Finlandiaa, mutta Runeberg-palkinnon kuitenkin. 

Pidin kovasti myös romaaneista (vai pitäisikö sanoa yhdestä romaanista kaksissa eri kansissa) Taivaanpallo (2018) ja Merenpeitto (2019). 

Joskus muutama vuosi sitten lainasin kirjastosta kirjan "14 solmua Greenwichiin". Luin sitä kymmenkunta sivua ja luovutin, kuulosti liian vaikealta, kuivalta ja älylliseltä minulle. 

Vasta Taivaanpallon ja Merenpeiton jälkeen luin jostain naistenlehdestä että Olli ja Riitta Jalonen ovat oikeasti matkanneert Edmund Halleyn observatorion St. Helenan saarelle. Kirjaa voidaan tästä näkökulmasta nähdä eräänlaisena Taivaanpallon ja Merenpeiton esityönä tai "harjoitteluromaanina?". 

Sir Edmund Halleyn elämä on näköjään kiinnostanut Jalosta jo melko pitkään. Siksi lainasin nyt sen uudelleen. Paljon pidemmälle en vieläkään ole ehtinyt, mutta päätin julkaista tämän, uudet näkökulmat voivat avata kirjan toisin.

Kissan vapaudesta

Kerroin fb:ssä ajatuksesta hankkia kissa ja samassa yhteydessä mainitsin että tämä asunto sijaitsee paikassa, jossa kissalla on ihanteelliset ulkoiluolot vaikka ulkoilisi joskus yksinään. Lähellä ei ole liikennettä tai muutakaan mikä kissan henkeä uhkaisi. Omat kissani ovat aina liikkuneet vapaasti maaseutumaisissa oloissa.

Usealtakin taholta tuli niskaan sekä julkisesti että privatviesteinä sylttytehtaallinen paskaa minun niskaani tyyliin: “Kissa tuhoaa pikkulinnut, kissan ei pidä antaa liikkua vapaasti, olen pettynyt jne...” Kysyn vastaan: “Miten kissan sitten pitää liikkua, jos ei vapaasti?”

Olen luonnonystävä. Ruokin pihallani lintuja talvisin, seurailen niiden pesimäpuuhia kesäisin. Viime kesänä todistin törkeän eläinsuojelurikoksen. Käpytikka oli naapurin ränsistyneeseen pönttöön pesineen leppälinnun munia tai poikasia syömässä, kun tulin pihalle tupakille. Vaadinkin nyt, että kaikkien lintujenystävien pitää laittaa käpytikat välittömästi valjaisiin. Ei niidenkään pidä saada lentää vapaasti saati käkien munia toisten pesiin.

Ihminen on vuosituhansien aikana muuttanut luontoa monin tavoin, vain yksi näistä hirveyksistä on kissan tai koiran kesyttäminen kotieläimeksi. Toki sen olisi ainakin kissan suhteen voinut jättää tekemättäkin. Eihän kissasta ole mitään hyötyä kenellekään. No entisaikaan oli maatiloilla rotanpyytäjänä, mutta sekin merkitys on menetetty. Sudesta kesytetystä koirasta taas on ollut hyötyä jo yli 5000 eaa. Tromssan kalliopiirrosten mukaan karhunmetsästykseen, ja hirvestetään sekä jänistetäänhän niillä vieläkin vaikka mielestäni se on moraalitonta. (Jos minulla olisi tuomiovalta, sanoisin jopa tuomittavaa!)

Mutta takaisin kissaan. Hulluinta on, että jo muinaiset egyptiläiset ja kiinalaiset ovat palvoneet kissaa eräänlaisena jumalolentona. Sitä on pidetty hoveissa ja keisarillisissa palatseissa eräänlaisena elitistisenä kulttiesineenä. Sitä on kasvatettu ja jalostettu ihmistä miellyttämään jo tuhansia vuosia. Silti se ei vielä kerrostaloyksiöihin sisäkissaksi vangittunakaan ole suostunut luopumaan vapaasta tahdostaan. Sen kaipaus on päästä ulos vapauteen.

Kotieläimistä yleisesti ottaen olen sitä mieltä että ihmisillä ei pitäisi olla niitä ollenkaan, sen paremmin kissoja, koiria, marsuja, käärmeitä terraarioissa kuin kaiken sortin kotisikojakaan. Tuotantoeläimistä puhumattakaan, joista olen aina sanonut, että syökää lammasta, sillä on vain edes jonkinlainen vapaus, teuraskirveen terän iskuun asti. Toivottavasti ainakaan lihansyöjät eivät moralisoi minua kissan hankkimisesta!!!!!

Miksi sitten jos vastustan kotieläimiä ylipäätään harkitsen kissan ottamista. Koska niitä nyt vain joka tapauksessa on olemassa Suomessakin kymmeniä ehkä satoja tuhansia ja ne lisääntyvät viettiensä mukaisesti ja ajattelin että voisin edes yhdelle niistä tarjota turvallisen ja hyvän kodin, mahdollisuuden ulkoilla lähimaastossa, toimia hetkittäin ikävien viettiensä mukaan ja palata mykrä tai linnunpoikanen kidassaan kotiin, mutta yhtä kaikkia tuntea itsensä vapaaksi, kuten me ihmisetkin kaipaamme vapautta. 

“Jos kerran kissoja pidetään kotieläiminä, niiden perusoikeus on vapaus, kissanoikeuksien arvoinen elämä!” julistan minä.

Joten niistäkää nipottajat nokkanne. Älkää lähetelkö enää mitään kissan hihnasta kiinnipito-ohjeita tai muutakaan lässytystä ellette itse toimi niin tiukan vegaanisti ja luontoa kunnioittaen että konttaatte polvillanne joka aamu töihin, koska teillä eettisistä syistä ei ole nahka- tai vielä pahempaa muovikenkiä jaloissa. 

Minun tuleva kissani saa oman vapautensa. Luulen että tulevan kissani luontoa tuhoava vaikutus jää huomattavasti pienemmäksi, kuin mitä täältä lähinaapurissa vain 40 kilometrin päässä sijaitseva Talvivaaran kaivos lintuihin, luontoon ja koko tämän seudun ekologiaan vaikuttaa.

Rakkautta koronan jälkeen

Näin koronan aikaan ihmiset joutuvat odottamattoman ongelman eteen. Viitsisikö mennä kauppaan, voisiko tulla toimeen vähemmällä?

Euroopassa on noudatettu jatkuvan kasvun väkivaltaista ideologiaa, voitonhimoista talouspolitiikkaa jossa osakkaat keräävät kermat työntekijöiden hiestä ja selkänahasta, ideana siis kasvu.

Toisen maailmansodan jälkeen ihmiskunnan historiassa ehkä ensimmäisen kerran havahdutaan sellaiseen tilaan, että nyt on pakko vähentää jotain, liikkumista, ystävien tapaamista, työssäkäyntiä jne, tilalla lomautuksia, kotioloja ja arvojen uudelleenarviointia.

Itse olen 70-luvulta lähtien kannattanut vähenemisen ideologiaa: loogisesti, kun maapallon väestömäärä ja kulutus kasvaa eksponentiaalisesti, maapallon rajat eivät riitä. Katsotaan nyt vaikka miten ilmastonmuutos taivaalla pilviä liikuttaa.

Yksikään korona-virus ei edesmenneen Pentti Linkolan sanoin pysty pelastamaan tätä planeettaa, mutta henkilökohtaisesti toivon että se auttaisi edes joitakin yksilöitä havahtumaan ja ajattelemaan toisin.

Voisimme rakastaa ihmiskuntana ja ihmisinä toisiamme enemmän sitten kun saamme taas kokea läheisyyttä ja halata, rakkautta koronan jälkeen.

Ezra Pound: Pisan Cantot

Ezra Pound: Pisan Cantot

suom. Kari Aronpuro

377 s. ntamo. 2018

”Unelman murenemisen murhe talonpojan köyryissä

hartioissa

Manes! Manes nyljettiin ja täytettiin,

Niin Ben ja la Clara a Milano

kantapäistä Milanossa

Että raatokärpästen toukat söisivät kuolleen härän

DIGONOS, Διόνυσος kerrassaan kahdesti ristiinnaulittu

tunteeko historia sellaista?

Mutta sano tämä Possumille: pamaus, ei kitinä,

paukahtaen, ei kitisten,

Rakentaa Deiokesin kaupunki, jonka terasseilla tähtien värit.

(… )”

(Ezra Pound: Pisan Cantot LXXIV)

Näin alkaa Ezra Poundin (1885-1972) ”Pisan cantot”. Amerikkalainen runoilija Ezra Pound kirjoitti pääteostaan The Cantos kaikkiaan 53 vuotta vuosina 1916-1969. Cantot ilmestyivät vuosien mittaan yhdeksänä erillisenä ”sikermänä”. 116 vapaamittaista runoa sisältävän kokoelman ytimessä on The Pisan Cantos (1948), joka sisältää kaikkiaan 11 cantoa, runoa (canto = laulu). Kari Aronpuron suomennoksessa Pisan cantot sisältää 132 sivua tekstiä, 146 sivua selityksiä ja 78-sivuisen Suomentajan epilogin. Näin on saaatu aikaan vihdoin 2018 ilmestynyt 377-sivuinen pehmeäkantinen tiiliskivi. Siinä minulla riittää pureksittavaa jatkossakin vielä pitkäksi aikaa.

Ezra Pound – elämä ja runous

Minun on heti myönnettävä, että tunnen Ezra Poundin tuotantoa äärettömän huonosti. Toki olen tiennyt hänen kuuluvan 1900-luvun merkittävimpiin runoilijoihin, mutta jotenkin olen onnistunut sivuuttamaan hänet melkeinpä olankohauksella. Osittain se tietenkin johtuu siitä, että Poundia on suomennettu yllättävän vähän. Ennen Aronpuron Pisan Cantoja suomeksi on ilmestynyt vain yksi kokoelma Poundin runoja: Tuomas Anhavan suomentama ja Otavan vuonna 1971 julkaisema Personae – valikoima runoja vuosilta 1908-1919 (jonka muistelen lukeneeni hieman yli 40 vuotta sitten). Lisäksi yksittäisiä cantoja on suomennettu ja julkaistu antologioissa ja runolehdissä. Mutta vasta Kari Aronpuron valtava suomennostyö avaa jonkinlaisen konkreettisen ikkunan Ezra Poundin elämään ja hänen runouteensa.

Ezra Weston Loomis Pound – mielisairas nero, fasisti, Mussolinin kiihkeä ihailija, amerikkalainen maaailmankansalainen ja maanpetturi, anarkistinen taloustieteilijä, kehno poliitikko ja filosofi, jonkin verran tunnettu säveltäjä ja muusikko, jukuripäinen vastarannan kiiski, kungfutselainen, pythagoralainen teosofi, sovinistinen juutalaisvihaaja, imagistisen runouden perustaja ja oppi-isä, omalaaatuinen esseisti, kävelevä länsimaisen kulttuurihistorian ja kiinalaisen klassisen kirjallisuuden ensyklopedia, äärikonservatiivinen poliittinen sananjulistaja, Amerikan ja Rooseveltin vastainen ristiretkeilijä, eräs monimutkaisimmista ja ärsyttävimmistä persoonista kirjallisuuden historiassa, mutta 1900-luvun alun merkittävin runouden uudistaja ja ennen kaikkea huikean nerokas ja samalla tajuttoman vaikea runoilija. Tätä kaikkea ja suunnattoman paljon muuta oli Ezra Pound.

Aronpuron suomentama Pisan cantot on paitsi koko vuosikymmenten mittaisen Cantojen muodostaman jättiläismäisen runoelman ytimessä, myös kirjoitettu hänen elämänsä merkittävimmässä käännekohdassa tai pitäisikö sanoa järkyttävimmässä vaiheessa. Ne on kirjoitettu II maailmansodan lopulla USAn joukkojen poliittisena vankina Italiassa Pisan kaupungin liepeillä sijaitsevassa Metaton kylässä maanpetoksesta epäiltynä, kuolemantuomion uhan varjostamana. Vuonna 1945 Metaton vankileirissä oli noin 3600 amerikkalaista vankia.

Vankileirille Mussolinia sodan aikana avoimesti kannattanut ja Rooseveltin sotapolitiikkaa ja yleensä synnyinmaataan Yhdysvaltoja Italian radion Radio Roman englanninkielisissä lähetyksissä vuosina 1941-1943 arvostellut Pound tuotiin Genovasta 24. toukokuuta 1945 ja sieltä hänet siirrettiin 16. marraskuuta 1945 Yhdysvaltoihin Bollingerin lentotukikohtaan Washington DCssä. Ensimmäiset 24 päivää leirillä runoilijaa pidettiin vankina parin neliömetrin teräsverkkohäkkiin suljettuna ”tuulten ja sateiden, paahtavan auringon ja maantien pölyn armoilla voimakkaan valonheittäjän yötä päivää valvovan katseen alla”. Kun vangin henkinen ja fyysinen kunto romahti hänet siirrettiin telttamajoitukseen 18. kesäkuuta. Pound aloitti Pisan cantojen kirjoittamisen ”gorillahäkissä” vessapaperille. Viimeinen canto alkaa päiväyksellä 8.lokakuuta (1945), mutta itse kokoelma julkaistiin vuonna 1948. Niin, sodan päätyttyä Poundia ei kuitenkaan tuomittu teloitettavaksi, vaan hänet suljettiin marraskuussa 1945 Washingtonissa St. Elisabethin mielisairaalaan ”rikollisten mielisairaiden osastolle”, josta hän vapautui huhtikuussa 1958.

Pisan cantot

Suopeat silmät, vaiteliaat, eivät ylimieliset

myös sade kuuluu tapahtumiseen

Se mistä lähdet ei ole tie

ja oliivipuu kukkii valkeana tuulessa

Kiangissa ja Hanissa pesty

minkä valkoisuuden lisäät tähän valkoisuuteen,

minkä puhtauden?

”suuri periplum tuo tähdet rannallemme”

Kun Pound pidätettiin, hän otti mukaansa kaksi kirjaa: kungfutselaisuuden pääteokset sekä pienen kiina-englanti sanakirjan. Lisäksi hän sai leiripapilta ohuen Kappalaisen kenttäkirjan ja löysi vankilan vessasta pienen runoutta käsittelevän teoksen. Nämä olivat siis käytännön lähdemateriaalia Pisan cantojen kirjoittamiseen. Mutta tämän lisäksi Pound kantoi sekä koko kirjallisuudenhistorian että länsimaisen ja itämaisen (ennen muuta kiinalaisen) kulttuurihistorian ensyklopediaa omassa päässään. Tälle perustalle Pound rakensi runoelmansa. Koko Cantojen lähtökohtana on Dante Allighierin Jumalaisen näytelmän kaltainen eeppinen runoelma Paratiisista ja Helvetistä.

Pound on leirillä suljettuna ahtaaseen tilaan. Hän siis kirjoittaa ensin lähes kuukauden gorillahäkissä, aluksi vessapaperille. Mutta runoelmassaan hän yhdistää leirin ankeisiin olosuhteisiin ja jokapäiväisyyteen muistonsa ja muistinsa, liikkuu ajassa ja ulottuvuudessa kätevästi milloin muinaiseen Kreikkaan ja sen jumaliin tai Odysseuksen harharetkiin, milloin matkustaa aikakoneessa 1200-luvun Italiaan ja Danten kuvitelmiin, milloin klassisten kiinalaisten suurten keisareiden hoveihin ja kungfutselaisten mestareiden opetustensa ytimeen, tekstiin ahtautuvat aikalaiskirjailijoiden kohtaamiset ja mietteet ja englannin lisäksi kirjassa on ainakin 13 eri kielellä kirjoitettuja sitaatteja. Vankila-alue laajenee koko Euroopan kartaksi, paikoiksi joissa hän on itse käynyt, reiteiksi joita Odysseus on kulkenut tai paikoiksi, joita Dante on Paratiisissa ja Helvetissä kuvannut. Ja sitten mausteeksi vähän vankilaslangia, kohtalotovereiden suusta kuultuja katkelmia.

Imagismin periaatteita oli runon tiivistäminen lyhyeksi, teräväksi ja täsmälliseksi. Poundia kuitenkin kiehtoi myös pidempi muoto. Cantoissa hän oli löytänyt tavan yhdistää nämä kaksi ristiriitaista asiaa. Hän kutoo pienistä fragmenteista räsymattoa, tekee niistä jättiläismäistä palapelia, jossa ajatus liikkuu rivi riviltä milloin missäkin aikakaudessa, paikassa, ajankohdassa tai tapahtumassa. Se monikielisten sitaattien ohella ei todellakaan tee lukemista helpoksi. Aronpuron selitykset ja epilogi tulevat perusteellisessa lukemisessa toden totta enemmän kuin tarpeeseen, jotta runoelman syvemmät merkitykset avautuisivat lukijalle.

Miten muuten tietäisimme että väliotsikon alla olevat ”suopeat silmät” kuuluvat 1200-luvulla eläneelle ylhäisönaiselle Gunizza Romanolle, jonka Dante sijoitti Paratiisissa Venuksen taivaaseen ja tässä katkelmassa runo keskittyy valon ja järjen lunastusvoimaan sekä muistelemisen puhdistavaan vaikutukseen. Miten ”sade kuuluu tapahtumiseen” liittyy taolaiseen tien filosofiaan, missä tao on tie tai polku, jossa kaikki elämä sekoittuu ja virtaa luonnon vuohon ja tämä taas johdattaa taivaan meille suomiin kungfutselaisiin moraalilakeihin jne. hengästyttävinä harppauksina.

Tietenkin kirjaa voi lukea myös toisin: Lukemalla runot runona ja ottamalla kopin siitä minkä sattuu runoista löytämään ja ymmärtämään, kuuntelemalla niiden musiikkia, puron tai sanojen virran ryöppyä korvissa, kielen kauneutta ja ajatuksen estotonta liikettä läpi aikojen ja aikakausien. Tätäkin yritin - ja sittenkin korvan taakse tällä lukutavalla Pisan cantoja lukiessa korvien taakse jää kihelmöimään sama tunne kuin minulle joskus nuorena syntyi Poundin aikalaisen James Joycen Odysseusta lukiessani: Kun olen lukenut noin 30 sivua tekstiä, Joycella Odysseuksen ensimmäisen luvun, Poundilla ensimmäisen canton, minun on tunnustettava etten ole ymmärtänyt yhtään mitään ja aloitettava taas alusta...

Tai lopusta:

”Kun hyinen halla hamuaa sun telttaas

Niin kiität kun yö päiväksi kääntyy taas.”