Vaelluskirjaa

10.12.2012

Oli jo iltapäivän alku kun lähdin vaellukselle. Ovesta lähtiessä en osannut vielä päättää minne menisin. Jalat kuljettivat minua kohti Törnävän sairaalaa ja Kyrkösvuorta. Kävelin tuttua reittiä. Olin netin rampauttama. Kävelin kiireisesti, vaikka mihinkään ei ollut kiire. Hengityskin oli jotenkin hätäinen. Ajatukset mielessä sikinsokin. Autojen liikennemelu ärsytti korvia. Björkenheimin kapealla kivisillallakin (jonka ylitse autot voivat ajaa vain yhteen suuntaan kerrallaan) autoja oli jonoksi asti.

Ylitin sillan, ohitin luonnonsuojelualueen, Huhtalantien alittavan kävelytunnelin kautta tulin Törnävän mielisairaala-alueelle ja pääsin eroon liikenteen melusta. Hiljaisuus. Sairaala-alueella valkoiseksi rapatut rakennukset, kalterit ikkunoista poistettu, tilalla panssarilasit. Osastoille suljettuina ne, jotka eivät ole jaksaneet yhteiskunnassa ja maailmassa. Mieleen tulee yhteiskunnallisia ajatuksia, vaikka juuri niistä tällä vaelluksella yritän päästä eroon. Täällä mielisairaalapotilaat söivät sota-aikaan perunankuoria laskiämpäristä jos käsiinsä saivat.

On toinenkin ajatuksen säie. Kun lähestyn sairaalan kappelia, mielessä pyörii jonkinlainen hartaus. Ajattelen myös Gary Snyderia, sillä ajatus liikkuu useampaan suuntaan kuin ehdimme aina itse edes ajatella. Hänen eeppistä runoaan, runokirjaa loputtomat vuoret ja joet luin viime yönä. Gary Snyderin runoelman lähtökohtana on vanha, luultavasti Yuan-dynastian aikainen maalauskäärö kymmenenneltä tai yhdenneltätoista vuosisadalta Mountains and Riwers Without End. Snyderin kirja alkaa Ch'i Shan Wu Chinin kommentaarilla tähän maalauskääröön:

"Loputtomat virrat ja vuoret

Selvitän mieleni ja sukellan
tuohon tuttuun tilaan, vesien kudelma virtaa yli kallioiden,
ilmassa sumua muttei sada,
näen tämän maan veneestä järvellä
ja leveältä hitaalta joelta,
rantoja seuraten.

Reitti kulkee alas pitkin alamaan virtaa
koukkaa siirtolohkareiden ja lehtevien jalopuiden takaa
ilmestyy esiin mäntymetsikössä,

näillä seuduilla ei maatiloja, vain siistejä mökkejä ja majoja,
portteja, taukopaikkoja, liitereitä ilman seiniä,
- lämmin kostea ilmasto;

kiipeävä kiviaskelmien polku kääntyy ylämäkeen.
Suuret vuorijonot piilossa näiden jylhien pienten
paljastumien takana -
noiden matalien karikkoisten niemien takana
kerrostuneet huiput vinossa,
tuulenpuuskat vetäytyvät harjamaisista rantakallioista,
kaukana takana ja korkealla ylhäällä aavistus vuorenhuipuista.
Mies istuu kumarassa pölkyllä
toinen seisoo hänen yläpuolellaan, sauva kohollaan,
kolmas, mattokäärö tai luuttu kainalossaan, katselee heitä;
vähän matkaa rannasta kaksi ihmistä veneessä.

Polku kulkee kauas sisämaahan,
jonnekin lahden taakse,
katoaa etäisen kukkulan rinteelle & palaa jälleen takaisin
kylän rantaan, jossa joku on kalastamassa.

Ratsastaja ja kävelijä ylittävät sillan
vaahtoavan monipolkuisen kosken
joka laskee kattojen puuskasta kuin kukkaviuhka
temppelit siroteltu kattoseinämien väliin
jossa kulkee sivupolku;

ylhäällä kalliojyrkänteiden sekamelska,
pensaikkojen ympäröimät vuorenhuiput,
laakson usvan alla utuinen kanjoni.

Mies kantamus selässään nojallaan rinteessä.
Toinen hevonen ja patikoija,
polku myötäilee ryöppyävää joen uomaa
ei siltaa näkyvissä -
ja kääntyy takaisin kastanjapuiden ja
ambrapuiden lomitse; toinen matkustavaisten heimo.
Polku loppuu salmen rantaan
tummien kallionkukkuloiden raskaan asetelman alle.
Kaksi kiinnitettyä korikattoista venettä,
veneilijä keulassa näyttää
ajatuksiinsa vaipuneelta.

Jokien takana kukkulat, pajut suolla
hyväntahtoinen laakso ulottuu syvälle sisämaahan.

Pariskunnan vene on ajelehtinut ulos sivulta."
(suom. J.K. Ihalainen)

Ja niin kuin tämä maisema avautuu maalauskäärössä hitaasti oikealta vasemmalta, niin alkaa avautua ja rauhoittua minun mieleni, kuin itsestäänselvyytenä esiin alkaa nousta kirjoittamisen ja runon ajatus.

II

Kappelilta käännyn etelään, ensin auratulle kulkutielle, joka sekin päättyy, jatkan polulle jota yhden ihmisen ja koiran jäljet ovat avanneet entuudestaan muutaman sentin vahvuiseen lumeen. Polun molemmilla reunustoilla lehtensä ja marjansa pudottaneiden vadelmapensaiden rivistöt: niiden lävitse kulkureitti johtaa eteenpäin. Ilma on selkeä, kirkas, talvinen pakkaspäivä, aurinko paistaa noin kahdeksan asteen korkeudella kiiveten juuri ja juuri etäisen metsänrajan yläpuolelle. Hidastan kulkua, yritän tasoittaa hengitystäni kiireettömämpään rytmiin. Teen ensimmäisen haikunmittaisen luontohavainnon:

Päästäisen jäljet
lumisen polun poikki:
sukelsi hankeen.

Haiku on huono, oikeastaan mieltä vailla, tavuja on koko ajan liikaa, kun yritän saada sitä haikun mittaan 5-7-5, en löydä oikeita sanoja. Niin viimeisestä rivistä tulee väkisin torso. En kuitenkaan murehdi sitä, kun kumarrun katsomaan jälkiä jotka päättyvät reikään lumessa. Päästäiseksi tämän nimeän puhtaalla arvauksella, yhtä hyvin se voisi olla myyrä. Mutta myyräkannat ovat romahtaneet toissatalvena huippuvuoden jälkeen. Arvelen että päästäiset ehkä ovat selvinneet paremmin. Mietin mihin reikä johtaa. Jossain siellä lumikerroksen uumenissa pieni eläin on suojassa talvipesässään.

Jatkan matkaa ja vastaan tulee uusia pieniä jälkijonoja, polun poikki, sen toiselta reunalta toiselle, lumeen kaivetusta pienestä pyöreästä aukosta toiselle aukolle, toiset jäljet ja kolmannet, sitten näkyy jo liikenneruuhkaa: neljät jäljet rinnakkain, kololta toiselle. Onkohan siinä yksi eläin mennyt edestakaisin, vai useampia, ehkä perhe? Näitä miettien tulen kävelytielle joka jatkuu kahteen suuntaan: Vasemmalle Tikkuvuoren sivuitse. Oikealle se kiipeää pohjoiseen Kyrkösvuoren huipulle. Vain tähän asti pääsin kerran vaelluskirjoituksessani, ja nytkin pidän tauon kun pääsen tähän kääntöpisteeseen.

III

Siteeraan alussa turhankin pitkään kiinalaisen maalauskäärön sisältöä. Mutta eihän maalauskääröä voi kuvata muuta kuin avaamalla koko käärö ja antamalla sen sitä mukaa sulkeutua toiselta puolelta jälleen. Näin juuri Ch'i Shan Wu Chin tekee. Ja käärössä vaelletaan vuoristomaisemassa. Ja Gary Snyderin kirja Loputtomat vuoret ja joet on myös 40 vuoden mittainen vaellustarina, vuoristomaisemissa ja pitkin Kilpikonnamannerta ja maailmaa muuallakin.

Niin minun oma mielenikin haikuu Seinäjoen vuoristoseuduille, Kyrkösvuoren huipulle, koska täällä ei paljon valittavaa ole. Vuoria on paljon, mutta ne ovat kaikki matalia, jotkut jopa notkoon kätkeytyviä. Toisaalla vuokraisäntäni S.J. Tanninen yrittää epätoivoisesti vallata Jouppilanvuorta milloin suksilla milloin jalkapatikassa. Hän kirjoittaa kirjaa matalien vuorten valloittamisesta.

Mutta vuoren huipulle noustakseen on ensin päästävä vuoren juurelle ja siinä minä nyt olen. Kyrkösvuoren juurella. Nousu vuorelle ei ole varsinaisesti hirvittävän vaativaa, sinne johtaa viivottimella vedetty ja aurattu leveä tasaisesti nouseva kävelytie, joka iltaisin on vielä valaistu. Sitä nyt ryhdyn kapuamaan vajaan sadan metrin korkeuteen. Metsät polun molemmin puolin ovat hiljaisia. Lintuja ei kuulu eikä näy. Vastaan juoksee yksinäinen hiihtäjä sukset kädessä.

Saavun vuoren laelle, Kyrkösjärven rantaan, voimalaitoksen läheisyyteen. Oikealla kädellä tönöttävät keskussairaalan rakennukset. Autoja täälläkin parkissa. Ihmiset kulkevat tässäkin kaupungissa nykyään autoilla ulkoilemaan. Kiipeän penkereelle, voimalaitoksen partaalle. Aina olen jaksanut ihmetellä tätä vuoren laelle rakennettua tekojärveä: miten vuoren huipulle voidaan rakentaa järvi ja voimalaitos joka syöttää sähköä Fortumin verkkoihin.

Kyrkösjärvi on jäässä. Voimalaitoksen edessä oleva sulakin umpeutunut lähes voimalaportteja myöten. Eivät Pajuluomasta kadonneet pullasorsat ainakaan täällä talvehdi. Minnekä lie lentäneet? Laskeudun takaisin alas ja jatkan matkaa. Voimalan edessä näen tuoreet rotankokoisen eläimen jäljet. Luultavasti se on ollutkin rotta. Mutta mitä se voimalaitoksen liepeiltä etsii tai löytää? Tämän voimalaitoksen räjäyttämisestä olen joskus kirjoittanut novellin.

Kuljen uimarantaa kohti. Aurinko paistaa suoraan silmiin vastarannan horisontista. Ilmestyy runo:

Auringon valo
siilautuu puiden läpi.
Lumi on peili.

Kuljen huoltorakennuksen ohi ja tulen rantaan lähelle nuotiopaikkaa. Jäälle tehtyä latua hiihtäjä hiihtää rantaan ja ohittaa minut. Minä tuijotan aurinkoa horisontin yläpuolella. Pysähdyn siihen. Seison vain tässä ihmettelemässä.

IV

Seison joulukuun pakkaspäivänä tekojärven rannalla. Ilma on kirkas, sees, pakkanen vähitellen tuntuu kiristyvän. Järvi on saanut pintaansa jääkannen. Sen päällä muutama sentti tasaista valkoista lähes koskematonta lunta. Vain oikeaa rantaa pitkin kulkee perinteinen latu, jota pitkin hiihtäjä äsken sauvoi rantaan. Tässä on järven pää, se suppenee vielä kapean salmen kautta pieneksi lammeksi voimalaitoksen kanaaliin. Siitä vesi johtuu voimalan turbiineihin ilmestyäkseen maanalaisesta tunnelista esiin kaupungilla Mallaskosken liepeillä jossa se yhtyy Seinäjokeen ja alempana oikaisu-uomaa pitkin Kyrönjokeen. Ja vesi jatkaa jäänalaista virtaustaan Ylistaron Kirkonkoskelle ja aina Vaasan yläpuolelle, missä se laskee mereen.

Järven itäranta on pengerretty, länsiranta uimarantaa lukuunottamatta luonnontilainen. Kyrkösvuoren varsinainen huippu on parin kilometrin kävelymatkan päässä, siinä välissä rantaan uponneena minun veneeni, nyt jään alle haudattuna. Näin maisema näkyy talvisena kuvana: Itäpuolen pengerryksen takana mäntymetsä, penger johtaa linjana rannan eteenpäin kohtaan jossa lähes horisontissa kohoaa turvevoimalan piippu, joka puskee vesihöyryistä savua paksuna patsaana taivaalle. Sen kohdalla oikealla Kyrkösvuoren lakipiste. Aurinko keskellä vastarannan ja horisontin yläpuolella jo laskemassa mailleen. Valkoinen jäälakeus, sen yläpuolella aurinko oranssinkarvaisena heijastaa jäähän itsensä värisen kuvajaisen. Kauimpana horisontissa hyvin ohut metsänsuikala: järven vastaranta 7,5 kilometrin etäisyydellä.

Seison jäälakeuden äärellä kuin jalkani lumeen ankkuroituina. Tuijotan aurinkoa ja vain annan ajatusten tulla. Noteeraan selkäni takaa metsiköstä pienen tiaisparven kutsuäänet, muuten vallitsee hiljaisuus. Yksinäinen varis lentää jäisen maiseman yli. Olen nyt koko rannassa ainoa ihminen tähän paikalleni jähmettyneenä..

On iltapäivä ja arki, suurin osa ihmisistä joutuu nyt töissä. Ajattelen että olen etuoikeutettu kun minulla on mahdollisuus seisoa tässä, iltapäivän kylmää aurinkoa ja järven lumikenttää katselemassa, turvevoimalan savua ja sen heijastusta järven kannella. Minut on syrjäytetty ja olen syrjäytynyt työelämästä. Olen pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle vaikka elän sen avustuksilla. Siksi minulla on tällaisina päivinä varaa tähän. Olen etuoikeutettu kun saan tällä hetkellä seisoa tässä, mutta olen joutunut maksamaan siitä myös kovan hinnan, syrjäytymisen, ulkopuolistumisen, joka ajoittain masentaa ihmisen kokonaan.

Lopulta unohdun kokonaan ajatuksiini enkä edes tarkalleen hahmota mitä ajattelen. Seison paikalla pitkään, etäisyydessä ilman kylmetessä alkaa järven lumikannesta nousta vähitellen ohut valkea usva. Se häivyttää horisontista ensin vastarannan, laajenee ja lähestyy kohti, Turvevoimalan piippu alkaa häipyä näkymättömiin, lopulta sekin peittyy usvaan kokonaan ja näkyviin jää vain savupatsas piipun yläpuolella. Pakkasusva lähenee yhä, se on saavuttanut jo uimarannan takaisen niemekkeen, pienen rantametsikön ja viiltää sen kylkeen kapeita valkoisia juovia. Muutamassa minuutissa usvaharso on kasvanut koko järven ylle, se lähes saavuttaa rantapenkereen jolla seison mutta ei jaksa nousta maalle asti. Aurinko horisontissa on muuttunut kylmän valkoiseksi ja paistaa hyvin matalalta tämän rannan läpi.

En tiedä kauanko olen seisonut, aikomukseni oli aluksi pysyä tässä paikassa auringonlaskuun asti miettimisiäni miettien, hiljaisuudessa. Auringonlaskun retriitti. Mutta aurinko sinnittelee kokonaisena taivaanrajassa yhä ja itse raja on kadonnut. En tiedä pitkäänkö kuluisi että aurinko lopulta laskee. Minun alkaa tehdä tupakkaa mieli. Käärin sätkän ja huomaan että olen unohtanut tikut kotiin. Luovun auringonlaskun odotuksesta ja hieman haikeana jätän rannan. Jatkan vaellustani tästä taas johonkin toiseen tunnelmaan.

V

Käyn Keskussairaalassa kahvilla ja ostan tikkuaskin. Sairaalan käytävällä on Hannu Männyn luontokuvanäyttely. Yllättävän hieno 10 kuvan sarja noin 50x70 kokoon suurennettuna. En ole koskaan kuullut Hannu Männystä, mutta jossain lähikunnassa hän tuntuisi asuvan. Sen paljastaa näyttelyn nimi: "Kotopihalta - ja vähän erempääki".

Katson kuva kuvalta läpi. Närhi kaartaa aukileväytetyin siivin laskutelineet alhaalla kuvaajaa kohti, hiiripöllö matalennossa suoraan päin, hiiripöllö kelon oksalla kuvaajaa tuijottamassa, tunturipöllö siivet levällään hangessa, palokärki lentää kaartaen kohti, käki oksalla kyyhöttäen katsoo suoraan silmiin, teerikukko hyppää soitimella ilmaan kiihkeästi kita auki, vasakaksoset rinnakkain selin ovat kääntäneet päänsä katsomaan kuvaajaa, metsokukko esittelemässä pyrstöään koppelolle ja kuvaajalle, lepakko lentää linssiä kohti vihermustajuovainen kuoriainen suussaan, teeri männynkäkkärän latvassa lumisateessa. Männyllä on maaginen kyky saada linnut kuvissaan katsomaan ja lentämään suoraan kohti katsojaa.

Juon kahvin ja jatkan matkaa kirjastoon. Sairaalanmäkeä laskeutuessani yhytän talvehtivan räkättirastaan. Kävelen Helluntaiseurakunnan ohi Mallaskoskelle ja siitä Vapaudentietä kirjastoon. Sedussa tehdään jossakin luokassa remonttia. Huvitun kun huomaan kaksi maalaria huoneessa haalareissaan, maalaustelat käsissä. Saman huoneen seinällä on suurikokoinen valkopohjainen japanilaiseen tyyliin tehty maalaus luumupuun oksasta. Maalausta ja maalausta.

Seinäjoen uudessa kirjastossa käyn vasta kolmatta kertaa. Kahden vuoden lainauskarenssin jälkeen olen vihdoin saanut kirjastosakot maksettua. Etsin joitakin kävelemiseen, luontoon ja vaeltamiseen liittyviä kirjoja. Thoreaun "Kävelemisen taito", Emersonin "Luonto", Kreivi Xavier de Maistren "Matka huoneeni ympäri ja Öinen tutkimusmatka huoneessani", Thich Nhat Hanhin "Opas kävelymeditaatioon". niin@näin lehdessä numerossa 2/2011 on teemanumerokin "Kävely filosofiassa ja runoudessa". Näistä kaikista luultavasti lisää joskus myöhemmin.

Lakeuden Risti on jo valaistu ja ilta hämärtymässä kun jatkan ystäväni muusikko Asko Nikulan asunnolle. Juomme teetä. Televisiosta vaeltamisen teemaan liittyen tulee ohjelmaa norjalaisesta luontofilosofista joka vaeltaa tunturissa perheensä kanssa. En tällä kertaa viivy pitkään vaan jatkan Halpa-Hallin kautta kotia kohti. Ilta on jo pimeä. Taivas on pilvetön, mutta kaupungin valosaaste syö Pajuluoman varrellakin tähdet lähes näkymättömiin. Muuten olisi mahdollista ehkä nähdä geminidien meteoriparven ensimmäisiä tähdenlentoja. Nyt näen kirkkaana vain Jupiterin itäisellä taivaalla kun kuljen puronvartta pitkin lopulta kotiin.

Asunnon lämpö
pakkaskävelyn jälkeen
ylellisyyttä.

Näin olen kuullut

Kirjoja hyllystäni:
Axel Fredenholm: Näin olen kuullut -iti mayâ srutam-
Matkalla intialaisen mestarin seurassa
suom. Kaarina Turja
14. painos. Karisto Oy. 1996.

I

Joskus myöhäismurrosikäisenä, 1970-luvun puolivälissä, ryhdyin suhtautumaan kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen vakavammin. Luin kaunokirjallisuutta määrätietoisemmin ja kahlasin maailmankirjallisuutta kuten Otavan Keltaista kirjastoa kirjastossa läpi. Erään hieman minua vanhemman ystäväni opastuksella ja kannustamana pureuduin myös sellaisiin vaativampiin tiiliskiviin kuin Hermann Hessen Lasihelmipeliin tai James Joycen Odysseukseen. Arosuden selättämisessä kyllä meni vuosikausia ennen kuin olin sen saanut luettua läpi ja lopulta olin vain pettynyt: Maagillisen teatterin odotus oli ollut turhaa.

Noihin aikoihin kiinnostuin myös henkisestä ja hengentieteellisestä (salatieteellisestäkin) kirjallisuudesta. Kotimaisista luin Jorma Elovaaran Tähti-lehteä ja Vesimiehen aikaa, seurasin Ultraa, etsin käsiini Pekka Ervastin, J.R. Hannulan, Reijo Wileniuksen ja Yrjö Kallisen kirjoja. Etsimisen tiellä kahlasin läpi Krishnamurtia, kuljin Paul Bruntonin Salaisen Intian etsimisen ja Egyptin pyramidien arvoitusten jäljillä. Löysin zen-buddhismin ja Pertti Niemisen Keskitien kautta perehdyin laajemmin vanhaan kiinalaiseen filosofiaan. Jossain tässä vaiheessa löysin myös ohuehkon kansiltaan yksivärisen elämänfilosofisen kirjan: "Axel Fredenholm: Näin olen kuullut -Iti Mayâ Srutam- Matkalla intialaisen mestarin seurassa". Se kirja kolahti.

Luin Fredenholmin Näin olen kuullut -kirjaa läpi. Se pysäytti lukemaan hitaammin, pohtimaan. Kun olin lukenut kirjan loppuun, taisin ryhtyä lukemaan sitä heti alusta uudelleen. Nuoruusvuosina palasin Fredenholmiin useasti kun huomasin joutuneeni maailman melskeissä kokonaan eksyksiin. Se lohdutti, antoi voimaa ja asetti arvoja takaisin oikeaan järjestykseen. Tällaisia kirjoja nimitän viisauskirjoiksi.

Myöhemmin 1990-luvun loppupuolella ostin kirjan pokkariversion itselleni. Hukkasin sen jossain muutossa. Kun isäni 2000-luvun alkupuolella sairastui syöpään, ostin kirjan isälleni. No, isäni ei kirjaa koskaan avannut. Hänen mielestään "paskaromaaneja" ei kannattanut lukea.

Ymmärrän jälkikäteen isääni. Hän oli tehnyt elämäntyönsä vaatimattomista lähtökohdista, aloittanut työuransa teurastajana, opiskellut veturinkuljettajaksi, teknikoksi ja lopulta insinööriksi perheellisenä. Häntä "vitutti" vappuna, kun ihmiset kulkivat kylillä ylioppilaslakki päässä. Hänellä ei ollut nuoruudessaan mahdollisuutta lukea kansakoulua pidemmälle. Eläkepäivinään hän ryhtyi lukemaan iltaoppikoulussa ensin keskikoulua jas sitten lukiota läpi. Kun oireet alkoivat, isä ei suostunut lääkäriin koska ylioppilaskirjoituksiin lukeminen oli tärkeämpää. Ylioppilaslakin hän sai lopulta päähänsä ja siihen tavallaan kuoli. Syöpä oli levinnyt jo liian pitkälle. Suunnittelemassani hautakivessä lukee kuolinpäivä, 20.8.2004.

Isäni kuoleman jälkeen Fredenholmin "Näin olen kuullut" palautui minulle. Se on maannut muiden kirjojen joukossa koskemattomana hyllyssäni. Viime vuosina olen kuitenkin kiinnostunut uudelleen sen kaltaisista ajatuksista ja idealismista joka nuoruudessani oli ihanteenani. Etsin taas tietä lähteelle. Niinhän sitä sanotaan, että kun ihminen vanhenee hän lopulta muuttuu lapseksi jälleen. Minä olen tainnut päästä nyt elämänpolulla takaisin murrosikään. Niin ainakin kommentoi eräs ystävä, kun kerroin hänelle aikovani kirjoittaa blogiin Fredenholmista. Hän oli luntannut Googlesta jotain. Jokin viikko sitten siis Fredenholmin kirja sattui hyllystä käsiini. Ryhdyin lukemaan sitä epäillen, kestäisikö kirja vielä lukemista. Kyllä se kesti.

II

Kuka oli Axel Fredenholm? Sen selvittämiseksi jouduin tekemään jonkin verran salapoliisityötä. Kuten kerroin kirjahyllyssäni ei ole teoksen alkuperäistä suomennosta, jonka luin ensimmäisen kerran 1970-luvulla, vaan vuonna 1996 uusintapainoksena ilmestynyt pokkari. Kirja tuntuu olevan jonkinlainen kestosuosikki, kun minun kirjahyllyssäni on 14. painos (vuonna 2006 ilmestyi jo 20. painos). Mutta tässä pokkarissa tiedot sekä kirjasta että kirjailijasta ovat mahdollisimman niukat. Alkuperäisteoksen nimeä tai sen ilmestymisvuotta ei mainita. Takakannessa kirjasta tai kirjailijasta ei selviä juuri sen enempää:

"Seitsemän päivää kestäneen vaelluksen aikana ruotsalainen oppinut ja runoilija talletti Acharyan - intialaisen mestarin - viisautta, jonka ytimenä on nöyryys, usko ja voima pyrkiä kohti täydellisyyttä. Tämä kirja on matka iättömään viisauteen." Ei mitään muuta.

Kuka siis oli Axel Fredenholm? Wikipedia ei tunne häntä, tietää kyllä että Fredenholm on ollut olemassa, koska hän kuuluu toivottujen esiteltävien kirjailijoiden joukkoon. Googlettamalla löytyy tieto että hän on ruotsalaisamerikkalainen oppinut ja joitakin Fredenholmin mietelmiä. Kaarina Turja on suomentanut häneltä kaksi teosta; toisenkin, runokokoelman "Tilitys elämälle", olen lukenut jo 1970-luvulla.

Kulkeudun kirjastoon maksamaan kirjastosakkorästejä pois ja ryhdyn etsimään lisätietoja Fredenholmista. Kirjallisuudenhistorioissa hänestä ei löydy mitään mainintaa, ei edes kaksiosaisessa paksussa Ruotsin 1900-luvun alökupuolen kirjallisuuden historiassa: "Århundradets 50 första år i svensk litteratur" (tai jotain sinne päin). Merkillisen tuntematon kirjailija ollakseen niin suosittu, että kirjasta "Näin olen kuullut" on julkaistu suomeksikin jo vähintään 20 painosta. Vanhin löytämäni on ilmestynyt vuonna 1974.

Lopulta tärppää ja löydän edes vähän lisätietoja. Kristina Wennegren on kirjoittanut kirjan "Axel Fredenholmin viisaudensäännöt". Senkin on suomentanut Kaarina Turja, 1994. Siinä on sentään esipuhe:

"Axel Fredenholm (1881-1962), ruotsalais-amerikkalainen toimittaja, kirjailija, museointendentti, taiteilija jne. tutki myös filosofiaa ja eri uskontoja. 1950-luvulla hän perusti Göteborgiin yhdistyksen Fri Horisont, missä hän piti esitelmiä aina vanhuutensa päiviin saakka. eräs suosittu keskustelunaihe oli Pythagoras. Axel Fredenholm esitteli "Pythagoraasn seitsemän kertaa seitsemän viisaudensääntöä vasta-alkajille muinaisten mysteerikoulujen mukaan". Nämä esitelmät sain käsiini kolmekymmentä vuotta myöhemmin Axel Fredenholmin sihteeriltä Alfrida Klingstrandilta."

"Koska en ole varma ovatko ajatukset lähtöisin Pythagoraalta tai ovatko ne Axel Fredenholmin tai jonkun muun laatimia ohjeita, olen päättänyt kutsua niitä yksinkertaisesti 'Viisaudensäännöiksi'." Näin siis Kristina Wennergren, joka esittelee teoksessaan viisaudensäännöt ja oman tulkintansa niistä.

III

Mutta takaisin kirjaan "Näin olen kuullut". Axel Fredenholmin syntymästä on kulunut vähän yli 130 vuotta ja kuolemastakin melko tarkkaan 50 vuotta. Miksi hänen kirjastaaan siis otetaan edelleen yhä uusia ja uusia painoksia, miksi se edelleen jaksaa viehättää ja säilyttää elinvoimansa, kantaa kirkkaasti 2010-luvulle asti?

Mikään paskaromaani Fredenholmin "Näin olen kuullut" ei ole. Oikeastaan se ei ole romaani lainkaan. Kirjastossa se kuuluu luokkaan filosofia. Kirjan juoni on lyhyesti kerrottu: Kirjailija kohtaa Intiassa sattumalta (kuvitellun) mestarin Acharyan, vaeltaa hänen kanssaan erämaassa seitsemän päivää, kunnes tulee aika erota. Kahdeksannen päivän aamuna Acharya "hymyili lempeästi, heilautti kättään jäähyväisiksi ja katosi nousevan auringon kirkkauteen". Itse vaelluksesta kirjassa ei kerrota käytännössä mitään, mutta jokaisena päivänä mestari Acharya opettaa Fredenholmia viisauden tiellä. Ja jokainen päivä päättyy sanoihin "Iti mayâ srutam", näin olen kuullut.

Mitä Acharya sitten opettaa? Hän paljastuu laajasti sivistyneeksi ihmiseksi (joka on vaellellut monissa maissa). Hän on esoteerikko, joka siteeraa oman opetuksensa lomassa sujuvasti niin Raamattua, Koraania kuin Bhagavad Gitaa, sufilaisia mystikoita ja Buddhan opetuksia. Kaikki uskonnot ovat hänelle samanarvoisia totuuden portaita. "Ramakrishna kertoo: 'Suurelle vesialtaalle johtavat monet portaat. Yhdestä paikasta noutaa hindu vettä kutsuen sitä jaliksi, toisesta paikasta noutaa vetensä muhamettilainen kutsuen sitä paliksi ja kolmannesta kristitty kutsuen sitä vedeksi.' Joskus he tulevat ymmärtämään, että vaikka vesi on haettu eri paikoista ja erilaisilla astioilla, se on sittenkin samaa vettä."

Acharya näyttää tuntevan perin pohjin niin antiikin kreikkalaiset filosofit, itämaisen filosofian, länsimaisen filosofian historian suuret ajattelijat kuin maailmanhistorian merkittävät runoilijatkin; näiden mietteitä hän pudottelee omien opetustensa lomaan kuin helmiä kirkkaan puron veteen. Mestari puhuu matkan aikana sellaisista ylevistä asioista kuin rauhasta, rehellisyydestä, Dharman laista ja vapautumisen päämäärästä, sielun kuolemattomuudesta, uskosta, toivosta, nöyryydestä, säälistä, totuudesta ja lopulta rakkaudesta: "Minun uskonnossani on ainoastaan yksi käsky, mutta ei ainuttakaan kieltoa. Ainoa käsky on Rakkaus. Rakasta kaikkia elollisia olentoja. Hänellä joka elää oikeaa elämää on oikea uskonto."

"Ikuisuus ei ole jatkuva aika, vaan kosmisen tajunnan jatkuva virta, jonka pinnalla aika on haihtuvaa väreilyä. Ikuisuus koetaan ajan jokaisena tuokiona, ja henkisen haltioitumisen hetkinä ihminen tietää olevansa kuolematon", Acharya sanoo. Ennen katoamistaan maan pinnalta hän lahjoittaa Fredenholmille vielä Suuren Jumaluusvoiman rukouksen.

Isäni ei koskaan avannut Axel Fredenholmin kirjaa "Näin olen kuullut". Olisin suonut että hän olisi avannut sen. Ehkä se olisi helpottanut häntä hänen elämänsä vaikealla loppumatkalla, ehkä ei. Mutta nythän hän on itse osa tuota kosmista tajunnan virtaa ja tuntee suuren jumaluusvoiman perimmäiset salaisuudet. Iti mayâ srutam.

Itsenäisyys on menetetty - pulinat pois?

Olen äänestänyt Suomen itsenäisyydestä kerran, vuoden 1994 neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä. Äänestin vastaan samoin kuin ylivoimainen enemmistö maaseudun ja varsinkin Lapin läänin asukkaista. Helsingin-Tampereen-Turun Bermudan kolmion johdolla ja hallituksen lobbauksella Suomi kuitenkin vietiin EUhun. Se merkitsi Suomen itsenäisyyden menetystä. Sen jälkeen minun ei ole tarvinnut EU-vaaleissa äänestää. Näissä vaaleissa Suomi jakautui pysyvästi kahtia, hyvinvoiviin ja köyhälistöön.

Suomen itsenäisyyden murentaminen oli alkanut toki jo aikaisemmin. Sen juuret juontuvat vuoteen 1986, jolloin Suomen Pankki vapautti luotonannon. Suomi siirtyi kasinotalouden aikaan ja rahaa lapioitiin kottikärryittäin ulos pankeista luotonannolla, johon ei vaadittu mitään katetta. Tämä johti kurimukseen ja isänmaassamme ennennäkemättömän syvään lamaan vuosina 1991-1992. Kansa joutui selkänahastaan maksamaan tuolloin uudet "sotakorvaukset" tällä kertaa kasinotalopuden konkurssipesään.

Surullisin luku (itsenäisyytensä tuolloin menettäneen) Suomen historiassa on kuitenkin aika vuoden 1994 ja 2012 välillä. Pääsyyllisiksi nimeän oikeistodemari Paavo Lipposen hallitukset 1995 - 2003 sekä nykyisen Jyrki Kataisen hallituksen. Välissä olleet kepujohtoiset hallitukset tulevat potkulaudalla perässä.

Tunnustan että en tiedä yhteiskuntatieteistä tai talouspolitiikasta yhtään mitään. En tiedä edes mitä sellaiset sanat kuin sosiaalidarwinismi, markkinatalous ja uusliberalismi tarkkaan ottaen tarkoittavat, mutta näen niiden jäljet jotka kauhistuttavat. Yhteiskunnallinen eliitti vie ja köyhiä kyykytetään. 

Hyvinvointiyhteiskunnan ideasta luovuttiin 1990-luvun alussa ja tilalle ideaaliksi on nostettu luokkayhteiskunta, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, työttömyyden on annettu kasvaa hallitsemattomasti, vanhukset, sairaat ja vähäosaiset on unohdettu, uusliberalistit huutelevat iskulauseitaan kaikissa valtamedioissa. EUn mahtimaat tykittävät taustatulta.

Katainen jankuttaa julkisuudessa päivästä toiseen, että Suomella ei ole muuta tietä kuin olla mukana EUn valtioliittokehityksessä. Kokoomus myy isänmaata jalkojemme alta kaikkein innokkaimmin ja demarit taputtavat taustakuorossa. Vasemmistoliitto ja vihreät joutuvat päivästä toiseen selittelemään kannattajilleen mitä he oikein tekevät hallituksessa. 

Olen Kataisen kanssa eri mieltä. Aina on toinenkin tie. Se vaatisi kuitenkin uusliberalismin hylkäämistä ja hyvinvointiyhteiskunnan ideaalin kaivamista uudelleen esiin roskakorista. Myös eurosta ja EUsta eroaminen ennen sen hajoamista on täysin mahdollista. Tarkkaa hintaa tälle perääntymiselle ei ole laskettu, mutta ehkä itsenäisyys olisi mahdollista uudelleen saavuttaa samanlaisen perääntymisjuoksun jälkeen kuin jatkosodan lopulla suoritettiin kotiin Kannakselta.

Viime yönä kuulin uusintana yhteiskuntapolitiikkaa käsittelevän radio-ohjelman 1970-luvulta. Ohjelmasta jäi mieliin repliikki, jossa sanottiin osapuilleen: Lähimmäisenrakkaudesta puhutaan liian vähän yhteiskuntapolitiikassa nykyään. Näin siis jo 1970-luvulla, jolloin Suomi oli vielä itsenäinen ja hyvinvointiyhteiskunnasta oli ainakin rippeet jäljillä eikä isänmaassa tunnettu käytännössä lainkaan pitkäaikaistyöttömyyden käsitettä, sairaanhoitoa ja vanhustenhuoltoa pidettiin vielä pystyssä.

Lähimmäisenrakkaus! En usko että tätä sanaa löytyy nykyisen hallituksen hallitusohjelmasta. Kuitenkin sen pitäisi olla kaiken yhteiskunnallisen toiminnan läpäisevä periaate, kaikkien hallitusten kulmakivi. Nykysuomea en enää tunnista enkä tunnusta isänmaakseni. Siksi, jos minulla olisi lipputanko, vetäisin itsenäisyyspäivänä Suomen lipun suruliputuksena puolitankoon.

Vaelluskirjaa

3.12.2012

Vaelluskirjani on ollut telakalla pitkään. Tekosyynä on turhautuminen. Varsinainen vaelluskirja on vielä vanhemmalla 95 Windows-koneellani, josta on hiiri hajalla. En ole saanut aikaiseksi etsiä siihen uutta hiirtä. Nyt aloitan kuitenkin uuden sivun.

Viikonvaihteessa on satanut pari senttiä lunta, maa on sen valkaisema. Päätän aloittaa talvivaellukseni kauppamatkan muodossa. Kuljen taas ympyränmuotoista kauppareittiäni, Villenraittia Vuoritielle, Vuoritietä Pajuluoman sillan yli Björkenheimintielle ja Björkenheimin sillan yli luonnonsuojelualueelle, sitä koskenvartta pitkin Törnävälle S-Markettiin, Pappilantietä Ruukintielle ja sieltä takaisin kotiin. Ajattelen että olen kuin jänis, joka liikkeellehätistettynä tekee kierroksen reviirinsä rajoja pitkin palaten lopulta ehkä omaan makaukseensa.

Olen siirtänyt ulkolämpömittarin ensin sisämittariksi ja sitten pudottanut sen pöydältä lattialle. Se näyttää +18 astetta, mutta ulkona on kylmempää, korva- ja nenätuntumalta pakkasta pitkälti toistakymmentä astetta. On kuitenkin pitkästä aikaa pilvetön taivas, kirkkaan kuulasta, tyyntä. Heti pihasta lähtiessä pieni taviokuurnaparvi tii-lyi-lee ylitseni. Niitä on tänä talvena etelässä, näillä seuduilla tavallista enemmän.

Pajuluoma ja Törnävänkoski ovat lähes kokonaan jäätyneet muutaman viimeisen pakkaspäivän aikana. Pienen luonnonsuojelualueen läpi kuljen rantapolkua pitkin. Lyhyissä sulapaikoissa vesi virtaa vielä vapaana, värjää jäänreunat ruskeista, sulapaikoista nousee ilmaan huuruinen savu. Käpytikan ääni kuuluu vastarannalta. Minut pysäyttää hiljainen linnun kutsuääni. Pääsen seurailemaan pitkään metrin verran pääni yläpuolella hyörivää pyöreäksi pörhöttäytynyttä hippiäistä. Ihmettelen miten niin pieni lintu voi selvitä kylmän talvenselän yli, eikä suurin osa niistä selviäkään. Töyhtötiainen piipahtaa joksikin toviksi sen seuraksi ja jatkaa sitten omaa askarteluaan oksistossa.

Törnävän puusillalla totean, että koskikaraa, joka joinakin talvena on viettänyt aikaa kosken partailla ei tänä talvena näy. Sen sijaan neljä pullasorsaa värjöttelee ylempänä sulassa ja sen reunamilla. Kylmä talviaurinko paistaa matalalta oksien välistä. Jatkan matkaa asioilleni kauppaan ja edelleen kotiinpäin. Kotimatkalla kädet kohmettuvat ruokakassien kantamisesta tunnottomiksi. Vuoritien liikenneympyrän kohdalla tien yli lentää vielä pari ilmeistä talvehtimaan jäänyttä räkättirastasta. Palaan lähtöpisteeseen. Tunnettomin käsin söhellän avaimen oveen ja olen sisällä, hyvin pienen vaelluksen jälkeen olen taas kotona.

Sillä vaelluksessa
tärkeää ei ole kuljettu matka
suunta tai päämäärä
vaan kulkijan mieli
tällä matkalla.

Ystäväntuvalla ruokajonossa

Aina silloin tällöin eräät kaverini erityisesti tuolta vasemmalta laidalta heräävät arvostelemaan sitä, että EU-ruokapusseja saavat köyhille jakaa etupäässä kirkon diakonia ja eräät vapaiden kirkkokuntien organisaatiot. Sen jakamiseen voivat tosin osallistua myös avustusjärjestöt ja esimerkiksi pääkaupunkiseudun ateistit ovat jakaneet ja jakavat EU-elintarvikeapua. Näihin muihin jakelujärjestelmiin en ole juurikaan perehtynyt ja yleensähän ne myös kirkkokriitikoiden puheissa sivuutetaan vaieten.

Seinäjoella olen kuullut ainakin Vapaaseurakunnan jakavan silloin tällöin EU-avustuspaketteja ja yhden yksityisen henkilön organisoimana on kymmenkunta vuotta jaettu tarvitseville ruoka-apua, nykyisin viikon kaikkina arkipäivinä määräaikaan helluntaiseurakunnan tiloissa. Tähän yksityiseen hyväntekeväisyyteen ei kuitenkaan tilojen tarjoamista lukuunottamatta osallistu helluntaiseurakunta eikä jakelussa ole EU-paketteja, vaan avustajat keräävät kaikki jaettavat elintarvikkeet itse lähialueen elintarvikeliikkeistä ja -yrityksistä.

En nyt kuitenkaan puutu tähän muuhun jakeluun jota en tuon tarkemmin tunne.  Mielestäni on hyvin yksinkertainen syy siihen miksi seurakunnat ja niiden diakoniatyö on ollut näkyvin ja pääasillisin EU-ruoka-avun jakaja: Muilla avustusjärjestöillä saati poliittisilla puolueorganisaatioilla tai yhteiskunnallisilla järjestöillä ei ole tiettävästi alunperinkään ollut halua tai resursseja yhtä laajamuotoiseen elintarvikeavun jakamiseen ja jakelun organisoimiseen. Seurakuntiin EU-ruokatarvikkeet on vuodesta 1996 välitetty Kirkkopalvelun kautta.

Myös nykykäytäntöä vastustavien vasureiden motiivit ovat ilmeiset: pääasiallisin on tietenkin pelko jonkinlaisesta uskonnollisuuden pakkosyötöstä ruoka-avun siimeksessä. Minä taas jo yli 35 vuotta sitten kirkosta eronneenakin väitän jyrkästi, että nykyisin voimassaoleva käytäntö on toimivin ja paras ratkaisu EU-elintarvikeavun jakamiseen. Seurakuntien diakonia antaa oman lisänsä ruokapussien muuten ankeaan sisältöön ostamalla ja hankkimalla vuosi vuodelta yhä enenevän osan ruokakassien sisällöstä omalla rahoituksellaan. Mutta tästä lisää tuonnempana.

II

Puhun kantapään kautta elintarvikeapua ainakin silloin tällöin hakeneena omasta kokemuksesta ja muiden vähäosaisten ääntä erilaisissa avustusjonoissa kuunneltuani. Eri seurakunnissa jakelusysteemit jonkin verran vaihtelevat, mutta otan nyt yksittäistapauksena esimerkiksi kotipaikkakuntani Seinäjoen, jossa olen asunut vuodesta 2004 lähtien. Täällä yleiskäytäntönä on ollut että EU-ruokakasseja voi hakea diakonian kautta kolme kertaa kevät- ja kolme kertaa syyskaudella. Lisäksi pääsääntöisesti joka keskiviikko seurakuntasalissa järjestetään ns. työttömien ruokailu (johon kyllä saavat vapaasti osallistua kaikki muutkin köyhät ja köyhiksi itsensä tuntevat).

Vapaata taiteilijaelämää viettävänä, perusturvan varassa epäkaupallista taidetta tekevänä (no kyllä minä mieluusti myisinkin mutta kun kukaan ei osta ja näyttelyihinkin menee rahaa) sosiaalitoimen elättinä joudun melko usein (käytännössä joka kuukausi) tilanteeseen jossa perse on auki ja jääkaappikin huutaa: "ruokaa, ruokaa!". Rahat ei riitä ja tupakitkin uhkaa loppua. Presupussin hankkimista varten joutuu kiertämään kerjuulla kavereiden luona pitkin kyliä. Lintujenruokintapäniköistä näissä säännöllisesti toistuvissa elämäntilanteissa on turha edes haaveilla.

No, äärimmäistä hätää varten kerään syksyisin kyllä yhden kaappipakastimen täyteen marjoja ja sieniä, makaronipusseja on pahan päivän varalle ruokakaapillinen, leipää sen verran ettei pääse loppumaan. Mutta vaikka sienet ovatkin terveellisiä ja ihan maukkaitakin, alkaa parinkin viikon pelkkä makaroonisienimössön syöminen ja puolukkamehun juominen tympimään. Ja on myös muistettava että kaikilla vähäosaisilla esimerkiksi liikuntarajoitteisuuden takia ei ole tähän marjojen ja sientenmetsästyksen ylellisyyteen mahdollisuuksiakaan. Mutta kun makaaroonimössöruokavalio päivästä toiseen jatkuvana alkaa kyllästyttää ja etoa, niin mieluusti sitä nielee ylpeytensä ja painelee nyttemmin enää edes häpeilemättä jonoon sinne, mistä ruoka-apua tietää helpoimmin olevan saatavissa: seurakunnan ruokajonoihin.

III

Viimeksi eilen totesin, että taas alkaa seinä olla vastassa. Oulun näyttely oli syönyt rahani keväällä ja Kemin näyttely elokuussa takasi varattomuuden loppuvuodeksi. Kemin näyttely on erinäisten sähellysten ja ongelmien johdosta kotiuttamatta vieläkin, eikä näköpiirissä ole sellaisia rahoja että sitä kotiin saisin lähitulevaisuudessa noudettuakaan. Mutta tämä nyt ei enää kuulu kirjoituksen aiheeseen. Siis nokka kohti diakonitoimistoa ja sieltä ruokalappua jonottamaan. (Seinäjoella on nimittäin käytössä sellainen "kätevä" systeemi, että yksiä ruokakasseja varten jonottaa pitää kahdessa eri paikassa ja eri aikoihin: ruokalappu pitää hakea diakoneilta päivällä, mutta itse ruuanjakelu hoidetaan vapaaehtoisvoimin "Ystävän tuvalla" virka-aikojen päätyttyä.)

Asun noin 2,5 kilometrin päässä keskustasta ja kun ainoana kulkuneuvonani ovat köyhyydestä johtuen omat onneksi vielä hyväkuntoiset jalat, joutuu tätä ruuanhakuoperaatiota jonkin verran säätämään ja ajoittamaan. Diakonia on auki tiistaisin kello 12-15, ruuanjako kello 16.30 - 17.30. Väliajat voi viettää persaukisena lähinnä kirjaston lehtilukusalissa tai toisinaan jonkun tutun luona keskustan tienoilla kyläilemällä. Ellei nyt halua välttämättä käydä välillä kotona, jolloin hyötyliikuntaa kertyy yhdelle ruuanhakumatkalle 10 kilometrin kävelylenkki. Kello 14 kiskaisin takin päälle, pipon päähän, repun selkään ja eikun menoks.

Ilma sattui olemaan tänään tähän ruuanhakuun lähes ihanteellinen. Kirkas myöhäissyksyn päivä, ja minä talsimassa Pajuluoman puronvartta kulkevaa kävelytietä keskustaan. Ei siis tuullut vinkkaa naamaan enkä joutunut taivaltmaan vasten kasvoja piiskautuvassa vesi-, lumi- tai räntäsateessa. Ilma oli tuuleton, aurinko paistoi, lämpötila plussan puolella, ilma raikasta hengittää ja aikaa sopivasti myös luonnon ihmettelyyn. Seitsemän myöhäistä kalalokkia lensi hajanaisena parvena ylitseni Kyrkösjärveä kohti, noin 300 tilhen parvi tyhjensi pihlajia tehokkaasti marjasadosta, harakka lehahti puronrantaan vettä juomaan, viitisenkymmentä pullasorsaa kaakatti omassa leipäjakelussaan mummelin heitellessä heille muovikassillisen ranskanleipää evääksi ja nuori orava juoksenteli rantapuiden oksissa vailla selvästi havaittavaa päämäärää. Yön valvomisen jälkeenkin mieli oli virkeä kuin syksyinen päivä.

IV

Puolessa tunnissa olin perillä diakoniatoimistolla ja astuin ovesta sisään. Väkeä paikalla oli ennennäkemätön määrä. Penkit täyteen ahdettuna yksinhuoltajia ja muita vähäosaisia. Syykin selvisi. Vain kaksi päivystyshuonetta jakoi ruokalappuja ja kolmeen oli majoittunut sosiaalialan opiskelijoita jotka tekivät valtakunnallista kyselytutkimusta ruoka-avun jatkamisen tarpeellisuudesta. Tutkimus oli valtakunnallinen ja jos oikein kuulin jonkin Itä-Suomen yliopiston järjestämä. Vastaaminen ei ollut pakollista, mutta kuulemma hyvin tärkeää ruoka-avun jatkumisen kannalta ensi vuonnakin.

Siispä ensin planketteja täyttämään rasti ruutuun menetelmällä, ensin jotain tavanomaisia toimeentulokysymyksiä, mistä instanssista rahat elämiseen tulevat ja paljonko käteen jää rahaa välttämättömyystarvikkeiden kuten vuokran, vaatehankintojen ja ruokaostosten jälkeen, 0 euroa. Lopuksi tärkein osuus, jossa kyseltiin pidätkö tällaista ruoka-apua välttämättömänä ja miten tyytyväinen olet sen nykyiseen jakelukäytäntöön. Niin ja tämmönen naapuriuteliaisuuskysymys, että käykö mielestäsi apua hakemassa sellaista väkeä joka ei sitä välttämättä tarvitse. no ei saamari taatusti käy.

Pelko alkoi vähän kylmätä persettä, että ei kai ne perhana aio tätäkin vähää lopettaa valtakunnallisesti. Kuten alussa totesin, viime vuonna Suomessa EU on vuosi vuodelta jatkuvasti pienentänyt omien ruokatarvikkeidensa määrää. Tänä vuonna se on enää puolet viimevuotisesta ja jo vuosi sitten lehdissä oli otsikoita, että EU-apu supistetaan pelkkään maitojauheen jakamiseen. Jos seurakunnatkin heittävät pyyhkeen kehään, niin silloin 130 000 ruoka-apuun turvautuvaa henkilöä (tai taloutta) uppoaa lopulliseen kurjuusloukkuun "hyvinvointiyhteiskunnassamme". No opiskelijatytöt eivät tietenkään tienneet mitä varten tutkitaan vaan tekivät ainoastaan ilmaistyövoimana mitä oli koulussa määrätty tekemään. Mutta jos kerran tutkitaan, niin täytyyhän siihen jokin syy olla. Lomake täyttyi, uudelleen jonottamaan nyt diakonille, joka ei tiennyt asiasta sen enempää.

Säästän lukijat enemmiltä kaarteluilta. Pääsin muusikkokaverin luo luppoaikaa viettämään ja sitten tähtäimenä kello 16 jälleen jonoon, nyt varsinaista ruokaa hakemaan. Diakonikin oli varoittanut että jono olisi tänään poikkeuksellisen pitkä. Siksi arvelin noin jakelun puolivälissä pääseväni vähimmällä jonotuksella, kun taas häntäpäälle saatettaisiin tarjota jo puolityhjää pussia. Mutta vieläkin puolen tunnin jakelun jälkeen porukkaa jonotti tuvassa tungokseen asti niin että minä jouduin ovivahdiksi pitämään ovea auki kasseja rehaavalle vanhemmalle väelle ja lastenrattaiden kanssa kamppaileville YH-äideille. Että oliko tämä apu tarpeellista. Siitä puhui omaa kieltään tuvantäysi kurjalistoa.

V

Ruokapussit olivat taas pienentyneet sen verran, että mahtuivat hyvin reppuun kun jätin osan tarjotuista leivistä pois palautin EU-maitojauheen, josta en osaa mitään kokata. aina ei ole ollut näin. Jokin vuosi sitten punnitsin kotona vaa'assa 12 kiloa ruokaa, nyt ei enää puoltakaan siitä. Rehattuani kasssity kotiin ryhdyin tarkistamaan sisältöä. EU-einestä osoittautui olevan uhattua maitojauhepakettia enemmän: purkki sikanautaa ja kaksi pussia pastaa juustokastikkeessa. Seurakunnan dioakonian hankintaa pussissa olivat ilmeisestikin leipien lisäksi jauheliha, tonnikalapurkki, atrillipaketti, maksalaatikko, karjalanpiirakat, pakkaus marjaisia pannukakkuja, paketti kevytbalkania, tomaattimaksamakkara, kolme tetraa mehua ja pullollinen 1:5 laimennettavaa FUN-light lisäainetta, harmaan munakennorasian osoitetta en ryhdy arvailemaan; kahden viikon elintarvikkeet kurjistuneelle taiteilijalle.

Kotimatkalla ostin sen sätkäpussin ja tarkistin saldon. Tilille jäi loppukuuksi 16 euroa ja taskuun toistakymppiä. Kyllä minä taas loppukuun kituutan ja tupakoissa pysyn kun köyhästi elän. Mutta kadehtikaa te vaan hyväosaiset ja haukkukaa änkyrävasurit kirkkoa siitä, että se osallistuu diakoniallaan vähävaraisten auttamiseen, kun työväenliike tai mikään muukaan instanssi ei vähävaraisista ole enää vuosikymmeniin välittänyt. Eikö siellä diakonitoimistossa kyllä kenenkään kirkonkirjoja kysytä eikä uskonkantoja selvitellä. Kirkko vaan on se, joka nyky-Suomessa vielä jaksaa välittää tästä "heikommasta aineksesta", joka on jo osittain tai kokonaan pudonnut yhteiskunnan rattailta.

Seinäjoella 14.11.2012

-----------

JK. Faktoja kaipaaville vähän tylsiä lukuja ja muuta EU-elintarviketukeen liittyvää tulee tässä Kirkkopalvelun sivustolta:

EU-elintarviketuki - ruokaa tarvitseville
Vuonna 2011 elintarvikkeita jaettiin reilut 714 000 kg yli 125 000 asiakkaalle. Elintarvikeapua välitettiin ruokapaketteina sekä seurakuntien valmistamina aterioina. Vuonna 2011 apu painottui ruokakassien jakeluun, joita jaettiin lähes 110 000 kpl. Edullisia ruokailuja seurakunnat tarjosivat noin 26 000 aterian verran. Jakeluun osallistui 203 seurakuntaa tai seurakuntayhtymää. Eniten ruoka-apua jaettiin suurille lapsiperheille. Opiskelijat ja maahanmuuttajat ovat kasvava kävijäryhmä seurakuntien diakoniatyön ruokajakelussa. Myös päihdeongelmaiset sekä mielenterveyspotilaat ja -kuntoutujat ovat jatkuvan avun tarpeessa.
Elintarvikejakelu vuonna 2012
Tämän vuoden elintarvikejakelu seurakuntiin toteutettiin kesän 2012 aikana. Jaettavaa Kirkkopalvelujen kautta oli noin 330 000 kg. Mukana oli edelleen lähes 200 seurakuntaa. Jaettaviin ruokakasseihin saatiin monen vuoden tauon jälkeen tuotteiksi lihasäilykettä.
Seuraava elintarvikejakelu käynnistyy todennäköisimmin keväällä 2013.
MITÄ SE ON?
Lähes joka toinen seurakunta jakaa EU-elintarviketukea vähäosaisille. Euroopan unioni tukee sosiaalista avustustoimintaa luovuttamalla interventiovarastostaan elintarvikkeita jäsenvaltioissaan toimiville avustusjärjestöille.
Kirkkopalvelut on toiminut vuodesta 1996 seurakuntien kautta jaettavan EU-elintarviketuen koordinoijana. Se on Suomen suurin EU-elintarvikkeiden jakaja. Useat seurakunnat tekevät laajaa yhteistyötä paikallisten toimijoiden kanssa. Kumppaneina ovat muun muassa työttömien yhdistykset, kunnan sosiaalitoimi, mielenterveysyhdistykset, Katulähetys, A-killat, SPR ja MLL.
Elintarvikeapuna jaettavat tuotteet ovat hyvin säilyviä peruselintarvikkeita, jauhoja, hapankorppuja, puurohiutaleita, makaronia, mysliä, keksejä ja maitojauhetta. Valmistuotteita ovat yksittäispakatut pasta-annokset sekä lihasäilykkeet.

Tiestä, tien kulkemisesta ja vähän tien ohestakin

Eero Ojanen: Tien filosofia
Kirjapaja Oy 2006
133 s.

Ellei sattuisi tietämään, että Eero Ojanen on filosofi, se olisi varsin helppo päätellä muutamista hänen kirjojensa nimistä. Ojanen on julkaissut muun muassa kirjat Hyvyyden filosofia, Kauneuden filosofia, Rakkauden filosofia, Miehen filosofia, Ihmisen filosofia ja onpa tänä vuonna ilmestynyt Koiran filosofiakin. Tässä siis käsittelen vain Tien filosofiaa.

Sana filosofia saattaa jo pelästyttää osan lukijoista, mutta pelko on turhaa. Ojanen kirjoittaa hyvin kansantajuisesti, joku voisi sanoa populistisestikin, ja esimerkiksi Tien filosofia on väljästi taolaisuuden ympärillä pyörivää pohdiskelua, kuljeskelua tiellä ja mietteitä tiestä ja tien ohesta. Pascal olisikin saaattanut antaa vastaavalle kirjalle nimeksi Mietteitä. Modernin tieteellisen filosofian kanssa kirjalla ei olekaan juuri mitään tekemistä. Taolaisuuteen Ojanen itsekin viittaa muutamassa kohdassa, mainitsee antiikin Kreikan filosofi Herakleitoksen jonka mukaan kaikki virtaa, emmekä voi kahta kertaa astua samaan virtaan.

- Mitä tietä me menemme?
- Mennään vanhaa tietä.
- Mikä se on, en tiedä sellaista ollenkaan?
Näin Ojanen lähtee kulkemaan Hämeen vanhaa härkätietä Hämeenlinnasta Turkuun. Platonin hengessä hän matkan kuluessa keskustelee itsensä kanssa. Toisinaan kirjaa matkaa, tien historiaa ja maisemia, mutta vertauksena tie saa syvemmän merkityksen:
"Tie syntyi silloin kun syntyi ihminen ja ihmisen kulttuuri.
Sanon vain alustavasti, että tie on maan ja taivaan ykseys, maailmankaikkeudeen suunta ja tasapaino." 

Taolaisesssa filosofiassa tao tarkoittaa tietä ja saa aikaan sopusoinnun, joka ei kuitenkaan ole vakaa tila, vaan alati yinin ja yangin vuorovaikutuksessa muuttuva tila, juuri tämä maailmankaikkeuden tasapaino, josta Ojanen puhuu ja kirjoittaa, jota pohtii Hämeen härkätietä kuljeskellessaan:

"Tie on ihmisen ja luonnon yhteinen todellisuus. Se on ihmisen merkki maailmassa, mutta se on vielä enemmän; se on ihmisen tapa olla maailmassa. Henkinen tie."
"Tie liittyy elämään. Ihminen valitsee tiensä, kulkee omia teitään, tulee vihdoin tiensä päähän."

II

"Tao on tie. Se mikä on, on tie", Ojanen kirjoittaa ja jatkaa: "Ihminen näkee elämänsä tienä, hänellä on tie, elämän ja luonnon yhteys. Tien päällä tähdet, tien vierillä joet ja vuoret."

Matkan jatkuessa tien merkitys siis alkaa laajeta, se käsittää kaiken mitä ihminen on ja laajenee kaikkeen mitä tieltä näkyy, kuten joet ja tähtitaivas, jonka öisin halkaisee toinen tie, linnunrata, "maitotie". Tieto liittyy tiehen, samoin totuus. Kulttuurihistoriallisesti tienpito on merkinnyt järjestäytyneen yhteiskunnan syntyä. Mutta tie on merkinnyt myös totuutta. Sanoihan jo Jeesuskin: "Minä olen tie, totuus ja elämä." Ja sana tietäjä on johdettu tiestä.

Tietä on myös se mikä on tien ohessa, siellä on tienoo. Se millä kulkuneuvolla Ojanen Härkätietä pitkin kulkee, ei kirjasta oikein käy selville. Turkua kohti edetessä matkan ja kirjan varrella ilmestyy toki näkyviin paikkoja ja niiden historiaa, mutta hevoskärryillä Ojanen on tuskin tietä kulkenut, ehkä enimmäkseen hän on matkannut tietä omassa mielessään ja kirjoituspöytänsä ääressä.

Kirjaa ja Ojasen jälkiä edetessä tie siis alkaa lopulta merkitä oikeastaan kaikkea niin että tämä alkaa tuntua jo "hitusen" yliampuvaltakin, ainakin jos nämä heittolaukaukset yhdistää yhdeksi litaniaksi:
"Ihmisen suhteellisuusteoria tulee mahdolliseksi tiellä."
"Tie on pyrkimys, tosiasiat, arvot, Ihmisen kokonaisuus."
"Tie on tosiasia ja suunta."
"Tie on vapaus, rakkaus, oikeudenmukaisuus."
"Tie on usko ja toivo, elämä ja aika."
No jossain vaiheesssa Ojanen itsekin havahtuu ja havaitsee ehkä innostuneensa jo hieman liikaakin.

III

- Milloin on ilta?
- Kun tie on kuljettu.

Ennen muuta Hämeen härkätie vertauksineen merkitsee Ojaselle yhä enemmän elämäntietä. Olemme matkalla ja matka päättyy kun tie on kuljettu. Matkan aikana joudumme miettimään oikeaa ja väärää tietä. Emme aina voi tietää olemmeko oikealla vai väärällä tiellä, mutta olemme aina zeniläisesti tässä ja nyt. On parempi kuitenkin aina pyrkiä kulkemaan oikeaa kuin väärää tietä. Mutta tie vie aina johonkin ja se mitä on tien päässä ei ole mikään loppu vaan raja. Tai ehkä sen päässä onkin toinen tie?

"Tie johtaa toiselle tielle. Se olisi kova argumentti sielunvaelluksen puolesta."

Näitä miettiessään Ojanen uhkaa välillä jo joutua metsänpeittoon ja yltyy runolliseksi:
"Kuljen metsänpeitossa tiellä,
näen kaiken, kuulen kaiken,
kukaan ei näe minua, ei huomaa,
kulkevat ohitseni vain"

Sitä pääseekö Ojanen lopulta Härkätietään perille Turkuun en enää muista. Ei sillä perillepääsyllä kai ole niin väliäkään. Ajoittain hän sortuu toistelemaan ja jankuttamaan vanhaa, kuin eväät kesken matkantekoa olisivat vaarassa loppua kesken. Usein hän sortuu kulkiessaan kliseisiin. Ainakin lähelle tienpäätä kirjailija kuitenkin lopulta päätyy, hän kulkee kirjan lopussa tiettömällä tiellä. Summaa kuljettua matkaa:

"Tiestä puhuminen johtaa helposti yliampumiseen. Kaikki alkaa olla tietä, tie selittää helposti kaiken. niin kävi matkalaisellemmekin toisinaan." Niin mihinkä tie lopulta viekään, ehkäpä takaisin alkuun. "Ehkä olemme jo alussa", Ojanen pohtii ja päättää tiettömän tien kulkemisen runokuvaan:

"Tie on se jota kuljen pehmeässä sateessa, ja kostea kesäyön sumu katsoo ylitseni." Näinpä.

Aleksis Kivi - Hyvästijättö ja takaisinpaluu

Vaikka olen luullut tuntevani sekä Aleksis Kiven että hänen tuotantonsa ja siitä kirjoitetun paremmin kuin reikäiset taskunpohjani, sain aivan äskettäin kirjahyllyyni hyvin mielenkiintoisen teoksen, jota en tiennyt olevan olemassakaan: teuvalaisen filosofin Oiva Ketosen kirjoittaman ja vuonna 1989 ilmestyneen "Kohtalon vaihtoehdot - Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus."

Tavoistani poiketen en tässä vaiheessa kirjoita kirjasta varsinaista esittelyä, koska en ole edes tiktaattorin kiireideni tähden (ja koska olen ehtinyt hukata kirjan) vielä ehtinyt lukea edes sitä loppuun, vaan siteeraan suoraan kirjan ensimmäisen sykähdyttävästi, loistokkaasti ja liikuttavasti kirjoitetun alun, Hyvästijättö ja paluu takaisin:

"Kaikki he olivat nuorempia kuin 38-vuotiaana kuollut runoilija, kaikki olivat tuntemattomia miehiä ja melkein kaikki kuuluivat he pohjalaiseen ylioppilasosakuntaan", luonnehti Emil Nervander sen kourallisen Aleksis Kiven hartaita ystäviä, jotka täysin tunsivat, mitä Kivi oli ja oli oleva Suomen kansalle. He olivat päättäneet, että kivi saisi niin juhlallisen hautauksen kuin niissä oloissa oli mahdollista.

Viisitoista nuorta miestä ynnä kolme lämminhenkistä koulunopettajatarta oli saapunut lauantaina neljäntenä tammikuuta 1873 Kiven veljen kotyitaloon tuusulan Syvälahteen saattamaan vuoden viimeisenä päivänä kuollutta runoilijaa hänen viimeiselle matkallaan.

Naiset koristivat arkun kannen murattiköynnöksin, sypressinoksin ja laakerein. Runoilijan päähän asetettiin tuoreista lehdistä solmittu laakeriseppele, "hyvin ansainnut kun hän oli saada tämän neron korkeimman palkinnon, vaikkei Kivi koskaan ollut uneksinut sellaisesta kunnianosoituksesta, joka silloin oli vielä niin tavaton ettei edes Suomalaisen Kirjallisuuden Seura" tullut sitä ajatelleeksi.

Siihen aikaan oli melkein mahdotonta saada Helsingistä laakereita edes yhdeksi seppeleeksi. Mutta kasvitieteellisen puutarhan silloinen hoitaja "suomalaiselle kirjallisuudelle kokonaan muukalainen mies, ruotsalainen professori S.O. Lindberg, Kiven parjaajan, professori Ahlqvistin hyvä ystävä" oli kuitenkin suopea ja antoi laakerit seppeleeksi Kivelle. Edellisten maisterinvihkiäisten yleinen seppeleensitojatar Minette Munck antoi ystävällisen apunsa sen sitomisesssa.

Sen jälkeen kun junasta myöhästynyt, reellä kovaa vauhtia paikalle saapunut E.A. Forsssell oli piirtänyt runoilijasta sen ainoan kuvan, joka meillä hänestä on, sukulaiset ja ystävät kantoivat arkun jäistä tietä Tuusulan hautausmaalle, jossa joukko saattoväkeä, paikkakuntalaisia, oli odottamassa. Yhteisöjä edustavia saattajie ei ollut paikalla. Niitä oli siihen aikaan vain virallisissa jja muutoin arvokkaammissa hautajaisissa.

Kun arkku oli laskettu hautaan, kvartetti lauloi T. Hahlin johdolla virren "Mä että täältä erkanen", ja iäkäs rovasti C. Aspegren toimitti ruumiinsiunauksen, minkä jälkeen pohjalaisen osakunnan kuraattori J.V. Calamnius astui avoimen haudan ääreen ja tulkitsi puheessaan, joka oli kuten Kirkkokäsikirja vaati "ilman liikanaista pituutta ja turhaa kehumista", lämpimin sanoin Kiven merkityksen Suomen kansalle. Sitten hauta luotiin umpeen. Kummun äärellä laulettiin E.G. Geijerin "Hiljaa, oi hiljaa, murheesta vaivu pois" ja viimeksi Paavo Cajanderin tätä tilaisuutta varten kirjoittama "Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan!"

Paljon ystävät olivat kolmen päivän aikana ennättäneet. Mutta he tunsivat edustavansa toimissaan Suomen kansaa.

Hautauksen jälkeen oli osaksi vainajan "Karkurien" esityksestä jälkikäteen saaduin, osaksi saattoväen omin varoin maksettu kestitys, joka oloihin katsoen oli suurenmoinen. Siihen kuului ajan tavan mukaan runsaasti alkoholia, jota jäi ylikin. Tässäkin piirteessä voi nähdä vertauskuvallisuutta; olihan alkoholilla ollut oma eikä pelkästään myönteinen osansa runoilijan kohtaloon.

Kiven maallinen vaellus oli päättynyt. Mutta samalla kun se päättyi, hän palasi takaisin kansansa runoilijana. Hän ei enää tarvinnut eikä odottanut aineellista tukea. Hänen köyhyytensä, vikansa ja puutteensa, hänen elämäntapansa ja viimeisten vuosiensa sairaus, jotka olivat saaneet hänen ystävänsäkin välttelemään häntä, olivat hellittäneet otteensa hänestä. tosin tutkijat niin kuin muutkin kirjoittajat ovat pitäneet huolen siitä, että ne eivät kuitenkaan unohdu, vieläpä joskus tehden niistä pääasioita. Kuolema oli puhdistanut hänet, ja hänet voitiin seppelöidä, mikä ei olisi ollut mahdollista hänen eläessään. Hänen ystävänsä saivat rohkeuden jälleen ylistää häntä.